Part 4

Eukko ylpiä ärisi Julman juomarin tarvoille, Ihan ensivuoellansa; Jopa toissa toimitteli 130 Wiinatilkan viriästi Ukon suuhun ja — omahan. Tuli julma juoppoeukko, Loppu äiältä ärinä. Sitte kahen kallottelit, 135 Wuoron kuppinsa kumosit. Ei se ukko elänytkän Marsin kauan vaimon kanssa; Pian kuoli kulkemasta, Jätti eukkonsa elohon, 140 Jätti lapset lattialle, Kaikki kylänkynnykselle, Äiti ärmätin käsihin, Jok'ei huolta huomenesta, Pitänyt pientensä ylite, 145 Piti viinan vinkerästä. Joka päiv' ol'juovuksissa, Kanto kaikki vaattehensa, Puumulinsa, silkkisensä, Wiinan myöjälle visusti, 150 Weipä vielä kultahelmet, Että pienen kirkkopeilin, Tilkan eistä tiettämästi; Kaikki suimi suuteksensa Wiinassa ihan visuhun. 155 Wiina viekas se vetäpi Waimorukan vaattehia, Tuli loppu lappaminen, Akkarukan appaminen. Alko sitte akkurukka 160 Kuleksia kupparina, Huusais huonoja hyviä, Teki ämmät terveheksi. Saihan sitte sarvillansa, Hankki hameheittiöitä 165 Pahan paikan peitteheksi. Joshan jollon suuruskouran Anto akat palkastahan, Jopa neki julma akka Waihto viinaksi visusti, 170 Lapsiltansa lallutteli, Suulta lasten surkioien, Joita nälkä näännytteli.

Akkarukka allin lailla Kohmelossa kuikutteli, 175 Kun ei einettä etehen Ollut mitän ottamista, Siinä harmista havahti Kysyi ensin iteltänsä! "Kuhun joutu koreuteni, 180 Mihen kauneus katosi? Mik' oli nuorena minulla, Kun se suuttu sulhopoika, Kun ma vaatteita valitin, Sanoin kulkeman sarassa, 185 Kehnosti kun kerjäläisen; Itellenpä ennen sattu, Sattu keskelle sanani."

Se sama sanottu vaimo Neuo ensin neitosia, 190 Sano viisailla sanoilla: "Ottakai minusta oppi, Ettei sulhoista suloista Piä sunkan suututella, Ensikerran käyessähän, 195 Waikkapa vielä viinaltasi Henki vähän haisahtaisi; Ei se sieä sulhopoika Joutavia jaaritella. Jos on housut huonommatki, 200 Nuttu sarkanen selässä, Hattu halpa ja matala, Häränkoivet kurpposina; Leip' on kuitenki leviä, Pellot kanssa kasvamassa, 205 Toista tuomassa eloa. Minä tieän miestä monta, Koska on kotikylässä, Jok' ol viinalle vihanen Wielä nuorra naimatonna, 210 Ja nyt juopi julmemmasti; Tieän myöski miestä monta, Joka lassa lällutteli Joka verassa viteli, Uuri vyöllä kirkkotiellä; 215 Nyt on pellot piertamina, Kaikki suossa suurusjauhot, Petäjässä pellonsiemen, Kaikki kauneus lamassa. Wielä sanon viimmeseksi 220 Teille, naiset naitavaiset, Ettei piikasten pitäisi Kenokaulon kaahatella, Käyä kirkon lattialla, Etupenkkihin pöhätä; 225 Kaunis katotaan takoa, Siviä selempätäki.

Ei myös peiliä pitäisi Kahmaloissa kanniksella, Siellä huivinne sisässä, 230 Mutta paljoa paremmin Hengen peilistä pitäisi Sielun virhiä sihata. Riikinkukko se koria, Kaula kaunis ja siliä, 235 Jalat rumat ja rupiset; Hänen täytypi hävetä, Eikö ihmisen enemmin Pitäis häntänsä hävetä?"

_Jälkimaine_. Tässäki Rautalammin Ihalaisen tekemässä runossa on kyllä varten olettavia neuoja tyttärillä, joista neuoista toki ei tarvinnvekan minun pitemmältä kertoa. Näemmä värsyistä 59, 60 ja v. 81—84 tytön viinanki ryyppäämisestä sulhoa soimanneen. Ei kyllä haittaisikan mielestämme, tyttöin vähin varalla pitämän, etteivät menisi juoppolalluille, vaan väärin tehty on kuitenki, siitä sulhoansa haukkua, jos ryypyn ottaisiki. Haukkumalla tosiaanki ei saa häntä tavastansa luopumaan, jos ei kaaneilla ja siviöillä puheilla vähitellen. Paha kyllä on senlaiseen joutavaan tarpeeseen, kun paloviinan nauttimiseen, itsensä totuttaa, mutta monenki miehen, vanhempainsa ja omasta ymmärtämättömyydestä jo pojasta alkain viinaa maistelemaan ruvettua, tulee se sitte vaikiaksi yhtäkkiä heittää, vaikka kyllä näkeeki älyävämmällä iällänsä, siitä paljo enemmän turmellusta, kun hyödytystä olevan. Sillä tosiaanki paloviinasta ei ole mitänä hyödytystä ihmisellä, jos ei muutamissa erinomasissa tiloissa, niinkun ylellisissä rasituksissa, kovassa vilussa eli kuumuudessa, sateessa, usvassa ja sumussa, koska sitä lääketten verostä vähä kerrallansa ja jollen kullon nautitaan. Semmoisissaki tapauksissa on kuitenki hyvä olut paljo virvottavaisempi ja terveellisempi.

Mutta mikä on se vähä hyöty paloviinasta niiden tu hansien turmioin suhten, joita siitä lähtee niin erityiselle ihmiselle, kun koko maalle ja koko ihmissuvustolle! Se polttaa ja koventaa sisällykset, etteivät voi täydellisesti ruokia huvettaa, josta usein pitkälliset reväsimet, muut vatsaviat ja kohtaukset saavat alkunsa, juontuu sitte veren seassa keuhkohin, aivoon ja ympäri koko ruumiin, pilaa älyn, mielen, muistin, voiman ja muun kunnon, turvottaa, pöhistää ja vavistuttaa ihmisen, vähentää luonnollisen lämpimän ruumiissa, syyttää moninaisia raskahimmia, ikuisia tauteja, heikkopäisyyden, halvausvian, ampujan, kaaduttajan, ähkyvikoja, vesiahman, luuvalon, vesipöhön ja muita pöhötauteja, turvottumisen, kelta- ja keuhkutauteja, verisyljyn ynnä muita lukemattomia vikoja, joiden viimmenen loppu on levoton omatunto ja kauhistuttava kuolema.

Sillä tavalla useinki turmelee palovina terveyden ihmiseltä, vaan jos sitäkän ei aina silminnähtämästi tekisi, niin kuitenki aina menettää ilon, onnen ja siunauksen perikunnissa, turmelee hyvät tavat ja kauniit, siivolliset menot, tuhlaa arvaamattoman työajan ja tavaran, saattaa monta miestä hyvättäki elolta maantielle. Myös on verisillä tappeloilla, murhilla ja kaikenlaisilla pahatöillä tavallinen alkunsa paloviinasta. Ei kymmennettä osaakan havata niistä ilman paloviinatta tapahtuneen. — Joka sentähden tahtoo terveenä, raittiina ja onnellisna elämänsä iltaan päästä, tekee hyvin, jos hän ei koskaan ota palovinaa suuhunsa, vaan vieroo sitä kun muutaki myrkkyä. Wielä vähin totuttuaki voipi ryyppäämisen tämän helposti heittää, vaan viimmen muuttuu tapa tarpeeksi ja ihminen vapaasta, mielitahtosesta olennosta paloviinan orjaksi. Waan jos siksi ei muuttuisikan ryyppimisen tapa, niin jopa ilmanki viinaa maistellessaan ihminen toisinaan tulee siitä runsaammasti nautitsemaan, niin että juopuu. Waan juopuneenapa mies on mieltä vailla ja voipi helposti yhtyä senlaisiinki seikkohin, joista saapi ikuisen turmion nimellensä, arvollensa, elollensa ja kunniallensa, taikka joutuu raskainten rangastuksen alaseksi. Paras on sentähden ottaa korviin runoniekan opetus, joka sanoo:

"Jos nyt tahot tarkimmasti, Osata oikein eleä, Niin viero viina peräti, Sekä karta karvojansa. Ole viinalle vihanen, Heitä pois lihan hekuma, Tee jo kelpaava katumus Armon aikana aiota!"

Parempi toki onki peräti välttää kiusausta, kun suotta sen kanssa taistelemaan antauta. Muuten vaan viimmen ehkä myöhän taidat toisen kuulusan runoniekan kanssa havata onnettomuutesi ja valittaa:

"Wasta minä vanhoillani Oivalsin tämän asian, Kuinka kunnia menepi, Alempi miehen armo, Kaikki rakkaus katoopi Entisiltä ystäviltä, Miesi velkahan veäksen, Joka ryyppeää rysyltä, Wiinan viljassa eläpi, Monet päivät pääksytysten, Wiikkokauet vieretysten.

Maailman makia seura, Tapa vanha tarttuvainen, Jot' ei arvata alusta, Saapi semmoiset vahingot.

Aivan on asian kanta Sillä lailla, lapsukaiset; Minä sen toeksi tieän, Jok' olen itekki ollut Taipuva tähän tapahan, Saanut semmoiset vahingot: Terveys on turmeltuna, Kaikki rikkaus kaonna, Arvoni alentununna; Matti taskussa makaapi, Tuskat turkkini povessa, Ristit, vaivat rinnassani. Wielä suututin sukuni, Esivaltani vihotin; Näytin ihteni olevan Irvihampaille iloksi, Hyvänsuoville suruksi."

Muutamin paikoin vähemmin tuttuja sanoja edellisessä Naimarunossa taitavat olla v. 7. Keisti s.o. kensti, ylävä, ylpia, kopia. v. 12. Hojotti; meni hopulla; isosti, eteensä katsomatta. v. 13. Lakois (lakosi); meni lakoon, kaatu, lankesi. v. 17. Pöjötti; tunki itsensä tuhmasti, mielettömästi. v. 40. Kutjuttelet; kävelet, kulet kehnosti. v. 73. Härnäten; suututellen, pilkaten, v. 76. Koplasi; siveli. v. 120. Lyylätteli, toivoeli, lauleli tulevan. v. 146. Miinan minkerästä; hajusta, nenään pistämästä hajusta, v. 203. Kurpposina; kenkinä, karvasina kenkinä. v. 223. Kaahatella; keviä- mielisesti astua, liikkua, v. 225. Pöhätä; yhtäkkiä pistäytä.

Matkakertoelma Hiiden linnaan.

(Muualla saatu).

Ammon olima kuulleet mainittaman Hiiden linnasta ja lukimaki Gananderin Mythologiassa tästä asiasta, jotta voima päättää, tämän muka jossaki Sotkamon ja Ristijärven kirkkokuntiin rajamailla löytyvän. Kun ei tästä merkillisestä paikasta mitanä missiä tietty, eikä kukaan häntä ollu nykyjään käyny kahtelemassa, niin tuumasimaki asianalkain lähtiä hakemaan.

Jo alko pimittää kun, tiistaina 26:tena päivänä Hei- näkuuta v. 1836, kolmen miehen läksimä Kajanista astua teppomaan. Ilta oli sateisen päivän perästä raitis, vaan kun myöhemmin alko kolkostua, päättimä, keskiyön kostuttavalta unelta virkistäytäksemme, eräässä torpassa muutaman tiiman levätä. Tultua kartanolle, eikä tahtoen talonväkiä makiasta unestansa herättää, pöhkäsimä yliselle kussa, lehtikerpuilla peittäytyneet. Unosen kalliita antimia nautitsima. Aamulla, päivän kanssa liikkeellä, kulkima elävän Salmijärven kylätse Jormualahden etelärannalle. Tämä lahti pistää, Oulujärven koillisrannalta, penikourman pituudelta itään päin. Tässä nakkausima heinämän ja korkian vaaran kupeella olevan ahon laialle levähtämään. Yksi matkakumppaleista kiipesi korkeimmalle kukku- lalle, josta hän palattua kerto nähneensä ison osan Oulujärvestä, kaikkine saarine, niemine, lahtine ja ympärillä olevine taloine. Hyvin oli häntä tämä näkö vaikuttanut. — Wä'hän edeskäsin käytyämme tulima ihanaan Hillerin torppaan ja yhtä kaunoseen Loikkalaan, Paltamon pilajätä, eteläpuolella Jormualahtia. Sihen aski olivat tiet välttä'viä ja olimaki sinä päivänä kulkeneet 7 neljännestä. Wieläpä oli mieli, ennen yötä, päästä 5 neljännestä eteenpäin, Paatinmäkeen joka jo on Sotkamoa. Niinpä saattauttamaki veneeltä sormualahden nenätse ja läksimä neuottua tietä astumaan, koilliseen päin. Woi kuitenki näitä maailmoita kulettavia! — Terva- tynnyrien vyöryttämällä sydänmaalta lahden rannalle, oli tie kulunu vyvälle kuopalle, jossa sateella kokoutunu vesi jokena juoksi. Mehtäänkänä ei kaatuneilta puilta ollu menemistä. Kuitenki, jos paljollaki vaivalla, pujottausima tästä ja tulima, oikialta tieltä jo eksyttyä ja tiettömiäki samottua, summia suunnan mukaan aivotulle yö sialle. Loppumatkalla kasteli sadetki jo korvamme.

Syötyä, panima maata pirtinlattialla levitetylle vuoteelle. Aamulla nostua, maksoma yösiasta ja ruuasta, minkä vähän soveliaksi katsoma; sillä näillä seuduin eivät millonkaan määrää ruuan hintaa, vaan heittävät matkustavaisen suosioon, paljastuvat jos vähänki maksaa, ja välistä vaan pakkaamalla saapi heidät mitänä ottamaan. Lähettyä liikkeelle, kulkima 6:den neljänneksen taipalen, kaunisten ja lehteviin kunnasten ja mehtiin kautta, Härmämäkeen. Tällä talottomalla taipalella sattu eteemmä sauna, jossa kotvan lepäsimäki. Semmosia mehtäsaunoja laittaa tämän maan kansa itselleen työpaikoille sydänmaassa, asuen niissä talvellaki työaikansa niillä tienoin.— Wieläki on täällä omi- tuisen somuudensa vuoksi muistettava lampi. Pitkä ja kaitanen; puolikuun mukanen; erinomasesti kirkas vesi, pohjan parin sylen syvyydestä näkyväksi; kahen puolen korkiat, nousevat mäet tiheimmältä ja kauniimmalta petäiköltä peitetyt, jossa tuskin hirreksi kelpaamatonta puuta olisit löytänyt: — kaikki se anto tälle paikalle omituisen, kolianihanasti vaikuttavan muodon.

Härmänmäessä, joka on Ristijärven rajataloja, haasto meille emäntä eräästä Wenäläisestä, joka näitse sydänmaan taloitse kulkien ja herraksi itsiänsä korottaen, miesten poikessa ollessa, vaimoväeltä komentamalla ruokaa, kyytiä, passuuta ja muuta senlaista oli narrannut. Tässäki sitä oli hyvin koettu palvella. Kuultua jälempätä, tämän olleen ainoastaan talonpoika-rietan, joka, aivan rahatonna ollen, niin konnallisesti koki matkansa perille päästä; haasto hän meille hyvin vikevästi, ähmissään tästä hävyttömyydestä. En ole ikänäni kuullu niin jäykkää ja jykeätä Suomen puhetta, joka näytti oikeen ihmeteltävän voiman kauan sorretussa kielessämme löytyvän. Lähti siilon pakinata: ei siinä sanoja puuttunut, eikä toinen lause toistansa kauan vuottanut. Kun olisi käyttäny lyiyspännällä muistoksi kirjoitaa mitä tässä, ei kiertelemällä, kun lyhyesti vaan jykeästi käytettiin; niin olisi siitä ollu Suomen kielikäytökselle ja sanakirjalle paljoki hyövykkiä.

Tästä lähettyä, tulima Eskolan taloon, Pyhännän kylässä, yöksi. Siitä torstai aamulla ihanaan Liuskonniemen torppaan.

Tästä meni matkamme Hiisijokia ylöspäin, ja lähtimäki liikkeelle noin kello 10. Päivä oli mitä kauniimpia. Aurinko paisto lämpimästi ja lieviältä tuulelta vesikalmolle somasesti käyristetyt lainoset läiskyttivät hiljasesti venettä vasten. — Entä vielä sitä vaikuttavaisesti ihanaa Hiisijokia! — Kaitanen; monimutkasesti suikerteleva; kahen puolen korkiat, heinävät niittytörmät, koristetut kaikkinaisilta kesän kukkasilta ja yleensä istutetut ikivanhoilla hyötökoivuila, jotka rannalta levittäen pensiät lehvänsä joen päälle, varjosivat meitä auringon kuumilta säteiltä: — eikö siinä kerraksi katsomista! — Niittymiehet, siellä täällä työssänsä, elähyttivät vielä enemmän tämän ihastuttaman näkemän. Itse istuma veneessä, soudetut kahdelta nuorukaisesti kukostavalta neitoselta vanhan äitinsä kera. Heidän muoto ja silmät ennustivat kaunista ja puhdasta sydäntä, ja se sulonen hymy huulillansa näytti, mitä koriat ja iloset ympärystät ynnä onnellinen, jos köyhempiki elämä, olivat heiän päälle vaikuttaneet. Istuessamme emmä voineet muuta kun ihmehtellä tätä paradiisistä matkaa, joka, kolme neljännestä pitkä, yhtäläisessä somuudessaan oli kuitenki alinomaa vaihehtelevainen. Wieläki ilahtaa sydän tätä muistellessani ja, valkamaan tultua, tarjosinki, kiitolliseksi muistoksi tästä ihanasta kulusta, kukkasen kummalleki neiolle, jonka he, silmät siviästi alaalla ja niiaten, ottivat vastaan. Niin erkanima toinen toiselle onnia toivottaen ja meidän matkue astu siitä 3:men neljänneksen matkan Pekolan taloihen, Hiisijärven kylässä.

Pekolan talot ovat länsipuolella Hiisijärviä. Tämä järvi, ennen enemmin kun puoli penikuormaa pitkä ja leviä, laskettiin talonpoijilta v. 1701 ison tulvan keväillä ollessa ja kymmenisen sylen pitusen hietaharjun läpikaivamalla. Wielä puhuvat vanhat miehet kuulleensa, tämän juoksemaan päässeen vesijoukon kauhialla räiskeellä metsän läpi itsellensä tien uurtaneen ja talonki hävittäneen. Oli ennenki juossu pienonen puro Tuomaanjärvestä tulevaan jokeen, vaan nyt meni vesi omia teitänsä. Tästä työstä onki Hiisijärveläisille mahottomat hyvät niittynsä syntyneet. Nyt on järvi tuskin enempää kun neljännestä pitkä ja leviä. Mikä ennen järven pohjana, oli nyt niittynä eli 75 vuotiassa koivistona. Länsipuolella oli kuitenki tuulelta ajeltava hieno hiekka semmosen aian pysyny ruohottumatonna ja metittymätönnä. Sillä hiekka muuttaupi, pölisten tuulella, ja kinostaa millon mihinki kuni lumi talvipyryllä, peittäen niin jokainuan nousevan piikin. Kaukaa katsoen tätä lavialta vaalattavata paikkaa, luulin ensiste vaahtevaksi koskeksi. Santa on erinomasesti hieno ja luulisimaki sen lasiteoksi käyttävän.

Pekolan taloissa kuulima Hiien linnan olevan kaksi neljännestä tästä etelään päin, Sotkamon, Paltamon ja Hyrynsalmen pitäjäin yhteisillä rajamailla, vaan paraite kuitenki Sotkamoon kuuluva. Sanovatki miehet joskus näillä paikoilla käyneensä. Nyt havahtimaki, tehneemmä Paakinmäeltä laskien, parin penikuorman mutkan ja kulkeneemmä vempelen. Sotkamon kirkolta olisi Hiiden linnalle ollu tuskin kolme penikuormaa, ja matkamme siis sen kautta kaikkia lyhyin.

Oli lauantai ja 30:nes päivä Heinäkuuta, kun noin kello 9 e.p. läksimä, Pekolan vanha ukko oppaaksi saatua, Hiidenlinnalle astumaan. Ilma oli lämmin, vaan liikkeelle lähettyä alko jo ankarasti sataa. Kulkima ensistä neljänneksen verran tihiätä ja tietöntä viiakkoa, kastuen siellä jo pahanpäimäseksi sekä sateelta että märällä metsältäki. Siellä kotvan telmettyä ja montaki mutkaa tehtyä, tulima viimmen suon-rannalle. Waan nyt vasta vaivat alkavat! Liejuun ja vetiseen suohon upposima joka askelelta melkeen polvia myöten. Soita ja korpia kauan rämmittyä, tuskissamme jo kysäsimäki oppaalta, eikö paikka lähestyne. Hän vastasi, ei kaukana olevan, ja viittasi muutamalle suunnalle. Waan mitä siellä ja täällä olevista puista saattoma merkitä,[4] vei hän meidät välistä yhdelle, välistä toiselle suunnalle. Niinpä jo penkoen ukon eksyneen, kysymä useenki häneltä matkasta, vaan saima aina samanlaiset vastaukset. Jo olima moniaita tiimoja, sateen yhä pitkittäessä, kahlanneet suossa polvia myöten. Wiimmen tuskausi ukko, tunnusti eksyneensä, heittäysi puhumattomaksi, ja tässä työssä auttoki häntä eräs matkakumpaleista, joka, sanankana virkkamatta, alakulossa vääntäysi jälessä muien, hien otsasta tippuessa ja muutonki märkänä kun kuikka. Toiset koimma kuitenki, ehkä yhtä märät ja väsyneet, vaivat leikiksi muuttain, ilosempana pysyä.

Astuessa näkiniä monessaki paikassa merkkiä kontion elelemästä näillä seuduin: välistä kololle syötyjä eli suomittuja muuriaispesiä, välistä silpottuja kantoja ja puupökkelöitä; useen vereksiäki, suohon painuneita jälkiä. Aina kun jälet tapasima sano ukko vakasella ja juhlallisella äänellä: "tuostai on mehtolainen juosta jolkutellut." — Wiimmen, sinne tänne sikseen väsyneeksi käytyämme, havahtima ihmisen jälet suossa, jotka tarkemmin tutkittua, omiksemma tunsima. Kohta tulimaki samalle paikalle, josta, tiimoja sitte, olima suolle laskeuneet. Nyt olivat jo voimamme melkeen vähissä. Kuitenki piti, uuelleen yritettyä, panna viimesensäki; ja otettua tarkemmat suuntamerkit, tulimaki tällä kerralla suoraan linnalle, noin kello 5 j.p. —

Niin olima nyt levähtämätä 8 tiimaa semmoisia maita rämpineet! Muullon ei ollu meillä koko matkalla opasta, ja nyt pitiki näin pahasti eksyä — Rastiteitä[5] ja neuvoja myöten olima tähän asti hyvästi kyllä itseksemmä osanneet, jos ei aina tavallistakan rataa.

Niinpä olima toki vihdon matkamme perillä. Pohjas- puolelta nostua suonsaarelle, kulkima kohti linnaa. Yhtäkkiä kuulima oudon rääkymisen, ja kuta likemmäksi tulima, sitä kolkommalta ja kovemmalta se kuulu. Olisi tätä voinu luulla jonku pahan parkumiseksi; niin kamala ja läpi luien men'evä oli ääni. Etemmä kulettua näkimä lintuparin, havukkaheimostosta, joilla mahto olla pesänsä jossaki linnan luolassa, koska lähestyissämme aina kiivaammasti huutaen milt' eivät tahtoneet päällemmä tulla. Opas nimitti ne poutiaiseksi. Tästä ei huolien, menimä kuitenki linnalle.

Hiiden linna on keskellä mainittua osiksi metittynyttä, osiksi kaljakkata suonsaarta. — Lounasesta koilliseen menee sen keskite läpeinen halkema. Kahen puolen tätä ovat kuutta, seitsentä syltää korkiat, veitsiviilot kallioseinät, noin 8:ksan syltää toisistaan, ja välissä syvät lampareet. Oppaamme lausu niillä ei pohjaa olevankan. Rannat ovat varsinki pohjaspuolella päällekasvaneelta kuohulta peitetyt. Lounaspuolella on pirttisepeliksi nimitetty suolampi, josta vesi parikyinmentä syltä pitusen, kaitasen puron kautta juosta lirisee Hiiden linnan lampiin ja siitä taas koillisessa päin olevaan toiseen lampiin. Keskimmäisen lammin pohjaspuolella on itse linna. Puolentoista kyynärän paksunen muuri eriää kalliosta, välissä heittäen jotaki luolan näkostä. Wieressä on kallio luisumpi. Siitä rannalle laskeuttua kuulima maan alta, kallion sisästä, hiljasen jyminän, joka mahto tulla jostaki siellä olevasta lähteestä. Muuta linnan näkostä emmä havanneet,[6] emmäkä itse haltiata tavanneet, jos hän vaan ei lie edellä mainitun Poutiaisen haamussa ilmottaunu. Kaikki yhteenlaskettua, näyttää paikka kyllä oudolta ja kamalalta, ja mahtavat sentähden esivanhempamme luulleet, ei minkään hyvän haltian tässä paikassa asuvan. Muuton mahtaa kallio joltaki maanjäräykseltä halenneen ja semmoseksi kumauneen, jonka vastaavain kallioseiniin tarkasti tutkimalla havataan.

Pari tiimaa linnalla vivyttyämme, kaikki tarkon tut- kimalla ja mieleen panemalla, menimä yli puron lammin eteläpuolelle. Siellä vyöryttimä vielä kiven lampiin, josta poreet kotvan jälestä nousivat. Siitä heittimä paikan ja kulkima neljänneksen matkan etelään päin, Hillerin torppaan, joka on Sotkamoon kuuluma.

Anoissamme ruokaa vastattiin ei olevan muuta leipää kun petäjäistä. Nälkä käski kovasti ja täytynnä sihen tytyä. Waikk' ei sitä olisi siltään saanat nielastuksi, vaan olisi, kuni sanovat, aina päällimäissä suussa pyörinyt; meni se kuitenki voin, kalan ja maion kanssa mukiin, varsinki nälän ahistaissa. Syötyä, panima vaatteet kuivamaan ja vaipuma virvottavaisen unen käsiin.

Tästä läksimä pohjanmaan halki Kuhmoon päin kulkemaan. Kuhmo on Sotkamon pitäjän ainoa kappeli ja tästä itäsuuntaa kohti.

Ensistä kulkuna Teirivaaratse kauniita ja pahojaki matkoja Petäjäniemelle, 5 neljännestä; siitä 3 neljännestä Kusiajärven yli Häikiövaaralle. Tämä vaara on kamalasti vaikuttava, korkiain, mehtäviin kukkuloinsa ja niiltä jyrkästi kuinka syvälle laskeviin laksoinsa vuoksi. Sentähden lie uskottu, hänessä ennen jonku Häikiön (pahan hengen eli haltian) asuneen, josta hän mahtaa nimensäki saanut.

Siitä astuma penikuorman taipalen, kauniisti Kuurtajajärven rannalla olevaan Kuurtajan taloon, jossa yöpymäki. Tässä oli erinomasesti siistiä ja valastua väkiä, jota ei harvon pohjanmaissaki ihmeekseen tapaa. Koko edellinen päivä oli paraasta päästä ollut satamaton ja kaunis.

Maanantaina ensi päivänä Elokuuta läksimä tästä ja tulima, jo vähän eksyksissäki käytyä, penikuorman taipalen, suuren Ontojärven rannalla ja sen luodesopussa olevaan Hietaperän taloon. Siitä saattautima neljänneksen järviä Katajalahteen. Waikka kesken kiireensä olivat parassa luokopäivänä lähteneet tästä kyytiin, eivät kyytimiehet kuitenkaan millää kontrahilla tahtoneet ottaa palkkaa saattamastansa ja täyty heidät kauan houkuttelemalla sihen taivuttaa.

Tästä oli vielä 9 neljännestä kirkolle. Matkamme meni, paitsi moniaien talojen sivu, myös kolianihanasti vaikuttavan Multitörmän ylitse. Siinä kulkima parin neljänneksen pituudelta ikivanhalla petäiköllä kukoistavaista hietaharjua, josta puien välitse näkyvät etäiset järvet saarinesa ja talot niittyne, peltone ja huhtane. Täällä oli myös vanha petäjä, jonka kupeessa luettiin vuosiluku 1788 leikattuna. Jälestä kuulima senaikussa sotaaikana täällä olevan sotavahin sen puuhun piirtäneeksi.

Noin kello 6 j.p. tulima pappilaan. Terve! sinä vanha pappila vanhane harmajapäine isäntänesi, jolla, paitsi elämän kaikkia vastakäymisiä, nuorukaisen ilosuus on vielä jäleltä säylynyt; — Joka matkustavainen kiittää sinun hyväntahtosesti ja ilosesti vastaanotettuasi ja ruokittuasi! —

[4] Kumpassin (suuntalin) puutteessa, on pohjanmaita kulkemalle isoksi avuksi yksinäisten petäjäin kuorta merkitä. Pohjoseen on se aina paksumpi ja ylemmäksi mustumia kun etelään käsin, sillä pohjatuulten tähden on se puoli tarvinnutki vahmemman peitteen. On muitaki merkkiä niink. teien muurahaispesistä etelä suunnalle meneminen; muurahaisten asuminen kannoissa päivän puolella; lehvien isompi pituus sinne käsin jne.

[5] Rastiteiksi kutsutaan sydänmaan teitä, jotka puien pilkkomisella ovat viitotut. Äkkinäiselle kulkialle on tämä isoksi avuksi, estäin eksyttäväisille karjanpoluille menemästä.