Part 14

Chapter 14 2,810 words Public domain Markdown

Tuskin sata vuotta sitten, Huberin töistä alkaen, ruvettiin vasta vakavasti mehiläisiä tutkimaan ja alettiin huomata ensimäisiä tärkeitä totuuksia, joiden nojalla tutkimus voi saavuttaa tosituloksia. On vasta hiukan enemmän kuin viisikymmentä vuotta siitä, kun Dzierzonin ja Langstrothin keksimien irtonaisten kennokakkujen ja kehyksien avulla järkiperäinen ja käytöllinen mehiläishoito perustettiin ja pesä lakkasi olemasta koskematon talo, missä kaikki tapahtui salaperäisyyden verhoamana, jota emme voineet paljastaa, ennenkuin kuolema oli sen raunioiksi muuttanut. On vihdoin vähemmän kuin viisikymmentä vuotta siitä, kun parannukset mikroskoopin ja entomologisen tekniikan alalla ovat paljastaneet työmehiläisen, emon ja kuhnurien tärkeimpien elimien salaisuuden. Onko siis kummallista, jos tieteemme ei ole ulottunut pitemmälle kuin kokemuksemmekaan? Mehiläiset ovat eläneet jo tuhansia vuosia, ja me olemme niitä tarkastelleet vasta viisi, kuusi vuosikymmentä. Jos olisikin toteen näytetty, ettei mikään ole mehiläispesässä muuttunut siitä alkaen, kun me sen avasimme, olisiko meillä oikeus siitä päättää, ettei mikään siinä milloinkaan ole muotoa muuttanut, ennenkuin me otimme sen huomioittemme esineeksi? Emmekö tiedä, että lajin kehityksessä vuosisata häviää kuin sadepisara virran pyörteeseen sekä että maailmankaikkeuden elämässä vuosituhannet kuluvat yhtä nopeasti kuin vuodet kansan historiassa?

III

Mutta ei ole ensinkään todeksi näytetty, ettei mikään ole muuttunut mehiläisten tavoissa. Tarkastaessamme niitä ilman ennakkopäätelmiä ja poistumatta nykyisen kokemuksemme valaisemalta pieneltä alalta huomaamme päinvastoin sangen tuntuviakin muutoksia. Ja ken tietää kertoa niistä, jotka ovat jääneet meiltä huomaamatta? Tutkija, joka olisi noin sataviisikymmentä kertaa meitä kookkaampi ja noin seitsemänsataatuhatta kertaa meitä painavampi (tämmöinen on kokomme ja painomme suhde tuon vähäpätöisen hyönteisen kokoon ja painoon), tutkija, joka ei ymmärtäisi kieltämme ja joka olisi varustettu aivan toisenlaisilla aistimilla kuin me, huomaisi epäilemättä sangen omituistenkin aineellisten muutosten tapahtuneen 19:nnen vuosisadan kahden viimeisen kolmanneksen kuluessa, mutta miten hänellä voisi olla käsitystäkään siveellisestä, yhteiskunnallisesta, uskonnollisesta, valtiollisesta ja taloudellisesta kehityksestämme?

Pian todennäköisin kaikista tieteellisistä hypoteeseista sallinee meidän liittää kesyn mehiläisemme siihen suureen mehiläisheimoon, johon luultavasti sen esi-isät kuuluvat ja joka käsittää kaikki kesyttömät mehiläiset.[18] Me tulemme silloin huomaamaan fysiologisia, yhteiskunnallisia, taloudellisia, työtoimintaa ja rakennustaidetta koskevia muutoksia, jotka ovat paljoa merkillisempiä kuin omassa kehityksessämme tapahtuneet. Tällä kertaa pysyttelemme varsinaisessa kesyssä mehiläisessämme. Sitä tavataan suunnilleen kuusitoista riittävän tarkasti toisistaan eriävää lajia; mutta itse asiassa, olkoonpa sitten kysymys _Apis Dorsatasta_, suurimmasta tunnetusta, tai _Apis Floreasta_, pienimmästä, on meillä edessämme sama hyönteinen, vähemmässä tai suuremmassa määrin muuttuneena ilmanalan ja olosuhteiden vaikutuksesta, joihin sen on täytynyt mukautua. Kaikki nämä eri lajit eivät eroa paljoa enemmän toisistaan, kuin englantilainen eroaa espanjalaisesta tai japanilainen eurooppalaisesta. Rajottaen täten ensimäiset huomautuksemme toteamme tässä ainoastaaan sen minkä omin silmin näemme, ja tällä hetkellä ilman minkäänlaisen hypoteesin apua, olkoonpa se kuinka todennäköinen ja käskeväinen tahansa. Emme ota tarkastettavaksi kaikkia tosiseikkoja, joihin voitaisiin vedota. Muutamat huomattavimmat, nopeasti lueteltuina, tulevat riittämään.

Ensinnäkin huomaamme tärkeimmän ja perinpohjaisimman parannuksen, joka ihmismaailmassa vaatisi suunnattomia töitä: yhteiskunnan ulkonaisen suojeluksen.

Mehiläisten kaupungit eivät ole, niinkuin meidän, taivasalla, tuulen ja myrskyn oikuille alttiina, vaan ovat kokonaan suojelevan kannen peitossa. Mutta luonnontilassa ja ihanneilmanalassa ei asian laita ole sellainen. Jos ne yksinomaan seuraisivat omaa syvintä vaistoansa, rakentaisivat ne kenno-kakkunsa taivasalle. Intiassa _Apis Dorsata_ ei erityisellä innolla etsi onttoja puita eikä kallionhalkeamia. Parvi ripustautuu jonkun oksan kainaloon, ja niin kennokakku pitenee, kuningatar munii, ravintovarat kasaantuvat ilman muuta suojaa kuin työntekijäin omat ruumiit. Toisinaan on huomattu meidän pohjoisen mehiläisemme liian lämpimän kesän pettämänä jälleen palaavan tuohon vaistoonsa, ja on löydetty parvia, jotka täten elivät taivasalla keskellä pensaikkoa.[19]

Mutta Intiassakin tällä, nähtävästi synnynnäisellä, tavalla näyttää olevan ikäviä seurauksia. Se sitoo niin suuren joukon työmehiläisiä yksinomaan tarpeellisen lämmön ylläpitämiseen vahaa valmistavien ja toukkia hoitavien ympärillä, että _Apis Dorsata_ oksissa riippuessaan rakentaa vain yhden ainoan kennokakun. Sitävastoin pieninkin suoja sallii sen rakentaa niitä neljä tai viisi ja enemmänkin, ja lisää siten kansan lukua ja asumuskunnan menestystä. Siksi kaikki kylmän tai lauhkean vyöhykkeen mehiläislajit ovatkin miltei täydellisesti hyljänneet tuon alkuperäisen tavan. Ilmeistä on, että luonnollinen valinta on vahvistanut hyönteisen järkevän alotteen, siten että se on sallinut ainoastaan väkirikkaimpien ja parhaiten suojattujen heimojen pysyä elossa läpi meidän talviemme. Se mikä alussa oli vain vaistonvastainen keksintö, on vähitellen tullut vaistomaiseksi tavaksi. Yhtä totta on kuitenkin, että ne, täten luopuessaan runsaasta, ihaillusta luonnon valosta asettuakseen jonkun kannon tai kalliorotkon pimeään koloon, noudattivat alkuaan uhkarohkeaa aatetta, joka epäilemättä johtui monista huomioista, kokemuksista ja perusteluista. Saattaisi miltei sanoa, että tämä ajatus oli yhtä tärkeä kotimehiläisen kohtaloille kuin tulen keksiminen ihmiskunnan tulevaisuudelle.

Tämän suuren edistysaskeleen jälkeen, joka, samalla kun se on ikivanha ja perinnäinen, yhtäkaikki pysyy yhä aktuaalisena, tapaamme joukon äärettömiin asti muuntelevia yksityisseikkoja, jotka meille todistavat, ettei edes pesän työtoiminta ja politiikka ole muuttumattomiin kaavoihin valettu. Juuri äsken olemme maininneet, mitenkä siitepölyä on älykkäästi vaihdettu jauhoihin ja kittausvahaa keinotekoiseen kittiin. Olemme myös havainneet, kuinka taitavasti ne osaavat tarpeisiinsa sovelluttaa ne useinkin vallan ällistyttävät asunnot, joihin ne asetetaan asumaan. Olemme myös nähneet, millä välittömällä ja hämmästyttävällä taidolla ne ovat hyväkseen käyttäneet niitä röyhelletystä vahasta tehtyjä kennokakkuja, joita niille on tarjottu. Tämän ihmeellisen, onnellisen mutta vajanaisen ilmiön hyödyllinen käyttö on jotakin aivan erinomaista. Ne ovat todellakin ymmärtäneet ihmisen puolinaisen viittauksen. Kuvitelkaa mielessänne, että me vuosisatoja olisimme rakentaneet kaupunkejamme, mutta emme kivestä, kalkista ja tiilistä, vaan jostakin taipuvasta, erikoisten ruumiimme elimien vaivalloisesti erittämästä aineesta. Muutamana päivänä joku kaikkivaltias olento asettaa meidät satumaisen kaupungin helmaan. Me huomaamme, että se on tehty aineesta, joka on oman erittämämme aineen kaltaista, mutta muuten se on vain unelma, jonka johdonmukaisuuskin, ollen muodoton, ikäänkuin supistettu ja keskitetty, on eksyttävämpi, kuin epäjohdonmukaisuus olisi. Siinä on tavanmukainen suunnitelmamme, kaikki on siinä odotuksemme mukaista, mutta vain mahdollisuutena ja niin sanoaksemme elämäntakaisen voiman luhistamana, joka on sen pysäyttänyt luonnokseen ja estänyt sen kohoamasta todellisuuteen. Rakennukset, joiden tulisi olla neljä tai viisi metriä korkeat, ovat vain pieninä kohokkeina, jotka voisimme kahdella kädellämme peittää. Tuhansien muurien asemesta näemme vain viivaverkon, jossa on niin hyvin muurien ääriviivat kuin myös sitä ainetta, josta ne ovat rakennettavat. Toisissa paikoin on olemassa melkoisia säännöttömyyksiä, joita täytyy korjata, syvennyksiä, jotka ovat täytettävät ja sopivasti kokonaisuuteen sovitettavat, laajoja horjuvia pinta-aloja, joita on tuettava. Sillä rakenne on odottamaton, mutta samalla hauras ja vaarallinen. Sen on suunnitellut joku ylivoimainen järki, joka on arvannut suurimman osan toiveitamme, mutta joka juuri suunnattoman suuruutensa vuoksi ei ole voinut niitä toteuttaa kuin sangen karkein piirtein. Tulee siis selvittää kaikki tyynni, käyttää hyväkseen tuon yliluonnollisen lahjottajan pienimmätkin tarkotukset, rakentaa muutamassa päivässä se, mikä tavallisesti vaatii vuosikausia, luopua luontaisista tavoista sekä perin pohjin muuttaa entiset työtavat. Varmaa on, että ihminen tarvitsisi kaiken tarkkaavaisuutensa ratkaistakseen ne pulmat, jotka siitä koituisivat, ja käyttääkseen hyväkseen kaikkea sitä apua, jota upea kaitselmus täten olisi tarjonnut. Suunnilleen tämän tekevät kuitenkin mehiläiset uudenaikaisissa pesissämme.[20]

Luultavasti ei mehiläisten valtiotaitokaan, kuten jo olen maininnut, ole muuttumaton. Tämä on hämärin kohta ja vaikeampi todeta kuin mikään muu. En tahdo puhua siitä, kuinka vaihtelevalla tavalla ne kuningatartaan kohtelevat, en parveilun laeista, jotka ovat jokaiselle pesälle omituisia sekä näyttävät menevän perintönä sukupolvesta sukupolveen j.n.e. Mutta näiden tosiasiain rinnalla, jotka eivät ole kyllin selväpiirteisiä, on toisia, aina esiintyviä ja tarkkoja, jotka osottavat, etteivät kaikki kesyn mehiläisen lajit ole saavuttaneet samaa valtiollista sivistysastetta, että on semmoisia, joissa yhteishenki vielä hapuilee ja etsii kenties toisia keinoja kuninkuuden pulman ratkaisemiseksi. Niinpä Syrian mehiläinen tavallisesti kasvattaa satakaksikymmentä kuningatarta ja usein enemmänkin. Sitävastoin meidän _Apis Mellifica_ kasvattaa niitä korkeintaan kymmenen tai kaksitoista. Cheshire kertoo meille kaikin puolin säännöllisestä syrialaisesta pesästä, josta löydettiin kaksikymmentäyksi kuollutta kuningatarta sekä yhdeksänkymmentä elossa ja vapaudessa olevaa. Tämä on sangen omituisen yhteiskunnallisen kehityksen lähtö- tai loppukohta, kehityksen, jota olisi mieltäkiinnittävää perin pohjin tutkia. Lisätkäämme vielä, että, mitä kuningattarien kasvattamiseen tulee, Kyproksen mehiläinen suuresti lähenee syrialaista. Onko tämä palautumista--vielä epäröivää-- harvainvaltaiseen hallitukseen, monarkian kokeen jälkeen, moni-äitiyteen, yksiäitiyden jälkeen? Yhtäkaikki ovat syrialainen ja kyprolainen mehiläinen, jotka ovat läheistä sukua egyptiläisen ja italialaisen kanssa, epäilemättä ensimäiset, joita ihminen on kesyttänyt. Vihdoin osottaa meille seuraava havainto vielä selvemmin, että pesän tavat ja viisas järjestysmuoto eivät johdu mistään alkuperäisestä vaikutteesta, jota olisi koneentapaisesti noudatettu kautta vaihtelevien aikakausien ja ilmanalojen, vaan että se henki, joka johtaa tuota pientä yhteiskuntaa, osaa ottaa huomioon uusia asianhaaroja, mukautua niiden mukaan ja käyttää niitä hyödykseen, niinkuin se oli oppinut torjumaan entisten olosuhteiden vaaroja. Australiaan tai Kaliforniaan muutettuna musta mehiläisemme muuttaa täydellisesti tapojansa. Kahden tai kolmen vuoden kuluttua huomattuaan, että kesä on ikuinen ja ettei kukkasia koskaan puutu, elää se huomispäivää huolehtimatta, tyytyy kokoamaan niin paljon hunajaa ja siitepölyä, kuin tarvitaan päivän tarpeeksi, eikä enää kokoa mitään talven varaksi, koska sen nykyinen järkiperäinen vaarinotto on synnynnäistä kokemusta mahtavampi.[21] Meidän ei edes onnistu ylläpitää sen toimeliaisuutta muulla tavoin kuin riistämällä siltä aina vähin erin sen työn hedelmiä.

VII

Tämän me siis voimme silmillämme nähdä. Myönnettänee, että nämä ovat senlaatuisia asiallisia tosiseikkoja, jotka ovat omiansa järkähyttämään niiden mielipidettä, jotka uskottelevat itselleen, että kaikki järki on liikkumaton, kaikki tulevaisuus muuttumaton, paitsi ihmisen järki ja tulevaisuus.

Mutta jos me hetkeksi hyväksymme kehityshypoteesin, laajenee edessämme oleva näytelmä; ja sen epävarma, suurenmoinen valo ulottuu pian omiinkin kohtaloihimme. Ei ole silminnähtävän selvää, mutta jokaisen, joka tarkkuudella sitä tutkii, on vaikea olla tunnustamatta, että luonnossa on tahto, joka pyrkii kohottamaan osan ainetta hienompaan, kenties parempaan olotilaan, kostuttamaan vähitellen sen pintaa salaperäisellä nesteellä, jota me sanomme ensin elämäksi, sitten vaistoksi ja pian sen jälkeen järjeksi; turvaamaan, järjestämään, helpottamaan kaiken sen olemassaoloa, mikä saapi elämän, tuntematonta päämäärää varten. Varmaa ei ole, mutta useat esimerkit, joita huomaamme ympärillämme, kehottavat meitä otaksumaan, että jos voisimme arvioida sen ainepaljouden, joka alusta asti täten on korkeammalle kohonnut, huomaisimme, että se on lakkaamatta kasvanut. Sanon vieläkin kerran, että tämä havaintomme on epävarma, mutta se on ainoa, jonka olemme voineet tehdä sen salaperäisen voiman suhteen mikä meitä johtaa; ja onhan tämäkin jo paljon, maailmassa, missä ensimäinen velvollisuutemme on luottamus elämään, silloinkin kun emme siinä oivalla mitään rohkaisevaa valoa, ja niin kauan kun ei ole olemassa päinvastaista varmuutta.

Tiedän kaiken sen, mitä voidaan väittää kehitysteoriaa vastaan. Sen tueksi on olemassa lukuisia todistuksia ja hyvin tehokkaita perusteluita, jotka eivät kuitenkaan, tarkkaan sanoen, ole vakuuttavia. Ei saa milloinkaan ehdottomasti antautua oman aikakautensa totuuksien valtaan. On mahdollista, että sadan vuoden kuluttua hyvinkin monet luvut kirjoistamme, joihin aikakautemme on painanut leimansa, näyttävät vanhentuneilta, kuten nykyään kahdeksannentoista vuosisadan filosofien teokset, jotka ovat täynnä liian erinomaista ihmistä, sellaista jota ei ole olemassa, ja niin monet sivut seitsemännentoista vuosisadan kirjoista, joita heikontaa katolisen traditsionin jumalankäsitys, tuo tyly, pikkumainen niin monien turhanpäiväisyyksien ja valheiden rumentama jumalankuva.

Kuitenkin lienee parasta, kun ei voi tietää jonkun asian totuutta, omaksua se hypoteesi, joka sinä hetkenä, jolloin sattuma on kutsunut meidät elämään, vakavimmin vaikuttaa järkeemme. Voi lyödä vetoa siitä, että se on väärä, mutta niin kauan kuin sen uskoo todeksi, se on hyödyksi, se elvyttää rohkeuden ja johtaa tutkimukset uusille urille. Ensi silmäykseltä näyttänee viisaammalta lausua näiden otaksumisien sijasta yksinkertaisesti ilmi itse syvä totuus, se on, ettei tiedetä niin mitään.

Mutta tämä totuus olisi terveellinen, ainoastaan jos olisi todistettuna ettemme milloinkaan tule tietämään. Sillä välin se pidättäisi meitä vielä kuolettavammassa liikkumattomuudessa kuin ikävimmät harhaluulot. Me olemme niin luotuja, ettei mikään vie meitä pitemmälle eikä korkeammalle kuin erehdystemme harppaukset. Siitä vähästä, minkä tiedämme, on meidän itse asiassa kiittäminen otaksumia, jotka aina ovat uskallettuja, usein vallan mielettömiä ja suurimmaksi osaksi vähemmän varovaisia kuin nykypäivän hypoteesi. Ne olivat kenties mielettömiä, mutta ne ovat kuitenkin ylläpitäneet etsinnän palavaa intoa. Olkoon, että majatalon lieden ääressä valvoja on sokea tai ikäloppu, mitä matkustaja siitä välittää, kun hänen on vilu ja hän istuutuu valvojan viereen? Jollei vain tuli ole sammunut tämän sitä vartioidessa, on hän tehnyt saman minkä paraskin olisi voinut tehdä. Jättäkäämme tämä innon liekki muille perinnöksi, en sano entisellään, vaan palavampana; eikä mikään voi sitä suuremmassa määrin kartuttaa kuin tämä kehityshypoteesi, joka pakottaa meidät tutkimaan tarkemman tieteellisen menettelytavan mukaisesti ja pysyvämmällä intohimolla kaikkea, mikä on olemassa maan pinnalla, sen sisällä, meren syvänteissä ja taivaitten rajattomilla äärillä. Mitä voi asettaa sitä vastaan, ja mitä panemme sen sijaan, jos sen hylkäämme? Tuon suuren tunnustuksenko tieteen tietämättömyydestä, joka tuntee itseään, mutta tavallisesti pysyttelee toimettomana ja lannistaa uteliaisuuden, joka ihmiselle on tarpeellisempi kuin itse viisaus, vaiko kenties hypoteesin lajien muuttumattomuudesta ja jumalallisesta luomisesta, joka on huonommin perusteltu kuin oma hypoteesimme, ikipäiviksi poistaa probleemin kehityskelpoiset ainekset ja selviytyy selittämättömästä kieltäytymällä sitä tutkimasta?

VIII

Tänä huhtikuun aamuna, keskellä puutarhaa, joka elpyy uuteen eloon taivaallisen vihannan kasteen kostuttamana, valkean taskuheinän reunustamien kukkalavojen keskellä, jotka tuoksuvat ruusuista ja värehtelevät kevätesikoista, olen uudelleen nähnyt noita kesyttömiä mehiläisiä, meidän tahtoomme alistuneen mehiläisen esi-isiä, ja mieleeni ovat johtuneet vanhan zeelantilaisen mehiläispesienhoitajan opetukset. Useasti hän käyskenteli minun kanssani keskellä monivärisiä kukkalavojansa, joita säilytettiin samanmuotoisina ja hoidettiin samalla tavoin kuin isä Catsin, tuon hyvän hollantilaisen proosallisen ja ehtymättömän runoilijan aikana. Ne muodostivat ruusukkeita, tähtiä, seppeleitä, kielekkeitä ja haara-kynttilänjalkoja, pallon, pyramidin tai värttinän muotoon leikatun orapihlajan tai hedelmäpuun juurella, ja puksipuu-reunus kiersi valppaan paimenkoiran tavoin nurmen reunoja estääksensä kukkia käytäville tunkeutumasta. Siellä opin tuntemaan noiden itsenäisten saaliinhankkijattarien nimet ja tavat, joita emme milloinkaan katsele, koska pidämme niitä tavallisina kärpäsinä, vahingollisina ampiaisina tai typerinä kovakuoriaisina. Ja kuitenkin jokaisella niistä on sen kaksinkertaisen siipiparin alla, joka on niiden tunnusmerkkinä hyönteismaailmassa, elämän suunnitelma, erikoisen ja usein ihmeteltävän kohtalon työaseet ja aate. Ensin näemme kesyn mehiläisemme lähimmät sukulaiset, nuo pörröiset, kömpelöt kimalaiset, jotka toisinaan ovat pienen pieniä, mutta useimmiten suunnattoman suuria ja alkuihmisten tavoin muodottoman, vaski- tai sinuuperirenkaitten kiertämän ihotakin verhoamia. Ne ovat vielä puolittain raakalaisia, tekevät kukkakuvuille väkivaltaa, repivät niitä, jos ne eivät taivu, ja tunkeutuvat terälehtien silkinhienojen huntujen alle, ikäänkuin jos vuorenonkalojen karhu tunkeutuisi jonkun itämaalaisen kuninkaantyttären helmillä koristettuun silkkitelttaan.

Niiden rinnalla lentää, suurempana kuin suurin niistä, varjojen verhoama hirviö. Se hehkuu tummaa, vihreään ja sinipunervaan vivahtavaa tulta: se on puuta-nakertava _Xylocopa_, hunajantekijämaailman jättiläinen. Sen perässä suuruusasteen mukaan tulevat synkät _Chalicodomat_ eli muurarimehiläiset, jotka ovat mustaan verkaan puetut ja rakentavat savesta ja sorasta kivenkovia asuntoja. Sitten lentelevät huiskin haiskin _Dasypodot_ ja _Halictukset_, jotka muistuttavat ampiaisia, _Andrenat_, joita usein ahdistaa eriskummallinen loinen _Stylops_, joka täydellisesti muuttaa valitsemansa uhrin ulkomuodon, melkein kääpiömäinen _Panurgus_, joka miltei aina kantaa raskaita siitepölytaakkoja, monenmuotoiset _Osmiat_, joilla on sata eri teollisuushaaraa. Yksi niistä, _Osmia papaveris_, ei tyydy kukilta vaatimaan tarpeellista leipää ja viiniä, vaan se leikkelee unikukan terälehdistä suuria purppurakaistaleita koristaaksensa niillä kuninkaallisesti tyttäriensä palatsin. Eräs toinen mehiläissukuinen, pienin kaikista, pieni neljällä sähköisellä siivellä liitelevä tomuhiukkanen _Megachile centuncularia_, leikkaa ruusunlehdistä aivan säännöllisiä puoliympyröitä, joiden luulisi olevan loviraudalla irrotettuja, taittelee niitä sekä järjestää ja muodostaa kotelon, joka on kokoonpantu monesta pienestä, ihmeteltävän säännöllisestä sormustimesta, joista kukin on yhden toukan kammio. Mutta kokonainen kirja tuskin riittäisi luettelemaan tuon hunajaa janoavan joukon eri tapoja ja kykyjä, joka liitelee joka suuntaan himoavien ja passiivisten kukkien ympärillä, jotka vangittujen morsianten tavoin odottavat rakkauden sanomaa, minkä niiden huolettomat vieraat niille tuovat.

Me tunnemme suunnilleen neljätuhattaviisisataa lajia kesyttömiä mehiläisiä. Selvää on, ettemme niitä kaikkia voi tässä tarkastella. Kenties syvemmälle menevä tutkimus, tähän asti tekemättä jääneet havainnot ja kokeet, jotka vaatisivat enemmän kuin yhden ihmiselämän, valaisevat kerran ratkaisevalla tavalla mehiläisen kehityksen historian. Tätä historiaa ei vielä minun tietääkseni ole järjestelmällisesti käsitelty. Toivottavaa on, että tämä historia kerran kirjotetaan, sillä se tulisi koskettelemaan montakin probleemia, jotka ovat yhtä suuria kuin ne, mitkä ovat tarjona monessakin inhimillisessä historiassa. Vakuuttamatta enää mitään, koska nyt astumme otaksumien verhottuun seutuun, me puolestamme tyydymme seuraamaan erästä Hymenoptera-lahkon alalahkoa sen matkalla järkevämpää olemassaoloa ja vähän suurempaa hyvinvointia ja turvallisuutta kohti, ja alleviivaamme yksinkertaisesti tämän monin kerroin tuhatvuotisen kehityskulun pääpisteet. Puheena oleva hyönteisryhmä on se kalvosiipisien alalahko (ransk. _Apiens_)[22], johon mehiläisten heimo kuuluu ja jonka oleelliset piirteet ovat niin tarkat ja niin selvät, että me kyllä voimme otaksua kaikkien niiden jäsenten polveutuvan yhdestä ainoasta kantaisästä.

Darwinin oppilaat, Hermann Müller muiden muassa, katsovat erästä pientä villimehiläistä nimeltä _Prosopis_, joka on levinnyt yli koko maapallon, alkuperäisen mehiläisen, kaikkien tätä nykyä tunnettujen mehiläisten kantaäidin nykyiseksi edustajaksi.

Tuo kovaonninen _Prosopis_ on pesiemme asujamiin verrattuna miltei samaa mitä luolaihmiset olisivat suurten kaupunkiemme onnellisiin asujamiin verrattuina. Kenties olette sen nähneet huomaamatta, aavistamatta, että teillä on ollut edessänne kunnianarvoinen kantaemo, jota meidän luultavasti on kiittäminen useimmista kukistamme ja hedelmistämme (on näet laskettu, että enemmän kuin satatuhatta kasvilajia häviäisi, elleivät mehiläiset niissä kävisi), ja, kuka tietää, sivistyksestämmekin, sillä kaikellahan on näillä salaperäisillä aloilla yhdyssiteensä,--kenties olette sen nähneet useamman kerran jossain puutarhanne syrjäisessä kolkassa liitelevän pensaikkojen ympärillä. Se on sievä ja vilkas; sillä lajilla, joka Ranskassa on yleisin, on valkoiset täplät mustalla pohjalla. Mutta tämä komeus peittää uskomatonta köyhyyttä. Se viettää elämänsä nälässä. Se on miltei alaston, vaikka kaikilla sen siskoilla on lämpöiset komeat turkit. Sillä ei ole ainoatakaan työasetta. Sillä ei ole vasuja siitepölyn kokoamista varten kuten _Apidae_-heimolla eikä sen puutteessa _Andrenain_ lannetöyhtöä tai _Gastrilegidain_ vatsaharjaa. Sen täytyy vaivalloisesti pienten kynsiensä avulla koota kukkakupujen siitepöly ja niellä se kantaakseen sen rotkoonsa. Sillä ei ole muuta työasetta kuin kielensä, suunsa, käpälänsä, mutta sen kieli on liian lyhyt, sen käpälät ovat heikkoja ja sen leuat voimattomia. Voimatta valmistaa vahaa tai kovertaa puuta tai kaivaa käytäviä maahan se saa aikaan kömpelöitä käytäviä kuivien karhunmaaraman oksien pehmeään ytimeen, sijottaa siihen muutamia huonosti sommiteltuja kennoja, varustaa ne vähäisellä ravintomäärällä poikasia varten, joita se ei milloinkaan ole näkevä, sitten, täytettyään köyhän tehtävänsä sille tuntemattoman ja meille yhtä tietämättömän päämäärän hyväksi, se menee johonkuhun nurkkaan kuolemaan, yksin maailmassa, niinkuin oli elänytkin.

Jätämme mainitsematta hyvin monen välillä olevan lajin, jossa voisimme vähitellen nähdä kielen pitenevän voidakseen ammentaa hunajaa useampien kukkien teriöstä, siitepölyn kokoamiseksi tarpeellisten työaseiden, karvojen, töyhtöjen, raaja- ja vatsaharjojen tulevan näkyviin ja kehittyvän, käpäläin ja leukojen vahvistuvan, hyödyllisten eritteiden muodostuvan ja lopuksi rakennusta johtavan hengen etsivän ja keksivän joka taholta hämmästyttäviä parannuksia. Sellainen tutkimus vaatisi kokonaisen kirjan. Tahdon siitä arimoida vain luvun, vähemmän kuin luvun, sivun ainoastaan, joka rikkaampaa elämää ja onnellisempaa olemassaoloa kohti pyrkivän tahdon hapuilevien ponnistusten takaa osottaa meille yhteiskunnallisen älyn synnyn, kehityksen ja vakaantumisen.