Part 17

Anto armias Jumala Pitäjälle Pieliselle, Jakopin jalon lähetti, 65 Juuri aikana kovana, Wainon viimeisen nenässä; Kun tuli käsky kovempi, Juuri ankara anomus, Että miesten miehullisten, 70 Uljanmuotosten urosten, Pitäjältä Pielisjänven, Lieksan kirkon, liepehiltä, Piti mennä Öllöllähän, Kittehelle kiiruhusti, 75 Soan tuimahan tulehen, Wainon vallan valkiahan; Jätetyksi jättämähän Oikiat omat kotinsa, Suen suuhun saalihiksi, 80 Metsän karhun kartanoksi, Pesiksi metsän petojen.

Waan jos oisi joutununna Tämä kansa Karjalahan, Tuiki olisi tuhottu, 85 Kaikki tarkkahan tapettu, Niinkuin kurjat Karjalaiset Surkiasti surmattihin.

Kohta kiivas kirkkoherra Arvasi tämän asian, 90 Käännytti pitäjän kaiken, Palautti hyvä paimen, Ennenkun Enohon pääsit, Ulos uksesta pitäjän; Sitte rajoja omia 95 Näillä varsin varjellutti.

Waan ei arvannut hyväksi Yksi osa yllytetty Töitä miehen miehullisen, Toimia totisen miehen; 100 Alko juttu julma aivan, Warsin vahvasti kuottu.— Maan ei suonut suuri luoja, Sallinut jalo Jumala, Syyttömästi syyhyn saavan, 105 Tämän miehen merkillisen, Tämän vartian vakaisen; Ajo hänen asiansa, Juuri selväksi selitti, Päästi juonista pahoista, 110 Kiusauksista komista.

Eipä muistanut vihoja, Eikä palkinnut pahalla Tätä tyhmyyen tekoa, Yllytystä ynsiätä; 115 Kimet makso kiitoksilla, Töminät hyvillä töillä.

Koska korkia Jumala Rauhan rakensi sulosen, Kohta kiivas kirkkoherra 120 Alko huolella havata, Kuinka kallis Katekismus Oli jäänyt oppimata Tässä Pielisin pitäässä, Polosessä Pohjanmaassa; 125 Kuinka varsin vähä niitä Löyty lapsien seassa, Jotka tunnossa Jumalan Olit oikein ojetut, Warsin vähä vanhemmista 130 Opin oikian osasit.

Kohta alko ahkerasti Opin töitä toimitella, Hartahimmalla halulla; Läksyt lapsille asetti, 135 Warotteli vanhempia Ahkerasti etsimähän Lastensa sielun parasta, Josta tarkkahan tavotit Pielisen pitäjän miehet 140 Kirjaopin kiiruhusti. Nyt on kirjat, kiitos luojan! Tallella joka talossa, Saavat silmillä omilla Tieon tahosta Jumalan. 145

Kuka kaikki kirjoiteli Hänen työnsä toimelliset, Joka joka askelessa Etsi kaikkien etua! Kun hän maalla matkusteli 150 Kyliä luettamassa, Niin hän hellällä halulla, Syämellä sulosella, Puhutteli pienimmätki, Jotka tunsi tarkimmasti, 155 Niminiettuhun nimitti. Ei niin huonoa havannut, Että häntä ylenkatso, Oli isä itkeville, Wahva turva vaivasille. 160

Empä ole ennen nähnyt, Toiste tuokohon Jumala! Joka kaikissa tiloissa On niin selvä neuon seppä, Kun tai Pielisen pitäjän 165 Äsken kuollut kirkkoherra, Wasta tullut vainajaksi. Sai se korvet kasvamahan, Kuivina kukostamahan, Anto opin oivallisen, 170 Kuinka kuitenki pitäisi Niistä niittyjä raketa; Tietti kirkon kiitettävän Kappelille kaiketi'ki, Toista myöski toimellansa 175 Juuvan rannalle rakenti, Laitto Lieksahan lujasti Juuri jalot kellonjalat, Saatto paikkahan samahan. Kuka kaikki kirjotti 180 Hänen työnsä toimelliset; Ei se säitä säikähtänyt, Walittanut vaivojansa, Waikka kahesti vaelsi, Kulki poikki Pohjan merta 185 Kuninkahan kaupunkihin, Luoksi säätyjen läheni, Tämän pitäjän hyväksi, Ynnä kaiken Karjalanki. Waanpa toisella tovilla 190 Kun kulki Waasan merellä, Nousi tuuli tuima aivan, Joka laivan lainehilta, Aluksen ajo karille, Hahen särki säien voima, 195 Pohjan puhkasi kivehen. Kuitenki hänen hä'ästä, Herra vaarasta vapahti.

Kohta tultua kotihin, Piti sitte pistoksia, 200 Ehkei aivan raskahia; Armo ainoan Jumalan Huojensi hänen kipunsa, Uskon uuisti lujaksi, Poies poisti kuollon pelvon, 205 Halun hartahan lähetti. Olla ulkona koista, Maallisestahan majasta, Tulla luoksi lunastajan, Kanssa kaunihin karitsan, 210 Saaha veisata Hänelle Halusesti Halleluja.

Tämä toivotus totinen, Anomus alinomanen, Kohta kuultuksi tulepi, 215 Koska tunnossa Jumalan Maallisen majan rakennus Piti pian purettaman; Sitte enkelit ihanat Hälle seisovat sivulla, 220 Uuen kaupungin avasit, Saatit taivahan talohon, Kirkkahasen kunniahan. Näin hän, niinkun kynttiläinen, Meille loisti, itse loppu, 225 Yhtehen elettyänsä Tässä Tuonen voittomaassa, Tässä kyynelten kylässä, Wuotta täällä täytettyä Kuusikymmentä ja kaksi, 230 Oltua opettajana, Parahinna paimenena, Pitäjässä Pielisessä, Kaksikymmentä ja kuusi Wuotta alkaen alusta. 235

Hältä kyynelet hävisit, Meille murhe musta alko; Kukin tuntepi kipunsa; Kaipauksen kaikki kansa — Wanhat varsin valittavat, 240 Lapset laulamat surulla: "Woi kun vaipu vainajaksi Kiitettävä kirkkoherra, Kuoli paras paimenemme!" Mutta Herra muistakohon 245 Meitä jääneitä jälille! Antakoon avaran armon Tulla päälle Pielisläisten, Aina rauhan rakkahimman, Suojan sulosen levätä, 250 Lasten lapsien ylite! Huonettansa holhotkohon, Orpolapset ottakohon, Hänen huolensa sisälle! Levätköön luusi levossa, 255 Pimiässä maan povessa, Johon ovat kunnialla Lahomahon laskettuna! — Waan sun meno merkillinen Meillä mielessä pysypi; 260 Sen me tieämmä sanoa, Juuri luvata lujasti: Kaivatahan kuolloasi, Menoasi mainitahan, Lasten lapsien seassa. 265

_Jälkimaine_. Tämän runon laulo minulle ulko muistilta, kesällä 1828, Lindbladin frouma Juukan kappelissa ja sano sen joltai sukulaismainajaltansa, papilta Lyyralta muinen tehdyksi. Kirjotettuna sitä ei löytynyt ei siel lä, eikä Pielisessä, koska oli joku minua ennen paikalla käynyt runokokoilia saanut ainuan kirjotetun runon. — Harmoilla Suomen papeilla taitaa olla tämmöisiä runoja jälkimuistona, maikkemme kuitenkan epäile siitä, ettei usiampi aki olisi löytynyt, jotka olisimat ansanneet samalla tamalla kiitettää. Phteinen kiitollinen jälkimuisto on kuitenki kaikilla menneillä papeilla Suomen kansan silmässä kirjalumussa ja ylimalkain totisissa kristillisyyden tunnossa perustettu.

Tarina.

[Sodankylässä kuultu ja sana sanalta sitä myöten kirjotettu. En tiedä, mahtaisiko kuitenki olla sopivampi, tämmöisiä tarinoita paikka paikoin vähä muuttaa'ki?]

Oli kolme veljestä, kaksi hyvää, yksi tuhkamo. Heiltä kuoli isä ja äiti, köyhiksi jäivät. Het siitä kovin murehellisiksi tutuvat ja itkit itkemistään. Kauan itkettyähän käski unissa heitä isä vainaja menemään laivarannalle yöksi hanhia vahtamaan, kunki yöksensä. Niin meni esinnä vanhin, vaan kotvasen istuttua rupesi pimiä yö peljättämään, jotta pois piti lähteä. Kotiin tulleelta kysyivät toiset: "mitä sait?". "Itse nähnettä, kun käyttä," vastasi hän sihen. Toissa yönä meni keskimmäinen veli ja hänen kävi samalla tavalla, kun vanhimmanki. Niin lähti kolmanneksi yöksi tuhkamo, siinä istu kaiken yön, ei peljännyt. Tuli päivän koittaissa aamulla kolme hanhia, korjasit siipensä aian alle ja menit uimaan. Hän kaunihimmat siivet sieltä valitti ja istausi taas paikallensa. Hanhet jonkun ajan uituahan rupesivat pois lähtemään. Lähtivät toiset, vaan yksi ei päässyt, kun siipiään ei löytänyt. Siinä ilmotti ittensä tuhkamo: "täällä siipesi on, vaan et saa, ennenkun otat minun mieheksesi." Sillä hanhet kun siipensä aian alle toivat, kaikki muuttuivat ihaniksi neioiksi. Lupasi ruveta puolisoksi hänelle, sai siivet, puki päälleen, lenti kotiansa hanhena. Tuhkamo kanssa meni kotiansa. Kysyit toiset veljet: "no mitä sait hanhia vahettuasi?" Tuhkamo vastasi: "sain ma kuninkaan tyttären puolisokseni." — "Sinä semmoinen kuninkaan tyttären! — Lähti siitä sitte kuninkaan linnalle tuhkamo ja sano tytölle: täällä minä nyt sitä vasten olen, sinua saamassa." — "Waan siitä emmet virka kuninkaalle mitänä, vastasi tyttö, piämmä sala häitä." — "Mitä met häitä piämmä, kun kuninkahalle emmet sano!" — "Kun sanot, se panee semmoiset puustit ethesi, ettet niistä pääse ikänäsi." — "Mitä tehneeki, mutta ilmotan minä." Meni sitte kuninkhaan etheen ja sano. "Minä sinulle en anna tytärtäni, vastasi kuningas, ennen kun menet, kaikki puut tästä vuomasta (tältä lahdelta) kaahat." Meni siitä morsiamensa tykö ja sano: "semmoisen nyt pani puustin, kaikki puut käski, tästä vuomasta kaataa." "Tiesin minä sen, vastasi morsian, vaan pääset sinä siitä, kun ei pahempaa vasta panisi — mene kaaha yksi puu ja sano puun kaatuessa: kaikki mettä taatukohon." Meni, kaasi, sano, sai sillä kaikki puut vuomasta kaaetuksi. Lähti siitä sitte taasen kuninkhaan etheen ja pyysi tytärtä, jo puut kaataneensa. "Et Wielä sillä saa, sano kuningas, sinun pitää nyt mennä net kaikki kannolle nostaa." Tuli taasen morsiamensa tykö ja sano: "jo toisen pani puustin vielä pahemman, kaikki puut minun kannolle nostaa." "Arvasin minä sen, vastasi morsian, vaan vielä siitäi pääset, kun ei kolmatta panisi pahempaa — mene, nosta yksi puu kannolle ja sano nostaessasi: nouskoot kaikki kannollehen." Meni, teki sen, sai silla kaikki puut kannolleen nousemaan. Niin taasen kuninkhaaltä tytärtä pyysi. Ei hän vieläkhään anna; käski kultaviljat taivaasta käyä (noutaa), sitte vasta antaisi. Lähti siitä morsiamensa tykö ja sano: "Nyt vasta puustin pani, kultaviljat taivaasta käyä, millä minä net saan?" "Woisit vielä ehkä netki saaha, vastasi morsian, kun ei ainaki pahempaa vasta tulisi." Sito hänelle sitte säkin päähän, laitto hevosen selkään: "aja nyt siksikun hevonen putoo altasi, haurase sitte päältäsi ja ota, mikä kätheesi puuttuu." Lähti sitte ajamaan, jo viimmen kauan ajettuahan putosi hevonen, hän haurasi samassa päälthään sai kultaviljat kätheensä. Putos sitte niitten kanssa ja painui maan sisähään, ettei jäänyt, kun vähä hivukstä ylös. Tuli sitte sotka ja teki pesänsä päähän. Muni sihen muniansa ja alko hautoa. "Jo tämä nyt ainaki minulta pään märättää," ajatteli tuhkamo. Tuli kettu, juosta ketkutteli, näki pesän, rupes munia syömään. Hän sitä kettua tapasi hännästä, se tempasi ylemmäksi. Toisena päivänä tuli ahma ja rupesi häänki munia syömään. Kun taasen sitä tarttu häntään, se hänen tempasi vieläi ylemmäksi. Jo kolmantena päivänä karhu juosta katkuttelee, tulee jälkimmäistä munaa syömään. Tarttui karhua jalkaan, se hänen nosti kokonansa ylös. Ylös päässyt ei tieä, kunne lähteä. Lähteä sitä pitäisi jonne'ki. Astuu, kävelee, kuulee toraamisen, sinne meni. Het kun nähään tulevan, ihastuthaan, sanothaan: "ahah! jo paisti tuli." Hään sihen sano: "ei minussa keittämistä, eikä paistamista; vilu, pitkä matka ottanut keittämiset, paistamiset." — "No, kun et kelpaa paistiksi, erota meitä torasta!" — "Kyllä erotan; mikä teillä väsinä?" — "Tämä vaarivainaan saua; jos keikahuttaa toisen pään, se vihollisen kaataa, jos toisen keikahuttaa, oman väen nostaa ylös." — "Kuinka minä teiät siitä voisin erottoo, jos toiselle eli toiselle annan, se minulle suuttuu, kullen en anna; paras antakaa minulle koko saua." — "Ota, mene matkohisi!" — Otti, lähti eelle astumaan, jo toisessa paikassa torataan. Hään sinne meni. "Ahah! huuttiin taas vastaan, jo paistin saamma." — "Ei minussa keittämistä, eikä paistamista; vilu, pitkä matka vienyt keittämiset, paistamiset." — "No, erota sitte meitä!" — "Mikä teillä erotettavana?" — "Tämä ämmivainaan lakki, kummalle tulepi; sen kun päähänsä panee, ei näe kukahan." — "Millä minä minä teiät siitä erottaisin; jos jommalle kummalle annan, toinen minulle siitä suuttuu. Paras, nakkaatta mulle." — Nakkasivat: "tuossa on, ota, mene matkohisi!" Kun lähti, vähän matkaa astu, kuuli kolmannessa paikassa torattavan. Meni sinne'ki. "Ahah! jo paisti sattui" — "Ei minussa keittämistä, eikä paistamista; vilu, pitkä matka saanut keittämiset, paistamiset." — "No, erota' sa meitä!" — "Mikä teillä toran aineena?" — "Nämät isävainaan manhat kuovat; net semmoiset kuovat, panet jalkaasi, kuljet kunne tahot, ei voi kukhaan mithään pahaa tehä." — "Paha teitä erottoo; toiselle annan, toinen suuttuu — paras annatta kuovat minulle." Sai netki. Lähti siitä paikasta ja tuli taloon. Siellä taasen, kun ikhään nähään ovesta tulevan, sanothaan: "ahah! jo kerran tuli mitä syöä." — "Wähä minussa syömistä; jo on vilu, pitkä matka vienyt syömiset sekä juomiset — se vettä, mikä verta, se luuta, mikä lihoa." — "No olisiko sinun itse nälkä?" — "Mikäpä se olisi, kuutena kuukaunna kun en ruokaa ole nähnyt." — Sai ruokaa, söi ja kysy syötyähän, jos eivätkö tietäisi sen kuninkhaan lääniä, johon olisi kulkeva. "Emmet tieä, vastathiin talossa, mutt' on meillä mettän viljat, het tiennevätkö." Kuttuthiin; ei tiennehet. Annethiin hänelle sitte siitä talosta kivi, käskethiin pitämään, jos tarme tulisi. Lähti siitä talosta pois ja tuli toiseen. Siellä häntä taas, syöä aiothiin, vaan kun ei sanonut ittessänsä syömistä olevan, panthiin hänelle ruokaa ja kysythiin, mitä asioittisi. Ei sanonut muuta asioivansa, kun että neuottaisi hään sen kuninkhaan lääniin, jonka nimitti. "Itte emmet tieä siitä kuninkhaasta mithään, sanothiin talossa, vaan on meillä mettän peot, tiennevätkö." Kuttuthiin; ei tieä. Annethiin hänelle siitäki talosta kivi ja niin meni kolmantheen. Sielläkhään ei tietty sen kuninkhaan lääniä, jota kysyi, vaan sanothiin olevan taivahan linnut heillä, joilta kysyttäisi. Kuttuthiin kokhoon linnut, tulit kaikki, kokko yksin ei tullut. Niin kysythiin taivahan linnuilta sen kuninkhaan maata; ei tiennehet. Kuttuthiin kokkoaki tulemaan, vasta kolmannella kuttumuksella tuli. Waan et sanonut häänkhään tietävänsä. "Tieät kyllä, mutta vaimojasi pelkäät." "Tieän minä senthään, vaan sinne on hirviän pitkä matka." Käskethiin viemään mies sinne, ei matkaa kattomahan. Sai lähtiissään kiven tästäki talosta ja niin nousi kokon selälle. Kokko lähti lentämähän, lenti, lenti, joko lie usiampaa viikkoaki lentänyt, niin kysy mieheltä: "saitko kiveä ensimmäisestä talosta?" "Sain", vastasi mies, "Luo merehen!" Kun sitte loi sen kiven merehen, niin siitä paikalla kallio kasvo. Sillä kalliolla kokko vähän aikaa lepäsi ja lähti uuelleen lentoon. Kauvan lennettyähän kysy mieheltä jos eikö saanut toisestaki talosta kiveä. Sano saanehensa mies ja kokko käski senki merheen lähettämään. Siitä samate kallio kasvo ja kokko istu lepäämähän. Niin siitä taasen lentoon kohosi ja kotvan lennettyähän kysyi mieheltä: "antoko minun emäntäni kiveä sinulle?" "Anto", vastasi mies — "Puota vielä seki mereen!" — Puetti mies ja siitä tuli kolmas lepäyspaikka. Kun siitä sitte lähti lentämähän, niin kerrassaan vei miehen rannalle ja maalle laskettuahan kysy: "no mitä minulle nyt palkasta annat?" Oli kaksi sonnia rannalla, niin mies sano: "ota noista kumpi tahansa!" Otti lihavamman kokko ja söi suuhunsa, sitte lähti takasi lentämään. Meni kuninkhaan linnahan mies lakki päässä, jonka oli toraamapaikassa saanut ja joka teki hänen näkymättömäksi. Kun morsiamensa huoneesen tuli, niin morsian itkusilmissä, kaikki murehissaan, häntä ei nähnyt. Jonkun ajan siellä näkymätönnä istuttuahan kuuli morsiamensa käskevän piikaa vettä kaivosta noutamaan. Kun meni piika, hään jälkeen, kultaviljoista vähösen vesiastiahan murensi. Tuli piika veen kanssa, kuninkhaan tytär sano: "ei tämä ole puhasta, käy toista." Toista kun lähti käymään, tuhkamo taas jälessä, jo enemmän viljoista vetheen murensi. Ei kelvannut sekhään vesi kuninkhaan tyttärelle; käski kolmannesti käyä, puhthaampata tuoa. Niin sihen tuhkamo loi koko kultaviljan, jonka oli taivaasta saanut. Näki kuninkhaan tytär viljan, tunsi, sano: "tässä sinä nyt olet, missä oletki, elä piileskele!" Temposi tuhkamo lakin päästänsä ja tuli näkyväiseksi: "tässä olen jo kotvasen istunut; missä kuningas, kun hänestä ei kuulu mithään?" — "Elä puhu kuninkhaasta; se on tapannut kaiken väkensä soassa, siellä on vieläki, lie'kö hengissä, vai hengetönnä ei ole enää kotvin sanomia saatu." — "No sinne se pitää minunki paikalla lähteä." — "Elä lähe! viikon jo viivyit matkallasi ilmanki." — "Lähen kuitenki; en enää taia kauan viipyä." Lähti siitä, kuningas tiellä vasthaan, kovin murheelliselta näytti. "Elä huoli murehtia, sano tuhkamo, lähe vävypoikasi kanssa sotapaikalle jällehen, kattothaan, jos mitä voimma." Anto kuninkhaalle kuovat ja lakin, itte piti sauan, niin lähtivät. Tulevat sotapaikalle; vihollinen siellä yhä saaliita korjailee. "Onko vielä vastaanottajata?" huusi tuhkamo. — "Kyllä on vielä, jos ennenki." —. Samassa tuhkamo keikahutti pään sauastaan, sillä kaikki oma väki nousi ylös, Keikahutti sitte toisen pään, kaikki viholliset maahan. "No kuinka nyt nait vävypoikasi?" kysy hän siitä kuninkhaalta. "Elä semmoisia enää kyselekhään, sano kuningas, ota tyttäreni ja puolen riikkiä annan sulle morsian lahjoiksi. Waan viikon viivyit matkoillasi, viikon viivyit, kauan kasoit, viimmen tulit viisahaksi." Sihen se loppuiki.

Jälkimaine. Oulun läänin pohjaspuolella vedetään semmoisista sanoista, joissa muita puhetapoja myöten kaksi äänikettä kerakkeella h erotetaan, sama h kummanki äänikkeen eteen. Niin kuuluvat sanat: etehen, mitähän, ruvetahan edl. näin: etheen, mithään, ruvethaan. Sodankylässä, Kemijärvessä, Kuolajärvessä sanotaan sekaluutta, millon etheen, millon etehen (kullon eteen). Sillä tavalla paikastaan erotettu h muutamia puhetapoja myöten taas muuttuu edelliseksi kerakkeeksi, jotta sanotaan etteen, mittään, kallaan. Niin esimerk. paikoin Savossaki, Iinsalmessa, Pielavedellä edl.

Tuhkamo, jota Wenäjän puolella sanotaan tuhkimoksi, on usiammissa Suomen kansan Tarinoissa merkillinen, mainio mies.

Häatavoista Pääjärven Seuduilla Wen. Karjalassa.

(Muutaman kosiomiehen puhetta myöten kirjotettu).

Kosiomiehet esinnä kaksi kertaa ilman sulhasetta morsion talossa käyäh, siitä kolmas kerta sulhasen kera. Kun mieltyy tytär, kaatam viinaa kahteeh stakanaah (lasiin, pikariin, sarkkaan) molemmilla kosjojoilla. Ta sulhasen puolesta kosjojat viinaa kahteeh stakanaah kaaetah tyttären emällä ta isällä. Siitä tyttären emä sulhasella (sulhaselle) kaatam viinaa ta sulkkuhuivin (silkkihuivin, silkkiliinan) antav. Sulhanen siitä antav hopiemanietan (hopiarahan) tyttärellä. Pannaah stola (pöytä), syötetääh. Siitä isetääh käsi (lyövät kättä) tyttären isä ta kosjomies, sanotaah: "kuulkahe kaikki ristikansa, nyt on (Anni Petrintytär) ta (Iivana Matveinpoika) kaupan laatinehet, ken tämän kaupan erottanee, sata sakkoa, kuusikymmentä kuuliaisista (syömisistä ja juomisista). — Kuuliko tämän assan (asian) ken?" Mastataah rahvas: "kuultiih." — "No, kun kuulia, ken tämän assan purkanoo, päättääh isäntä ei ole (pää poikki lyödään)." Siitä kolme henkeä sulhasen puolesta ta kuusi henkeä tyttären isän puolesta lauletaah, kahella stolalla syöääh, juoaah, pritania luvataah, lammas, kaksi lehmeä, poroja (kotipeuroja) eloa kai muuta tavaroa. Morsten itkev vierahilla kaulasta (halaa heitä kaulasta ja laulaa pian itkuäänellä). Wierahat siitä hänellä tjenkoo annetaah. Kun siitä vuotehella vieääh,[16] kosjojat viikatteella kierretääh kolme kertaa ympäri vuotehen, jottei rikottaisi. Sulhaselta kun jalat morsiamen sisaret jaksetaah (riisuvat), hään rahoo pahkiloisihe on pannut, ne rahat hyd saahaah ottuo ta pityö, kun lattialla helistääh. Aamulla morsiamen sisaret vettä ta valkia paikka sinne vuotehella mieääh, se paikka (huivi, kaulaliina) jääpi sulhasella olemaah. Sulhane panem rahaa maatessaah morsiamen yskääh (rintaan). Morsian kun aamulla tulem sulhasen jälessä pirttiih, ne rahat kynnyksen alla heittäv. Naot (morsiamen sisaret) tullaah, ne siitä kerätääh ta saapka (lakki) otetaah sulhasen päästä ta pannah siheh sulkkuvyö sulhaselta. Siitä saatrokalle (eineelle, aamuruoalle) ruvetaah. Anoppimuori päästyä kaikkien ruoalta kantav valkien paikan (huivin) mihkiparilla ta sisaret toisen paikan antavat samalla kerralla. Juohtokansa kun tullaah sulhasen kotiih, siellä morsiantjsarkkoa juoaah, neljä pikaria luoalla (lautasella, talrekilla), ne morsten saajannaisen kera vie ympäri ja kumartelevatsen vierahia. Ensimmäisestä tjsarkasta vierahat ei annetah ni mitä, vasta toisesta tjsarkasta pannaah riuna tahi kaksi tarekalle (talrikille). Sulhane, kun morsiamen talosta juohtokansan kera lähtev, anoppi hänellä antav valkian liinapaian (hamppusen paidan), jota vastaab sulhanen antav anopille kaksi tahi kolme rupiloa rahaa. Morsian sulhasesa talossa antav akalla (miehensä äitille) rätsinän ta sukat, isällä valkien liinapaian, puksut ta kintahat, veljillä ruskien huivin ta valkien liinapaian, sisarilla ruskien huivin ta valkien rätsinän, lapsilla kintahaisia.

[16] Pappia näillä seuduin ei käytetä'kän vihkiäisissa; koko hänen työnsä on siinä, että koska sattuu, vuoden ja kahdenki päästä, pistää kirjaansa, että sen nimelliset mies ja vaimo omyt naimisiin yhtyneet. Maan ennenkun se tapahtuu elämät yhdessä, tekemät lapsia ja toisinaan taasen lähtemät erille toisistaan.

Neittyen Ihanaisuudesta.

Laulu,

v. 1.

Kukka kaikkein ihanainen, Kukkasitten kuningas, Ompi neitto nauravainen, Rakkauden ruhtinas.

v. 2.

Neitto nuori naurusuinen, Luonnostansa lempiä, Muutti miehen mielen muinen Hehkava ja hempia.

v. 3.

Neitto kaunis kavalasti Orjaksensa ottapi, Sankaritkin taitavasti Wiekkahasti voittapi.

v. 4.

Katsannoilla kaunihilla, Silmillänsä, sitelee; Sanoillansa sulosilla Wierehensä vetelee.

v. 5.

Neitto nuori ihanainen Ompi onnen otava, Niinkuin kukka kasvavainen Lempiästi loistava.

v. 6.

Neitto nuori kaunokainen, Taitavainen tavoissa, Ompi onnen ottavainen Pojissakin paraissa.

G. T—n Paturi Hameesta.

Satuja.

1. Metsäsika, Hevonen ja Mies.

Metsäsika oli rypenyt hevosen tavallisessa juomapaikassa, josta hevonen vihan vimmassa manasi häntä toraan kanssansa. Waan kun toisen hampaat jo päältäpäinki olivat vähä hirviänlaiset nähdä, niin hevonen pyysi miestä avukseen. Mies nousi selkään ja nuolellaan ampuiki metsäsian kuoliaksi. Waan sen tehtyä sano hän: "minulle tapahtui tänäpänä kahdenkertanen onni: esiksi sain oivan metsäsian paistin ja toiseksi opin tuntemaan, kuinka oletki sinä kelpo elävä." Siitä ei enää laskenutkan hevosta irti. Jälkeen päin kuultiin hevosen monasti valittavan: "minä mieletön pyysin kostoa turhasta asiasta ja sain sillä iänpäiväsen orjuuden."

Ei kostonpyyntö hyödytä, jos ei kärsivällisyys enemmin.

2. Susi ja Koira.