Part 13
"Voisin teille antaa seikkaperäisen kuvauksen kaikesta siitä pikkumaisuudesta, petoksesta, sorrosta, vääryydestä, kaihelmasta, joka elää tässä kirkkaan avaruuden ja luonnon rauhan ympäröimässä työssä. Älkää luulko, että tämä ihana taivas, että meri, joka kirkon taakse levittää vielä herkkätuntoisemman taivaan, taivaan joka leviää maan pinnalla suurena tunnon ja viisauden kuvastimena, älkää luulko, että tämä näkö heidän mieltänsä laajentaa tai ylentää. He eivät milloinkaan ole sitä katselleet. Ei mikään liikuta eikä johda heidän ajatuksiansa paitsi kolme tai neljä rajotettua pelkoa: nälän pelko, voiman, yleisen mielipiteen ja lain pelko sekä kuoleman hetkenä helvetin pelko.
"Näyttääkseni mitä he itse asiassa ovat, pitäisi minun ottaa ne yksitellen. Katsokaahan tuota suurekasta velikultaa vasemmalla, joka on niin rattoisan näköinen ja viskaa niin kauniita lyhteitä. Viime kesänä hänen ystävänsä taittoivat häneltä oikean käsivarren kapakkatappelussa. Paransin taittuman, joka oli avonainen ja vaikeanlainen. Hoitelin häntä kauan, annoin hänelle elatusapua siksi kunnes hän saattoi uudelleen ryhtyä työhön. Hän tuli luokseni joka päivä. Sitä hän on käyttänyt hyväkseen kertoakseen kylässä, että hän oli minut tavannut kälyäni halailemassa, sekä että äitini oli juoppo. Hän ei ole paha, hän ei pidä minulle vihaa, päinvastoin, ettekö huomaa, miten hänen kasvojaan kirkastaa ystävällinen hymy, kun hän minut näkee? Häntä ei johtanut luokkaviha. Talonpoika ei vihaa rikasta; siksi hän pitää rikkautta liian suuressa kunniassa. Mutta arvelen että tuo minun kelpo hangonkantajani ei käsittänyt, miksi häntä hoitelin saamatta siitä mitään hyötyä itselleni. Hän vainuu jotakin salajuonta eikä tahdo käydä herkkäuskoisesta houkkiosta. Moni muu, rikkaampi tai köyhempi, on käyttäytynyt samalla tavoin ennen häntä, tai huonomminkin. Hän ei luullut valehtelevansa levittäessään kylään omia keksintöjänsä, hän seurasi vain häntä ympäröivän siveyskäsitteen hämärää käskyä. Hän noudatti tietämättään, niin sanoakseni vasten tahtoaan yleisen pahansuonnin kaikkivaltaista mielihalua... Mutta miksi jatkaa kuvausta, jonka kaikki ne tuntevat, jotka ovat eläneet muutamia vuosia maalla? Siinä toinen totuuden ilmestymismuoto, se, jota useimmat sanovat totuudeksi. Se on jokapäiväisen välttämättömän elämän totuus. Varmaa on, että se perustuu mitä tarkimpiin tosiseikkoihin, ainoihin, joita jokainen ihminen voi huomata ja kokea."
XII
"Istukaamme noille lyhteille--jatkoi hän--ja seuratkaamme heitä vielä. Älkäämme hyljätkö ainoatakaan niistä pienistä tosiseikoista, jotka muodostavat sen todellisuuden josta puhuin. Antakaamme niiden joutua loitommalle itsestään avaruudessa. Ne täyttävät liiaksi etualan, mutta meidän tulee myöntää, että niiden takana on mahtava, hyvin ihmeteltävä voima, joka pitää kokonaisuutta pystyssä. Pitääkö se sitä ainoastaan pystyssä, eikö se sitä myös kehitä? Nämä ihmiset, joita me näemme, eivät enää ole täydelleen La Bruyèren petoeläimiä, joilla oli joku puheäänen tapainen ja jotka vetäytyivät yöksi maaluoliin, missä elivät mustasta leivästä, vedestä ja juurista...
"Rotu, sanotte kenties, on heikompi ja sairaampi, se on mahdollista, alkoholi ynnä tuo toinen vitsaus ovat sattuneita tosiasioita, joista ihmiskunta on vapautuva, kenties koetuksia, joista jotkut elimemme, esimerkiksi hermot, hyötyvät, sillä säännöllisestihän näemme, että elämä käyttää hyväkseen voittamansa pahan. Päälle päätteeksi tulee joku mitätön keino, joka huomenna kenties keksitään, riittämään niiden vaarattomiksi-tekemiseksi. Ei siis tämä meitä pakota katsettamme rajottamaan. Noilla ihmisillä on ajatuksia, tunteita, joita ei La Bruyèren ihmisillä vielä ollut."--"Minä pidän enemmän pelkästä, aivan alastomasta eläimestä kuin tuosta inhottavasta puolieläimestä", sanoin puoliääneen.--"Te puhutte näin ensimäisen totuudenhaamun kannalta, minkä olemme nähneet, runoilijoiden totuudenhaamun kannalta", hän sanoi. "Älkäämme sitä sekottako siihen, jota nyt tutkimme. Nuo ajatukset ja tunteet ovat pieniä ja alhaisia, olkoon niin, mutta se mikä on pientä ja alhaista, on jo parempaa kuin se mikä ei ole ensinkään olemassa. He käyttävät niitä miltei yksinomaan vahingottaakseen toinen toistansa sekä pysyäkseen yhä edelleen keskinkertaisuudessaan; mutta luonnossahan käy usein niin. Niitä lahjoja, joita se suopi, käytetään ensin yksinomaan pahaksi, sen huonontamiseksi mitä luonto näytti tahtovan parantaa; mutta viime lopussa kaikesta tästä pahasta johtuu aina joku hyvä. Sitäpaitsi en millään tavoin tahdo todeksi näyttää edistystä; sen paikan mukaan, jolta sitä tarkastaa, se on sangen pieni tai sangen suuri asia. Saattaa ihmisen elinehdot vähän vähemmän orjallisiksi, vähän vähemmän tukaliksi, se on äärettömän suuri asia; se on kenties varmin ihanteemme; mutta erotus edistyksen etunenässä kulkevan ihmisen ja sokeasti hänen jäljissään laahustautuvan välillä ei ole kovin suuri, jos sitä arvioimme henki hetkeksi aineellisista näkökohdista vapaututuneena. Noiden nuorten talonpoikien joukossa, joiden aivoissa liikkuu vain epämuotoisia ajatuksia, on useita, joilla on kyky saavuttaa vähässä ajassa sama tietoisuuden aste, jolla me molemmat elämme. Useinkin hämmästyy huomatessaan, kuinka pieni se välimatka on, mikä erottaa noitten ihmisten tiedottomuuden, jonka luulee täydelliseksi, siitä tietoisuudesta, jonka luulee korkeimmaksi.
"Mistä muutoin tuo tietoisuus on kokoonpantu, josta niin ylpeilemme? Siinä on paljon enemmän varjoa kuin valoa, paljon enemmän saavutettua tietämättömyyttä kuin tietoa, paljon enemmän sellaista, minkä tiedämme jo pakostakin jäävän meiltä tuntemattomaksi, kuin sellaista, jota tunnemme. Ja kuitenkin tässä tietoisuudessa on koko arvomme, todellisin suuruutemme sekä luultavasti tämän maailman hämmästyttävin ilmiö. Se se sallii meidän kohottaa otsamme tuntematonta perusvoimaa kohti ja sanoa sille: En sinua tunne, mutta sielussani on jotakin, joka sinua jo omaksuu. Kenties minut hävität, mutta jollet sitä tee muodostaaksesi minun kappaleistani paremman elimistön kuin mitä minun oli, olet osottautunut minua heikommaksi, ja hiljaisuus, joka seuraa sen lajin kuolemaa, johon itse olen kuulunut, on sinulle ilmaiseva, että oma tuomiosi on langetettu. Ja ellet edes kykene huolehtimaan siitä, että sinut tuomitaan oikeudenmukaisesti, minkä arvoinen silloin salaisuutesi onkaan? Emme enää välitä sen paljastamisesta. Se mahtaa olla typerä ja inhottava. Olet sattumalta luonut olennon, jonka luominen kävi yli voimiesi. Sille on onnellista, että toisesta vastakkaisesta sattumasta sen hävitit, ennenkuin se oli ehtinyt mitata tietämättömyytesi syvyyttä, vielä onnellisempaa, ettei se jää kärsimään kauheitten kokeittesi loppumatonta sarjaa. Sillä ei ollut mitään tekemistä maailmassa, missä sen ymmärrystä ei vastannut mikään ikuinen ymmärrys, missä sen kaiho parempaan ei voinut saavuttaa mitään todellista hyvää.
"Vielä kerran, edistys ei ole välttämätön edellytys, jotta tämä näytelmä meitä innostuttaisi. Arvotus riittää, ja tämä arvotus on yhtä suuri, sillä on yhtä paljon salaperäistä loistoa näissä talonpojissa kuin meissäkin. Sen löytää kaikkialla, kun seuraa elämän juoksua sen kaikkivaltaiseen perusvoimaan asti. Vuosisadasta vuosisataan me aina uudestaan muodostelemme sen nimeä. Sillä on ollut tarkkojakin ja lohduttaviakin nimiä. On havaittu, että nuo lohdutukset ja tuo tarkkuus olivat harhakuvia. Mutta nimitimmepä me sitä Jumalaksi, Kaitselmukseksi, Luonnoksi, Sattumukseksi, Elämäksi, Kohtaloksi: salaisuus pysyy aina samana, tuhansilta kokemuksen vuosilta olemme ainoastaan oppineet antamaan sille laajemman nimen, meitä läheisemmän, taipuvaisemman, odotukseen ja odottamattomaan sopeutuvamman. Tämä on se nimi, mikä sillä nykyään on, ja siksi se ei milloinkaan ole näyttänyt suuremmalta. Siinä yksi totuuden kolmannen ilmestymismuodon lukuisista eri ilmaisuista, ja se on samalla viimeinen totuus."
* * * * *
VI KIRJA
KUHNURIEN JOUKKOSURMA
I
Jos kuningattarien hedelmöittämisen jälkeen taivas pysyy kirkkaana ja ilma lämpimänä, jos siitepölyä ja hunajaa yhä edelleen tulvii kukkasissa, niin työmehiläiset sietävät jonkunmoisesta unohtavaisesta suvaitsevaisuudesta tai kenties äärimäisestä varovaisuudesta vielä jonkun aikaa koiraksien kiusallisen ja rasittavan läsnäolon.--Nämä käyttäytyvät pesässä niinkuin Penelopen kosijat Odysseuksen talossa. Ne viettävät siellä iloista ja hekumallista elämää, nauttien tuhlaavien ja törkeiden nimellisrakastajien joutilasta oloa: kylläisinä, pöhövatsaisina, täyttäen kujat ja käytävät, ehkäisten työtä, tuuppien ja tuupittuina, ällistyneinä, korskeina, paisuen ajattelemattomasta ja sävyisästä ylenkatseesta, itse ollen järkevän ja tarkotuksellisen ylenkatseen esineitä, tietämättä yhä kasvavasta vihasta ja heitä odottavasta kohtalosta. Ne valitsevat pesän lämpimimmän nurkan siellä rauhassa nukkuaksensa, nousevat huolettomasti sijoiltaan mennäkseen imemään avonaisista kennoista tuoksuvimman hunajan, ja tahraavat ulostuksillaan ne kennokakut, joilla käyvät. Kärsivälliset työmehiläiset ajattelevat tulevaisuutta ja korjaavat hiljaisuudessa vahingot. Puolipäivästä kolmeen, siintävän tasangon väreillessä autuaassa uupumuksessa elokuun tai kesäkuun auringon voittamattoman katseen alla, ne ilmenevät kennon kynnykselle. Niillä on suunnattoman suurista mustista helmistä muodostunut kypäri, kaksi korkeata, liikkuvaa töyhtöä, vaaleankeltainen välkehtivä samettitakki, sankarin pörröinen ruumis sekä nelinkertainen kankea ja läpikuultava vaippa. Ne pitävät kauheata melua, työntävät syrjään vahtisotilaat, kaatavat kumoon ilmanvaihtoa huolehtivat työmehiläiset sekä heittävät nurin työntekijät, jotka palaavat vaatimattomalla saaliillaan sälytettyinä. Ne ovat käytökseltään pöyhkeitä, vallattomia ja vaativaisia, ikäänkuin jonkunmoiset maailmalle välttämättömän tarpeelliset jumalat, jotka sikin sokin lähtevät jotakin suurta, arkijoukoille tuntematonta tarkotusperää toteuttamaan. Yksitellen ne lentävät ulos, rehentelevinä, vastustamattomina, ja laskeutuvat levollisesti läheisimpiin kukkiin, siellä uinuakseen siksi kunnes iltapäivän viileys ne unesta herättää. Silloin ne palaavat pesään yhtä mahtavana pyörteenä ja alati tuon suuren yksinvaltaisen tarkotusperän paisuttamina rientävät kellareihin, upottavat päänsä kaulaa myöten hunaja-ammeihin, täyttävät itsensä kuin tynnyrejä uudistaakseen uupuneet voimansa ja menevät taas hitain askelin sitä makeaa, uneksimatonta ja huoletonta lepoa nauttimaan, joka heidät helmaansa sulkee seuraavaan ateriaan saakka.
II
Mutta mehiläisten kärsivällisyys ei ole ihmisten kärsivällisyyden kaltainen. Muutamana aamuna kiertää pesää odotettu tunnussana, ja rauhalliset työmehiläiset muuttuvat tuomareiksi ja mestaajiksi. Ei kukaan tiedä, kuka tuon käskyn antaa, se lähtee äkkiarvaamatta työntekijäin kylmästä ja järkiperäisestä suuttumuksesta, ja niin pian kun se on lausuttu, se täyttää, tuon yksimielisen yhteiskunnan hengen mukaisesti, kaikkien sydämet. Osa kansasta luopuu saaliin hausta antautuakseen sinä päivänä oikeuden toimeenpanoon. Lihavat laiskurit, jotka huolettomissa joukoissa nukkuvat hunajaa sisältävillä seinillä, herättää äkkiä ärtyisten neitseiden sotajoukko. Ne heräävät hurskaan näköisinä ja epäröivinä eivätkä voi uskoa silmiänsä, ja niiden hämmästyksen on yhtä vaikea tunkeutua niiden laiskuuden läpi tietoisuuteen, kuin kuun säteen on tunkeutua rämeikön vedenkalvon lävitse. Ne luulevat olevansa jonkun erehdyksen uhreja, ällistyneinä ne katselevat ympärilleen ja niiden elämän pääaatteen uudelleen elpyessä niiden paksuissa aivoissa ne astuvat askeleen hunaja-ammeita kohti ammentaakseen niistä uusia voimia. Mutta se on mennyttä, keväthunajan aika, lehmusten kukkaviinin, salvian, ajuruohon, valkoapilan, meiramin sulan jumal-juoman aika. Sen sijaan että vapaasti pääsisivät noihin suloisiin täysinäisiin säiliöihin, jotka avasivat heidän suunsa tyydytykseksi miellyttävät imelät vaha-ammeensa, ne kohtaavat joka taholla ojossa olevien myrkkykeihäiden palavan metsän. Kaupungin ilma on muuttunut. Mieluisan jumal-juoman tuoksun sijalla tuntuu sen myrkyn kitkerä haju, mikä tuhansina pikku pisaroina välkehtelee piikkien kärjissä levittäen kiukkuaa ja vihaa. Ennenkuin niille on selvinnyt koko niiden rehevän olemassaolon kuulumaton kukistuminen keskellä yhteiskunnan onnellisten lakien mullistusta, syöksyy jokaisen säikähtyneen parasiitin kimppuun kolme tai neljä oikeudenpalvelijaa, jotka tekevät parhaansa katkaistakseen siltä siivet, leikatakseen poikki sen hienon varren mikä yhdistää takaruumiin eturuumiiseen, taittaakseen väräjävät tuntosarvet, irrottaakseen raajat, löytääkseen raon haarniskan renkaiden välissä sinne iskeäkseen miekkansa. Kuhnurit tosin ovat suunnattoman suuria, mutta ollen aseettomia, pistintä vailla, ne eivät ajattelekaan puolustusta, vaan koettavat livistää pakoon tai vastustavat taajoja iskuja ainoastaan ruumiinsa tylsällä paksuudella. Nurin heitettyinä ne pitelevät kömpelösti voimakkailla raajoillaan vihollisiansa, jotka eivät hellitä, tai vetävät vieriellessään muassaan koko hyökkääjäryhmän hurjaan mutta pian taukoavaan pyörteeseen. Jonkun ajan kuluttua ne ovat niin surkeassa tilassa, että sääli, joka ei milloinkaan ole varsin kaukana oikeudesta sydämemme pohjalla, kiireesti herää ja tahtoisi pyytää niille armoa--tosin turhaan--kovasydämisiltä työmehiläisiltä, jotka tuntevat vain luonnon syvän ja kuivakiskoisen lain. Noiden onnettomien siivet ovat repaleina, raajat irtiraastetut, tuntosarvet runnellut; ja niiden ihmeteltävät mustat silmät, uhkuvien kukkien kuvastimet, sinitaivaan ja kesän viattoman ylimielisyyden heijastimet, eivät nyt kärsimyksen nöyrentäminä enään kuvasta muuta kuin kuolon tuskaa ja kauhua. Toiset kuolevat haavoistaan, ja kaksi tai kolme niiden pyöveleistä kantaa ne kaukaisille hautausmaille. Toiset ovat keveämmin haavotettuja, ja niiden onnistuu vetäytyä johonkuhun soppeen mihin kasaantuvat, ja taipumaton vartiosto pitää ne siellä saarroksissa siksi kunnes kuolevat sinne nälkään ja kurjuuteen. Useiden onnistuu päästä ovelle asti ja siitä ulkoilmaan vetäen vihollisensa muassaan, mutta illan tullen ne palaavat nälän ja pakkasen ahdistamina joukottain pesän suulle suojaa rukoilemaan. Siellä ne kohtaavat toisen taipumattoman vartiajoukon. Seuraavana päivänä ensi kertaa pesästä lähtiessään työmehiläiset puhdistavat kynnyksen, jossa on kasottain hyödyttömien jättiläisten ruumiita; ja tuon toimettoman sukukunnan muisto sammuu yhteiskunnassa herätäkseen vasta tulevana keväänä.
III
Monasti tuo joukkosurma tapahtuu samana päivänä useissa mehiläistarhan asumuksissa. Rikkaimmat, parhaiten hallitut tekevät alotteen. Muutaman päivän perästä pienet, vähempivaraiset yhteiskunnat seuraavat niiden esimerkkiä. Ainoastaan köyhimmät, kurjimmat väestöt, joiden emo jo on kovin iäkäs ja miltei hedelmätön, elättävät vielä koiraksensa, koska eivät tahdo luopua toivomasta yhä odotetun neitseellisen kuningattaren hedelmöittämistä, joka vielä saattaa syntyä. Mutta alkutalvella tulee kurjuus, jota ei voi välttää, ja koko heimo, emo, kuhnurit, työmehiläiset, kasaantuu riutuvaksi, yhteensulloutuneeksi joukoksi, joka kuolee hiljaisuudessa, pesän hämärässä, ennen ensimäisen lumen tuloa.
Laiskurien mestauksen jälkeen työ alkaa väkirikkaissa ja varakkaissa yhteiskunnissa uudelleen, mutta vähenevällä innolla, sillä mesineste käy jo niukemmaksi. Suurien juhlien, samoin kuin suurten murhenäytelmienkin aika on nyt ohi. Tuo ihmeentapainen elimistö tuhansine sieluineen, tuo uneton, kukkien ja kasteen ravitsema jalo ihmeluoma, heinäkuun sulopäivien kunniarikas mehiläispesä vaipuu vähitellen, asteettain uneen, ja sen lämmin, tuoksuista raskas hengitys hidastuu ja jähmettyy. Syyshunaja kasaantuu kuitenkin kasaantumistaan ravintorikkaisiin seiniin, tarpeellisen varaston täydentämiseksi, ja viimeisiä säiliöitä sulkee valkoinen, lahjomaton vahasinetti.--Rakennustyöt lakkaavat, synnytyksien luku vähenee, kuolleitten nousee, yöt pitenevät, päivät lyhenevät. Sade, tuimat tuulet, aamu-usvat, liian äkillisen hämärän väijymykset tempaavat pois satoja työmehiläisiä, jotka eivät enää palaa; ja koko tuo pieni kansa, joka kaipaa aurinkoa yhtä kiihkeästi kuin Attikan puusirkat, tuntee talven kylmän uhkan laskeutuvan asuinsijoilleen.
Ihminen on jo ottanut osansa sadosta. Jokainen hyvä pesä on hänelle tuottanut neljäkymmentä tai viisikymmentä kg hunajaa, ja erinomaisimmat antavat toisinaan sata kg, mikä määrä edustaa suunnattomia nesteeksi muuttuneita valoavaruuksia, äärettömiä kukkaskenttiä, joiden kukissa, toisessa toisen jälkeen, on käyty tuhansia kertoja joka päivä. Nyt hän luo viimeisen katseen jähmettyviin asumuskuntiin. Hän riistää rikkaimmilta pesiltä niiden liiat aarteet, jakaakseen ne niille, joita onnettomuudet, aina ansaitsemattomat, ovat köyhdyttäneet. Hän peittää huolellisesti asumukset, sulkee portit puoleksi, poistaa hyödyttömät kehykset sekä jättää mehiläiset niiden pitkään talviuneen. Ne kerääntyvät silloin pesän keskelle, kyyristyvät kokoon ja ripustautuvat kennokakuille, jotka sisältävät noita uskollisia säiliöitä, joista kylmien talvipäivien kestäessä saadaan kesän muuntunutta nestettä. Kuningatar on keskellä, vartiajoukkonsa ympäröimänä. Työmehiläisten ensimäinen kerros pitää suljetuista kennoista kiinni, toinen kerros peittää sen, sen taas peittää kolmas ja niin yhä edelleen viimeiseen saakka, joka muodostaa pintakerroksen. Kun tämän pintakerroksen mehiläiset tuntevat pakkasen pistoja, tunkeutuvat ne joukon sisään, ja toiset täyttävät vuoroonsa niiden paikat. Pesässä riippuva rypäle on kuin penseä, kellervä hunajamuurien jakama pallo, joka huomaamattoman hitaasti nousee tai laskee, etenee tai peräytyy, sen mukaan kuin ne kennot, joihin se on kiintynyt, tyhjenevät. Sillä vastoin sitä, mitä yleensä luullaan, ei mehiläisten elämä talvella ole pysähtynyt, vaan ainoastaan hidastunut.[17] Räpyttelemällä säännöllisesti siipiään, noita auringon liekkien eloon jääneitä pikkusiskosia, jotka kiihdyttävät tai hidastuttavat liikettänsä ulkoilman vaihtelujen mukaan, ne ylläpitävät pallossaan muuttumattomasti kevätpäivän lämmön. Tämä salainen kevät lähtee kauniista hunajasta, joka ei ole muuta kuin muinoin muotonsa muuttanut auringonsäde, joka nyt palaa entiseen muotoonsa. Se kiertelee pallossa jalon veren tavoin. Ne mehiläiset, jotka ovat täysinäisissä kennoissa kiinni, tarjoovat sitä naapureilleen, jotka taasen vuoroonsa antavat sitä toisille. Se kulkee täten kädestä käteen, suusta suuhun ja saapuu joukon äärimäiseen päähän asti--joukon, jolla on vain yksi ajatus ja yksi kohtalo, hajaantuneena ja yhdistyneenä tuhansiin sydämiin. Se on auringon ja kukkien sijaisena siksi kunnes sen vanhempi veli, suuren todellisen kevään todellinen aurinko, luoden raolla olevasta portista ensimäiset lämpimät katseensa, joista orvokit ja vuokot heräävät uuteen eloon, lempeästi herättää työntekijät näyttääkseen heille, että taivaan sini on vallannut entisen paikkansa maailmassa ja että tuo katkeamaton kehä, mikä yhdistää kuoleman elämään, on tehnyt kierroksen ja alkanut uutta elämää.
* * * * *
VII KIRJA
LAJIN KEHITYS.
I
Ennenkuin suljemme tämän kirjan, kuten olemme sulkeneet mehiläispesän talven jähmettävän hiljaisuuden tultua, tahdon ottaa puheeksi huomautuksen, jonka melkein aina saa kuulla niiltä, joille paljastaa mehiläisten yhteiskuntajärjestyksen ja niiden hämmästyttävän taitavuuden. Niin, he sanovat, kaikki tuo on ihmeteltävää, mutta muuttumatonta. Ne ovat jo tuhansia vuosia eläneet merkillisten lakien alaisina, mutta tuhansia vuosia nämä lait ovat pysyneet samoina. Tuhansien vuosien kuluessa ne ovat rakentaneet noita hämmästyttäviä kennokakkujansa, joihin ei voi mitään lisätä ja joista ei voi ottaa mitään pois ja joissa kemistin, geometrian tuntijan, arkkitehdin ja insinöörin opit ovat kaikki yhtä täydellisesti edustettuina; mutta nämä kennokakut ovat aivan niitten kaltaisia, joita on löydetty egyptiläisten kiviarkuista tai näkee kuvattuina heidän kivipiirroksissaan ja papyruskääröissään. Mainitkaa meille edes yksi tosiseikka, joka osottaisi vähintäkään edistystä, näyttäkää meille yksityiskohta, missä ne olisivat jotakin uudistaneet, kohta, missä ne olisivat muuttaneet tuhatvuotista elintapaansa, ja silloin me kumarramme ja tunnustamme, ettei niillä ole ainoastaan ihmeteltävää vaistoa, vaan myös järki, joka saattaa pyrkiä ihmisjärjen rinnalle sekä toivoa, samoin kuin tämäkin, jonkunmoista korkeampaa kohtaloa kuin sitä, jonka alainen itsetajuton ja nöyrä aine on.
Ei ainoastaan sivullinen puhu näin, vaan Kirbyn ja Spencen kaltaiset hyönteistutkijatkin ovat käyttäneet samaa todistustapaa kieltääkseen mehiläisiltä muun järjen kuin sen, mikä epämääräisesti liikkuu hämmästyttävän mutta muuttumattoman vaiston ahtaassa vankilassa. "Näyttäkää meille--he sanovat--ainoa tapaus, jolloin niiden mieleen olisi asianhaarojen pakosta juolahtanut ajatus käyttää esim. savea tai kalkkiseosta vahan asemesta, niin me myönnämme niillä olevan harkitsemiskykyä."
Tämä todistustapa, jota Romanes nimittää "The question begging argument"iksi ja jota vielä voisi sanoa "kyllästymättömäksi todisteluksi", on kaikkein vaarallisimpia, ja ihmiseen sovellettuna se johtaisi meidät kovinkin pitkälle. Lähemmin tarkasteltuna se johtuu tuosta "yksinkertaisesta, terveestä järjestä", joka useinkin aikaansaa paljon pahaa ja joka Galileille vastasi: "Ei maa pyöri, koska minä näen auringon kulkevan taivaalla, nousevan aamulla ja laskevan illalla, eikä mikään voi omien silmieni todistusta kumota." Terve järki on erinomainen ja tarpeellinen sielumme pohjalla, mutta sillä ehdolla ainoastaan, että ylevä levottomuus vartioi sitä ja tarpeen tullen muistuttaa sitä sen äärettömästä tietämättömyydestä; muutoin se on vain järkemme alhaisten ainesten piintynyttä tottumusta. Mutta mehiläiset ovat itse vastanneet Kirbyn ja Spencen tekemään huomautukseen. Tuskin oli tämä huomautus lausuttu, kun jo toinen luonnontutkija Andrew Knight, siveltyään jonkunmoisella vahasta ja tärpätistä tehdyllä voiteella muutaman puun vahingoittuneen kuoren, teki sen huomion, että hänen mehiläisensä olivat kokonaan luopuneet kittausvahaa kokoamasta ja käyttivät nyt vain tuota ennen tuntematonta, mutta pian koetettua ja hyväksyttyä ainetta, jota löysivät aivan valmiina ja runsaissa määrin asuntonsa lähiseutuviita.
Muutoin on toinen puoli mehiläistiedettä ja hoitoa siinä, että annetaan mehiläisen alotekyvylle vapaa toimiala, sen toimeliaalle älylle harjaantumisen ja todellisten keksintöjen tekemisen tilaisuutta. Niinpä mehiläishoitajat, kun siitepöly kukissa on niukkaa, sirottelevat jonkun määrän jauhoja mehiläistarhan läheisyyteen auttaakseen mehiläisiä toukkien ja koteloiden elättämisessä, ne kun kuluttavat suunnattomasti siitepölyä. Ilmeistä on, etteivät ne luonnontilassa, synnyinmetsiensä tai Aasian laaksojen helmassa, missä ne luultavasti elivät tertiääriaikakauden päivinä, milloinkaan ole tavanneet sellaista ainetta. Siitä huolimatta, jos joitakuita panee sirotetulle jauholle, ne koskettelevat sitä, maistelevat sitä, huomaavat sen miltei siitepölyn kaltaiseksi, palaavat pesään, ilmottavat uutisen sisarilleen; ja nytpä kaikki saaliinhankkijat rientävät tuota odottamatonta ja käsittämätöntä ravintoainetta kohti, joka niiden perinnäisessä muistossa mahtaa olla erottumattomassa yhteydessä kukkasten kupujen kanssa, joissa ne niin monien vuosisatojen kuluessa ovat nauttineet hekumallista ja ylellistä vieraanvaraisuutta.
II