Part 9
Kiittäin ystävätänsä nytkin osotetun jalouden ja rakkautensa puolesta, sanoi kauppamies hänelle: "ei ole mitään hätää; minä olen ainuastaan valhetellut tämän seikan, näyttääkseni yksinkertaiselle helppouskoiselle pojalleni, mikä erotus onki ystäväin ja ystäväin välillä. Hänellä oli kaksikymmentä ystävää, joidenka luona kävimmä, eikä yksikään olisi auttanut häntä, niinkun sinä minua."
Keino ylösherättää kuolleita, taikka täyttä onnellisuutta ei löydy maassa.
(Muualta.)
Kuninkaalta kuoli puolisonsa ja häntä ei voitu millään lohduttaa. Yöt päivät istui, suri ja itki hän sen kuolleen ruumiin vieressä, ei syönyt eikä juonut, jotta jo peljättiin hänen itsensäki kohta kuolevan. Niin käytiin ja noudettiin muuan viisas mies, etteikö hän saisi Kuningasta ylellisestä murehestaan vieroitetuksi. Wiisas tuli ja astui surutupaan Kuninkaan eteen. "Armollinen Kuningas! sanoi hän, ele närkästy, että rohkenen sinua lähestyä suuressa Murheessasi. Enkä tule tyhjillä lohdutuksilla vaivaamaan sinua, vaan ilmoittamaan, että entinen onnesi on pian jälle palajava. Pian on puolisosi heräjävä unestaan ja omalla kädellänsä pyhkivä kyynelet silmistäsi. Toki oudostutti puhettani, mutta minä olen muutamassa vanhassa kirjassa löytänyt aivan tarkan välikappaleen, jolla voin jälle herättää puolisosi. Sihen ei tarvita, kun että kolme täydellisesti onnellista ihmistä kirjoittavat nimensä puolisosi haudalle, niin hän kohta nousee ja on elävä, kun ennenkin.
"Se pitää kohta tehtämän, sanoi Kuningas, valitse itse ne kolme onnellista, joita tarvitset. Jos he takasin tuovat kalliin puolisoni niin olen itse heidän seassansa neljäntenä täydellisesti onnellisena." Paikalla antoi hän ulos käydä käskyn, että kaikkein, jotka nautitsivat täyttä onnellisuutta piti löydyttämän itsensä viisaan tykönä ja antaman nimensä Kuningaspuolison haudalle.
Waivoin oli tämä käsky maakunnassa julistettu, koska muuan nuori mies juoksi hengästyneenä viisaan eteen ja sanoi hänelle: "nimeni on _Abraham_, kirjoita se haudalle ja joudu, sillä aika on tärkki." "Miksikä niin tärkki?" kysyi viisas. "Siksi, vastasi nuorukainen, että minä rakastan nuorta, ihanaista neitsyttä, täydellisintä Jumalan luotua olentoa. Tämän täydellisyytensä ohessa on hän kuitenki vähä muuttelehtavainen ja epävakainen luonnostansa; eilen hylkäsi hän minun luotaan, vaan kutsui tänäpänä jällen ja nyt minä juuri tällä hetkellä, olen onnellisin kaikista ihmisistä. Jos vielä huomennaki lienen, sit' en tiedä. Sentähden joudu nimeni kirjoituksessa!" "Sinä olet onnellisin ihmisistä, vastasi viisas, niinkauan kun se ihana neitsyt sinua rakastaa ja sitte kun hän hylkää sinun, olet kentiesi onnettomin mielestäsi. Mutta hän rakastaa eli hylkää, miten ilma muuttuu. Wähän kummanlaista on siis onnellisuutesi. Kernaammiten, kun sinun onnellisuutesi, rupiaisin vilutaudin alaseksi, joka ehki määräajoillansa palajaa ja jota vasten tiedän olla varusalla. Mene pois nimenesi, se ei kelpaa."
Muutaman päivän perästä tuli nuori aviopari viisaan eteen. He olivat neljä vuotta hellimmästi toinen toistansa rakastaneet. Moninaiset esteet ja koetukset olivat he onnellisesti voittaneet ja nyt vihdoin altarin edessä yhdistyneet. He puhuivat niin ihastuttavasti onnellisuudestaan, että viisaalla ei ollut mitään vastaan sanomista. Kuitenki sanoi hän täytyvänsä koetella, jos sama onnellisuus olisi oikein vaka ja kestävä. "Tämä koetus, sanoi hän, olkoon ei pitkä, eikä vaivaloinen. Menkää yhdeksi viikoksi ja nautitkaa iloa toinen toisenne kanssa ilman mitään muuta huvitusta ja ypö yksinänne. Itsestänne mahtaa teillä olla kylliksi iloa, ettettä muuta kaipaakaan. Sitte viikon päästä tulkaa jällen, niin kirjoitan nimenne." -- Ilolla mieltyivät tähän kokeesen ja rientivät kahdenkesken nautitsemaan iloa, jota ei kenkään koko viikossa olisi hämmentävä. Missä ihastuksessa, missä riemussa eikö kulunut ensipäivä! Seuraava oli jo vähä pensiämpi, kolmantena ikävyivät, neljäntenä riitausivat ja viidentenä -- erkausivat toinen toisestaan. Wiisas odotti heitä, vaan ei kuulunut kumpaakaan.
Wasta mainitun nuoren parikunnan perästä tuli kaksi köyhännäköistä, erinomaista personaa ja pyysivät tulla kuunneltavaksi. He olivat veljekset ja vanhin heistä alkoi lausua: "köyhiä olemma me ja alhaisesta säädystä, eikä meillä ole ystäviä, jotka meitä auttaisivat. Asumma pienessä kaupungissa, jossa tuskin lähimmäiset naapurimmekaan meitä tuntevat. Sanalla sanottu: emme ole lähelläkään onnea vaan jos kuninkaalle kelpaisi auttaa meitä, niin pian puolisonsa herättämiseksi saisi meistä kaksi täysionnellista ihmistä. Sihen ei tarvittaisi muuta, kun että asettaisi veljeni maaherraksi syntymäkaupungissamme ja minulle, joka en pyri kunniasioihin, käskisi rahavoutinsa maksaa sata tuhatta riksiä." "Pian pitää olla anomuksenne täytetty, vastasi viisas. Minä käyn Kuninkaan puheille ja epäilemättäki antaa hän teille mitä onnellisuudeksenne tarvitsetta. Mutta sitä ennen, sanoi hän sille vanhemmalle veljelle, pitää sinun laittaa minulle kirjallinen todistus joltain, jolla on sata eli tuhatki tuhatta riksia ja sillä summallansa olisi täydeksi onnellinen." Ja nuoremmalle sanoi hän: "sinun pitää laittaa minulle samanlainen todistus joltain pienen eli suuren kaupungin maaherralta. Sitte olen tekevä, mitä taidan teidänki onnellisuudeksi ja meillä on kolmen kaivatun siasta neljäki täydesti onnellista ihmistä. Kuninkaan puolison heräjäminen tulee niin välttämättömästi tapahtumaan."
Weljekset mieltyivät sihen, lupasivat laittaa todistukset ja pian tulla takasin, vaan eivätpä tulleetkaan. Eivät löytäneet rikasta, joka ei pyrkinyt rikkaammaksi, eivätkä maaherraa, joka ei olisi toivonut päästäksensä vaikka Kuninkaaksi. Tainkaltaisilla mutkilla pääsi viisas monesta muustaki onnellisuuden uneksiasta, joista yksi toivoi saada jonkun ihanan maahovin, toinen korkian kunniaviran, kolmas arvomerkin j.n.e. Monen semmoisen hurjan perästä tuli vihdoin muuan vakainen kelpomies, joka ei toivonut, mitänä. "Herra, sanoi tämä kelpomies, iloa ja huvitusta minä yksin rakastan, mutta viisaudeniloa ja huvitusta. Työ, kohtuus ja tytyväisyys ovat ne välikappaleet, joilla viljelen iloani ja lisään nautintoani. Myös olen nuori, terve ja melko rikas. Sihen lisäksi on minulla monta ystävätä, eikä yhtään tiettyä vihamiestä. Waimoni on nuori ja kaunis, jota rakastan sydämestäni ja hän rakastaa minua. Wiisi vuotta olemma jo olleet yksissä ja saanet kaksi kaunista lasta, pojan ja tyttären. Eikö minulla siis ole syytä pitää itseäni täydesti onnellisena? Synti olisi minulla siitä, jos muuta ajattelisinkaan." "Wissisti on sinulla syytä sihen, vastasi viisas, ja tunnustaa täytyy, kuoleman minua, jos olisin sinun siassasi, jo vähän pelottavanki." "Aivan tosi, lausui toinen, tämän elämän nautinnoilla olisi aivan huono arvo, jos ei niiden loppu toisinaan vähän huolettaisiki." "Oikein sanottu, arveli viisas, mutta epäilen, että se onnellisuus, jota pelko toisinaan tapaa, ei ole oikein puhdas ja täydellinen." "Kuolematani, sanoi mies, minä vähemmiten kaikista muistelen." "Se sitte on toinen asia, lausui viisas, mutta koe ystäväni saada se peräti pois ajatuksestasi ja totuta itsesi uskomaan, ettet koskaan kuole. Sitte tule jällen ja minä kiitollisuudella otan nimesi haudalle kirjoitettavaksi. Nyt siitä ei vielä ole apua kuolleen herättämiseksi."
Se onnellinen meni ja koki poisvieroittaa kuoleman muiston. Mutta mitä ennemmin hän yritti olla ilman, ettei koskaan muistaisi kuolemata, sitä useimmin tuli se hänen muistoonsa ja mieleensä. Wiimein rupeis kuoleman pelko häntä oikein vaivaamaan. Ei hänestä siis ollutkaan takasin tuliata. Kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun viisas ensin alkoi täydestä onnellisia kuulustella. Ja kun ei sillä ajalla ollut ketänä semmoista tavannut, niin epäili vastakaan tapaavansa. Niin meni Kuninkaan tykö, jonka ensimurhe jo oli niin antaunut, että viisas rohkeni tunnustaa, epäilevänsä, ei koskaan löytää täysionnellista ihmistä, jonka nimi kelpaisi haudalle. "Mihin, sanoi Kuningas, mihin kaikki se tyhjä vaivasi? Mikset heti kirjoittanut omaa ja jonkun muun kahden viisasten nimeä haudalle jos siitä olisit apua toivonut? Te viisaat kuitenki aina kehutta ja kerskaatta, ettei muussa, kun viisauden tutkinnossa ole täyttä onnellisuutta." "Uh, armollinen Kuningas! vastasi viisas, ne viisaimmatki meistä ovat kuitenki ihmisiä. Usein pettyvät omilla, usein toisten luuloilla. Mitä minuun koskee, niin olen kolmekymmentä vuotta etsinyt viisautta ja onnellisuutta, vaan en ole vielä löytänyt kumpaistakaan." "Niinmuodoin, sanoi Kuningas, ei ole yksikään ihminen täydesti onnellinen?" "Ei yksikään, vastasi viisas, ei yksiainuakaan. Eikä taida'kaan kukaan täällä elossa tulla täydesti onnelliseksi. Sillä kaikki muuttuu ja ilomme lakastuu, kun kukkanen. Se korkia puolisosi, jota suret ja kaipaat, uskoi ihanimman ikänsä alla tämän totuuden. Ylistäin Luojan tahtoa käytti hän tästä vajaavasta elämästä hyväksensä mitä hänelle oli sallittu, ja on nyt mennyt toiseen onnellisempaan, josta, joka sinne kerran tuli, ei enää toivo takasin. Niin mitä sinäki, korkia Kuningas, häntä sieltä paremmasta elämästä pahempaan toivoisit. Lakkaa suremasta ja tydy Luojan töihin, sillä ei kenkään taida niitä parantaa."
Wisusti miettien tytyiki Kuningas ja kiitti viisasta vaivoistansa ja nevoistansa. Eikä olisi enää antanutkaan puolisoansa herättää. Tavalliset lohduttajamme, aika, toimet, huvitukset ja uudet huolet lohduttivat hänenki murheessansa.
MEHILÄINEN.
W. 1839. Lokakuulta.
Kuningasten onni.
Kun muuan Bramina Patnassa aamulla läksi ulos huoneestaan, löysi hän ovensa edessä kahiloista tehdyn korin, jossa äskensyntynyt poikalapsi makasi. Hän otti lapsen, piti ja kasvatti sitä huolellisesti ja nähtyänsä sen olevan harras-oppisen ja muuten hyväluontoisen antoi sen oppia kaikkia, josta sille mieheksi tultuansa mahtaisi jotain etua olla. Lapsi kasvoi mieheksi ja ylettiin aikaavoittain korkeimpiin kunniasioihin, siksi että hän viimein tuli Kuninkaan lähimmäksi käskynhaltiaksi: Sitte Kuninkaan kuoltua ja vallanperillistä ei ollen, valittiin hän yksimielisesti Kuninkaan jälkeenseuraajaksi.
Semmoisena hänen kerta oikeutta uutten alammaistensa kanssa pitäessä näki kansan seassa vanhan ukon alinomaa puoleensa katselevan. Kuningas oli havatsevanansa ilon ja lempeyden kyyneleet ukon silmissä, kun samassa oudonmuotoinen mies astui oikeushuoneesen ja ukko yhtäkkiä karkasi sen päälle kaikella innolla. Hän veti häntä, ehkä toinen teki vastakynttä, Kuninkaan istumen eteen ja sanoi: "Herra! kosta puolestani tälle ilkiälle tähtientutkialle ja kuuntele armostasi minun elämäni laitaa, joka vähän koskee sinuunki. Minä olen isäsi, ehken tähänasti ole uskaltanut ilmoittaa itsiäni pojalle, jonka lapsuudessansa heitin ja jonka rakkautta en ole ansannut. Waan nähdessäni tämän mieron heittiön, jonka tässä vedin eteesi ja joka on syy kaikkeen rikokseeni, en voinut hillitä itseäni ja enempi salasuuttani kätkeä. Heti synnyttyä kannoin sinun tämän pettäjän luoksi ja pyysin hänen katsomaan, mitä tulevasta elämästäsi olisi tietävä. Hän oli tähtiä tutkivinansa ja piti muuta ilvettä, jost' en ymmärtänyt, kun minkä viimein sanoi, että poikani ennen neljää kymmentä vuotta olisi onnettomin ihminen koko maassa. Peljäten sitä hirmuista ennustusta katsoin paremmaksi, ettäs kuolisit lapsena, kun kasvaisit ja tulisit onnettomimmaksi kaikista, sentähden laskin sinun koriin ja heitin sen avullisen miehen ovelle. Hän ei kuitenkaan antanut sinun kuolla, vaan kasvatti. Ne neljäkymmentä vuotta ovat kuluneet ja katso! sinä olet et onnettomin, vaan onnellisin koko maassa. Sinä olet Kuningas ja rankase nyt tätä konnaa, tätä hävytöntä valhetteliata, tätä ilkiätä ennustajata ja anna isällesi anteeksi, mitä hän sinulle tosin isällisestä helleydestä nuorena teki."
Ennustajan ääneti oleminen ja hämmästys, ukon tosi kiivaus, hänen surunsa ja ilonsa, kaikki vahvistivat hänen puheensa totuutta. Eikä Kuningas siitä epäillytkään, vaan nousten istumeltansa syleili isäänsä ja sanoi: "lähimmässä siassa Jumalan ja kansani jälkeen kunnioitsen ja rakastan sinua, vaan pois se, että rankaseisin tätä tähtientutkiata. Hänen ennustuksensa, ehkä kuinka kamalalta se kuuluu, on yhtähyvin täytetty. Neljänkymmenen vanhana valittiin minä Kuninkaaksi ja sitä on hän ennustanutki. Ohoh isäni! jos tietäisit, mikä suuri raja on elämän onnen ja Kuninkaallisen istumen välillä, niin et kyllä soimaisikaan tähtientutkiata ennustuksestaan. Sen kaihilakorin, johon minun piennä laskit, ja Kuninkaanlinnani välillä ei ole niin suurta erotusta, kun onnellisuuden ja Kuningas-istumen välillä. Remusat ilot, joita seuraavat mielikarvaus ja tympeys; haikiat sydämen nuhteet, joita toiselle ei saa ilmoittaakaan; korkia virka ja inhimillinen heikkous; ei vapautta, ei lepoa missään; monta ylistäjätä, ei yhtään ystävätä; katso siinä sen onnettomuuden kuva, johon taivas on minun määrännyt. Ei kyllin siinä, että tukahutan sydämeni halut Kuninkaan velvollisusten tähden, usein täytyy myös panna vastaan kansani rakkaimmia toivotuksia, eikä katsoa sitä, jos menetän kansan rakkauden ja tulen vihattavaksi. Minun täytyy vaatia ja pakottaa heitä omain etuinsa heittämisellä kartuttamaan yhteistä etua ja järjestystä, jot' ei he oikein tunne ja josta he, sen pahempi, ei paljo huolikaan, jos kuinka tuntisivat. Minun täytyy olla kolkon ja yksivakaisen, kuni lain; hellän ja lempiän, kuni isän; terävän kuni miekan, ja mitä minun ei täydy olla! Wähissä sanottu: minun onneni olisi suurin kumma maailmassa, jota taivas ei ole salliva. Ei, sanoi hän, kääntäin päin kansaa, ei lapseni minulla ennen ole mitään onnellisuutta odotettavana, kun näen teidät kaikki hyvinä, toimellisina ja onnellisina."
Uskonopin vaikutus.
(Muualta.)
Kun kerran Mahomettiläinen maanvaltia istui ruoalla, pudotti orja, joka ruokia kantoi, tapaturmasta kuuman vellimaljan hänen päällensä. Wihastuneena katsoi valtia orjaa ja tämä pelvosta vavisten heittäysi hänen jalkohinsa ja kertoi seuraavat sanat _Koranista_ (Mahomettiläisten raamattu). Näin sanoi hän: _"Paratiisi on niiden, jotka tukahuttavat vihansa ja hillitsevät itsensä."_ "Minä en ole vihanen," lausui valtia. Orja luki seuraavan värsyn: _"ja jotka anteeksi antavat niille, kuin ovat heille väärin tehneet."_ Waltia katsomatta hänen päällensä sanoi: "minä annan sinulle anteeksi." Wielä lisäsi orja: _"ja erinomattain rakastaa Jumala niitä, jotka pahan hyvällä maksavat."_ Nyt ojensi valtia leppiästi kätensä orjalle ja lausui: "no olkoon niinki! Nouse ylös; minä lahjoitan sinulle vapauden orjuudestasi ja annan päälliseksi neljä sataa hopiarahaa." Liikutettuna halaili orja hänen jalkojansa ja sanoi? "Oh minun Herrani! sinä olet verrattava jaloimmaan omenapuuhun; sen varjossa on hyvä elää ja se antaa hedelmänsä vielä sillenki, joka sitä kivillä nakkelee."
Suuttuu kerran viisaski.
(Muualta.)
Mahomettiläinen viisas, Jumalinen mies söi koko paaston ajalla ainuasten kerran päivässä auringon laskemisen jälkeen, eikä sillonkaan enempätä kun yhden viinamarjan. Yhtäläiseen tutki hän Jumalan nimeä, töitä ja olentoa ja rukouksissaan oli hän niin kiivas ja harras, että taivaan linnut, pitäen häntä muuna kuvana, ei elävänä ihmisenä, laskeusivat hänen päällensä. Hänen yksinäinen majansa oli kalkkein onnettomain, lohdutusta kaipaavien, katuvaisten kokouspaikka. Ne, joita tehdyt syntinsä rasitti, mielenlevottomuus vaivasi ja omatunto nuhteli, harvoin tämän viisaan tyköä lohduttamattomina palasivat. Kaikillen oli hän nöyrä ja altis, kuunteli ja puhutteli kaikkia kärsivällisyydellä, eikä ollut vielä kenellenkään suuttunut eli närkästynyt.
Muutamana päivänä tuli taas mies hänen tykönsä ja sanoi: "pyhä mies! minä olen köyhä ja vaivainen. En sitä kuitenkaan niin surisi, vaan kun näen veljeni eräisessä ansatsemattomassa menestyksessä. Kaikissa hänelle onnistaa ja taivas näyttää juuri valinneen hänen, heittäneen minun huolenpidostansa. Minä elän vihattuna ja ylenkatsessa, hän yhteisessä arvossa ja rakastettuna. Kunne ikäs käännäme, täytyy kuulla häntä kiitettävän, ja sen pahempi, täytyy minun itseki toisinaan muiden kanssa ylistellä häntä. Pyhä mies! minä olen onnettomin kaikista ihmisistä. Rukoile edestäni ja lohduta minua."
Tämä valitus oli ensimmäinen, jota se viisas ilman kanssakärsivällisyydettä kuunteli. "Pois silmistäni, sinä kelvoton, pakene pois sinä kaiken hyvän vihaaja, sanoi hän. Sinä et ole onnellinen, ellet saisi Jumalata itaraksi, veljeäsi onnettomaksi eli muuten pahanelkiseksi ja vihattavaksi. Pois silmistäni! pois!"
Tarina.
(Muualta.)
Kolme akkaa soutivat kerran myllyltä kotiin. Rupesipa heitä janottamaan. Arvelivat akat, mikä meillä on pakko paljasta vettä juoa, kun meillä jauhosäkkiä veneessä on -- kaaetaanpa muuan säkki järveen, niin saahaan suurusjuomaa. Yksi kaato jauhoja, toinen souti venettä, kolmas hämmenti melalla jauhoja sekasin. Eipä vielä tullut hyvää juomaa. Jo kaatovat toisen säkin. Samalla tavalla ei siitäkän apua. Wieläpä kaatovat kolmannen, että joka akalta meni kaikki jauhot, eikä siitä tullut sen parempaa juomaa. Wiimein sanovat, että jauhot taisi mennä pohjaan ja menivät yksi toisen perästä jauhoja pohjasta hakemaan. Ja siellä taitavat vielä nytkin olla.
Tarina.
(Muualta.)
Kerran istu vanha mies lammin rannalla ja pesi tuohia. Siitä sattu jalopeura kulkemaan, kysy mieheltä, mitä hän teki. "Jalopeuran suolia minä tässä pesen," vastasi mies. "No mistä sinä niitä olet saanut?" sano jalopeura. "Ei minussa näihen saajaa ole, nämät ovat saamamiehen saamat." Jonka kuultua meni jalopeura pois. Samalla tuli karhu miehen luoksi ja kysyi, mitä hän teki. Karhun suolia pesevänsä, sano mies. "Mistäs niitä olet saanut?" arveli karhu. "En minä niitä saa, vain se on saamamies, joka saapi", sai karhu vastaukseksi. Jonka kuultua karhukin meni pois. Sitte tuli susi, joka myös kysyi miehen työstä, jolle mies vastasi, hukan suolia pesevänsä. Hukan vielä kysyttyä niihen saamisesta, sanoi mies, kun eellimmäisillenki, ne saamamiehen, ei itsensä saamia olevan. Kohta senjälkeen joutuvat kaikki yhteen ja alkovat haastaa, mitä kukin oli nähnyt. Jalopeura sanoi nähneensä miehen jalopeuran suolia, karhu karhun ja hukka hukan suolia pesevän, jotka kaikki saamamies oli hänelle saanut. Niin lähtivät kaikki miehen puheille ja kysyivät, minkälainen se saamamies on, jos he saisivat sitä nähä. Mies vastais: "ette saa sitä muutoin nähä, kun ette laaji hyvää ruokaa yksinäisen tuvan pöyälle ja itte mene salapaikkaan tahtomaan, kun se tulee syömään teiän ruokaanne. Wain minä varoitan teitä pitämään varanne, jos se suuttuu syöessään ja alkaa marata. Silloin arvatkaa, että ruoka ei ole hyvä ja kahtokaa itte'kin ettettä tule kuoleman omaksi." Nyt lähtivät miehen luota ja tekivät niinkuin käsketty oli. Kaikki valmiiksi saatua, jalopeura nousi uunille, sieltä nähäkseen, minkälainen pyytömies syömään tulee. Karhu meni lattian alle, jossa oli suuria rakoja, niistä kahtoaksensa. Hukka nousi orsille päreihin päälle. Samassa tuli kissa, hyppäsi pöyälle, alko syöä ja marata. Karhu joka oli sillan alla, pilkisteli rakoloista. Sattupa korva näkymään raosta, jota kissa luuli hiireksi, hyppäsi kiini karhun korvaan. Karhu kiljasi minkä jakso, josta kissa säikähti ja ampusi uunin päälle. Jalopeura parka silloin nurinniskoin lattialle. Siinä kissa taas säikähti ja juoksi uunilta päre'orsille. Sieltä hukka parahin kanssa lattialle ja kiitti jokainen, kun pääsi ehyellä turkilla pakoon. Jalopeura suurin ja väkevin siitä seuruuesta juoksi yhtä kyytiä pois koko meiän maasta ja paras olisi ollut, jos toisetkin olisivat voineet seurata häntä. Mutta uupuivat kesken karhu ja hukka ja jäivät tänne.
Tarina.
(Muualta.)