Part 7

"Herra, vastasi nuorukainen ujostelematta, kova onneni on ryöstänyt kaikki ulkonaiset välikappaleet, joilla voisin laillisuuteni todistaa. Oma muistoni on se ainua todistus, joka on tähän asti säilyttänyt kaikki lapsuuteni menot. Pienet senaikuiset seikat, joit' ei muut, kun isäni taida tuntea, ovat minulla vielä tarkoin muistossani. Waan kosk' ei isäni, enkä itse vastoin lakia kelpaa vieraaksi mieheksi tässä asiassa, niin minulla ei ole muuta, kun yksi ainua keino, jolla voisin oikeuteni todistaa. Ehkä nuori olen kuitenki paljo kulkenut maailmata ja nähnyt monta ihmeellistäki asiata. Erinomaisin kaikista oli tietäjä ukko, joka asuu Indian maan rajoilla ja pianpa tietää kaikki, mitä maailmassa tapahtuu. Hänellä on neljä kultalintua joita lähettelee kunne kunki tietoja vakoamaan. Sanomattoman kiiruusti kiitävät ne ympäri maiden, kulkevat kuun, auringon ja kaikki tähdetki taivaalla; niitä ei estä eikä pidätä ovet ja lukut, ei lujimmat muurit, ei meren syvyydet, eikä mitkään. Wähässä ajassa lentävät takasin haltiansa luoksi ja kertovat mitä missäki tapasivat. Yksi ainua näistä linnuista toimittaa hetkessä, mitä tuhat maanvakoajata ei voisi vuodessa. Onnellinen se kuningas, jolla olisi yksikään niistä. Sillä olisi hänen huokia tutkia palvelioitensa sydämet ja salaisimmatki ajatukset. Ja lähimaista saisi hän joka hetki tietoja, ettei häntä koskaan odottamattomilla sodilla hätäyteltäisi. Näiden lintuin kautta sain minäki isästäni tiedon, kun myöski, että oli kauan surrut minua, tullut kivulaiseksi ja että hän asui täällä. Sentähden kiiruhdinki matkaani toivolla, hänen vielä elossa näkeväni. Salli siis, korkia kuningas, jonkun uskollisen miehen lähteä tämän tietäjän luoksi, niin tulee totuus ilmi, jos se vielä makaisi maan syvimmään poveen kätkettynä." "Ei, sano kuningas, itse lähden sinne ja sinä olet minua seuraava. Jo huomispäivänä varahin lähden matkalle, sillä semmoista tietäjätä minä vielä en ole koskaan kuullut. Ja sinä ukko odota kärsivällisyydellä, kunnes palajan, jos tämä nuorukainen puhuu totuutta, niin ei ole kukaan pidettävä sinulta testamenttikirjaasi."

Aamulla varahin seuraavana päivänä lähti kuningas Sarbas moniahdan palveliansa ja nuorukaisen kanssa liikkeelle. Hän oli niin levoton, saadaksensa tietäjätä tavata, että hän tuskin öilläkään nukkui. Nuorukainen ratsasti kuninkaan sivussa ja lyhenti pitkäksi käypää aikaa taitavilla puheillansa oudoista maista, kansoista ja tavoista, joista kuningas ei ennen ollut kuullut puhuttavan. Kuningas kuunteli halullisesti näitä puheita ja suostui niin tähän nuorukaiseen, että hän jo sydämessänsä päätti tunnustaa hänen ukon pojaksi ja perilliseksi. Ei kuitenkaan tahtonut jälellen kääntyä, ennen nähtyänsä matkansa päätarkoitusta, sitä erinomaista tietäjätä ja hänen kultalintujansa.

Noin kuukauden aikaa matkattuansa tulivat vaaran alle. "Jo nyt kohta olemma päässeet matkamme perille", sanoi nuorukainen ja ilmoitti tietäjän sillä vaaralla asuvan. Waaralle kohotessa hämmästyi kuningas ei vähin niitä ihania viinatarhoja, kukostavia laksoja ja kauniita hedelmällisiä puita, joita näki, jos kunne loi silmänsä. Näytti kun olisi luonto ja taito kilvoitelleet keskenänsä tätä vaaraa kaunistaissansa. Neljä ojaa juoksivat alas vaaralta, kukin suunnallensa. Korkiammalla nyppylällä seisoi huone eli talo, jossa tietäjä asui. Siitä oli aukia katsanto yksinäisten taloin eli pienten kyläin ylitse vaaran kupeilla.

Aurinko oli melkein laskemaisillaan heidän vaaraa nostessa. Kuitenki toimittivat vielä miehet, vaimot ja lapset töitänsä verrattomalla ilolla ja vireydellä. Töidensä ohessa laulelivat joukottain, eivätkä ujostelleet kuningasta, vaikka kävi heidän keskellänsä, enemmin kun ketä muuta toveria. Ilo ja onnellisuus loisti kaikkein kasvoilta. "Oh, huokasi kuningas, jo näen tässäki kultalintuin vaikutuksen. Minun maani ääret, joiden läpi vaelsimma, näyttivät niin autiolta ja ylönannetulta, niiden asujamet niin surulliselta ja sorretulta, ja tämä vaara kukoistaa kun paratiisin lakso niiden suhteen."

Niin lähestyivät tietäjän taloa, joka ei ollut ylen komiasti rakettu, vaan näytti, että oli haltiansa sekä voipa että säästeleväinen. Kaunis oli se kyllä silmän nähdä, mutta ilman kaikkia turhuuden koristuksia. Nuorukainen, jolle paikka näytti olevan hyvin tuttu, aukasi oven ja käski kuninkaan astua sisälle, itse jälestä seuraten. Täällä istui vanhemmalla ikäpuolellaan oleva mies ja hänen ympärillänsä kaksitoista lasta, kuusi poikaa ja kuusi tytärtä, joita näytti neuvoilevan. Se oli tietäjä itse; pitkät, valkoiset hivukset rippuivat olkapäillen alas ja hänen lumivalkia maatava pukunsa oli purpuravyöllä vyötetty. Samanlainen puku oli lapsillaki.

Kuninkaan sisääntultua nousi tietäjä seisoalle ja lapset katosivat kun keviät aamupilvet taivaalla.

Nöyryttäin itsensä alkoi kuningas ja lausui: "Herra! minä olen kuullut suuresta viisaudestasi mainittavan ja niistä neljästä kultalinnusta, jotka sanotaan sinulla olevan ja tuovan salaisimmatki tiedot sinulle kaukaisilta mailta; sentähden olen kotimaastani Persiasta tänne tullut. Jos mahdollista, niin anna minulle niistä jonkunlainen parempi tieto, kun minkä muuten olen voinut saada ja jota meikäläisen on vaikia uskoa'kaan." "Aivan kernaasti, vastasi tietäjä, ne ovat nyt juuri palaummallaan Persian valtakunnasta, ja koska se on isänmaasi, niin taidat helposti päättää, jos valehtelevat eli ilmoittavat totuuden." Niin puhuttua otti elevanttiluisen sauansa, löi sillä lattiaan, joka aukeni, ja auoksesta kohosi marmoripöytä huoneesen. Sen keskellä oli hopiakuoppa ja kuopan laidalla neljä reikää, yksi kullenki niistä neljästä ilmansuunnasta, idästä, etelästä, lännestä ja pohjaisesta. Kuopan päällä rippui pieni tiuku asemellaan, jonka alapää oli kiinitetty keskelle kuopan pohjaa. "Kun nyt soitan tätä tiukua, sanoi tietäjä, niin lentävät lintuni kotiin kukin siitä reiästä, kusta lähti matkalle, vaan sitä ennen tulee minun muistuttaa, että läsnaolevaisten pitää kuunnella heitä hiljaisuudessa, ei ihastua, eikä pahastua, jos mitä kertoisivat. Taidat hyviä, taidat pahojaki sanomia maastasi kuulla, vaan hallitse itsesi kummassaki tilassa; sillä samassa, kun millään tavalla tulisit niistä liikutetuksi, vaikenisivat lintuni enempätä ilmoittamasta." Kuningas lupasi tyynellä mielellä kuunnella, jos mitäki. Nyt soitti tietäjä tiukuansa ja hiljainen hyminä alkoi kuulua länteisessä reiässä. Neljä pienoista kultalintua pyörähtivät esiin toinen toisensa jälestä ja lennellen tietäjän ja kuninkaan edessä alkoi ensimmäinen suloisella äänellänsä laulaa: "minä lensin halki sen maalipaikan, kussa Persian kuninkaan nuoruuden ystävä Salaspa asuu. Kuningas oli kauan aikaa elänyt ystävyydessä hänen kanssansa ja aina löytänyt hänen uskolliseksi sekä rehelliseksi. Mutta hoviherransa ei voineet sitä kärsiä, jonka tähden he panettelivat häntä ja saivat vähitellen kuninkaan sydämen luopumaan hänestä. Sen havattua miettivät valhekanteita häntä vastaan ja kuningas tuomitsi hänen yksipuolisesti. Surullisella sydämellä kuninkaan sokaumisesta meni Salaspa syntymämaallensa, jossa hän nyt hiljaisuudessa elää osottain paljo hyvää koko sille maakunnalle ja erittäinki lähiasujillensa. Kansa kunnioittaa häntä isän nimellä. Puolet tavaroistaan jakaa hän köyhille ja kaikki tienot on hänen toimensa tehnyt viljaviksi, ihanimmiksi paikoiksi. Hänen onnensa on melkein täydellinen, eikä hänellä ole muuta huolellista hetkeä, kun mikä toisinaan tulee, koska muistaa ja ajattelee sitä, ettei kuningas Sarbaalla ole enää yhtään ystävätä."

Se lintu vaikeni siihen. Ainuastaan suurella työllä taisi kuningas hänen kertoessansa hillitä sydämensä liikutuksia. Ei hän kuitenkaan mitään virkkanut.

Nyt alkoi toinen lintu ja kuikutti surullisella äänellä: "minä lensin _Tarsutan_ läänin läpi, sivullani näin linnan ja riensin sitä katsomaan. Laukuellessani puutarhan päällä, joka linnassa oli, näin lehtimajassa Persian kuninkaan entisen puolison. Kuningas oli hyljännyt hänen ja antanut jalkavaimolle sydämensä. Yhtä ihana, kun ennen kuninkaan hovissa, oli hän vieläki. Mutta hän suri ja vuodatti kyyneleitä. Pieni tytär, äitinsä muotoinen, istui sylissä, siveli hänen hivuksiansa ja lohdutteli häntä sanoen: 'ele itke, äitirukka! silmäsi tulevat siitä punaseksi, kun ruskokukka ja kun sinä itket, niin en minäkään saa olla ilman itkemättä. Kuuntelepas lintujaki, kuinka iloisesti visertelevät puissa ja ilmassa.' 'Minull' on, vastasi äiti, sydämessä oma lintuni, joka siellä visertelee, etten muita kuulekaan.' 'Anna äitisein, sanoi tytär, sen linnun lentää ulos. Linnut ovat iloisempia ulkona ilmassa, kun sisällä vankiuudessa.' 'Ah lapseni, vastasi siihen äiti, hän on kun meki vankiuuteensa suljettu, eikä pääse kunne'kaan, enempi kun me noiden muurein ylitse.'"

Persian kuningas kuunnellessaan tätä toistaki lintua kyllä vuodatti kyyneleitä, vaan muistain lupauksensa teki väkivaltaa sydämensä haikkeuudelle ja oli vielä mitänä virkkamatta. Niin tuli kolmannen linnun vuoro, joka lauloi seuraavalla tavalla: "minä seurasin, sanoi hän, kuningas Sarbasta matkallaan tänne. Hänen viekas ja kavala, ehkä suuresti rakastettu, palveliansa nimitteli häntä _kaikkitietäväksi kuninkaaksi, Aasian auringoksi, sangarten ruunuksi_ j.n.e. ja kuningas ihastui näitä nimityksiä. Hän ylisti kaikkia kuninkaan lauseita ja nauroi sydämessänsä hänen yksinkertaisuudellensa. Alati puhui hän uskollisuudestansa ja yhtäläiseen odotti tilaisuutta saada pettääksensä kuningasta. Sen saiki eilen. Kuningas uupunut kiireeltä kulultaan nukkui syvään uneen rankisessaan (teltassaan). Palvelia oli kohta valmis vetämään kalliimman diamanttisormuksen hänen sormestansa ja rankisen saumaan salaamaan sen, jonka kuningas sitte luuli muuten päivällä edellä kadottaneensa ja suri sen vahinkoa suuresti." "Oi sinä koiran nahka!" huuti kuningas vihoissaan, veti miekkansa ja oli juuri karata sen pelvosta vapisevan, uskottoman palvelian päälle, koska samassa kuuli äkillisen pauhinan, lattia sujui, pöytä ja linnut olivat kadonneet. Tyrmistyksistään herännyt näki kuningas itsensä yksin tietäjän kanssa huoneessa, kaikki muut olivat paenneet. "Persian kuningas! sanoi tietäjä, sinä olet rikkonut liiton ja linnut ovat lentäneet matkohinsa. Röyhkeytesi, vihasi, kostonhimosi ja ahneutesi karkotti heidät, Sill' et enää saa kuulla heidän lauluansa. Sillen, joka semmoisilta mielen muutoksilta vimmataan, muuttuu heidän suloinen laulunsa kosken kohinaksi." "Oh anna anteeksi, vastasi kuningas, mutta en voinut enää itsiäni hillitä sen uskottoman, kavalan palveliani tähden. Waan sinä viisas mies anna minulle anteeksi ja jos mahdollista, täytä rukoukseni! Minä näen Jumalan antaneen sinulle, jonkun osan kaikkitietäväisyydestään. Minä olen suuren valtakunnan kuningas. Sitä hyvästi hallitakseni tarvitseisin ainaki tietoja siitä, mitä maakunnassa tapahtuu. Minä rukoilen siis, anna minulle edes yksi noista linnuistasi. Puolet kaikista kamaroistani annan sinulle siitä."

"Istu Persian kuningas, vastasi tietäjä, istu ja kuuntele minua. Hyvä on kuninkaalle, että hän on halullinen hyvästi maatansa hallitsemaan. Mutta anomustasi en voi täyttää, kun ainuastaan puolittain. Ne neljä lintua eivät ole minun, vaan erään hyväluontosen haltian, joka lainasi ne minulle tietämättömäksi ajaksi ja sillä ehdolla, etten käyttäsi niitä muuhun tarpeesen, kun lähimmäisteni hyväksi. Minä taidan jakaa muillen tietoja, joita tuovat, vaan haltia on kovin kieltänyt niitä myömästä eli muuten antamasta kellenkään. Minäki olen pienen kansakunnan ruhtinas, jonka hyväksi tähänasti lienen lintujani käyttänyt, koska haltia niitä vielä ei ole pois ottanut. Wisusti olenki kokenut niitä ei mihinkään muuhun viljellä, enkä ole koskaan udellut heiltä turhia, kelvottomia asioita, joista ei mitään hyötyä olisi. Lyhyeltä sanoen, minä olen aina kokenut käyttää niitä, kun Jumalallista lahjaa, Jumalalle kunniaksi ja ihmisille hyväksi.

"Ehk' en siis taida'kaan anomustasi täyttää, niin toivon, matkasi tänne ei kuitenkaan olleen turhan, jos tahdot kuulla, mitä minä olen neuova sinulle. Sinullenki on Jumala lahjoittanut samanlaisia lintuja, jos kohta ne eivät olekaan näkyvätä kultaa. Jos ne tähänasti eivät ole matkaan saattaneet, mitä toivoisit, niin on se oma syysi. Kuninkaallinen valtikkasi on se saua, jolla taidat panna lintusi liikkeelle. Jos oikein kannat valtikkasi, niin olet tunteva kaikki, mitä istuimesi kaunistukseksi ja alammaistesi hyväksi tarvitset. Silloin ovat silmäsi näkevät ja korvasi kuulevat, mielesi ja ymmärryksesi keksivät, mitä millonki tarvitaan. Joka oikein käyttää nämät Jumalan lahjat, hän ei närkästy viisauden nuhteille ja ihastu tyhmyyden kiitoksista; hänen silmänsä on kun auringon terä laajalta näkevä ja hänen korvansa kun ilma vastaan ottava pienimmätki äänet. Hän ei usko valheita, eikä lyö mutkia oikeudessa omain etuinsa voittamiseksi. Waan joka viljelee niitä lahjojansa turhuuteen, hekumaan, ahneuteen, oman voiton pyytämiseen j.n.e., sillen lakkaavat tietoja tuomasta. Minä ilmoitan nämät sinulle, Persian kuningas, koska tiedän sinun luontosi puolesta tahtovan totuutta harjoittaa. Nuoruudesta asti olen sinua rakastanut ja kaikkia askeleitasi tarkoin kaimannut. Suuri oli suruni, koska näin mielesi pettäjiltä pimitetyksi ja väärät toivotukset sydämessäsi sikiävän."

(Lisää toiste.)

MEHILÄINEN.

W. 1839. Elokuulta.

Neljä kultalintua.

(Lisää Heinäkuun osaan.)

"Ja suuresti iloitsen siitä, että näin sinun ottopojaltani, tältä nuorukaiselta, luokseni johdatetuksi. Ettei mielesi vielä ole peräti turmeltu petollisten ylistäjäisi laumalta näen siitä, ettäs olet tainnut suostua tähän nuorukaiseen, joka kyllä ei ole sinua vilpillä tuuvitellut. Minä ostin hänen yhdeksän ajastajan vanhana ja olen neuonut häntä kaikessa tarpeellisessa opissa, joka onki mieltäni myöten onnistanut, sillä on hän kasvanut jaloksi, toimelliseksi ja ymmärtäväiseksi nuorukaiseksi. Mitä hänen sukuunsa koskee, niin on hän sen vanhan kauppamiehen poika. Tavallinen viisautesi sumeutui väärältä tavaroiten himolta, muuten olisit heti havannut, että imettäjän puhe ei ollut uskottava, sillä hän oli lahjottu väärin todistamaan tavaroitesi vartialta, joka toivoi siitä suuresta perinnöstä, hänki jotain hyvää osaksensa. Ota nyt tämä nuorukainen palvelukseesi, minä toivon hänen palkitsevan vahingon ystävästäsi Salaspasta, joka jo on vanhannut ja tullut sinulle tuntemattomaksi, niinkun hänen tässä edessäsi näet."

Kuninkaan sydän oli pakahtua ilosta, kun nyt näki nuoruuden ystävänsä Salaspan edessänsä, jota ei hän ennen tuntenut, sillä niin oli hän entisestään muuttunut. Samassa kuului toisesta huoneesta hiljainen soitto, suloisempi laadultaan, kun kuningas koskaan oli kuullut. Muiden sydämensä liikutusten keskellä piti hänen kysyä, mikä se oli. Salaspa vastasi lapsensa siellä soittavan ja käski heitä tulemaan sisälle. He tulivat entisessä puvussaan, vaan hivukset palmikoittuna ja kukkaseppeleet päässä. Kukin heistä kantoi lahjoja Persian kuninkaalle. Yksi sanoi: "terve sinulle, Persian kuningas, minä annan sinulle tämän ruusun jälkeentulevaistesi koristukseksi"; toinen antoi kultaisen käädyn, jolla hän kiinnittäisi kansan sydämen omaansa, kolmas taivaankarvasen vyön oikeuden vahvistukseksi, neljäs diamanttivästisen miekan onneksi sodassa, muut muita.

Näin loppui tämä päivä, ihmellisin kaikista kuningas Sarbaan päivistä. Hän palasi takasin ja olis ottanut Salaspan kanssansa, joka kuitenkaan ei tahtonut heittää pientä alammaiskansaansa, vaan pyysi kuninkaalta, saada pysyä yksinäisessä levossaan. Kotiin tultua oli kuninkaan ensimmäinen työ heittää jalkavaimonsa ja ottaa entisen puolisonsa tyttärineen vankiuudesta. Tyttärensä antoi hän puolisoksi nuorukaiselle, jota hänen tuli niin paljosta hyvästä kiittää ja jonka hän ylensi korkeimmaksi käskynhaltiaksensa. Sarbaasta oli tullut peräti toinen mies. Poikaa hänellä ei ollen, määräsi hän nuorukaisen jälkeiseksensä kuningasistuimelle ja Persialaiset sadut kiittävät vieläki Sarbaan ja hänen jälkeisensä hallitusta kultaiseksi ajaksensa, sillä senkaltaisia kuninkaita ei heillä ollut ikänä ennen löytty.

Juttu juhlajuomisesta, Koottu kirkkokohmelosta.

Nyt on mielessä minulla Tästä kansan kauhiasta, Synnin syystä synkiästä, Ruveta runon tekohon, Laaullani laulamahan, 5 Suomeksi sanelemahan, Kuinka viina viljellähän, Juoma karvas kaupitahan, Aivan pannahan pahasti, Paikassa parahimmassa, 10 Aina synnin aineheksi. Sillä ahnehet alati Warsin viekkahan tavalla Rahat vievät rahvahalta, Aivan tolpan ainuanki 15 Köyhimmänki kerjäläisen.

Jos ei kestäisi kotona, Eikä keittää keritä, Kuljettavat kaupungista, Alti sauovat alaalta 20 Tämän myrkyn myytäväksi. Sitten juhlina jaloina, Aina kanssa ankkureinsa Tykö kirkon kiiruhtavat. 25 Siinä kauan kaupitsevat, Aivan istuvat alati Aamut ankkurin tykönä, Oottelevat ostavia, Juottelevat juomareita. 30

Eipä saarra soittaminen, Eikä veisukaan vetäne, Saane synnin tunnustukset Kavalata kaupaltansa; Aina kurja kaupitsepi, 35 Ehkä pappi altarilta Saarnastuolihin menepi.

Jo on päivä poikki kirkon, Kello käypi kahtatoista, Sitten templihin tulepi 40 Oman oittinsa perästä, Oman arvon antamasta, Kanssa joukon juopuneitten, Seurakuntansa seassa. Sitte tultua sisälle, 45 Penkkihinki päästyänsä, Torkkuvat törisevinä, Penkissänsä pehturoivat. Eipä arva'a ajunsa, Sielun tarvista tavota, 50 Eikä ymmärrys ylene, Silmät kirjoa selitä; Korvat kuuroksi menevät Saarnan kuulohon samate, Syän syntinen palapi 55 Ahneudesta alati, Eikä tottele totuutta, Waikka siinä Siionissa Wahva suussa vartioitten Pauhaapi toen pasuuna, 60 Helisepi herran ääni Aivan korvihin kovasti; Ei se voi sioa saaha Syämessä syntisessä. Kohta kirkosta menepi, 65 Ulos uksesta isosta, Tykö juosten juopuneitten. Jotka kilju kirkkomailla, Karju kirkkokartanolla, Kovan kohmelon käsissä. 70 Pahan ilman pakkasessa.

Niillen alkapi sanella, Näillen kurja kuiskutella: "Jopa teiät, ystäväni! Kovin kohmelo käsitti; 75 Onko markat matkassasi, Tahi sillingit sinulla, Wielä nyt minulla oisi Wiinapolska puolillansa; Sillä tautinne tasaisin, 80 Kohmelonne korjoaisin."

Sitten mennähän mäeltä Miehet mielellä hyvällä, Ankkurille astutahan; Saavat pikkusen pikarin, 85 Totta toisenki panevat Ensimmäiselle evääksi, Josta juopuvat jalosti, Aivan päihtyvät pahasti. Sitten syttypi syvälti, 90 Ilma nousepi isoksi, Kiroseksi kirkkomailla. Moni paljoa pahoa Täydessä vihanväessä, Sadatusten suurten kanssa, 95 Toivottapi toisellensa. Toiset pilkkoja pahoja, Leikkiä luvattomia, Suupaltat pahoin puhuvat, Suunnattomat suututtavat. 100 Aina muistupi monelle Wälit entiset etehen, Toinen toiselle sanopi: "Selvittele sievimmästi Welka viimeinen minulle!" 105 Mies se vannopi valeeksi, Aivan tyhjäksi tekepi. Toinen täyttäpi toeksi, Walan kanssa vahvistapi; Näistäpä torat tulepi, 110 Tapahtupi tappelutki. Eipä siinä ensinkänä Muistu mielehen monelle, Mitäspä puheli pappi, Saarnastuolista saneli. 115 Eikä kuulu kunniata Jumalalle julkiselle, Jok' on viinan valmistanut, Säännyt ihmisten iloksi. Wielä syntihin syvemmä 120 Moni päällä päihtyneellä Himoiltansa hillitähän, Alla viinan villitähän; Joista juttuja tulepi, Sakot suuret päälle saapi, 125 Rahat raukalta menepi, Aika tärkki tuhlatahan, Moni viikko vierähtäpi, Kuukausi pian kulupi, Keräjiä käyessänsä 130 Pitäjän rajaperillä.

Syystäpä nämät tulevat Witsat ankarat ajaiset, Saamma Herran sallimasta Monet nähä nälkävuoet, 135 Katovuoet katkerimmat; Wielä syttyvät soatki, Monet kauhiat kapinat, Esivaltojen välillä; Tuimimmat tulipalotki, 140 Mainittavat maakylissä, Kauhiammat kaupungissa. Kukas saapi sanoa, Kenen kieli kertonepi Sitä synnin synkeyttä, 145 Raskahinta rangastusta, Jonka viinan viljeliät Ja sen kauppiaat kavalat Kansan päälle kartuttavat, Kun he juhlina jaloina, 150 Herran päivinä pyhinä, Ajan kaiken kaupitsevat, Myyvät sitä myrkkyänsä.

Kysyn vielä viimeiseksi, Kuinkasta ovat sinulla 155 Aina kanssasi asiat Wiinanmyyjä vietteliä! Etkö tunne tunnossasi Synniksi sitä tekoa, Kun aina ajallisia 160 Himomielellä halajat, Tavarata tarkottelet Kirottua, katoavata? Saatatko nämät sanoa Siunatuiksi sillingeiksi, 165 Jotka nyt tilassa tässä Olet kurja ottanunna, Saanut sarkoilla pahoilla? Nämät markat mahtanepi, Pahoin sillingit sinulle, 170 Tuoa päälle penninkisi Kirouksen katkerasti. Näillä raukoilla rahoilla Myyt sä oikian osasi Saatanalle saalihiksi; 175 Tuhlaat tavalla tällä Avarimmat armohetket, Saastutat pyhimmän paikan Synnin kanssa kauhiasti, Sillä Siionin häväset, 180 Aivan parjoat pahasti. Aina täällä jo ajassa Kaiken onnesi kaotat, Siirrät kauas siunauksen, Ijankaikkisen ilosi. 185

Heitä poies herjat kaupat, Hylkeä hyvällä mielen Poies rakkaus rahanki; Muista aina mielessäsi, Mitä Mooses muistutteli, 190 Sekä ilmoitti Esaias, Jutteli Jumalan miehet Herran hengeltä hyvältä: "Kuhun kaiken ilman alla Saatan muistoni minäki, 195 Siin' olen minä samassa Aina kanssanne asuva; Sihen saatan suosioni Siinä siunoan sinua." Wielä itseki Isäntä, 200 Warasi Wapahtajamme Juutalaisia jalosti Jerusalmissa samassa. "Niin on kerta kirjoitettu: Minun on oma oleva 205 Tämä huone hengellinen; Pitäis olla oikeutta Runsahin rukoushuone, Waan te teettä temppelini Kaupallanne kauhiasti, 210 Teettä petojen pesäksi, Asunpaikaksi pahinten, Ryöväritten roukkioksi."

Ei siis pitäisi pilata, Eikä syöstä synnin alle 215 Sitä paikkoa parasta, Herran huonetta hyvimmän. Siitä työstä tyhmimmästä Paljo saarnaavat papitki, Oikiat opettajamme, 220 Siitä esti Esivalta, Kielsi armas Keisarimme, Jalon neuosta Jumalan, Paljo sakkoa panevi Juomisesta juhlapäivän, 225 Kaksi viinan kaupinnasta.

Juhlapäivinä jaloina Etsi sielusi etua; Niinkun kaste kaunihisti Aamulla alas tulepi, 230 Keot kaikki kastelepi, Wihannoiksi virvoittapi, Niin on suurra sunnuntaina, Aina juhlina jaloina, Herra armon antavainen, 235 Siunauksen Siionissa, Waipunehet virvoittava, Wielä särjetyt syämet. Mielet murehen alaset, Ilon kanssa kaunistava, 240 Jos ei itse estettäisi Synnin suurella sumulla Armon töitä alkavia. Juhlapäivinä jaloina Etsi sielusi etua; 245 Sitten toisessa tilassa Ole aina arkioina Elatustas' etsiväinen; Saatpa oikian osasi, Siviämmän siunauksen, 250 Aina Herralta hyvältä, Joka soisi Suomessaki Siiviäksi Siioninsa.