Part 8

_Jälkimaine_. Tämä runo on talonpoika Benjami Seppäsen tekemä Kiannalta, saman miehen, jolta jo ennen on yksi runo präntätty tässä kirjassa (k. Lokakuulta v. 1837, _Pohjanmaan surkeudesta_). Waikk' ei kyllä Kiannalla niin kaupita'kaan pyhäpäivinä viinaa kirkon luona, ettei pahemmin kaupittaisi monella muulla kirkolla, niin tapahtui kuitenki mennä vuonna, että muutamata talonpoikaa semmoisesta kaupasta sakotettiin. Siitä lie Seppänen tullut kehoitetuksi tämän runonsa laittamaan, jonka ainaki luulisimma vaikuttavan enemmin, kun minkään muun sakon viinanmyöjän tykönä, joskohta ei ketänä erittäin nimitetä'kään. Muutamia paikkoja olemma jättäneet pois, erittäinki semmoisia paikkoja, joissa kertomalla sanottiin, mitä toisilla sanoilla jo ennen oli sanottu. On myös runolla pituutta ilmanki niitä.

Huolikaihos Karjalassa, Kalevalan kankahilla.

Mikä pouke Borgoassa, Melu merikaupungissa, Suru Suomen rannikoilla? Koskenkylä kyynäleissä, Huoli Piispan huonehissa. Mikä vaiva ja valitus, Mikä mielet painostanna? Huolenhuuvot kuulumiset, Kaikki kasvot kastuneina, Murhe muovot muuttanunna.

Suuri aine on surulle, Syy on huolelle, hopulle, Kuin on kuollunna, kaonnut, Kaunis miesi kaatununna; Pappein parvesta parain, Paras Herranpaimenista, Hurskain hurskasten seasta. Kova kuolema kohannut, Hyvätahtosen tavannut, Hyväsuovan suoristanut; Muoto muuttunna ihana, Kasvo kaunis kalvettunna.

Hälytään Hämeenmaassa, Huolentuska on Turussa, Suru suurempi Savossa, Kaihos kauhein Karjalassa, Kuin on kallis kaatununna, Waipununna mies vakainen, MOLANDERI moinen miesi, Moinen herra hengellinen.

Tokko tohin, tokko toivon Saneksella, saattanenko Mahillesa mainihella, Hyvät avut, ansiosa, Tuska suuni tukkeaapi, Itku silmäni sitoopi, Pakko palauttaa syvämmen, Suru salpoaa sanani, Huoli äänen ällistääpi.

Maininnenko mainiosta, Kuin oil kuulu Kuopiossa Opilta, opetuksilta, Sanoiltasa, saarnoiltasa, Harras koulunhaltiana, Opettaja oivallinen, Oivallinen, onnellinen, Uros uuras uupumaton, Eillen muista muisteltava. Kaupungissa kappalaissa Wiran toimitti toella. Sävyllinen säävyissäsä, Sotapappina sovelias. Rakastettu rahvaalta, Jalomiesi jalkaväiltä, Savon sotasankareilta; Muistan muotoja ihanan, Suusa, silmäsä suloiset, Leppeen, lämpymän syvämmen.

Kesalaksiat kehuuvat Näyttäin siintäsioasa; Kerskaavat Kesalahella Walveutuneesa valollen, Karjalassa kasvaneesa, Waloksi, valaistukseksi, Kaunistukseks Karjalallen, Ilomantsillen iloksi, Hiippakunnan kunniaksi.

Kuin oil tarkka taioltasa, Oliit tarkatkin tapasa, Peri puhtaat puheesa; Waati toisiltai totuutta. Hän oil julma juomareillen, Wainoi väärin vannojija, Warsin vaarti varkaita, Wallattomia vakuutti, Sanapattoja paneli, Torui toenpuutokselta, Ylenkahto ylpeitä. Kyseli kylänluvuissa, Tiijusti joka tilassa, Kellä käytös keskuuessa Kävi käskyin Jumalan. Seurais seuramme tapoja, Lakiamme, laatujamme, Niitä kiitti kinkereissä, Piti parvessa paraassa, Antoi arvoa enemmän.

Esivalloista esinnä Wiisas maanki viljelijä Esimerkit ensimmäiset Antoi kaikissa avuissa, Yllytti, ylösvalasi Kansaveljii Karjalassa. Waarin otti vaivaisista, Köyhät ruokki kyökistäsä. Huonot holhoi huoneinsa, Otti orvot suojiinsa, Avun leskillen levitti, Puolti syyttömät poletut. Hyvä turva tuttavillen, Aina auttoi ystäviisä, Auttoi avun ansanneita. Otoissasa oivamiesi Ehti vuonna vuotuisesa, Yhä vilppeyttä vihaava. Otti otot täyvelliset, Saatavat joka savulta; Missä talot miehelliset, Kussa koit kohtalaiset, Ei ne päässyt pitkän päällen, Niitä jättännä jälellen. Waan jos vanhat vaivaloiset, Lesket leivän hankkijoina, Lapsilauma saattamaton, Antoi restit anteiksi, Kuittikirjan kuittaili. Avittain avuttomia Antoi evääksi eloa, Wielä viili leipäkyörän, Pani paistia palaisen, Myöski rokkia ropeen.

Sure Suomi suurta miestä, Ilomantsiat isäänne, Suku suuresti sureevi; Toiset itkeevät isääsi, Elämäns' esikuvoa, Puolisoo poloinen leski Tukeasa, turvoasa, Kunnon kansakumpania. Kansa kaikki Karjalassa Mainioa mainihtoovat, Murehella muisteloovat, Surusuulla toimittaavat, Saneleevat vuossatoja, Tuhansia tunnustaavat, Arvoasa, ansioosa Kaihoavat kallaspäätä; Itkevätpä Ingerissä, Wielä hallatsee Wirokin.

J. F. L[agervall].

Lauluja

1.

Onneton olen minä oltuani, Onneton tähän kylään tultuani.

Onnettomaksi olen minä luotu, Eik' ole minulle ilopäivää suotu.

Turvoa ei ole siellä eikä täällä, Enempi kun linnulla lentonsa päällä.

Maailma minua paljoki vaivaa, Ja minun eteheni kuoppaa kaivaa.

Ystäväni on myös ynsiäksi tullut, Kun hän on maalimalta juttuja kuullut.

Kukas sinun eksytti rakkauen tiellä? -- Tule, tule kertaksi luokseni vielä!

Muistatko muinen, kun karjassa käytiin, Ahosilla asueltiin, leikkiä lyötiin?

Päivä se paisti ja pienet kukat loisti; Kukatki ne ketosilla iloamme toisti.

Sinusta ja minustapa lintusetki laulo, Ääni se kuulu ja helinä se kaiko.

Minä olin likan alku, siivo ja kainu, Murehesta paljo en tietä'kään tainnu.

Sinä mua kutsuit morsioksesi, Suloutta täynnä oli syämesi.

Syämesi oli kuni palava tuli; Kukas sen nyt kylmäksi tulevan luuli!

Enkä minä itselleni näin luullu käyvän; Ikäväni kestää kuolemapäivään.

Toivoni on rauennut, mennyt juur tyhjään, Ei ole enää mulla ilopäivää yhtään.

Olen ma kun kyyhkynen vierahalla maalla, Lentävä lintunen taivahan alla.

2.

Mieleheni muistuvat muinaiset ajat, Isäni ja äitini ilotäyet majat.

Olin minä tytön taimi koria kun kukka, Joka pojan päällen en katsonutkaan.

Koriana kävin minä eestä ja takaa, Mieleni oli ilonen ja murehista vapaa.

Muistanpa vielä, kun marjassa käytiin, Mansikoita syötiin ja leikkiä lyötiin.

Linnut ne laulelivat metsien päällä, Meistä he laulelivat siellä ja täällä.

Toisinaan kun tuli tuiskuset ilmat, Satehiset viikot ja ankarat kylmät.

Tupa oli lämmin ja kamari oli kaunis, Kamarissa maito ja voi ja leipä valmis.

Ei ole ajat enää niinkun olit ennen, Entiset ajat ovat olleet ja menneet.

Nyt ei ole siaa mulla siellä eikä täällä, Enempi kun lehellä liukkaalla jäällä.

Woi kuinka tyttöparan onki minun käynnä, Muretta ja surua on syämeni täynnä.

Ilopäivä on mennyt ja kohta ikä katkee, Eik' ole joka minun murehista kätkee.

Wuoteni kulki, kun virtanen vesi; Mikä mulla tullee viimenki esiin.

3.

Ei oo mulla muretta ja ei oo huolta mitään, Maailma se murehen nyt minusta jo pitää.

Maailma hullaa, mitä vaanki hollaa, Waan puhas likka ma taianki olla.

Mitäs minä tuosta suren, likka nuori, nätti. Jos minun poika jätti viinanjuoja ratti? --

Tämän kylän pojat minä tervassa keitän, Toisen kylän pojille ma toivoni heitän.

Tämän kylän pojat minä touheen lykkään, Muunlaiset olla pitää, joista ma tykkään.

Ennen minä liikutan rihmaa ja neulaa, Ennenkun tämän kylän poikia seuraan.

Ennen minä liikutan likasia puita, Ennenkun ruman pojan laihoja luita.

Ennen minä nokisia pölkkyjä kannan, Ennenkun ruman pojan suuella annan.

MEHILÄINEN.

W. 1839. Syyskuulta.

Kertomus muutamasta varkaudesta.

Wuonna 1837 syksyllä tuli varkaita muutaman sepän torppaan Kerimäellä ja varastivat pajakalut sepältä, palkeen ja kaikki, mitä vaan löysivät pajasta, ja kantovat ne veneesen, jolla he olivat yli järven tulleet. Nämät saivat he onnellisesti veneesen. Mutta nyt piti vielä syömäainetta saaha ja lähtivät takasin sepän mökkiin, että eteistuvasta saaha leipiä ottaa, Waan kuin he sinne pyrkivät, niin sattui talonväkiä havahtemaan ja mänivät ulos kahtomaan mikä se kartanolla olisi. Samalla lähtivät rosmot pois juoksemaan. Alas talon rahvas huutaa, minkä keritään, että rosmoloita on kartanolla. Waan sillä ajalla, kuin rosmot toistais mänivät torppaan, niin sattu muutama mies soutamaan samaan rantaan, nousi maalle ja teki tulen rannalle ja aiko siinä maata yötä. Tämä kuin kuuli huuon torpasta, alas hän huuta vastaan: "missä rosmot? missä rosmot?" Nyt kuuli rosmot, että jo on ihmisiä heiän veneellänsä. Ei heillä ollut enää aikaa sinne männä, vaan juosta metsään. Torpan rahvas, kuin kuulivat, että rannallakin on huutajia, juoksivat sinne ja löysivät hyvin tutun miehen siellä tulta polttamasta ja alkovat sille haastaa, niin ja niin rosmot rupeis viemään kaikki elon elämisen meiän mökistä. Ja samalla mitä he kävelivät rannalla, löysivät veneen hyvin läheltä miehen tulta ja kaikki pajakalut veneessä. Nyt vasta saivat tietää, että on sitä talosta katonna tavaraa. Eikä mies, joka tulen rannalle teki, tiennyt, että hänellä oli tavaravene vartioittavana. Tästä saivat pois kaikki kapineensa ja rosvoloihen eväslaukku, joka oli veneessä, tuli sepän omaksi. Wielä kiittelivät he yövierastaan rannalla, joka heiän onneksi sattu toki tulemaan rannalle, vaikka ei mies tiennyt ennen koko tavarasta mitään, kuin sitten vasta rahvaan rannalle tultua. Muutama mies haasto samaa asiaa ja sano tuntevansa senkin laukun, kenen se on, joka pitäis olla Liperistä kotosin. (Räätäli Olovi Karjaliinilta Liperin pitäjästä kirjoitettu ja samoilla sanoilla tähän präntätty).

Pään parannuskeino.

Muuan tohtori ajellessaan läänissään tuli muutamaan kestikievariin. Päästyänsä taloon tulee mies tohtorin puheille ja sanoo: "voi, herra tohtori! kuin minun päätäni pakottaa; mitään sillen osais tehä?" Tohtori meni aivan lähelle miestä ja kahtoi tarkasti silmiin, mutta tunsi samalla, että viinan löyhkä tuli ulos miehen suusta. Sano siinä samassa miehelle; "mäne nyt talon emännän luoksi ja pyyä pari puhasta maitopyttyä ja tuo ne täynnä kylmää vettä tänne kammariin." Mies oli valmis täyttämään käskyn ja kanto yhen hyväkokosen pytyn täynnä vettä kammariin ja sano: "eiköhän tämä jo piisaisi?" "Noh ehkä se piisaa, sano tohtori, lähetäänpäs nyt ulos." Mies läksi eellä, tohtori perästä ja pysäytti miehen rappuin viereen seisomaan ja aukasi hänen vaatteensa kauluksen hyvin avonaiseksi, otti vesipytyn ja alko kaataa sitä miehen pään päälle, Mutta hyvin hiljaan, että se pitemmältä piisaisi. Mies parka seisoo siinä, eikä tohi mitään virkkaa, vaan lavat lotisivat, kuin täyty talvipakkasella niin kauan aikaa siinä seisoa. Wiimmein mäni kengänvarretkin vettä täyteen, että se yli nousi takasin. Kuin tämä oli tehty, sano tohtori: "mäne nyt makaamaan ja makaa niin kauan, kuin minä tulen ylös ajamaan." Mies täytti kaikki, mitä käsketty oli. Tohtori oli aikansa talossa ja mäni matkoinsa, jätti miehen makaamaan siihen. Totta tuo lienee jo havannut. (Olovi Karjaliinilta Liperissä kirjoitettu).

Älykäs morsian.

(Muualta.)

Pappi kysyi morsiamelta vihkiissä: "minä kysyn sinulta, Liisa Eerikin tytär, jos sinä otat j.n.e." Tyttö, joka luuli kysymyksen turhaksi, vastasi: "vielä hän kysyy!"

Osansaanti.

(Muualta.)

Waras kävi muutaman talon sivu ja sanoi talonpojalle, joka kylvi peltoansa: "tuosta, mitä kylvät minäkin vielä tulen saamaan osani." "Ehkä tuletkin, vastasi talonpoika, sillä minä kylvän hamppua."

Mikäs talonpojan eläissä!

(Muualta.)

Mustalainen sanoi kerran: "mikä talonpojalla on eläissä; tynnörin kylvää, kaks saapi."

Laahattu taethanko.

(Muualta.)

Muuan yksinkertainen mies, joka sontaa hajotti pellollaan, näki parven variksia lentävän hänen peltonsa seipäihen. Niitä pelottaakseen osotti hän taethangollaan (taikollaan) ja äänti ikään kuin ampuvinaan. Samalla sattui metänkäviä, joka turhin oli päiväsä metässä tallannut ja nyt tahtoi laahinkiasa ulosampua, ampumaan saman variksen. "Kahos perk..." sanoi sonnanhajottaja, koska kuuli paukahuksen ja näki variksen maahan putoovan, kahtoin tarkasti hankoasa, "en minä luullut hänessä ruutia olevan."

Osattoman osa.

(Muualta.)

Maamittari, joka oli jakanut niin, että yksi osakas jäi aivan osatta, lohtutti häntä sanoin: "elä huoli yhtään, kyllä sinun vuittisi (osasi) täältä kartasta löytyy."

Worpii.

(Muualta.)

Sotamies, joka ei ollut aivan tarkka ampuja, vaikka hän sen luuli itestäsä, kehui kerran maaliin ampumisellaan sanoin: "minä vain kuin ammuin, niin joka kerta huvettiin vorpii (sivute)."

Akan rukous kylväissaän.

(Muualta.)

Muuan akka sanoi kylväissään: "Anna, hyvä Jumala! jyvä jyvästä, kaksi kahesta."

Yöpäivällä.

(Puoli muualta.)

Muinon mustalainen palkkautu kyntämään päivänlaskuun asti. Mutta kuin työ pisti hänellen ikäväksi, niin sanoi tuskissaan: "ennen Ristus avita on yöpuolessa, ennenkuin päivä laskeksen." -- Toinen, joka oli jonkun ajan muutamassa talossa kasakoinnut, sanoi: "rupes perk... talonpojalle kasakaksi; iltayöstä lähetään työhön, eikä koskaan ennen puoltayötä levolle."

Tarina.

(Muualta.)

Kylän läpi ratsastaissani alkoi hevoseni nilkuttaa toista etujalkaansa; kenkä oli irti, sentähden täydyin viivähtää kylässä, saada kenkä kiinnitetyksi. -- Sepän luona viipyissäni kokountui miehiä, vaimoja ja lapsia ympärilleni, niiden seassa eräs kerjäläisukko, joka anoi jotain almua. Pajan edessä oli vesikuoppa, jossa vasta raudoitettuja vaunun rattaita jäähdytettiin ja se oli nyt pisipintana. Kukkaroani auastessa, siitä jotain kerjäläis-ukolle antaakseni, putosi samassa kultatukaatti ja vierähti kuoppaan, josta sitä ei enää löydetty. Tienoilla olevat surkuttelivat minua vahingostani, ukko vaan suu hymyssä lausui: "laivalla meren rannassa piti Kapteinin kerran maksaa jotakuta laivamiehelle, jossa tapauksessa hopia riksi putosi veteen. Sitä ei enää saatu ylös. Waan kala, joka samassa sattui uimaan lähellä sitä paikkaa nieli sen suuhunsa. Sama kala tarttui jälestäpäin onkeen muutamalle maanmiehelle, joka veronmaksoksensa oli suuressa rahantarpeessa. Ei siis mikään hukattu eli pudotettu ole samassa kadotettu. Se on huolenpitäjän käteen elikkä talteen annettu, joka kyllä osottaa sen tositarvitsialle." Wiisaasta puheestansa annoin ukolle enemmin, kun aioinkaan esinnä, enkä niin suuresti surrutkaan enää kuoppaan jäänyttä tukaattiani.

Indialaisten kuollonjuhla.

(Muualta.)

Indian maassa Aasiassa on tavallinen, että kuolleita ei haudata, vaan poltetaan rovioilla. Samalla roviolla polttaa moni leski itsensä elävänä kuolleen miesvainajansa ruumiin kanssa. Sillä se katsotaan heidän pakanallisen uskonsa jälkeen hyödylliseksi leskelle, että hän niin elävänä itsensä polttaa ja luullaan hänen sillä urhollisuudellansa sovittavan kaikki miesvainajansa synnit, jos olisivat olleet kuinka suuria. Itsensä sanotaan hänen tästä työstänsä tulevan paratiisiin ja siellä niin monta kertaa 35 miljuunaa vuotta riemussa elävän, kun hänellä on hiuskarvaa päässänsä. Mutta jos hän ei polta itsiänsä, jota laki ei välttämättömästi vaadi, niin on hänellä siitä koko elinaikuinen häpiä ja muu vastus. Ei siis ihme, että moniki leski tuliroviolla lopettaa päivänsä. Semmoisesta lesken itsensä polttamisesta kertoo muuan Euroopalainen, joka sattui paikalle näkemään, seuraavalla tavalla:

"Eilen illalla näin kauhistavaisen menon, koska muuan leski polttihen ynnä miesvainajansa ruumiin. Minä ohjattuna murhehuoneesen näin siellä kuolluen ruumiin laskettuna matolle. Leski istui hajalla hivuksin ruumiin luona. Sitte havattuansa Esivallan miehen, konttasi luoksi ja pyysi lupaa, saada polttaakseten miesvainajansa ruumiin kanssa.

"Niin pian kun Esivallan sallinta tähän hirviään menoon tuli ilmoitetuksi, nostivat sukulaiset ruumiin paariille ja kantovat ulos, leskenki päälle istuttua. Niin veivät määrättyyn paikkaansa. Tihkiältä seurasi rahvasta jälessä. Roviopino oli tehty kuivista puista ja osittain täytetty kerkiään syttyvillä aineilla. Se oli noin kahden kyynärän korkuinen, puolenkolmatta kyynärää päältä poikki, maassa kiini ja onsi sisältä. Ruumis pantiin pinolle ja leski pesi itsensä ei ulahtaalla olevassa lammissa. Hiukan aikaa oli hän niin menehtynyt, että sukulaiset täytyivät pidellä häntä käsissään.

"Jällen jaloilleen tointununna repäsi siekaleen vaatteistaan ja käärei kahdeksanvuotisen poikansa ympärille, jonka kautta pyhitti poikansa rovion sytyttäjäksi. Lähellä olevat miehet sekä vaimot lankesivat nyt maahan ja suutelivat hänen jalkojansa. Hän kehotti kaikkia vaimoja esimerkkiänsä noudattamaan, jos sattuisivat samaan tilaan. Nyt läheni poika palavalla tulisoitolla pinoa, sytytti sen ja kohta alko tuli leimuta vallan voimakkaasti. Leski astui myös lähemmäksi, kierti kolmasti pinoa ja heitteli sinne kainalossaan kannetusta astiasta pihkaa, sillä tulta paisuttaaksensa. Juoksi sitte iloten liekkien läpi ja istahti ruumiin viereen. Samassa oli hän liekiltä sulettu, jota katsojat kiihdyhtivät nakellen sinne hamppua ja muita sytteitä. Ihonki jo mustuttua paukutti hän vielä käsiänsä yhteen, siksi että viimein vaipuivat ja koko ruumis oli kun kekäle vihasten liekkien keskellä.

"Rahvas huusi ja ilotsi lakkaamatta, todistain ei vielä koskaan nähneensä jalompata ja järkähtämättömämpää vaimoa. Minä seisoin lähellä pinoa, vaimon kasvot olivat minuun päin. -- En unhota tässä iässä sitä kaamiata näkyä. Se oli yli kaiken, mitä voidaan sanoa, kauhia ja hirmuinen. Alussa loisti vaimon katsannossa lempeys, sitte urostui hän ja kaljahti, sen perästä vallotti heikkous ja tuskantapanen uuvutus, mutta pinoa kiertäessään palausi entinen kylmä rohkeus.

"Woi hän olla noin 50 vuoden vanha, miesvainajansa oli elänyt 60 ajastaikaa. Kolme lasta jäi häneltä jälkeensä, yksi tytär 20 vuotinen ja kaksi poikaa, toinen 8, toinen 7 vuoden vanha."

Näitä lukiessamme emmekö ilolla tuntisi, mikä onnellisuus meillä eikö ole uskostamme jo tässäkin ajassa pakanauskoisten kansain rinnalla?

Ystävät.

(Muualta.)

Rikkaalla kauppamiehellä oli poika, jota hän sydämestänsä rakasti. Hän kasvatti hänen suurella huolenpidolla, eikä laiminlyönyt mitään millä saisi hänestä jalomielisen, siviän, Jumalata pelkääväisen ja ymmärtäväisen nuorukaisen. Sitte kutsui hänen kerran eteensä ja sanoi: "poikani! kaikki, mitä säätysi ja virkasi mukaan sinua hyödyttäisi, olen antanut oppiaksesi. Waan se oppi puuttuu vielä sinulta, jolla voisit tuntea ihmisten moninaiset mielenlaadut ja omasuudet. Sentähden toivon sinun lähtevän muutamaksi ajaksi vieraille maille vaeltamaan. Matkoilla nähdään ihmisiä kaikesta laadusta ja mitä enemmin niitä nähdään, sitä paremmin opitaan niiden seassa elämään. Maailma on suuri kirja täynnänsä hyödyllisiä neuoja. Se on peili, joka silmin nähtäväksi osottaa ihmisten moninaisen muodon ja josta viisas ennättää sen korkeimman edun tässä elossa, nimittäin _ystävän_. Poikani! jos löydät yhden ainoankaan ystävän elämäsi alla, niin on sinulla sulosin ja pysyväisin onni kädessäsi, jota ei muu, kun kuolema voi kukistaa. Muu onni ja tavarat ovat tuhansien tapausten alasia, mutta ystävätä ei voi kenkään anastaa. Etsi siis matkoillasi saada sinulleki joku ystävä ja ele katso kalliimmiaki kamaroita suureksi ystävän rinnalla."

Nuorukainen jätti hyvästi isänsä ja lähti matkalle, kulkeusi muutamaan lähimaahan, oleskeli siellä jonkun ajan ja palausi kotia, ennenkun isä luuli hänen missään vielä tutuksikaan tulleen. Kummastellen tätä pikaista paluuta sanoi isä hänelle: "no, poikaseni niinkö palasit pian jällen!" "Isäni, vastasi nuorukainen, sinä sanoit suurimman tarkoituksen matkallani olevan, että löytäisin yhdenkään ystävän ja nyt olen löytänyt jo kaksiki kymmentä, jotka ovat varmaan taattavat, tosiystäväni."

"Hyvinpä kyllä, arveli kauppamies, oletki ystäviä saanut ja niin vähässä ajassa. Minä itse en ole niin onnellinen ollut. Seitsemän kymmentä ajastaikaa olen elänyt, koetellut onnen ja onnettomuuden vaiheita, tullut tuntemaan monta ihmistä, mutta, kaikkein niiden seassa ja kaikella sillä pitkällä ajalla ei kun yhden ainuan ystävän. Ja sinä olet muutaman kuukauden ajalla löytänyt kaksikymmentä! Mutta muistatko vielä, mitä lähtiessäsi sanoin sinulle: _ele kiitä ystävätä, ennenkun hädässä koettelit_. Nimiystäviä löytyy paljo, vaan tosiystäviä ylen harvassa. Nimiystävät eivät tiedä, mitä ystävällä ymmärrettäänkään. He ovat sumun kaltaiset aamulla; niinkun sumu pakenee ensimmäisen auringon säteen edestä, niin heki ensimmäisessä hädässä. He kohtelevat yksinkertaista, joka heihin luottaa, niinkun humaltunut mies kannuansa. Niin kauan kun siinä olutta kesti, katseli hän sitä sulosilla silmillä, vaan kun se tulee tyhjäksi, hän siitä ei enää huoli, vaan luopi pois tyköänsä. Pahoin pelottaa minua, poikani, että ne kaksikymmentä ystävääsi ovat kaikki tämän juopuneen vertasia."

"Wääräsä luulossa olet sinä, isäni, lausui nuorukainen. Tuiki tarkon tiedän, että nämät minun ystäväni eivät hyljää minua, jos kuinka tyhjänä, köyhänä ja onnettomana tulisin heidän tykönsä ja heiltä mitä tahansa tarvitseisin."

"No käydään koettelemaan, vastasi isä, minä en usko koettelematonta ystävää." -- "Käydään, käydään," sano poikaki.

Kauppamies teurasti kauriin, pani sen säkkiin ja tahrasi pojan vaatteet verellä. Pimiän tullen nosti säkin, jossa teurastettu kauris oli, poikansa selkään ja neuoi häntä, kuinka hänen tulisi käyttää itsiänsä. Niin lähtivät ja tulivat lähinnä asuvan luoksi niistä pojan kahdestakymmenestä ystävästä. Poika kolkutti ovelle ja ystävä avettuansa kysyi syytä tähän myöhäiseen etsikkoon. Poika vastasi: "olethan sinäki kuullut siitä riidasta, joka on meidän ja sen lähellä asuvan hoviherran välillä. Äsken kohtasimma toinen toisen yksinäisellä paikalla kaupungissa. Havattuansa minun julmistui hän ja karkasi vihan vimmassa päälleni, jotta täytyi kaiken voimin varjella itsiäni. Minä vedin miekkani, varotin ja vaadein häntä säästämään henkeänsä, vaan hän vimmassaan syöstäytyi vasten paljasta miekkaani ja kaatui hengetönnä paikalle. Pelkäsin kostoa ja turmioa sekä itselleni että isälleni, jos asia tulisi ilmi, liiatenki kun hän elää suuressa arvossa kuninkaan tykönä ja on muutenki korkiasta suvusta. Sentähden otin hänen ruumiinsa ja kannoin tänne. Rukoilen sinua, kätke se niin kauan huoneessasi, että löydän jonkun salasen paikan, johon taitaisin haudata."

"Pieni on huoneeni eläville, saati kuolleille, vastasi nähtävästi närkästyksissään ystävä. Paitsi sitä tietää jokainen, kuinka eripuraisuudessa olet elänyt sen surmatun hoviherran kanssa. Jokahinen tuntee myös meidän ystävyytemme ja kun helposti arvaavatki hänen sinulta surmatuksi ja ruumista ei löydettäisi muualta, niin tokko ei lähdettäisi sitä täältäki etsimään. Ei se auttaisi sinua onnettomuudessasi, ettäs sihen kietoisit minunki. Ainuan palveluksen, jonka voin sinulle osottaa, on se, että kätken salasuutesi."

Nuorukainen pyysi ja rukoili apua hädässään, mutta turhaan. Hänen hyvä ystävänsä tuli aina kylmemmäksi ja vastukset harvemmaksi, niin että hänen viimein säkkineen täytyi taemmaksi vaeltaa. Hän meni toisen ystävän tykö, joka samalla tavalla kohteli häntä, ja niin kävi hän järjestänsä jokaisen tykönä niistä kahdestakymmenestä, vaan viimeisestä ei ollut enemmin apua, kun ensimmäisestäkään.

"Joko nyt näet, sanoi kauppamies pojalleen, kuinka vähä on ulkonaiseen näköön luotettava? Kussa on näiden ystäviesi tosiystävyys, jota ylistellen kiitit? Heti kuultua hätäsi, raukesi heidän rakkautensa. He ovat valkoseksi sivuttuja seiniä, vedettömiä pilviä, hedelmättömiä puita. Mutta lähdetäänpä nyt minun ainuan ystäväni luoksi!" Sinne tultuansa kolkutti kauppamies ovelle. Ja koska mies sisällä kuuli ystävänsä äänen, aukasi hän oven ja kysyi sydämellisellä rakkaudella, miksi niin myöhään etsei häntä. Kauppamies jutteli poikansa valhetellun onnettomuuden ja pyysi ystävänsä kätkemään ruumista.

"Mielelläni kätken, jos vaikka usiampia, vastasi ystävä. Eikä mikään pelko elikkä vaara taida estää minua kokemasta kaikkia, mitä voin sinun ja poikasi pelasteeksi. Lähde nyt poikanesi, minä saatan teidät maakartanohoni, jossa elättä piilossa ja vapaana kaikista oikeuden etsimisistä."