Part 15

Olemme nähneet tuon onnettoman _Prosopisin_ räpyttelevän, Prosopisin, joka tuossa rajattomassa, pelottavia voimia kätkevässä avaruudessa ääneti kestää pientä yksinäistä kohtaloansa. Jokunen määrä sen siskoja, jotka kuuluvat jo paremmin varustettuihin ja taitavampiin sukuihin, kuten esim. hyvin puetut _Colletisit_ tai _Megachile centuncularia_, tuo ruusunlehtien ihmeellinen leikkelijä, elää yhtä suuressa yksinäisyydessä, ja jos sattumalta joku liittyy niihin, niiden kanssa asuakseen, niin se on joku vihollinen tai useammin loinen. Sillä mehiläisten maailma on täynnä kummituksia, jotka ovat ihmeellisempiä kuin meidän, ja monellakin lajilla on täten jonkunmoinen salaperäinen ja toimeton kaksoishaamunsa, joka on täydellisesti valitsemansa uhrin kaltainen, sillä poikkeuksella, että se ainaisen laiskuutensa kautta on kadottanut kaikki työ-aseensa, toisen toisensa perästä, eikä siis voi elää muutoin kuin suvun työtätekevän edustajan kustannuksella.[23]

Niissä mehiläisissä, joille on annettu tuo kenties liian kategorinen erakko-mehiläisten nimi, kytee kuitenkin yhteiskunnallinen vaisto liekin kaltaisena, jota peittää kaikkea alkuperäistä elämää tukehuttava ainepaljous. Siellä täällä, odottamattomiin suuntiin, sen onnistuu ujoin ja toisinaan oudoin purkauksin ikäänkuin tietä tunnustellakseen läpitunkea tuo tukahuttava rovio, joka kerran on ravitseva sen lopullista voittoa.

Jos kaikki on ainetta tässä maailmassa, niin huomaamme tässä aineen epäaineellisimman liikkeen. Kyseessä on siirtyminen itsekkäästä, epävarmasta ja epätäydellisestä elämästä hiukan turvallisempaan ja onnellisempaan veljelliseen elämään. Ihanteellisesti, hengen kautta on yhdistettävä se, mikä itse asiassa ruumiin puolesta on erillään, on aikaansaatava yksilön uhrautuminen lajin hyväksi sekä asetettava näkymätön näkyväisen sijalle. Onko siis kummastuttavaa, etteivät mehiläiset heti ensi otteella toteuta sitä, mitä emme me, jotka olemme sillä etuoikeutetulla asteella, missä vaisto säteilee joka taholta tietoisuuteemme, vielä ole voineet selvitellä? Senvuoksi onkin omituista, miltei liikuttavaa nähdä, miten tuo uusi aate ensin hapuilee siinä pimeydessä, mikä kaikkea maan päällä syntyvää ympäröi. Se on aineesta lähtöisin, se on vielä kokonaan aineellinen. Se on kokoonpantu ainoastaan nälästä, vilusta ja pelosta, jotka ovat muuttuneet joksikin, joka ei vielä ole muotoon olennoitunut. Se hiipii epävarmoin askelin suurten uhkaavien vaarojen ympäri, pitkien öitten, talven lähestymisen ympäri, epäilyttävän unen ympäri, mikä on melkein kuoleman kaltainen.

XI

_Xylocopat_ ovat, niinkuin olemme havainneet, voimakkaita mehiläisten sukulaisia (Apiens), jotka kaivavat pesänsä kuivaan puuhun. Ne elävät aina yksinään. Kuitenkin saattaa kesän loppupuolella löytää muutamia yksilöitä erästä erityistä lajia (_Xylocopa Cyanescens_) kokoontuneina viluiseen joukkoon _Asphodelus_-kasvin oksalle yhdessä talvea viettääkseen. Tämä myöhään herännyt veljeys on poikkeuksena Xylocopain keskuudessa, mutta niiden lähimpien heimolaisten, _Ceratinidae_-heimon parissa tämä tapa on jo muuttumattomasi käytännössä. Tässä huomaamme siis aatteen orastavan. Siihen se pysähtyy, ja tähän päivään asti se ei ole kyennyt _Xylocopidae_-ryhmän keskuudessa astumaan tätä ensimäistä, hämärää rakkauden rajaa ulommaksi. Toisilla mehiläisten heimolaisilla (_Apiens_'eilla) tämä itseänsä etsivä aate saa toisia muotoja. Vajojen _Chalicodomat_, jotka ovat muurarimehiläisiä, _Dasypoda_ ja _Halictus_, jotka kaivavat maanalaisia asumuksia, yhdistyvät lukuisiksi asumuskunniksi pesiensä rakentamista varten. Mutta tämä on vain näennäinen, erakoista muodostettu yhtymä. Yhteistä sopeutumista, yhteistä toimintaa ei ole olemassa. Jokainen rakentaa tuiki erillään muista tuossa suuressa joukossa asuntonsa vain itseänsä varten, välittämättä naapuristaan, "Tämä on", sanoo J. Perez, "pelkkä yksilöiden kokoomus, joita samat mielihalut, samat kyvyt kokoovat samaan paikkaan, jossa periaate 'jokainen omasta puolestaan' toteutetaan sanan ankarimmassa merkityksessä; siinä on hajanainen joukko työntekijöitä, joka muistuttaa mehiläispesän parvea ainoastaan lukunsa ja työintonsa puolesta. Sellaiset yhtymät ovat siis vain yksinkertaisena seurauksena siitä, että suuri joukko yksilöitä asuskelee samalla paikalla."

Mutta _Panurgus_-suvussa, _Dasypodain_ serkuissa, leimahtaa äkkiä ilmi pieni valonsäde ja valaisee uuden tunteen syntymistä tuossa satunnaisessa kasaumassa. Ne kokoontuvat samalla tavoin kuin edelliset, ja jokainen kaivaa omaksi tarpeekseen maanalaisen asuntonsa, mutta pesän suu, käytävä, joka maan pinnalta johtaa eri luoliin, on yhteinen. "Kennojen rakentamiseen nähden", sanoo edelleen Perez, "jokainen täten käyttäytyy ikäänkuin olisi yksin, mutta kaikki käyttävät hyväkseen yhteistä sisäänkäytävää, kaikki hyötyvät tässä kohden yhden työstä ja säästävät siten sen ajan ja vaivan, joka vaadittaisiin, jos kukin rakentaisi eri käytävän. Olisi hauskaa tietää, eikö tätä alustelevaa työtä kenties tehdä yhteisvoimin ja eivätkö useat naaraat ota vuorotellen työhön osaa."

Olkoonpa asian laita mikä tahansa, veljeyden aate on lävistänyt väliseinän, joka erotti kahta eri maailmaa. Ei enää talvi, nälkä eikä kuoleman kauhu sitä pakota esille säikähtyneen ja tuntemattoman vaiston syvyyksistä; toimelias elämä sen toimeen herättää. Mutta tälläkin kertaa se pysähtyy heti, eikä sen onnistu tunkeutua kauemmaksi siihen suuntaan. Vähät siitä, se ei lannistu, vaan koettelee toisia teitä. Ja nyt se jo tunkeutuu kimalaisten luo, kypsyy siellä, ruumistuu toisenlaisessa ilmapiirissä sekä tekee ensimäiset ratkaisevat ihmetyönsä.

XII

Kimalaiset, nuo paksut, pörröiset, surisevat hyönteiset, pelottavat mutta rauhalliset, jotka me kaikki tunnemme, elävät alkuaan yksinänsä. Heti maaliskuun ensi päivinä talven yli elänyt hedelmöitetty naaras ryhtyy pesäänsä rakentamaan, joko maan alle tai pensaikkoon, riippuen lajista, mihinkä se kuuluu. Hän on yksin maailmassa heräävän kevään helmassa. Hän raivaa, kaivaa, verhoilee valitsemansa paikan. Sitten hän rakentaa jotensakin muodottomia vahakennoja, varustaa ne hunajalla ja siitepölyllä, munii, hautoo muniansa, hoitaa ja ruokkii niistä syntyneitä toukkia, ja pian häntä ympäröi parvi tyttäriä, jotka häntä auttavat kaikissa hänen sisä- ja ulkotöissään, ja muutamat niistä ryhtyvät taas vuoroonsa munimaan. Hyvinvointi kasvaa, kennojen rakennustapa paranee, asumuskunta lisääntyy. Sen perustaja pysyy yhä sen sieluna ja korkeimpana emona ja hallitsee kuningaskuntaa, jota miltei voi sanoa oman hunajamehiläisemme yhteiskunnan luonnokseksi. Tämä luonnos on muutoin jotensakin kömpelötekoinen. Sen hyvinvointi pysyy aina ahtaissa rajoissa, lait ovat epämääräisiä ja niitä totellaan huonosti; muinaisaikuinen oman suvun syöminen sekä lastenmurhat ilmenevät aika-ajoin uudestaan, rakennustapa on epämuotoinen ja tuhlaavainen, mutta se mikä enemmän kuin mikään muu erottaa näitä molempia yhteiskuntia on, että toinen on pysyväinen, toinen vain lyhytaikainen. Kimalaisten yhteiskunta näet häviää kokonaan syksyllä, sen kolme- tai neljäsataa asujanta kuolee jättämättä jälkeäkään olemassaolostaan, koko tämä ponnistus raukeaa tyhjään, eikä siitä jää eloon kuin yksi ainoa naaras, joka tulevana keväänä on alottava samassa yksinäisyydessä ja samassa köyhyydessä kuin äitinsäkin saman hyödyttömän työn. Mutta jäljelle jää kuitenkin se tosiasia, että tällä kertaa aate on tullut voimastaan tietoiseksi.--Me emme näe sen menevän tätä rajaa ulommaksi kimalaisten piirissä, mutta tavalleen uskollisena se pian jonkunmoisen väsymättömän sielunvaelluksen kautta toteutuu, väristen vielä viimeisen voittonsa riemusta, kaikkivaltaisena ja miltei täydellisenä toisessa ryhmässä, heimon viimeisen edellisessä, siinä joka käy välittömästi oman, tätä aatetta kruunaavan, kesyn mehiläisemme edellä, tarkotan _Meliponitien_ ryhmää, joka käsittää troopillisten seutujen _Melipona_- ja _Trigona_-mehiläiset.

XIII

Siinä kaikki on järjestetty samalla tavoin kuin meidän mehiläispesissämme. Siinä on luultavasti emo,[24] hedelmättömiä työmehiläisiä ja koiraksia. Ovatpa useat yksityskohdat siinä paremminkin järjestettyjä. Koirakset esim. eivät ole kokonaan joutilaita; ne erittävät vahaa. Pesän sisäänkäytävä on huolellisemmin suojeltu: kylminä öinä sulkee sen ovi, kuumina öinä taas jonkunmoinen verho, joka päästää ilmavirran sisään.

Mutta yhteiskunta on heikompi, elämä yleensä epävarmempi, hyvinvointi rajotetumpi kuin meidän mehiläisillämme, ja kaikkialla, mihin näitä tuodaan, _Meliponitit_ pyrkivät häviämään niiden tieltä. Veljeyden aate on yhtä suuressa määrin ja yhtä loistavasti kehittynyt molemmissa roduissa, paitsi yhdessä kohden, missä se toisessa rodussa ei ole saavuttanut enempää, kuin mitä se jo oli toteuttanut kimalaisten ahtaassa suvussa. Tämä kohta on yhteistyön koneentapainen järjestys, voimien tarkasti määrätty käyttö, sanalla sanoen koko yhteiskunnan rakenne, joka silminnähtävästi on alemmalla kannalla. Riittänee kun muistutan sitä mitä tästä olen kertonut tämän teoksen kolmannen kirjan XVIII luvussa, lisäämällä siihen, että mehiläistemme pesissä kaikki kennot ovat yhtä sopivia toukkien kasvattamiseen kuin ravintoaineiden säilyttämiseen ja kestävät yhtä kauan kuin pesäkin, jotavastoin ne _Meliponiteilla_ kelpaavat ainoastaan yhteen tarkotukseen, ja ne, jotka ovat nuorten koteloiden kehtoina, hävitetään, kun nämä ovat tunkeutuneet kuorestaan ulos.

Aate on siis saavuttanut täydellisimmän muotonsa meidän kotimehiläisissämme; ja siinäpä nyt olemme lyhyesti, epätäydellisesti kuvanneet tämän aatteen kehitysasteet. Ovatko nämä kehitysasteet kerta kaikkiansa muuttumattomasti määrätyt jokaisessa lajissa, ja onko se viiva, joka niitä yhdistää, olemassa ainoastaan mielikuvituksessamme? Älkäämme vielä rakentako järjestelmää tällä epätäydellisesti tutkitulla alueella. Tyytykäämme väliaikaisiin päätelmiin ja, jos niin tahdomme, kallistukaamme mieluummin toiverikkaimpien puoleen, sillä jos välttämättömästi täytyisi valita, niin muutamat valonsäteet jo viittaavat siihen, että enimmin toivotut tulevat olemaan varmimmat. Tunnustakaamme muuten vielä tietämättömyytemme. Me vasta opimme silmiämme avaamaan. Tuhannet kokeet, joita voitaisiin tehdä, ovat jääneet tekemättä. Voisivatko esim. _Prosopisit_, jos niitä pidettäisiin vankeudessa ja pakotettaisiin asumaan yhdessä kaltoistensa kanssa, astua täydellisen yksinäisyyden rautakynnyksen yli, mieltyä yhteiselämään kuten _Dasypodat_ ja tehdä veljellisen ponnistuksen kuten _Panurgus_-suku? Siirtyisivätkö _Panurgukset_ vuoroonsa, jos niitä pakotettaisiin elämään uusissa, epänormaalisissa olosuhteissa, yhteisestä käytävästä yhteiseen huoneeseen? Tokkohan kimalais-emot, jos niitä pidettäisiin yhteisessä talvimajassa, kasvatettaisiin ja elätettäisiin vankeudessa, oppisivat ymmärtämään toinen toisensa ja jakamaan työn? Ja onko _Meliponiteille_ annettu röyhelletystä vahasta tehtyjä kennokakkuja? Onko niille tarjottu keinotekoisia hunajasäiliöitä niiden omien omituisten astioitten asemesta? Ottaisivatko ne niitä vastaan, käyttäisivätkö ne niitä hyväkseen, ja millä tavoin ne sovelluttaisivat tapansa tähän tottumattomaan rakennustapaan? Nämä kaikki ovat kysymyksiä, joilla käännymme hyvinkin pienten olioiden puoleen, mutta jotka kuitenkin kätkevät suurimpien salaisuuksiemme suuren selitys-sanan. Me emme kykene niihin vastaamaan, sillä meidän kokemuksemme johtuu vasta eilisestä. Réaumurista alkain on nyt noin puolitoista vuosisataa siitä, kun muutamien kesyttömien mehiläisten elintapoja on ruvettu tarkastelemaan. Réaumur tunsi niitä vain muutaman harvan, me olemme tutkineet muutamia muita, mutta satoja, tuhansia kenties, on tähän asti tarkastanut ainoastaan joku tietämätön tai hätäilevä matkamies. Ne, joita me tunnemme _Memoirien_ tekijän kauniitten tutkimusten ajasta asti, eivät ole missään suhteessa tapojaan muuttaneet, ja ne kimalaiset, jotka vuoden 1730 tienoilla puuteroivat itsensä kullalla, surisivat kuin auringon säteiden väreily ja ahmivat hunajaa Charentonin puutarhoissa, olivat aivan niiden kaltaisia, jotka, huhtikuun tultua, huomispäivänä surisevat muutaman askeleen päässä siitä Vincennesin metsässä. Mutta Réaumurista meidän päiviimme on vain silmänräpäys tutkittavastamme ajasta, ja useat ihmisiät perätysten muodostavat vain sekunnin luonnon ajatuksen historiassa.

XIV

Joskin se aate, jota olemme silmillämme seuranneet, on saanut korkeimman muotonsa kesyssä mehiläisessämme, ei kuitenkaan silti ole sanottu, että kaikki pesässä on moitteetonta. Yksi mestariteos, kuusikulmainen kenno, saavuttaa siinä joka suhteessa ehdottoman täydellisyyden, ja mahdotonta olisi kaikkien kokoontuneiden nerojen siinä mitään parantaa. Ei mikään elävä olento, ei edes ihminenkään, ole omassa piirissään toteuttanut sitä, mitä mehiläinen on toteuttanut omassaan; ja jos maapallollemme vieras järkiolento tulisi pyytämään maaltamme elämän logiikan täydellisimmän tuotteen, olisi sille näytettävä tuo vaatimaton kennokakku.

Mutta kaikki ei ole tämän mestariteoksen veroista. Olemme jo tilaisuuden sattuessa huomauttaneet muutamista virheistä ja erehdyksistä, jotka toisinaan ovat silmäänpistäviä, toisinaan salaperäisiä. Sellaisia ovat koiraksien suuri paljous ja niiden kallis toimettomuus, partenogenia, häälennon vaarat, liiallinen parveileminen, säälin puute, yksilön miltei kammottava uhraaminen yhteiskunnan hyväksi. Lisätkäämme siihen omituinen taipumus koota suunnattomia määriä siitepölyä, joka jäädessään käyttämättä piankin eltaantuu, kovettuu ja täyttää turhaan kennokakut, edelleen pitkä hedelmätön interregnum, joka kestää ensimäisestä parveilusta toisen kuningattaren hedelmöittymiseen asti j.n.e.

Näistä vioista suurin, ja ainoa, joka meidän ilmanalassamme miltei poikkeuksetta on tuhoa tuottava, on toistuva parveilu. Mutta älkäämme unohtako, että tässä suhteessa ihminen on jo tuhansia vuosia ollut kesyn mehiläisen luonnollista valintaa häiritsemässä. Aina Faraonein-aikuisesta egyptiläisestä meidän aikamme talonpoikaan asti mehiläishoitaja on alati toiminut vastoin lajin mielihaluja ja etuja. Parhaiten menestyvät ne pesät, jotka eivät lähetä kuin yhden ainoan parven heti kesän tultua. Ne tyydyttävät siten äidillistä vaistoansa, turvaavat suvun jatkumisen, kuningattarien välttämättömän uudistumisen ja parven tulevaisuuden, se kun väkirikkaana ja aikaisin kypsyneenä saa kyllin aikaa rakentaakseen vankkoja ja hyvin varustettuja asuntoja ennen talven tuloa. Varmaa on, että jos mehiläiset jätettäisiin oman onnensa nojaan, olisi--koska nämä pesät aaluvineen yksin kestäisivät talven vastuksia, jotka miltei säännöllisesti olisivat hävittäneet toisten viettien hallitsemat asumuskunnat--rajotetun parveilun perusaate vähitellen vakaantunut meidän pohjoisissa roduissamme. Mutta ihminen on aina hävittänyt juuri nämä varovaiset, varakkaat ja ilmanalaan tottuneet yhteiskunnat, anastaaksensa niiden aarteet. Hän on jättänyt eloon ja jättää yhä vielä tavanmukaisessa käytännössä eloon ainoastaan siirtokunnat, nääntyneet sukukunnat, sekundääriset tai tertiääriset parvet, joilla on suunnilleen se, minkä tarvitsevat talven varaksi, tai joille hän antaa hiukan hunajan tähteitä lisätäksensä niiden köyhää varastoa. Siitä on ollut seurauksena, että laji luultavasti on heikontunut, että taipumus liialliseen parveilemiseen on perinnöllisesti kehittynyt, sekä että nykyään miltei kaikki mehiläisemme, varsinkin mustat mehiläisemme, parveilevat liian paljon. Muutamia vuosia sitten ovat irtonaisia kehyksiä käyttävän mehiläishoidon uudet menettelytavat alkaneet vaikuttaa tätä vaarallista tapaa vastaan, ja nähdessämme, kuinka nopeasti keinotekoinen valinta vaikuttaa useimpiin kotieläimiimme, kuten nautakarjaan, koiriin, lampaisiin, hevosiin, kyyhkysiin-- luettelemattakaan kaikkia--, on luvallista uskoa, että meillä piankin on oleva mehiläisrotu, joka täydellisesti luopuu luonnollisesta parveilusta ja käyttää kaiken toimeliaisuutensa hunajan ja siitepölyn kokoamiseen.

XV

Mitä taas noihin muihin vikoihin tulee, eiköhän sellainen ymmärrys, mikä saavuttaisi selvemmän tietoisuuden yhteiselämän päämäärästä, voisi niistä vapautua? Minulla olisi paljonkin sanomista näistä vioista, jotka milloin johtuvat pesän tuntemattomasta luonteesta, milloin ovat ainoastaan parveilun ja sen erehdyksien seurauksia, joihin äsken olemme tutustuneet. Mutta kukin voi, sen mukaan, mitä hän tähän asti on nähnyt, mielin määrin myöntää tai kieltää mehiläisiltä kaiken ymmärryksen. Minä en tahdo niitä puolustaa. Minusta näyttää ikäänkuin ne monen monessa suhteessa osottaisivat ymmärtämystä, mutta joskin ne tekisivät sokeasti kaiken, minkä tekevät, ei minun uteliaisuuteni siitä vähenisi. Mieltäkiinnittävää on nähdä olennon aivojen löytävän omassa itsessään erinomaisia apukeinoja taisteluun kylmää, nälkää, kuolemaa, aikaa, avaruutta, yksinäisyyttä, kaikkia eloon heräävän aineen vihollisia vastaan; mutta jos olijan onnistuu ylläpitää pieni monimutkainen ja syväperäinen elämänsä astumatta vaiston rajoja ulommaksi, tekemättä muuta kuin mikä on aivan tavallista, niin se on myöskin hyvin mieltäkiinnittävää ja hyvin tavatonta. Tavallinen ja ihmeellinen sekottuvat ja ovat tasa-arvoisia, kun ne asettaa niiden oikeaan paikkaansa luonnon helmassa. Meidän ei tule enää kääntää katsettamme niihin, joilla on vääryydellä anastetut nimet; vaan sen, mikä on ymmärtämätöntä, selittämätöntä, tulee vetää katseemme puoleensa, ilahuttaa toimintahaluamme sekä antaa uusi, oikeampi muoto ajatuksillemme, tunteillemme ja sanoillemme. Viisasta on olla mieltänsä muuhun kiinnittämättä.

XVI

Sitäpaitsi emme me ole oikeutetut järkemme nimessä arvostelemaan mehiläisten puutteellisuuksia. Emmekö omassa keskuudessamme näe tietoisuuden ja järjen elävän kauankin keskellä erehdyksiä ja virheitä niitä huomaamatta, ja vieläkin kauemmin koettamatta niitä parantaa? Jos ylimalkaan on olemassa olentoa, jota sen kohtalo aivan erityisesti, melkein orgaanisesti kutsuu itsetietoisuuteen, elämään ja järjestämään yhteiselämää puhtaan järjen mukaan, niin se on kai juuri ihminen. Katsokaahan kuitenkin, miten hän menettelee, ja verratkaa mehiläispesän virheitä oman yhteiskuntamme virheisiin. Jos me olisimme mehiläisiä, jotka tarkastelisivat ihmisiä, niin hämmästyksemme olisi suuri huomatessamme esimerkiksi epäjärjellistä ja väärää työnjakoa olija-ryhmän keskuudessa, joka muutoin näyttäisi olevan erinomaisella järjellä varustettu. Me näkisimme mitenkä maankamaraa, koko yhteisen elämän ainoaa lähdettä, vaivalloisesti ja riittämättömästi viljelee vain kaksi tai kolme kymmenestä koko väestöstä, miten toinen kymmenesosa, ollen aivan joutilaana, anastaa paraimman osan tämän työn tuotteista, miten jäljellä olevat seitsemän kymmenesosaa ikuiseen puolinälkään tuomittuina lakkaamatta uuvuttavat voimiansa omituisissa ja hedelmättömissä ponnistuksissa, jotka eivät niille koskaan tuota mitään hyötyä ja joilla ei näytä olevan muuta tarkotusta, kuin tehdä joutilaiden olemassaolo vieläkin monimutkaisemmaksi ja selittämättömämmäksi. Me päättelisimme sen nojalla, että noiden olijoiden järki ja siveellinen tunto kuuluvat maailmaan, joka on aivan toisenlainen kuin meidän, sekä että ne noudattavat periaatteita, joita meidän ei tarvitse toivoa käsittävämme. Mutta älkäämme enää jatkako tätä puutteellisuuksiemme silmäilemistä. Onhan meillä ne aina tietoisuudessamme. Tosin ne eivät meissä silti paljoakaan vaikuta. Kerran vuosisadan kuluessa kenties joku niistä nousee ylös, ravistaa hetkeksi unen hartioiltaan, päästää hämmästyksen huudon, oikaisee päänaluksena ollutta käsivarttaan jota pakottaa, muuttaa asentoaan, laskeutuu uudelleen levolle ja nukkuu uudelleen, siksi kunnes levon synkän väsähdyksen aiheuttama uusi kipu sen jälleen herättää.

XVII

Myönnettyämme kerran "_Apiens_"-alalahkon tai ainakin "_Apites_"-ryhmän (mehiläisten) olleen kehityksen alaisia, koska niiden kehitys on todennäköisempi kuin niiden muuttumattomuus, niin mikä on sitten tämän kehityksen pysyväinen ja yleinen suunta? Se näyttää noudattavan samaa suuntaviivaa kuin oma kehityksemmekin. Se pyrkii ilmeisesti vähentämään vaivaa, turvattomuutta, kurjuutta, lisäämään lajin hyvinvointia, sen edullisia mahdollisuuksia ja sen valta-asemaa. Tässä tarkotuksessa se epäröimättä uhraa yksilön, korvaten yhteisonnella ja yhteisellä voimalla yksilöllisen itsenäisyyden, joka muuten onkin pettäväinen ja onneton. Voisi miltei väittää luonnon arvelevan samalla tavoin kuin Perikles Thukydideen kertomuksen mukaan, että yksilöt ovat onnellisempia yhteiskunnassa, jonka yhteisonni kukoistaa, vaikka itse siinä kärsisivätkin, kuin jos yksilö menestyisi ja valtio tuhoutuisi. Se suojelee uutteraa työorjaa voimakkaassa yhteiskunnassa ja jättää epävakaisessa yhtymässä elävän velvollisuudettoman satunnaisen jäsenen kuvaamattomien, nimettömien vihollisten valtaan, jotka täyttävät ajan jokaisen hetken, maailmankaikkeuden kaikki liikkeet, avaruuden vähimmätkin sopet. Nyt ei ole sovelias hetki pohtia tätä luonnon ajatusta eikä kysyä onko ihmiselle soveliasta sitä noudattaa, mutta varmaa on, että kaikkialla, missä me rajattoman joukon keskeltä huomaamme jonkun aatteen vilahduksen, tämä kulkee tätä tietä, jonka loppumäärää emme tunne. Mitä siihen tulee, joka meitä erityisesti koskee, lienee kylliksi ottaa varteen millä huolella luonto pyrkii säilyttämään ja juurruttamaan kehityksenalaisessa suvussa kaikkea sitä, mikä on voitettu aineen vihamielisen järkkymättömyyden vallasta. Se merkitsee pisteellä jokaisen onnistuneen ponnistuksen ja asettaa sen takaisinponnahduksen esteeksi, joka olisi välttämätön ponnistuksen jälkeen, joitakin erikoisia meille tuntemattomia, suopeita lakeja. Tällä edistyksellä, jota olisi vaikea kieltää järkevimmiltä lajeilta, ei kenties ole muuta päämäärää kuin oma liikuntonsa, eikä se tiedä minne sen kulku vie. Maailmassa, missä ei mikään, paitsi muutamia tämäntapaisia tosiseikkoja, osota varmaa tahtoa, on joka tapauksessa sangen tärkeätä nähdä muutamien olentojen kohoavan täten asteettain ja yhtämittaisasti, siitä päivästä asti, jolloin me näimme päivän valon. Ja jolleivät mehiläiset olisikaan meille ilmaisseet muuta kuin tämän salaperäisen valokiehkuran kaikkivaltaisen yön helmassa, niin meidän yksistään jo tämän vuoksi ei tarvitse katua sitä aikaa, minkä olemme uhranneet tutkiaksemme niiden vähäpätöisiä elinilmiöitä ja vaatimattomia tapoja, jotka ovat niin kaukana meidän suurista intohimoistamme ja ylpeistä päämääristämme ja kuitenkin niitä niin lähellä.

XVIII

Mahdollista on, että kaikki tämä on turhaa ja että meidän valokiehkuramme samoin kuin mehiläistenkin loistaa vain pimeyksien huvitukseksi. Mahdollista on myös, että joku ulkoapäin, toisesta maailmasta tai jostakin uudesta luonnonilmiöstä johtuva suunnaton tapahtuma äkkiä antaa lopullisen merkityksen tälle ponnistukselle, tai hävittää sen lopullisesti. Kulkekaamme kuitenkin uraamme, ikäänkuin ei mitään odottamatonta olisi tapahtuva. Joskin tietäisimme, että huomispäivänä jokin ilmestys, esimerkiksi jonkun vanhemman ja valoisamman kiertotähden kanssa aikaansaatu yhteys, olisi mullistava luomakuntamme, sammuttava intohimomme, kumoava olemuksemme peruslait ja perustotuudet, olisi kuitenkin viisainta uhrata koko tämä nykypäivä näiden intohimojen, näiden lakien, näiden totuuksien harrastamiseen, niiden yhteensovittamiseen hengessämme, uskollisuuteen päämääräämme kohtaan, joka on: ottaa palvelukseemme elämän hämärät voimat ja kohottaa ne muutamia asteita korkeammalle, niin hyvin itsessämme kuin ympärillämmekin. Mahdollista on, ettei tästä jää mitään jäljelle uudessa ilmestyksessä, mutta mahdotonta on, etteivät ne, jotka loppuun asti ovat suorittaneet tämän tehtävän, joka ennen kaikkea juuri on ihmissuvun tehtävä, ole ensi rivissä vastaanottamassa tätä ilmestystä. Ja joskin tämä heille osottaisi, että ainoa todellinen velvollisuutemme on olla utelematta ja tyytyä tiedon mahdottomuuteen, he tulevat paremmin kuin muut käsittämään tämän lopullisen tiedonhalusta luopumisen ja tyytymisen ja käyttämään sitä hyväkseen.

XIX