Part 3

Blakmanni, Oke, raatimies, syntynyt Kalmarin läänissä Ruotsissa, eli puolen ikänsä Braahessa ja kuoli 1705, vanha 54 vuotta. Lahjoitti Braahen kirkkoon 400 talaria (hopiossa?), kouluun 100 talaria ja vaivasille 100.

Forbus, Hansu, jonka isä oli Skotlandissa syntynyt ja pormari Oulussa. Poika Hansu oli Braahen ensimmäi- nen pormari, sitte raatimies kaupungissa, nimismies Salossa ja Siikajoessa 30 muotta, myöhemmin pitäjänkirjottaja mainituissa pitäjissä, joku aika vouti Iinsalmessa, ensimmäinen kirkkoväärti Braahessa, kuoli 88 vuoden vanhana 1710, elettyänsä 60 vuotta Braahessa, Hänestä ja veljestänsä Kasperista levesi Forbuksia maahan, joka suku ei kuitenkan tätä nykyä ole kovin leviä.

Niemi, Simona, eli sata yksitoista vuotta ja kuoli 1691. Haudattiin pojanpoikansa hautaan.

Sovio, Matti, kuoli ennen muotta 1690. Hänestä on jo ennen mainittu ja samate miten nykysten Somelius- suku hänestä alko.

Suomalaisnimisiä Braahen asukkaita.

Api (?) 1697.[3] Brokko(?) 1727—89. Ervasti. Hajanen (Hajahn) 1815. Haru 1697. Heikkinen 1807. Hemmikoski 1735. Houru 1708. Hämmilä 1697. Häm- mälä 1691. Ikonen 1712. Karhunen 1697. Kello 1697. Kemi 1702. Kinnunen 1692. Kyllynen 1697. Lakka 1767. Lanki 1697—1759. Lankila 1697. Leinonen 1767. Mankinen 1691. Memmi 1691. Monkanen 1739—1788. Mukala 1697—1748. Märsy 1714. Nevalainen 1701. Niemi 1691—1740. Niskanen 1741—1772. Nivala 1693. Paakula 1705. Palo 1711—1744. Pappila 1696—1711. Pirtula 1690. Purainen 1697. Purhalaks 1697. Rappoi 1697. Matikainen 1709. Rehu 1697. Ruotsa- lainen 1690. Räsänen 1736. Saari 1744. Simi 1710. Sipilä 1738. Sivonen 1792. Soudio 1709. Sovio 1710. Likka 1772. Wakkulainen 1698. Wirto 1680. Wähä 1699—1772.

[3] Otetut pitkästä reisteristä, jossa on paljo muitaki Braahen asukasten nimiä, vaan joilla ei taida sopia tätä kirjotusta pitkittää. Luettavina vuosina kuolivat ensimmäiset eli viimmeset suvusta.

Katrina Maunuttaresta.

(Muualta).

Ruotsin mainiolla Kuninkaalla Gustaavo I:mäisellä joka Danskan kovasta vallasta ja paaviuskon erehyksistä maansa pelasti, oli usiampi lapsi. Wanhin näistä, Eirikkä XIV, tuli isänsä perästä (m. 1560) hallitukseen, nuoremmat, Juhana ja Kaarlo, vasta jälempätä. Mainittu Eirikkä, ehkä ei muuton herjattava mies vaan kuitenki pahoilta ystäviltä yllytetty ja välistä mielipuolisesti itsensä käyttäväki, joutu viimmen veljensä Juhanan käsiin, joka, ryöstettyä kuninkaallisen istumen, vankina häntä säilytti Turun linnassa ja monessaki muussa paikassa, myrkyllä viimmen surmaten (m. 1577).

Kuningassa ollessaan kosi Eirikkä monessaki riikissä, vaan, ei onnistuen, rakastu viimmen halpasäätyseen oman maansa tyttäreen. Tämä oli Katrina Maunutar, jonka isä Eirikän päävartioissa oli ollut ensiksi sotamiessä, sittä korpraulina. Tyttönä istukseli Katrina kaapungin paltalla myöen pähkinöitä, sillä ruokansa tienaava. Moniasti kulki Eirikkä ohite; kolmitoistavuotiaan tyttären loistava kauneus pysty heti silmiinsä ja paikallapa ytattiki hovineieksi sisarelleen, ruhtinatar Elisabethalle. Nuori Katrinapa kaikkinaisien opetuksien pikasisti pystyvä käytti itsensä aina hyvätapasesti, siististi ja kaikille mieliksi. Päimä päivältä kukoisti kauneutensa yhä ihanammaksi. Hänestä Wielä jällellä löytyvät kuvailevat mahtuvat olla pahasti sattuneita, sillä niissä hänen muotonsa ei ole tavattoman kaunis; vaan kaikki senaikuset tarinoitsiat, yksin Eirikän vihamiehetki, mainitsivat hänestä kuin kauniintenki kauniimmasta. Niin Eirikästäki; syämensä sitousi tähän aina kiintiämmin. Joka sopivassa tilassa pyysi hän Kaarinalle suosiotansa näyttää; joka vaikuttiki sitä enemmin kuta ihanampi ja, kuni muuten tahto, rakastettavampi herra Eirikkä oli. Korkeuelta ja vielä enemmin rakkauelta mietelty jopa annaksinki kokonansa rakastetun Eirikkänsä suosioon. Tästä hetkestä erosi Eirikkä muista vaimoloista: Katrina oli hänelle kaikki kaikessa. Kosiotuumat vierasmaisille ruhtinattarille lakastuvat, ja, Katrinasta lapsen synnyttyä, päätti Eirikkä mielessään hänen kuninkaalliseksi aviovaimoksensa korottaa.

Eräs fänderikki, nimeltä Maksimiliani, liikutettu hanki Kaarinan kauneuelta, oli jo tätä heti hoviin tultua kosjonut; hokevat muutamat jo kihlonneenki. Jälestä täyty hän kuninkaalle rakastettunsa heittää, saaen ensiste käskyn sotajoukon kanssa Norjaan paeta. Ei raahtinu polonen paeta ennen hukatun morsiamensa vielä kerran nähtyä, ja pistäyten hovikartanolle pujottausi naisten huoneeseen, siellä tätä tavataksensa. Waan sisään käytyänsä siottiin hirmustuneen kuninkaan käskystä, joka ystävänsä Yrjänä Pietarin pojan kautta anto hengetä tuomitun ja säkkiin salvatun raukan jokeen viskoa.

Rahvas ei arvannut syytä, mistä Eirikkä Katriinaan niin oli suostunut. Penkovat loihtojuomilla kuninkaan lumotuksi. Kaarina ei konsa hallitustöihen ryhtyä pyrkinyt; vaan kuitenki luuli Yrjänä Pietarinpoika arvonsa Kaarinan hommalla kuninkaan silmissä sorrettavan. Senvuoksi koki puolluksinensa vääräin kantelemusten ja muun senlaisen juonen nojassa tätä kuninkaan vihoin saaha; maan eipä onnistanu. Heiän paha ilki havattua, kauhistu Eirikkä kokonaan ja oisiki panetteliain valta pysähtynyt, jos ei Katrina hyvästä syämestään itse heille oisi armoa anonu.

Kuninkaan rakkaus oli muuttumaton. Kaunosina kesäiltasina sousi hän ystävinensä Mälärin järvelle. Sillon, Katrina aina oli muassa, ja kuningas kohtasi häntä koko suosiollaan ja kunnioittamisellaan. Illat kulutettiin kukkakeoilla laulaen, kisaten ja leikkiä laskien. Ehtoon tultua kotiin palatessa istu Eirikkä Kaarinansa luona, tähyten ehtoruskoa ja kimaltelevaisia tähtiä, muin selkiällä taivosella, muin kirkkaassa veenpovessa, kuunnellen myös lauluja kaukana rannalla polskuttavista veneistä. Laulut laulettiin kuninkaan käskyllä; usein oli hän itse sekä laulun että nuotin laatinut. Näistä lauluistansa on muuan meidän aikoin asti säilyny, josta näytteeksi pistämmä tähän eräät suikaleet:

Ei Kaarinalla rikkautta, Mitäpä siitä huolinkaan; Hänellä ompi rakkautta Ja se paras minusta vaan. Seuratkoon miki mieltähän: Mie en heitä tyttöän.

Jos ruunu päässähän ei loista, Loistaapi muoto kaunoinen. Parempoa en tunne toista, Jos onki muista halpanen. Seuratkoon miki mieltähän: Mie en heitä tyttöän.

Muut lennelköötkin korkialle; Mun ompi maassa matkani. Ja senmä näytän maalimalle Ett' ompi Kaisa kultani. Seuratkoon miki mieltähän: Mie en heitä tyttöän.

Hyvästi jää nyt armahani! Levätkös yösi rauhassa! Minäp'en luovu sanastani, Ja kaikk' on Herran hallussa. Seuratkoon miki mieltähän Mie en heitä tyttöän.

Päivä päivältä kasvoki kuninkaan rakkaus Katrinalle. Wiimmen, anottua ja saatua vallansääystöltä luvan naia mieltänsä myöten hyvän eli halpasen, vihitti hän itsensä salaa Katriinaan, samate tehtiin lapset laillisiksi kuningasistumen perillisiksi. Keväillä v. 1568 synnytti Kaarina Gustaavo nimisen pojan, jonka hyvin juhlallisesti kastettaissa äitiki heimoneen vapasukuseen säätyyn korotettiin.

Jälempätä päätti Eirikkä pitää julkiset häät ja Katrinan kuninkaalliseksi puolisokseen ruunauttaa. Samalla olivat Saksan hertuan Maunun ja ruhtinatar Sohvian häät piettävät. Ylimmäiset vallan herrat kutsuttiin, ei kukaan uskaltanu vastahakoisuuttansa näyttää, kaikki lupasivat tulla, yksin hertuatki. Määrätyllä päivällä (4:tenä Heinäkuuta v. 1568.) vihki heiät Arkipispa Laurentius Petri. Pietari Braahe talutti morsianta vihkituolille, kolme ritaria kannattivat eellä ruunua, riikin omenata ja valtikkaa; neljä kannattivat Katrinan päällä heiluvaa kullittua taivailemaa; kaksi kuninkaan Neuoista pitivät kumpaa, ennen julkista vihkimistä saatua, lasta teltan alla, jonka kautta ne laillisiksi julistettiin. Päivällä jälkeen ruunattiin Katrina kaikkiin tavallisten juhlakäytösten ohessa. Ruunattaissa oli ruununkantaja lämpimältä menehtyny ja puottanu pitimensä lattialle. Rahvaassapa kuiskuteltiin toinen toiselle tämän muka pahaa vastaruunatulle ennustavan.

Waan eipä tarvittukan aavistavaisia merkkiä Eirikän tulevasta onnesta. Wiisaammat ja älykkäämmät tämän jo päättivät vissiksi, varsinki jalkavaimon ruunattua.

Hertuat Juhana ja Kaarlo eivät sinne tulleetkana luvattuansa. Waan he nostivat kapinan veljeänsä Eirikkätä vastaan, ottivat hänen vangiksi ja, kaikkien suostuessa, nousi Juhana kuninkaalliselle istumelle.

Kun jo mainittiinki oli Katrina aniharvoin sekaunut Eirikän hallitukseen; ei muuten kun hirmusista töistä häntä poistaaksensa. Hänen leppysä ja lauhkia mielenlaatu oli kaikille tuttu; ja Eirikän vangittua ei hänen vihamiehetkän Katrinaa sortaneet vaan antavat, jos alussa kohta pienenki ruokon. Kun sallittiin oli hän miehensä luona, keventäen sillä tämän kovaa onnea. Ei hän myös antaunu mihinkään kapinakokeehen. Tämä hiljanen ja siviä elämä teki hänen kaikilta rakastetuksi ja kuningas Juhana lahjottiki hälle kaikenlaisia etuja. Eirikän kuoltua annettiin hänelle v. 1577. neljä taloa Suomessa ynnä vähän hopeita; v. 1578. sai hän sata päivätyötä viljelläksensä; v. 1581 lahjottiin hän Liuksalan kuninkaan talolla Satakunnassa ynnä 26:tta muulla kartanolla ja v. 1582. taasen yhellätoista talolla. Niin näytti Juhana, katuin veljentappoansa, jääneelle leskelle kokevan mahollisesti hyvästi kostaa. Elämänsä lopulla muisti häntä unelleen Juhana, lisäten v. 1590 taasen Katrinan sisälletuloja. Myös Kaarlo hertua näytti hälle hyvän suosionsa.

Niin eli Katrina kunnian ja rakkauen alasena. Kaksi lapsistansa, Heikki ja Arnoldi, kuolivat nuorella iällä. Gustaavo asu iäti ulkomailla. Tytär Sigri naitiin Suomen Laamannilta Heikki Lavunpoika Totilta. Wävyneen, tyttäreneen ja tytön lapsine vietti Katrina vanhat päivänsä unhotuksissa vaan onnellisena, ihanassa ehkä syrjäsessä Liuksalassaan. Korkiat mehtävät vuoret, lehtevät kunnaat, ihastuttavat pellot, vihertävät laksot ja välissä kirkkaita järviä suikertelevaisilla puroilla ja kohisevilla putouksilla yhistetyt; kaikki ne muuttivat langenneen, vaan jällen paratun mainion majan paratisiksi. Muisto hänen hyvästä mielenlaadusta ja hyväntahtoisuuesta elää vielä kaksi vuosisataa jälistä rahvaan muistossa niillä tienoin.

Sen vaihillä häirysi vielä sisällinen kapina isänmaas- sansa. Sigismundi, kuolleen Juhanan poika, ja Kaarlo hertua sotivat keskenään kuninkaallisesta arvosta. Myös Suomeen ja syrjäiseen Satakuntaanki levesi Ruotsista tämä verinen vaino. Olli Stenbokki, joka ennen oli Eirikkätä sortanu ja mangiuessa hirmusesti rääkännyt oli näillä seuvuin Sigismundin puolluksen esimiessä. Waikka enempi kuin viiskymmmenvuotias, ei oltu kuitenkaan villi mielenlaatunsa parannu, ja sanoilla ja kirjotuksillaki oli Kaarlo hertuata hävyttömästi kyllä haukutellut. Hän saatiin nyt vangiksi, siottiin puuhun, ammuttiin läpi monilla kuulilla, kaivettiin maahan paikalle, kun metsän peto. Tämä tapahtu likellä Liuksalata. Katrina sai pian tieon vanhan vainojansa surkiasta lopusta. Salaa lähetti muutamia palvelioitansa kaivamaan ja liinaamaan ruumista, sittä kunniallisesti vihittyyn maahan hautauttain.

Katrina Maunutar maipu m. 1612. kuoleman uneen, hauattiin Totin hautauskammioon Turun tuomiokirkossa, jossa hänelle rakettu muistomerkki vielä on nähtävä.

Mielen liikunnoista (Wimmoista).

Mielen liikunnot koskevat ruumiiseenki, sillä niin ovat henki ja ruumis välillänsä yhdistetyt, ettei kumpikan mitään yksinänsä kärsi. Lepo, toivo, tytyväisyys ja kohtuullinen ilo pitävät ihmisen terveenä ja vielä toisinaan parantavat sairaanki. Waan vahingollinen on ylellinen ilo ja riemu, jos liiallinen suru, murhe ja alamielisyyski. Koska äkilliseltä mielenliikunnolta joku kovasti kohdataan, pitää vaatteet ja nauhat hänen päällänsä heti hellitettämän, raitista ilmaa oven ja akkunain aukomalla huoneesen laskettainan, kylmää vettä juoda annettaman ja kovemmissa tapauksissa suoniki aukastaman ja lavemankia pantaman. Wielä tarkemmin tulee sairaan äkillisiä mielenliikuntoja varoa ja, min moipi, kaikki surut ja murheet mielestänsä heittää. Hän elköön itseänsä murheilla vaivako, vaan luottakoon ja toivokoon kaikki Jumalan sallimisesta hänelle hyväksi olevan, jos kohta hän aina ei sitä kasittäisikän. Kaikillenki sairaille, vaan erittäin lapsensynnyttäjille, heikoille, kivulaisille ja herkkäluontosille on senlainen mielen levotus varsin tarpeellinen.

Ilosta ja huvituksista.

Kauniit ilot, leikit ja huvitukset ovat rasitusten jälestä virvottavaisia. Kohtuullisesti nautittuna ne kartuttavat sekä ruumiin että mielen hyvää, panevat veren ja muut nesteet paremmin liikkeelle. Töistä päästyä sopii siis itsekunki ilahutella itseänsä ja toimittaa muillenki, erittäin lapsille ja nuorelle kansalle syyttömiä huvituksia. Itsekullaki iällä ovat huvituksensa. Hypyt, tanssit, moninaiset kisat ja leikit, kiekon ja pallon nakkelot, lymysit, hiipat j.n.e. ovat kyllä syyttömiä ja somia huvituksia nuorukaisille, jos vaan katsotaan, ettei mitään tapaturmasta vahinkoa sattuisi ja ettei niitä ylimäärin pitkitetä tahi ettei mitään tarpeellista työtä niiltä viivytetä. Joka yhä huvituksia etsii, niillen tulee ikäväksi huvituksetki eikä heistä ole viimmen minkän ilon nautitsiata.

Jos vanhatki voisivat nuorukaisten ilohin yhtyä, niin olisi se kyllä kaunis. Tavallisesti he kuitenki viipyvät tarinoillansa oluen ja tupakan vaiheilla. Eikä ole tämäkän heille kielty, jos vaan olutta ei muuteta paloviinaksi ja kauniita tarinoita noitumisiksi. Kovin laihoille ja vereville viemistys vioissa ja niillen, jotka paljo sylkevät tupakoiessansa ei ole tupakka terveellinen. Wäkevä nuuska rikkoo helposti nenän ja purutupakka on maksalle vahingollinen.

Satuja.

1. Kissa ja Leivonen.

Leivonen joutu kerran Kissan kynsiin. Ei katti kuitenkan ollut häntä ilman syytä tappavinansa, vaan sanoi: "sinä mukoma suhiset tuolla ilmassa, ettei sinulta toinen saa unirauhaakan ja vieläpä pitää sitäi peljätä, ettet oikein päälle putoaisi. Waan nyt tuleeki siitä kerrallansa loppu." Leivonen sano: "en minä veisuillani kellenkän rauhattomuutta tee, vaan laulelen ihmisille sekä muille elämille iloksi ja suosioksi. Eikä tarvitse sitään pelätä, että kenenkään päälle putoaisin. Enpä nytkän ilmasta putoamalla kynsiisi joutunut." "Waiti, vastasi katti, ja tiedä se, etten minä elä tyhjällä pakinalla!" Samassa söi suuhunsa onnettoman.

Löytää syitä, joka lasta piestä tahtoo.

2. Susi ja Hevonen.

Wanha nälkänen susi juoksenteli metsässä ja, kun ei voinut ajettaviansa tavata, mietti seuraavan keinon. Laino puvun ketulta ja valhepuvussaan hevosen laitumella nähtyä astu lähemmä ja sano itsensä tohtariksi, kysyen, eikö olisi hevosella mitään vammaa parannettavaa. Hevonen, ehkä heti tunsi hänen sudeksi, ei ollut tuntevinaan ja lausu: "voi kuinka käviki onnellisesti, että, hyvä tohtari, satutta tulemaan! Wastikään astuin puikon jalkaani, auttakaapa minua siitä!" Susi lupasi ja kyykistihen hevosen taakse, juuri kun tutkimaan paikkaa. Waan samassa kun jo sukasi suunsa toista syödäksensä, sai semmoisen kumauksen hevosen kaviosta, että lenti kuinka kauas paikalta. Sen tehtyä hevonen juoksi pois ja nauro palkaksi tohtarillensa.

Pahalla on paha palkka, taikka Niitä kaloja saadaan, kuita ongitaanki.

3. Mies ja hevosensa.

"Lähde pois ruunani, lähde, juokse, pakene kerkiämiseen; vihollinen tulee ja viepi sun muuten." Niin sano mies hevosellensa. Sihen vastasi hevonen: "no jos tulee, mikäpä sitte? luuletko hänen kaksi satulaa selkääni asettavan?"

Äiä on huolta orjuuessa, isännyyessä enempi,

taikka

Ei tyhjästä ottamista.

4. Miehet ja Rahakukkaro.

Kaksi miestä kulkeissaan löysivät rahakukkaron. Ei kumpikan olisi toiselle osaa rahoista antanut. "Minä sen ensin näin", sano toinen ja toinen sano: "minä sen ensin ennätin tieltä ylös ottaa." Niin menivät oikeuteen ja oikeus tuomitsi kukkaron keskeä poikki miesten välillä leikattavaksi, vaan rahat keräjäkuluiksi jäämään.

Ei riidoissa rikastuta

taikka

Parempi laihai sovinto, kun lihavai voitto.

5. Sammakko ja Härkä.

Summako näki härjän laitumella ja kadehtien härjän suuruutta ajatteli: "enkö toki minäi paisuisi tuommoiseksi, jos oikein vedän henkeä mahani täyteen." Samassa veti henkeä sisäänsä, pöyhistihen ja kysy pojiltaan: "miksi näettä, joko olen johonki määriin härjän suuruinen?" "Et toki," vastasivat pojat. Niin veti toiste enemmin henkeä puoleensa ja kysy: "enkö vieläkän olisi härjän veronen?" "Et vieläkän," vastasivat taasen pojat. Oikein innoissaan yritti vieläki enemmin henkeä saada, vaan samassa pakahtu ja kuoli.

Luonnossansa mies lujempi, tavoissansa taitavampi,

taikka

Ylpeys saattaa lankeamaan.

Suomen kansan Arvutuksia.

1. Syösty kultanen korento, ikkunasta akkunahan.

2. Kaksi Turjan Lappalaista hiihtoa hivuttelevi yksiä eräsaloja; ei taia sinä ikänä toinen toistahan tavata.

3. Tervarinta tietä käypi, karvarinta katkuttavi.

4. Eespäin iltasella, takaperin aamusella.

5. Ukko kolmehampahinen, kesät syö, makoaa talvet.

_Osviittoja_. 1. Päiväpaiste. 2. Reenjalakset. 3. Hevonen ja reki. 4. Akkunan lauta. 5. Aura.

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Soisi orja yön tulevan, vanki päivän valkeavan.

Eritiloissa on ihmisillä eritoimotuksensaki.

2. Käypi viisaski vipuhun, hullu huhtovi sivute.

Welvollisuutemme kyllä on, aina eteemme ajatella. Jos vielä sitteki toisinaan onnettomasti sattuu, niin levottava kuitenki on tietä, itsensä tehneen, mitä ihmisen mukaan taisi.

3. Suu saatti suen ritahan, kieli kärpän lautasehen.

Moniki onnen etsossa löytää surmansa.

4. Ei sika sinistä tieä, lammas langan painiosta.

Tuhma, mieletön ei erota hyvää pahasta, vaan pitää kaikki yhdenkaltaisna.

5. Kuultuahan koirai haukkuu, eikä aina nähtyähän.

Saahan maailman asioista haastella, vaikk' ei kaikkia oikein tunnekan.

6. Kuuluu kurikan ääni, naulan päähän napsuttaa.

Pienempi on suuri vielä kehnompansa rinnalla.

7. Kyllä kova kenkä jalan sylkyttää.

Kova onni opettaa ylävänki tasasesti elämään.

8. Mielellään koira merrassä, kun kauniisti kannetaan.

Suosio ja hyvä oletus tekee vaikiammatki tilat kärsittäviksi, jos ei mieluisiksi.

9. On sitä mieltä metsolla, jos metsonki ampujalla.

Ei kenkään ole yksin viisas; löytyy toisiaki.

MEHILÄINEN W. 1837.

Maaliskuulta.

Kadonnut.

Läksi poika puolukkahan, Toinen poika mustikkahan, Kolmansi jänön jälille, Koukkupolven polkumille. Tuli poika puolukasta, 5 Toinen poika mustikasta; Ei tullut jänön jäliltä, Koukkupolven polkumilta.

Läksi isä etsimähän Olutveellä otrasella, 10 Kakrasella kannikalla, Leivällä rukehisella.

Etsi pientä poiuttansa, Kultaista omenuttansa; Eip' on löyä pojuttansa, 15 Kullaista omenuttansa.

Läksi emo etsimähän Olutveellä otrasella, Kakrasella kannikalla, Leivällä rukehisella. 20

Etsi pientä pojuttansa, Kullaista omenuttansa; Eip' on löyä pojuttansa, Kullaista omenuttansa. Läksi veikko etsimähän 25 Olutveellä otrasella, Kakrasella kannikalla, Leivällä rukehisella.

Etsi pientä velleänsä, Kultaista omenattansa; 30 Eip' on löyä vellyttänsä, Kullaista omenuttansa.

Läksi sikko etsimähän Olutveellä otrasella, Kakrasella kannikalla, 35 Leivällä rukehisella.

Etsi pientä vellyttänsä, Kullaista omenuttansa; "Missäpä olet, veikko rukka? Tule poies, veikko rukka!" 40

"Emmä pääse, sikko rukka! Pilvet päätäni pitävät, Hattarat hivuksiani. Wipu toista jalkoani Päästä päätä, Päivän poika, 45 Silmiä hyvä sikiä; Silmät tähtiä lukevi, Sääret honkia hosuvi.

Kuu kulta, jumalan luoma, Lähes päätä päästämähän, 50 Syötä Karjalan kaloja, Kuvetjärven kuorehia."

_Jälkimaine_. Tämä yksinkertanen runo on Wenäjän puolelta Karjalasta peritty ja lienee kylläki vanha, koska Päivän poikaa ja Kuuta poika siinä rukoilee vivusta itsiänsä päästämään.

Naimaruno.

Saatanhan minäi sanoa Ja panna paperin päälle, Nuoren kansan nähtäväksi, Miten ennen on eletty; Ainapa huvempi aika, 5 Jos on jotai e'essä.

Olipa kerran keisti tyttö, Joka kulki koriana, Silkin karttunin sisässä, Kiirehesti kirkkotiellä. 10 Kun sitte tuli sisälle, Herran hnoneseen hojotti, Lakois huonot lattialle Saman sankarin jaloissa. Sitte koipesi koria, 15 Lähti kirkon lehterille, Etupenkkihin pöjötti. Peilin sievästi sivalsi, Johon kahta kasvojansa, Kahto kaulansa visusti. 20 Helottipa kultahelmet, Niitä käänteli käellä, Sovirteli sormillansa; Sitte päätänsä siveli, Kohenteli koriasti. 25

Joutupa mukoma neiti Morsiaksi muutamalle, Talonpojalle hyvälle, Joka piti pieksukengän, Hatun halvan ja matalan, 30 Sarkavaatteilla vaelsi.

Wiikon muutaman perästä Ihan läksi iltasella Poika kulkemaan kotoa Naisen luoksi lauantaina. 35 Sitte sinne tultuansa, Päästyä pimiän tullen, Naisen luoksi lämpösehen; Toinen alkapi torua:

"Kuinka kulet kutjuttelet 40 Kehnosti kun kerjäläinen! Oisit ostanna paremmat Saapas kengät kelvolliset, Aika'anturat alaasi, Hankkinut hatun paremman, 45 Hyvin korkian kopalta, Werkavaattehet hyvätki Laullensa laittanunna, Ettet sarassa samoisi. Ka'pas monta muuta miestä, 50 Nuorta miestä naimatonta, Kun ne kulkevat isosti, Uurivyöllä astuilevat, Werkavaattehet komiat, Hatun koppa korkiampi, 55 Saappahat hyvät samate, Jotta palkit paukkoavat. Sin' et huoli semmoisista, Wielä viivyt viinan luona, Rouvituvissa tuhiset." 60

Eipä enä ensinkänä Maata poika malttanunna, Wiipyä sialla sillä.

Kun oli kuullut kunniansa, Pistihen ulos pihalle, 65 Otti lasin lakkarista, Ryyppäis siitä oiva ryypyn. Siirsi jällehen sisälle, Wutkastihen vuotehelle, Naisen luoksi lämpösehen. 70 Muikkais suuta morsialle, Pian niinkun pilkan vuoksi, Härnäten häjytapaista. Haispa viinalta vähäsen Häjyn neitosen nenähän. 75 Kohta koplasi kuvetta, Tunsi lasin lakkarissa. Tuosta sai tytölle tuska, Alko pauhata pahemmin Sulhaselle suutuksissa: 80 "Heitä lasi lattialle, Heitä helvetin kovasti, Heitä heti kappaliksi; Osta uuri sen siahan, Taskukello kelvollinen, 85 Kultavitjat ja komiat, Että hohtais housun päällä, Kiiltäis kirkon lattialla, Se olis kaunista katella." Wasta poika puolestansa 90 Alko vastata vakaasti, Halki haastella asian; Kovin kauan kuunteliki Ihan ilman äänetönnä. Sanopa ensisanoiksi: 95 "Sitte on sika nimeni, Jos ma tänne toiste tullen, Ehkä oli ensikerta, Kun ma luonasi lepäsin, Ompa varsin viimmenenki. 100 Kos et kuitenkan hävennyt Haukkumasta hallin lailla! Laita poies puolestasi, Mitkä on minun omani Avioksi aiottuna, 105 Liiton merkiksi minulta. Kun ma luulin kunnollisen, Saavan armahan avion, Jonka kanssa kaunihisti Woisin aikani asua 110 Aina asti vanhuutehen, Suuren suomasta Jumalan, Joka avion asetti."

Eipä enemmän puhunut Poika sille puolisolle, 115 Kisko kihlansa takasin, Jätti tytön tyhjillensä.

Tämä näin typerä tyttö Outti miestä onnellista, Lykyllistä lyylätteli; 120 Kun ei toista tullu'kana, Joutu renkirehjanalle, Juomarille heittiölle, Saalihinsa tuhlajalle. Warsin sarkavaattehetki 125 Häjyn kurkusta kurahti.