Part 9

Chapter 9 2,905 words Public domain Markdown

Tässä meillä on taaskin edessämme yksi pesän ongelmoita, vieläpä läpitunkemattomimpia. Tunnettua on, ettei neitsyellinen kuningatar ole hedelmätön, vaan että se voi munia ainoastaan koiras-munia. Vasta häälennon hedelmöittymisen jälkeen se tuottaa oman valintansa mukaan joko työmehiläisiä tai kuhnureja. Häälennon jälkeen sillä on lakkaamatta hallussaan kuolemaansa saakka onnettomalta rakastajaltansa riistämänsä spermatozoidit. Nämä spermatozoidit, joiden lukumäärän t:ri Leuckart on arvioinut kahdeksikymmeneksiviideksi miljoonaksi, säilyvät elävinä erityisessä rauhasessa, joka sijaitsee munasarjojen alla lähellä yhteisen munatorven aukkoa ja nimitetään siemensäiliöksi (spermathèque). Otaksutaan siis, että pienten kennojen aukon ahtaus ja tapa, mitenkä tämän aukon muoto pakottaa kuningatarta koukistumaan ja kyyristymään, aiheuttavat jonkunmoisen paineen siemensäiliöön, ja että sen vaikutuksesta spermatozoidit tihkuvat rauhasesta ja hedelmöittävät munan tämän ohikulkiessa. Tämmöistä painetta ei muka tapahdu suurissa kennoissa, joten rauhanen ei myöskään avaudu. Toiset sitävastoin ovat sitä mieltä, että kuningatar todellakin hallitsee niitä lihaksia, jotka avaavat tai sulkevat siemensäiliön munatorven aukossa, ja nämä lihakset ovatkin itse asiassa sangen lukuisia, voimakkaita ja monimutkaisia. Tahtomatta ratkaista kumpi näistä molemmista otaksumista on parempi,--sillä mitä pitemmälle tunkeutuu, mitä enemmän tarkastelee, sitä paremmin huomaa, että ihminen on ainoastaan haaksirikkoinen luonnon tähän asti tuntemattomalla valtamerellä, sitä paremmin oivaltaa, että milloin tahansa äkkiä kirkastuvan aallon helmasta voi kohota joku tosiasia, joka silmänräpäyksessä tekee tyhjäksi kaiken sen, minkä luulimme varmasti tietävämme,--myönnän kuitenkin, että kallistun jälkimäisen otaksuman puolelle. Ensinnäkin erään Bordeaux'sta kotoisin olevan mehiläishoitajan Droryn kokeet osottavat, että jos kaikki suuret kennot poistetaan pesästä, niin emä, kun koirasmunien munimisen hetki on tullut, epäröimättä laskee munansa työmehiläiskennoihin, ja päinvastoin se munii työmehiläismunia koiraskennoihin, jos ei ole jätetty muita kennoja sen käytettäväksi.

Toiseksi Fabren tarkat huomiot Osmioista, jotka ovat kesyttämättömiä erakkomehiläisiä Gastrilegidien heimoa, todistavat aivan selvästi, että Osmia ei ainoastaan tunne ennalta munittavansa munan sukupuolta, vaan että tämä sukupuoli on emän valinnan alainen; tämä näet määrää käytettävänään olevan tilan mukaan--"tilan mikä usein on satunnainen sekä mahdoton muuttaa",--asettaen mihin koiraksen, mihin naaraan. En tahdo syventyä tämän suuren ranskalaisen hyönteistutkijan kokeiden yksityiskohtiin. Ne ovat pienimpiin erikoisseikkoihin meneviä ja johtaisivat meidät liian pitkälle. Mutta hyväksyttäköön kumpi otaksuma tahansa, niin toinen yhtä hyvin kuin toinenkin selittäisi varsin hyvin, olettamatta mitään tulevaisuuden ymmärtämistä, kuningattaren taipumuksen munia työmehiläiskennoihin.

Luultavaa on, että tämä orja-äiti, jota olemme taipuvaisia surkuttelemaan, mutta joka kenties on suuri rakastajatar, suuri hekumoitsijatar, tuntee koiras- ja naaraspuolisen perusvoiman yhtymisessä, joka tapahtuu hänen omassa ruumiissaan, jonkunmoista nautintoa ja ikäänkuin elämänsä ainoan häälennon hurmauksen jälkimakua. Tässäkin luonto, joka ei milloinkaan ole niin kekseliäs eikä niin salakavalasti eteensä katsova ja monipuolinen kuin silloin, kun on kysymys lemmenansoista, näkyy tahtoneen käyttää nautintoa suvun edun tukemiseksi. Kuitenkin, ymmärtäkäämme toisiamme oikein, älkäämmekä salliko selityksemme johtaa meitä harhaan. Täten olettaessamme luonnolla olevan jonkun aatteen ja luullessamme että tämä riittää, teemme ikäänkuin jos heittäisimme kiven johonkuhun noista pohjattomista kuiluista, joita tapaa muutamien vuorenonkalojen sisimmässä sopessa, ja luulisimme että se kolina, minkä kivi pudotessaan saapi aikaan, vastaa kaikkiin kysymyksiimme ja ilmaisee meille muuta kuin kuilun pohjattoman syvyyden.

Kun ihminen aina uudestaan lausuu: luonto pyrkii tähän, suunnittelee tätä ihmettä, tähtää tähän tarkotusperään, niin tämä merkitsee vain, että jonkun vähäisen elämänilmauksen onnistuu, niin kauan kun meidän ajatuksemme on siihen kiintyneenä, pysyä voimassa aineen suunnattomalla pinnalla, aineen, joka meistä tuntuu elottomalta ja jota me sanomme nähtävästi väärin tyhjyydeksi tai kuolemaksi. Muutamien asianhaarojen satunnainen yhteensattuminen, jossa ei ollut mitään välttämätöntä, on pitänyt voimassa tätä ilmausta tuhansien muiden joukossa, jotka kenties olivat yhtä mielenkiintoisia, yhtä älykkäitä, mutta eivät saaneet samaa onnea, vaan katosivat iäksi saamatta koskaan tilaisuutta herättää meidän ihmettelyämme. Uhkarohkeata olisi vakuuttaa muuta, ja kaikki muu, mietteemme, itsepintainen teleologiamme (tarkotusperäisyysoppimme), toiveemme ja ihailumme, kaikki tämä on pohjaltaan jotakin tuntematonta, jota me kilahdutamme jotakin vielä tuntemattomampaa vastaan, aikaansaadaksemme pienen soinnun, joka antaa meille tietoisuuden sen erikoisolemuksen korkeimmasta asteesta, joka olisi meidän saavutettavissamme tällä samalla äänettömällä ja läpitunkemattomalla pinnalla, samalla tavoin kuin satakielen laulu ja kotkan lento ilmaisevat niille myös korkeimman niiden suvulle ominaisen oloasteen. Siitä huolimatta on varmimpia velvollisuuksiamme aikaansaada tuo heikko sointu joka kerta, kun tilaisuus siihen tarjoutuu, masentumatta siitä, että se todennäköisesti on hyödytön.

* * * * *

IV KIRJA

NUORET KUNINGATTARET

Sulkekaamme nyt nuori mehiläispesämme, jossa elämä, palaten kiertokulkuunsa, leviää ja monistuu, jakaantuakseen vuorostaan niin pian kun se on saavuttanut voiman ja onnen korkeimman kehitysasteen, ja avatkaamme viimeinen kerta emäyhteiskunta, nähdäksemme mitä siellä tapahtuu parven lähdön jälkeen.

Kun lähdön hyörinä on asettunut ja kun kaksi kolmannesta pesän lapsista on sen hylännyt aikomatta milloinkaan palata, tuo onneton kaupunki on kuin ruumis, josta veri on vuotanut kuiviin: se on väsynyt, autio, miltei kuollut. Kuitenkin sinne on jäänyt muutamia tuhansia mehiläisiä, jotka järkähtämättöminä, mutta hiukan uupuneina ryhtyvät jälleen työhön, korvaavat voimiensa mukaan poissa olevat, poistavat hurjistelun viimeiset jäljet, kokoovat hajotetut varat, lentävät kukkasien luo, valvovat tulevaisuuden varastoa, tietäen elintehtävänsä ja pysyen uskollisina velvollisuudelle, jonka tarkka sallimus on heille määrännyt.

Mutta jos nykyisyys näyttääkin synkältä, niin kaikki, mitä silmä kohtaa, on toivon elähyttämää. Me olemme yhdessä noista saksalaisista satulinnoista, joissa seininä ovat tuhannet pienet lasipullot, jotka sisältävät syntymättömien ihmisten sieluja. Olemme sillä elämän olopaikalla, joka on ennen varsinaista elämää. Siellä on joka taholla riippumassa huolellisesti suljetuissa kehdoissa, noiden ihmeellisten kuusisärmäisten kennojen loppumattomissa riveissä, lukemattomia koteloita, maitoa valkoisempia, jotka raajat kokoonkääriytyneinä ja pää rinnalle painuneena odottavat heräämisen hetkeä. Nähdessään ne täten niiden yhdenkaltaisissa lukemattomissa ja miltei läpikuultavissa hautakammioissa, luulisi niitä valkohapsisiksi, miettiviksi vuorentontuiksi tahi legionaksi neitsyitä, jotka hikiliinan poimujen paineesta muodottomina lepäävät kuusisärmäisissä arkuissaan, joita joku taipumaton geometrikko on monistanut hulluuteen asti.

Ylhäältä alas näitä pystysuoria seiniä pitkin, jotka sisältävät kokonaisen maailman, joka kasvaa, muuttaa muotoansa, kääntyy itsensä ympäri, muuttaa pukuaan neljä tai viisi kertaa ja kehrää hämärässä käärinliinaansa, lepattelevat työmehiläiset sadottain siipiänsä ja karkeloivat ylläpitääkseen siten tarpeellista lämpöä ja kenties myös toteuttaakseen jotakin hämärämpää tarkotusperää, sillä niiden tanssissa on omituisia ja sääntöperäisiä ailahduksia, jotka luultavasti vastaavat jotakin tarkotusta, jota ei kukaan tarkastaja luullakseni ole voinut saada selville. Muutaman päivän kuluttua näiden lukemattomien uurnien kannet (niiden lukumäärä suuressa pesässä nousee kuuteenkymmeneen tai kahdeksaankymmeneen tuhanteen) halkeilevat; ilmenee kaksi suurta mustaa ja vakavaa silmää sekä näiden yli kohoavat tuntosarvet, jotka jo hapuilevat ympäröivää maailmaa, sillävälin kun toimeliaat leuat laajentavat aukon. Heti lastenhoitajat rientävät paikalle, auttavat nuorta mehiläistä astumaan pois vankilastaan, tukevat, harjaavat, puhdistavat sitä ja tarjoovat sille kielensä kärjellä sen uuden elämän ensimäistä hunajaa. Nuori mehiläinen, joka tulee toisesta maailmasta, on vielä huumaantunut, hiukan kalpea, horjuvainen. Se näyttää pieneltä heikolta vanhukselta, joka on ollut vähällä vaipua hautaansa. Sitä voisi sanoa matkustajaksi, joka vielä on tuntemattomien, syntymiseen johtavien teitten untuvanhienoisen tomun peitossa. Muuten se on täysin kehittynyt kiireestä kantapäähän; se tietää heti kaiken, mitä sen tulee tietää, ja noiden työrahvaan lasten kaltaisena, jotka niin sanoakseni jo syntyessään oppivat, ettei niillä ole oleva aikaa leikkiä ja nauraa, se suuntaa matkansa ummessa olevia kennoja kohti sekä alkaa lepatella siivillänsä ja liikkua tahdissa lämmittääkseen vuoroonsa käärinliinoissa lepääviä siskojansa, pysähtymättä ratkaisemaan kohtalonsa ja sukunsa hämmästyttävää arvotusta.

Kuitenkin sitä säästetään aluksi raskaammilta toimilta. Se menee vasta viikon päästä syntymisensä jälkeen pesästä ulos, lähteäksensä ensimäiselle siisteyslennollensa ja täyttääksensä ilmalla ilmaputkensa (trakeat), jotka paisuvat, laajentavat koko ruumiin ja tekevät sen tästä hetkestä alkaen avaruuden puolisoksi. Se palaa sitten pesään, odottaa vielä viikon, ja sitten pannaan, yhdessä samanikäisten siskojen kanssa toimeen ensimäinen saaliinetsintämatka aivan erikoisen mielenkiihkon vallitessa, jota Belgian mehiläishoitajat sanovat "keinotekoiseksi auringoksi" (soleil d'artifice). Mieluummin voisi sitä sanoa "levottomuuden auringoksi" (soleil d'inquiétude). Itse asiassa näkee, että ne ovat peloissaan, ollen ahtaan pimeyden ja lukuisan joukon lapsia, näkee että ne kammoavat sinistä syvyyttä ja valon ääretöntä yksinäisyyttä, ja niiden hapuileva riemu on kauhuista kudottu. Ne käyskentelevät pesän kynnyksellä, ne epäröivät, lähtevät ja palaavat useamman kerran. Ne leijailevat ilmassa pää itsepintaisesti käännettynä synnyintaloa kohti, ne piirtävät suuria ympyröitä, jotka kohoavat ja äkkiä laskeutuvat jonkunmoisen koti-ikävän painosta, ja niiden kolmetoistatuhatta silmää tutkii, heijastaa ja pidättää katseessaan samalla kertaa lähiseudun kaikki puut, lähteen, säleristikon, aidan, katot ja ikkunat, siksi kunnes tuo autereinen tie, jota pitkin ne tulevat palatessaan liitelemään, on yhtä järkähtämättömästi piirtynyt niiden muistiin, kuin jos kaksi teräsviivaa viittoaisi sen avaruudessa.

Tässä kohtaamme uuden salaisuuden. Tutkikaamme sitä niinkuin edellisiäkin, ja jos se samoin kuin nekin jättää kysymyksemme vastausta vaille, niin se kuitenkin muutamalla hämärällä, mutta hyvän tahtomme siemenellä kylvetyllä auranalalla laajentaa tietyn tietämättömyytemme vainiota, joka on hedelmällisin, mikä meidän toimeliaisuudellamme on tarjona. Millä tavoin mehiläiset löytävät jälleen asuntonsa? Onhan toisinaan mahdotonta, että ne voisivat sen nähdä; sehän usein piilee puiden takana, ja sen ovi, jota kohti ne lentävät, on joka tapauksessa ainoastaan pieni, näkymätön piste rajattomassa avaruudessa. Mistä johtuu, että, jos ne laatikossa siirretään kahden tai kolmen km:n päähän pesästä, ne kuitenkin vain kovin harvoin eksyvät?

Näkevätkö ne sen kaihtavien esteiden läpi? Löytävätkö ne tiensä joidenkuiden merkkipisteiden avulla, vai onko niillä tuota erityistä ja sangen vähän tunnettua aistia, jonka me luulemme muutamilla eläimillä olevan, pääskysillä ja kyyhkysillä esimerkiksi, ja jota sanotaan "suunta-aistiksi?" J.H. Fabren, Lubbockin ja varsinkin Romanes'in kokeet(_Nature_, 29 lokak. 1886) näyttävät todistavan, ettei niitä johda tämä outo vaisto. Toiselta puolen olen useamman kerran huomannut, etteivät ne pane huomioon pesän muotoa eikä väriä. Ne näyttävät enemmän kiinnittävän huomiota sen levyn tuttuun ulkomuotoon, jolle niiden kartano on rakennettu, sekä aukon ja lentolaudan asemaan [12]. Mutta tämäkin on ainoastaan sivuseikka, ja jos mehiläisten poissaollessa muuttaa pesän etupuolen kokonaan toisennäköiseksi, ne palaavat sinne yhtä suoraa tietä ilmapiirin syvyyksistä eivätkä osota epäröimistä kuin astuessaan tuntemattomaksi tulleen kynnyksen yli. Niiden menettely suuntaa löytäessä näyttää, mikäli kokeittemme nojalla voimme siitä päättää, enemmän perustuvan erinomaisen huolelliseen ja tarkkaan silmämittaan. Ne eivät tunne itse pesää, vaan sen aseman ympäröivien esineiden suhteen, eivätkä erehdy kuin kolmen tai neljän millimetrin verran. Ja tämä silmämitta on niin ihmeteltävä, niin matemaattisen tarkka ja niin syvästi juurtunut niiden mieleen, että jos pesää talven aikana on säilytetty pimeässä kellarissa ja se asetetaan sitten uudelleen levylleen, mutta hiukan oikealle tai vasemmalle entiseen verraten, niin kaikki työntekijät palatessaan ensimäisiltä kukiltaan saapuvat järkähtämättömässä suoraviivaisessa lennossa tarkoilleen samalle kohdalle, jossa pesä oli viime kuluneena vuonna; ja vasta hapuilemalla ne vihdoin löytävät muutetun oven. Voisi luulla, että avaruus koko talven on uskollisesti säilyttänyt niiden lentomatkojen häviämättömän raiteen, sekä että niiden pieni, joka päivä uutterasti käyty polku on jäänyt kaiverrettuna taivaaseen.

Senvuoksi häviääkin, kun pesää muutetaan, suuri joukko mehiläisiä, ellei ole kysymys pitkästä matkasta ja ellei maisema, jonka ne tarkoilleen tuntevat kolmen tai neljän kilometrin alalla, ole kokonaan muuttunut, ellei lisäksi mehiläishoitaja ole ollut kyllin huolellinen asettaakseen laudan, tiilipalasen tai jonkun muun esteen "lentoaukon" eteen ilmottaakseen niille, että muutos on tapahtunut, joten ne uudelleen voivat perehtyä seutuun ja määrätä uuden merkkipisteen.

III

Palatkaamme tämän jälkeen kaupunkiin, joka uudestaan kansottuu, jossa lukuisat kehdot lakkaamatta avautuvat ja jossa itse seinien aine alkaa liikkua. Kuitenkaan tällä kaupungilla ei ole vielä kuningatarta. Erään keskellä pesää olevan kakun reunoista kohoaa seitsemän tai kahdeksan omituista rakennusta, jotka tavallisten kennojen muodostaman rosoisen pinnan ympäröiminä johdattavat mieleen kuun valokuvien omituiset kohoamat ja suppilot. Ne ovat jonkunmoisia ryhmyisestä vahasta tehtyjä kallellaan olevia ja täydellisesti suljetuita koteloita eli terhoja, jotka täyttävät kolmen tai neljän työmehiläiskennon alan. Ne ovat tavallisesti ryhmitetyt saman pisteen ympärille, ja lukuisa, omituisen levoton ja tarkkaavainen vartiosto valvoo seutua, jota ympäröi jonkunmoinen kunnioituksen ilmakehä. Siellä näet kehittyvät emät. Jokaiseen tämmöiseen koteloon on ennen parven lähtöä laskettu muna, joka kaikin puolin on tavallisen työmehiläismunan kaltainen; se on siihen pantu joko itse äidin tai luultavammin, vaikkei siitä ole saatu täyttä varmuutta, lastenhoitajain toimesta, jotka sen ovat sinne muuttaneet jostakin läheisestä kehdosta.

Kolmen päivän kuluttua munasta tunkeutuu pieni toukka, jolle tuhlataan erityistä ravintoa niin runsaasti kuin mahdollista; ja nyt voimme seurata askel askeleelta yhtä noita luonnon suurenmoisen yksinkertaisia menetelmiä, joita me, jos olisi puhe ihmisistä, verhoisimme salliman kunnianarvoisalla nimellä. Pieni toukka kehittyy tämän hoidon vaikutuksesta aivan erikoiseen suuntaan, ja sen aatteet samoin kuin sen ruumiskin muuntuvat siihen määrään, että siitä syntyvä mehiläinen näyttää kuuluvan aivan toisenlaiseen hyönteisrotuun.

Sen elämä tulee kestämään neljä tai viisi vuotta, sen sijaan että se muutoin eläisi kuusi tai seitsemän viikkoa. Sen takaruumis tulee kahta vertaa pitemmäksi, sen väri enemmän kullanruskeaksi ja kirkkaammaksi; sen pistin tulee käyräksi. Sen silmissä tulee olemaan vain kahdeksan- tai yhdeksäntuhatta särmää, sen sijaan että olisi kaksitoista- tai kolmetoistatuhatta. Sen aivot tulevat ahtaammiksi, mutta sen munasarjat suunnattoman suuriksi, ja sillä on oleva erityinen elin, siemensäiliö, joka sen tekee niin sanoakseni kaksineuvoiseksi. Sillä ei ole oleva yhtäkään uutteran työelämän välikappaletta: ei vahan erittämiseksi tarpeellisia poimuja, ei harjaksia eikä vasuja siitepölyn kokoamiseksi. Sillä ei tule olemaan ainoatakaan niistä tottumuksista, ei yhtäkään niistä intohimoista, joita pidämme mehiläisen luonteelle ominaisina. Se ei tule aurinkoa ikävöimään eikä tuntemaan avarain ilmojen tarvetta, ja se tulee kuolemaan vierailematta koskaan kukkasen luona. Se on viettävä elämänsä hämärässä ja keskellä joukon alituista hyörinää, väsymättömästi etsien kehtoja, joihin sen on luotava asukkaita. Ei ole varmaa, että sille on suotu kahta valon hetkeä elämässänsä--sillä parven lähtö ei ole välttämätön--, kenties se on vain yhden ainoan kerran käyttävä siipiänsä, ja silloin rientääksensä rakastajaansa kohtaamaan. Omituista on nähdä, miten niin monet asiat, elimet, aatteet, himot, tavat, kokonainen elämänkohtalo lepää näin mahdollisuutena, ei siemenessä--tämä olisi kasvi-, eläin- ja ihmiselämän tavallinen ihme,--vaan vieraassa, elottomassa aineessa: hunajapisarassa.[13]

Viikko on suunnilleen kulunut entisen kuningattaren lähdöstä. Kennoissansa uinuvat ruhtinaalliset kotelot eivät kaikki ole samanikäisiä, sillä mehiläisten etu vaatii, että kuningattaret syntyvät sen mukaan kuin toinen, kolmas tai neljäskin parveilu määrätään lähtemään pesästä. Jo muutamia tunteja ne ovat asteettain ohentaneet kypsyneimmän kennon seiniä, ja pian nuori kuningatar, joka samaan aikaan on sisältäpäin kalvanut pyöreätä kantta, näyttää päänsä, tunkeutuu puolittain esille, ja paikalle rientävien vartioiden avulla, jotka sitä harjaavat, puhdistavat, hyväilevät, se irtaantuu vankilastaan ja astuu ensimäiset askeleensa kennokakulla. Samoin kuin äsken syntyneet työmehiläiset sekin on kalpea ja hoiperteleva, mutta kymmenkunnan minuutin kuluttua sen jalat vahvistuvat, ja levottomana, tuntien ettei se ole yksin, että sen täytyy vallottaa kuningaskuntansa, että kruununtavottelijoita piilee jossakin, se kulkee edestakaisin vahamuureilla ja etsii kilpailijoitansa. Tässä tilaisuudessa vaiston, pesän hengen tai kokoontuneitten työmehiläisten viisaus ja salaperäiset ratkaisut asettuvat auttavaisina väliin. Kun katseellaan seuraa näiden tapauksien kulkua lasipesässä, on hämmästyttävintä se, ettei milloinkaan huomaa vähintäkään epäröimistä, vähintäkään erimielisyyttä. Ei tapaa pienintäkään eripuraisuuden tai neuvottelun merkkiä. Ennalta olemassa oleva yksimielisyys vallitsee yksin, se se on kaupungin ilmapiirinä, ja jokainen mehiläinen näyttää jo ennalta tietävän muitten mehiläisten ajatukset. Kuitenkin tämä hetki on tärkeimpiä niiden elämässä: se on hetki, joka todella määrää kaupungin kohtalon. Niiden tulee valita kolmen tai neljän eri päätöksen välillä, joilla on oleva kauaksi ulottuvia, aivan erilaisia seurauksia, joita pieninkin seikka voi saattaa tuhoa tuottaviksi. Niiden tulee sovittaa suvun lisäännyttämisen intohimo eli synnynnäinen velvollisuus alkuperäisen sukukannan ja tämän vesojen säilyttämisen kanssa. Toisinaan ne erehtyvät, ne lähettävät perätysten lentoon kolme tai neljä parvea, jotka täydellisesti riuduttavat emä-yhteiskunnan ja itse, ollen liian voimattomia voidakseen kyllin nopeasti järjestyä uusiin oloihin, kuolevat talven yllättäminä ilmanalamme vaikutuksesta, joka ei ole niiden synnyinmaan ilmanalan kaltainen, josta mehiläiset kaikesta huolimatta ovat säilyttäneet muiston. Ne joutuvat silloin niin sanotun "parveilukuumeen" uhriksi, joka kuten tavallinen kuumekin on jonkunmoinen elämän liian kiihkeä vastavaikutus, joka sivuuttaa päämaalin, sulkee kiertokulun kehän ja päättyy kuolemaan.

Ei yksikään niistä päätöksistä, joita ne tulevat tekemään, ole välttämättömyyden tyrkyttämä, eikä ihminen, jos hän pysyy pelkkänä katselijana, voi ennalta aavistaa, minkä ne valitsevat. Mutta todistuksena siitä, että tämä valinta on aina järkiperäisesti harkittu, on se seikka, että ihminen voi siihen vaikuttaa, vieläpä sen määrätä muuntelemalla joitakuita asianhaaroja, esimerkiksi supistamalla tai laajentamalla sen tilan, minkä hän niille suo, poistamalla hunajalla täytetyitä kakkuja ja asettamalla niiden sijaan tyhjiä kakkuja, joissa on työmehiläiskennoja.

Pääasia ei siis ole, että ne tietävät, lähettävätkö heti toisen ja kolmannen parven--siinähän ei olisi, jos niin saa sanoa, kuin sokea ratkaisu, joka tottelisi suotuisan hetken oikkuja tai huimia houkutuksia,--pääasia on, että ne heti ensi hetkessä ja yksimielisesti ryhtyvät toimenpiteisiin, jotka sallivat niiden lähettää toisen parven kolme tai neljä päivää ensimäisen kuningattaren syntymisen jälkeen, ja kolmannen kolme päivää sen jälkeen kun nuori kuningatar on lähtenyt lentoon toisen parven etunenässä. Mahdotonta olisi kieltää, että tässä on edessämme kokonainen järjestelmä, kokonainen sarja ennakkotoimenpiteitä, jotka käsittävät melkoisen ajanjakson, etenkin jos sitä vertaa mehiläiselämän lyhyyteen.

Nämä toimenpiteet koskevat vielä vahavankiloissaan viruvien nuorten kuningattarien vartioimista. Olettakaamme, että mehiläiset katsovat viisaammaksi olla lähettämättä toista parvea. Tässäkin tapauksessa on kaksi eri menettelytapaa käytettävissä. Sallivatko ne ensin syntyneen immen, sen jonka äsken näimme munasta pujahtavan, hävittää kilpailevat siskonsa, vai odottavatko ne siksi kunnes hän on suorittanut "häälennon" vaarallisen juhlamenon, josta koko kansakunnan tulevaisuus voi riippua? Usein ne säätävät välittömästi toimeenpantavan joukkosurman; usein ne myös asettuvat sitä vastaan, mutta ymmärrettävästi on vaikeata ratkaista, tapahtuuko tämä toisen parveilun varalle vai siksi että ajatellaan "häälennon" vaaroja, sillä usein on huomattu, että ne, säädettyään toisen parven lähdön, ovat äkkiä siitä luopuneet sekä hävittäneet koko ennalta valitun poikueen, joko senvuoksi, että sää on muuttunut epäsuotuisemmaksi, tai jostakin muusta meille tuntemattomasta syystä. Mutta otaksukaamme, että mehiläiset ovat katsoneet hyväksi luopua parveilusta ja ottaa edesvastuulleen "häälennon" vaarat. Kun nuori kuningattaremme himonsa valtaamana lähestyy suurten kehtojen seutua, avautuu vartioiden piiri sen ohikulkiessa. Julman kateutensa saaliina hän syöksyy ensimäiselle kennolle, jonka kohtaa tiellään, ja koettaa kynsin hampain repiä rikki vahakannen. Tämä onnistuu, hän tempaisee kiivaasti pois asuntoa verhoavan kudoksen, paljastaa nukkuvan ruhtinattaren ja, jos hän kilpailijansa jo siksi tuntee, kääntyy, työntää pistimensä kupposeen ja pistää sillä kiihkoisesti, kunnes vanki sortuu myrkyllisen aseen iskuista. Silloin se rauhottuu; sitä tyydyttää kuolema, joka asettaa salaperäisen rajan kaikkien olentojen vihalle; se vetää pistimen huotraan, ryntää toiseen kennoon, avaa sen, kulkeakseen sen ohi, jos se löytää siitä ainoastaan toukan tahi epätäydellisen kotelon, sekä herkeää vasta silloin kun se läähättäen, uupuneena tuntee kynsiensä ja hampaittensa luisuvan voimattomina vahaseiniä pitkin.

Mehiläiset sen ympärillä katselevat sen vihaa siihen osaa ottamatta ja väistyvät syrjään jättääkseen sille taistelukentän vapaaksi; mutta niin pian kun joku kenno on lävistetty ja ryöstetty, ne kiiruhtavat paikalle, vetävät siitä ulos ja heittävät pesästä pois ruumiin, vielä elävän toukan tai raadellun kotelon ahnaasti nielaisten kennon pohjalla olevaa kallisarvoista nestettä. Sitten, kun uupunut kuningatar heittää vihansa, ne itse suorittavat viattomien surman loppuun, ja kuninkaallinen rotu kartanoineen häviää olemassaolosta.

Tämä on, koiraksien surmaamisen rinnalla, joka sitäpaitsi on enemmän anteeksi annettava, pesän kammon hetki, ainoa jolloin työmehiläiset sallivat eripuraisuuden ja kuoleman saada jalansijaa rauhallisilla asuinpaikoillaan. Ja kuten usein luonnossa tapahtuu, juuri ne, joilla on rakkauden etuoikeus, vetävät niihin väkivaltaisen kuoleman eriskummalliset nuolet.