Part 16

Toisintoja, a) kaatanehe, kaatanepi, kaatanevi, kaataneepi, kaataneevi. b) kaatanemme, c) kaatanette, kaatanetten. d) kaatanevatten, kaataneevat, kaataneevatten.

Kerrontatapa, (v. kaatoi, kaato, kaati, kaasi k. §. 16. IV).

Yks. kaadoin, kaadoit, kaatoi, kaadon, kaadot, kaato, kaavin, kaadit, kaati, kaasin, kaasit, kaasi,

Mon. kaadoimma(a), kaadoitta(b), kaatoivat(c), kaavomma(d), kaadotta(e), kaatovatsf), kaadimma(g), kaaditta(h), kaativat(i), kaasimma(k), kaasitta(l), kaasivat(m).

Toisintoja, a) kaadoimme, kaatoima. b) kaadoitte, kaadoitten, kaatoija. e) kaatoivatten, kaadoit, kaatoit. d) kaadomme, kaatoma, e) kaadotte, kaadotten, kaatoja, f) kaatovatten, kaadot, kaatoot. g) kaadimme, kaatima. h) kaaditte, kaaditten, kaatija. i) kaativatten, kaadit, kaatiit. k) kaasimme, kaasima. l) kaasitte, kaasitten, kaasija. m) kaasivatten, kaasit, kaasiit.

Ehdontatapa (v. kaatako, kaataku).

Yks. kaataoni(a), kaataosi(b), kantaohon(c), kaatauni(d) kaatausi, kaatauhon

Mon. kaataome(e), kaataote(f), kaataohot(g) kaataume, kaataute, kaatauhot.

Toisintoja, a) kaataon, kaatoon (§. 15), kaatakoni. b) kaataos, kaatoos, kaatakosi. c) kaataoho, kaataoon, kaataoo, kaatoohon, kaataoho, kaatakohon, kaatakoho, kaatakoon, kaatakoo. d) kaataun, kaatakuni edl; niin muissaki kohdissa myötänsä u, missä varresta kaatako tulemilla on o. e) kaataoma, taataomme, kaataomma, kaatoome, kaatooma edl. f) kaataota, kaataotte, kaatoote edl. g) kaataohotten, kaataohot, kaatakohot, kaatoohotten edl.

Käskentätapana. (v. kaataka).

Yks. kaatakani(a), kaatakasi(b), kaatakahonc), Mon. kaatakame(d), kaatakate(e), kaatakahat(f).

Toisintoja, a) kaata'an. b) kaatakas; tavallisimmasti: kaada' (kaadak). c) kaatakaan, kaatakhaan (kaatakkaan Wen. Karj.). d) kaatakama, kaatakame, kaatakaama, kaatakaamme, kaatakaamma. e) kaatakaa, kaatakai, kaatakata, kaatakatte, kaatakatten, kaatakatta, kaatakaate, kaatakaata, kaatakaaten, kaatakaatte, kaatakaatta, kaatakaatten. f) kaatakahatten, kaatakaat, kaatakaatten.

§. 18. Nimentätavan kolmesta varresta 1. kaatata tois. kaatta (§. 16. IV), 2. kaatati tois. kaatti, 3. kaatama ja 4. vähetyssana kaatamainen, 5. heimovarsi kaataminen,[14] 6. Lausuntavarsi kaata saadaan seuraavat siat:

Nimentä. Yks. 5. kaataminen; Mon. 5. kaatamiset. Hallinta. Yks. 3. kaataman, 5. kaatamisen; Mon. 5. kaatamiset. Kohdinta. 1. kaataa' (koatatata, kaakatat', kaata'a') tois. kaatoa', kaatoo', kaatuo' (varresta kaatata); kaata' (kaattat', kaat'a' v. kaatta); 5. kaatamista. Jaksinta. 2. kaataen, kaatain (kaatatena, kaataten', kaataden, kaataen v. kaatati); kaaten (v. kaatti). Wajinta. 3. kaatamatta tois, kaatamata'. Muutunta. l. kaataaksi, kaatoaksi, kaatooksi, kaatuoksi (v. kaatata); kaataksi (v. kaatta); ainoastaan kohde-liitteeltä seurattuna: kaataakseni edl. Yhdyntä. 3. kaatamaan; 6. kaatahan. Pidäntä. Yks. 3. kaatamalla; Mon. 3. kaatamilla, 4. kaatamaisilla. Asunta. Yks. 2. kaataessa, 3. kaatamassa; Mon. 3. kaatamissa, 4. kaatamaisissa. Lähdentä. Yks. 3. kaatamalta; Mon. 3. kaatamilta, 4. kaatamaisilta. Erintä Yks. 3. kaatamasta; Mon. 3. kaatamista, kaatamaisista.

§. 19. Mainintatapa.

Menevässä Ajassa varsi: kaatava, Menneessä Ajassa varsi: kaatanu.[15]

Näitä kumpastaki siotellann niin Yks. kun Mon. täydellisesti Mainikkasanain tapaan, esimerk. Yks. Nimentä kaatava, kaatanu; Hall. kaatavan, kaataneen Kohd. kaatavaa (kaatavako), kaatanutta edl.

* * * * *

Tähän lopetamma nyt kirjotuksemme, mitänä tällä kerralla Suattavan Muodon Lausukoista mainimatta, koska lienee jo kylliksi lukiolle tässäki. Tutkialle olemma muka uuden tien avanneet, joka kuitenki kaipaa paljo parannuksia; sen kaiketi tiedämmä.

[11) Luokkain () sisässä löytyvistä muutoksista ovat hk, s, t, ss tavalliset Wenäjän ja paikon Suomenki Karjalassa; h vastamainituissa paikoissa, Savossa, Kajaanissa ja enimmiten Pohjanki maalla; tt Pohjan maalla; j, hj, lj, rj Hämeestä, Turussa edl jonkun äänikkeistä e, i, y, ä, ö seuratessa; v, hv, lv, rv vastamainituissa paikoissa ääniketten o, u seuratessa.

[12] Sillä näissäki on t katonut koska eivät ole'kan, kun Nimukkain Kohdintasioja, jotka alkuansa kaikkiki ovat päätyneet tavuilla ta, tä (k. Mehil. 1836 Maalisk.)

[13] Jatkoksista ko, ka, ta, ma, va k. §. 13. — Paitsi jatkosta ko (kö) on Toivontatavalla toinenki ku (ky) sillon käytettävä, kun mielitellen, suositellen ketä puhutellaan, esimerk. luoku, naiku, kapaloitu (luous, naius, kapaloius). Jatkoksesta ma (k. Nimentä 3) on myös tavallinen johtojatkos _mainen_, jotai vähennystä merkitsevä. — Kaikkiki jatkokset lienevät esinnä olleet erityisiä sanoja, joko joita kuita muita eli seuraavia _ne, en_ (eneh); j, jo; isi, esi; ko, ukko!; ka, ka' (katso jne. Niin olisi alkuansa esimerk. Kerronnassa sanottu survo-jo, missä nyt sanotan survoi (survoj), Arvelossa survo-ene' nyk. survonen edl.

[14] Jotta tämäki kuuluu Nimentätapaan, nähdään esimerk. seuraavista puhetavoista: sitä kuusta kuuleminen, jonka suuressa olento; heitti suota sotkemisen, kangasta kapittamisen; kyll' on sulla kylmämistä, pajuja palelemista.

[15] Niin Mainintatavan Mennyt Aika muistaki Lausukoista jatkoksen nu (ny) lisäämällä Lausuntavarteen (§. 12). Siitä Lausukan on (olee) kanssa saadaan mennyt Aika muissa Tavoissa.

Wenajän Karjalan Suomea palanen.

Tarina.

Kävelöö musikka (mies) tietä, matkoaa; kuuluu melu tienvierestä. Wuotas (odota'), mie lähen sinne katsomah. Mänöö sinne, kusta melu kuuluu. Kun siellä kaksi musikkata toratah, kun hyö suupalta (turkilta) toratah. Nähään musikka tulevan, sanotah: "a tule', vierahan maan mies! tätä meillä suutimah (tuomitsemaan), kumpasella suupa tuloo." — "A lähtenen; onko teillä vet käsijousta ta vasamoo?" — "One." — Ottav sen jousen ta panoo vasaman jousella ta sanoo: "mie kun ammun vasaman, kumpane teistä ennen ennättänee vasaman tavottoo, sillä suupa lankioo." — Ampu, kai juoksevat vasaman jälessä. Hyö kun saatih näkymättömih, hän suupan päällesi ta matkohise. Hyö vasamasta uuelleh toratah, kun yhtaikoo luokse tultih. Kotvasen torattua, jo äsen havatah, ettei miestä ta suupaa ni missä enämpi. "Jo vei suupamme," sano toinen. — "A vieköh, hyvä mies oli, kun vei, meiltä toran lopetti," vastasi toinen. Sen pimus (pituus, pituinen) se tarina.

Uupu kolmea sanoa.

Runoissa luemma Wäinämöisen venettä tehdessä uupuneen kolmea sanoa perälaian liitoksessa, kokkien kohentimilla, panemilla parraspuien. Mitä sanoja näillä ymmärrettäisi, siitä olen kuullut minne kunne'ki arveltavan. Usiammat päättävät näin: muinasilla esiläisillämme taitonsa ja oppinsa olleen runohin pantuna ja Wäinämöisen ei muistaneen kolmea sanoa siitä runosta, joka olisi neuonut, kuinka venettä tehdään. Olkoon kuten tahansa seki arvelu, vaan uskottavammaksi näyttää, vanhain kutaki tehdessä, työnsä alla erityisiä sanoja lausuelleen, joista kullenki paikalle toivoivat parempata onnea, lujuutta ja menestystä. Tästä luulosta on vieläki meikäläisillä erähiä jälkiä. Seppä esimerkiksi esinnä takomaan alkaessa, sanoo: "mie olen opissa ollut, seissyt seppien pajassa, kolmekymmentä keseä, yhenverran talviaki." Sitte hiilet ahjoon luova lausuu: "syteni tulehen työnnän, hiilet ahjohon ajelen"; tulta puhuessa: "tuli on tullut taivahasta, tullut taivahan navalta"; rautansa tuleen työntäessä: "työnnän rautani tulehen, teräkseni alle ahjon"; lietsoessa: "jo nyt painelen paletta, tahi lietson lietsintäni"; pihdet käteensä ottava: "siksi pihtiä pitelen, etten polta sormiani, käsiäni kärrytä"; rautoansa katsova: "mitä mun tuleni tuopi, kuta ahjoni ajapi"; takoa kalkuttaissa: "ohoh sinua rauta raukka, jo sa nyt johonki jouvut, ahjosta alasimelle, valkiasta valkkamille" edel. Tämmöisiä lauseita on muutamilla sepillä vieläki joka tempussa erittäin ja vaikka kohta itsetki tietänevät, ei niillä mitänä perää olevan, niin niitä eivät kuitenkana sanomatta heitä, koska sillä mahdilla näkivät opettajainsa ja ovatki entiset työnsä luonnistuneen. Niin myös venettä tehdessä olen kuullut sanottavan, muutamilla joka kaaren liitännässä ja joka naulanki kiinni lyödessä olevan omituisia lauseita ja semmoisia arvattavasti olivat Wäinämöisenki Kolme sanaa.

Lähteä Lappiin.

Wielä näinäki vuosina on ihmisiä lähtenyt Lappiin kaikenlaisia tietoja etsimään, sillä siellä luulevatki loihtokonstin olevan oikiassa mahdissa. Minä kun tulinki mennä talvena käymään sekä Wenäjän että Suomen Lapissa ja vieläpä vähä Ruianki Lapin sisässä otin erittäin tiedustellakseni tätä asiata ja saan nyt tiedoksi antaa muillenki, mitä itse tulin kuulemaan. Ne jotka Ala-Suomesta tietojen tähden Lappiin lähtevät, tulevat esinnä Kuusamon pitäjän kirkolle, johon sekä Kajaanista, että Oulusta luetaan likimäärin 25 penikuormaa. Siitä tulee Sallan eli Kuolajärven kirkolle vähintäki 12 penikuormaa ja Sallasta aivan kylätöntä matkaa niin toinen 12 penikuormaa Akkalan kylään Wenäjän Lapissa, jossa tietäjät asuvat. Tälle viimmeselle matkalle ei ole lähtemistänä ilman oppaatta, joka siis pitää Sallasta eli Kuolajärvestä ottaa. Waan Sallassa ei löydy jos kaksi miestä, jotka tulevat puheesta aikaan Wenäjän Lappalaisten kanssa. Eikö vielä näistäkän toinen osanne tietä, vai mikä lie syynä, että sanottiin aina yhden ja saman miehen Lappiinkulkioita opastaneen. Hän opastuspalkkaa kuuluu ottavan 10, 12 ja 16:ki Riksiä. Kun tulevat perille Akkalaan kylään, niin rupeaa tietäjä, kuultuansa millä asialla ovat, laulamaan ja nukkuu viimmen laulusta. Muutama senlainen laulu on seuraavaki, ehk ei kyllä täydellinen, ylimmäinen Lapiksi, alimmainen Suomeksi:

Aljeme tääll liutustella siivöi mied liukusedde; kuste lei moi tjselmei-aaltoits, kuste lei moi hortaits, kuste lei moi lotaits rieggetjsilmines, ryödökutsunes? — Peuveällin nollastalla, rieggetjsilmines käätsetalla. Eläs surr juoljitun, eläs surr kierreyn! vai, vai vaarrottell! Alji munni vaive-vaaru Alji munni köyrrytuoji; nuiku, nuiku paarnotsen! — Werrä voannits raujistall; suunnets, suunnets, paarnotsen! Pedsloutkaavest elleskaarre, näylepalkaid vaadetsulle, ruongivoassaid käidsestalle. —

Alamma nyt laulaa kyliä myöten liuahella; kuss' oli minun silmä-vaatimeni, kuss' oli minun hurttani, kuss' oli minun lintuni rengassilmine, rautakynsine? — Pöyän-päällä istuu, rengassilmillä katselee. Elä sure jalkojani, elä sure käsiäni! vain, vain varoele! Alko mulle vaiva-matka, Alk mulle isotyö; nuku, nuku lapseni! — Wärjön vuoma rauistelee; herättele, herättele, lapseni, Petäjälahdenkoassa elelen, kesäpolkuja kävelen syysvasoja katselen. —

Laulusta nukuttuaan, ja jota unta sanotaan toisinaan koko yön makaavan, luullaan Lappalaisen hengen kulkevan ruumiista irtanaisna katselemassa paikkoja, joihin laulaessa koki mielensä kiinnittää. Herättyään kertoo hän niistä kaikenlaisia ja tekeytyy sillä tavalla uskottavaksi tiedonhakialle. Waan pahoin pelkään, että kaikki Lappalaisen tieto, jonka nukkuessaan oli saavanaan, on hänelle jo ennen tullut tiedonhakian oppaalta ilmoitetuksi, joka pitkällä taipaletta Lappiin kulkiessa, kyllä ennätti kaikenlaisia toiselta kysellä. Sillä kun hänki saapi runsaan makson opastuksestaan, niin mielellään pitää yhteyttä Lappalaisen kanssa. Tätä Lappalaisen laulusta nukkumista sanotaan loveen lankeamaksi. Hokevat loveenlankeaja-Lappalaisten ei koskaan suolaa maistavan, koska suolaruoka olisi heiltä mahdin vievä. Monta kertomusta kuulin Lappalaisen tiedoista, joita lovessa ollessaan saisi semmoisiaki, että ei opaskan olisi tiennyt niitä ilmottaa. Lienevätkö vaan kaikki todet?

Ei kauan sitte tapahtunut asia.

Muutamassa keräjätuvassa nukku latamies humalalta voitettu. Nimismies varjoen häntä tuomarin silmiltä laittaulu eteen seisomaan. Kotvasen istuallaan nukuttua tuli mainittu lautamies unohtamaan, missä oliki ja yhty unimatkoillansa hevosen kauppaan jonkun toisen toverinsa kanssa. Miten lienee käynyt seki kauppa, vaan tuomarin parahillaan julistaissa, että laki määräsi jolle kulle rikosalaselle viisitoista paria, kiljasi lautamies penkiltänsä: "hui, hai! viisitoista! — olisit viisikymmentä ees sanonut, ei vähemmästä puhettakan." "Mikä se oli," kysäsi tuomari. "Ilman hevosiaan kuuluvat pihalla vaihtelevan," vastasi nimismies; Arvattamasti oli lautamiehellä viisikymmentä riksiä mielessään hevosestaan hintaa eli päällisiä saada, vaan jotka nyt näin sopimattomasti tulivat tuomarin viidentoista raippavitsan kanssa sekaumaan.

Sama nimismies sattu kerran pitäjämatkoillansa suinaamattoman elohalmeen halki kulkemaan. Hänellä oli opas eli tienneuoja, joka vihasta halmeen isännälle mielellään olisi hänelle vahinkoa suonut. Ahah, ajatteli hän, kun sai nimismiehen halmeen luoksi, enkö kerran pääse hänenki eteensä. Tällä mielellä viittasi hän halmetta ja sano nimismiehelle: "mikä se suostaki halmeesta lähtisi, kun kaikki asiat oikein käqisi!" Nimismies silmäili halmetta ja vastasi: "taitaispa, kun Jumala vuoen antaisi, kyllä lähteä kolmattakymmentä tynnyriä." Opas vähä häveten ei sitte virkkanut sen enempätä halmeen lähdöstä.

Satuja.

1. Omenapuu ja Fiikunapuu.

Mettiäinen teki pesänsä vanhaan onteen omenapuuhun ja keräsi sihen paljo mettä. Omenapuu tuli siitä suureksi ja rupesi toisten puiden kuulten makioistä tavaroistaan kerskaamaan. "Wähä kerskattava, lausui sihen fiikunapuu; laita esinnä omat karvaat hedelmäsi makiammiksi ja kehu sitte, elä toisen tavaroista suurentele."

Ei suurenteleminen kaunista ketänä, ja toisen ansiosta suurennella, se vasta on oikein tuhmasti tehty.

2. Kaksi Kamelia.

Kaksi kamelia kantoivat, toinen rahaa, toinen vanhoja, kelpaamattomia mattoja. Se joka kanto rahaa, astui edellä ja tuskin oli toista tuntevanansakan, niin suurena piti itsensä. Samassa tulivat rosvot metsästä, tarttuivat rahakantajaan, pieksivät pahaksi ja ottivat pois rahansa. Kun hän siinä sitte, rosmojen tiehensä mentyä päivitteli, sano toinen: "vaan minun huonoudessani ja köyhyydessäni kävi paremmin; en kadottanut mitänä, eikä minua lyöty'känä."

Liikarikkaudesta on useinki enemmin vaaraa, kun muuta hyvää.

3. Sirkka ja Muurahainen.

Sirkka soimasi muurahaista siitä, kun ei osannut laulaa. "Pidä suusi kiinni, sano muurahainen, laulusta ei ole suurta kunniaa, vielä vähemmin hyötyä, vaan työstä on sekä kunnia että hyöty."

Laulu laiskana pitäpi, virret työtä viivyttäpi.

Suomen kansan Arvuutuksia.

1. Juuriton jutaa kahen juuren keskessä.

2. Jänis juoksi jäätä myöten, kuikutti kujoa myöten, valkia hattu hartioilla.

3. Kaksi Kalevan poikaa, itse pirtissä asuvat, päitä pesiähän pihalla.

4. Kaksi miestä merellä souti, toistaan ei ne nää konsa.

5. Kaksi silmää, kumpiki puhkastaan.

_Osviittoja_: 1. Hevonen aisoissa. 2. Lumituisku. 3. Maatitsat eli Laipiohirret pirtissä. 4. Kuu ja päivä. 5. Korvon korvissa.

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Moni vanhaksi varopi, mutt' ei pääse puoletkana.

Hyvin muistettaqa asia niiltäki, jotka eläqät toisinaan, kun ei tulisi qanhanakan loppua.

2. Paha ompi vaimon valta, kahden valta varsin hullu.

Tämän asian mietinnön kokonansa heitän muille, lie tosi, taikka valhe.

3. Riski vaimo riiteliä, tekevä toruja akka.

Woipi vähä totuuttaki olla tässä sanalaskussa, vaan pahemmin peljättävä on kuitenki, että riiteliöiltä ja torujoilta akoilta enemmin tulee riidellyksi ja torutuksi, kun työtä tehdyksi.

4. Riita vaimojen varoista, miehelähän mentyänsä.

Sitä riitaa pelkään monenki ei pahastuvan.

5. Tyhmä töitänsä' kehupi, viisas ei virka mitänä.

Miten lienee; vaan mähä kyllä' taitaaki kehumisesta töille apua eli kaunistusta tulla, jos ilman eivät olle hyvät ja kaunihit.

6. Silmä siistillä eläpi, vatsa vain kantimilla, pere pellon antimilla.

Sentähdenpä pitäisi huolta pitää siiseeydestäki, muistaen, että silmäki tarvitsee elää.

7. Puhtaus on puoli leipä, vaivaisellaki varana.

Juteinen Uusissa Sanalaskuissa, Toinen Lai, luetaan pian sama sanalasku näillä sanoilla: Puhtaus on paras lahja, siin' on vara vaivaisengin. Kuten tahansa sanottu on kyllä tosi itse asia ja toivoisimma, missä sitä ei vielä ole havattu, vasta meidänki maassa havattavan.

9. Joka verassa se velassa; joka nahassa, se rahassa.

Kehottaa ei ylellistä koreutta vaatteissa etsimään. Tuhmasti kyllä ajattelevatki, jotka luulemat mitäkuta koristusta vaatteista saatavan, vaikka sitä vaston sekän ei ole kiitettävä tapa, ryysyissä eli muuten silmään pistävissä kehnoissa vaatteissa käydä, kellä varaa lienee parempiinki.

10. Söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei kestä vaate'rievut.

Nälkäsen sanat hyvän ruoan pariin päästyänsä.

MEHILÄINEN W. 1837.

Joulukuulta.

Routus ja Tallirenkinsä Tahvanus.

Tahvanus on tallirenki, Wei hän juomalle hevosen, Kaivolle kadikkaseljän, Läpisäären lähtehelle. Juotti Ruotuksen hevosta, 5 Lähde läikkyi, hepo kuorsui. "Mitäs kuorsut, korpin ruoka, Hirnut Hiisien hevonen!"

Läksi maahan rattahilta Kattomahan maan vikoja, 10 Näkemähän veden vikoja; Ei nähnyt maassa maan vikoja, Wedessä veden vikoja.

Iski silmänsä itähän, Kattoi päin luotehesen: 15 Näki tähden taivahalla, Pilkun pilvien raossa.

Wei hän tallihin hevosen, Heitti heiniä etehen, Levitteli verkalointa, 20 Sidotteli silkkivöitä.

Meni Ruotuksen tupahan, Seisatteli oven suuhun, Pysätteli partten päihin. Haastoi Ruotus ruualtansa, 25 Tiuskas tiskinsä nojasta: "Pese kättä, käy ruvalle, Ruoki Ruotuksen hevosta."

Tahvanus on tallirenki, Sano sanan Ruotukselle: 30 "En sinä pitkänä ikänä, Kuuna kullan päivänänä, Ruoki Ruotuksen hevosta, Kaitte kiivan kankaria; Itte Ruotus ruokkikohon 35 Tämän päiväsen perästä — Näin mä tähden taivahalla, Pilkun pilvien raossa; Jo nyt on syntynyt Jumala, Yliarmo auennunna." 40

Haastoi Ruotus rualtansa, Tiuskas tiskinsä nojasta: "Äsken on toet totesi, Walehettomat vakasi, Kun tuo härkä ammonepi, 45 Pääpönttö pölöttänepi, Jok' on syöty mennä syyssä, Toissa talvena tapettu, Liha syöty, luut jätetty, Kesi kenkinä pidetty, 50 Talvikausi tallaeltu."

Nousipa härkä ammomahan, Pääpönttö pölöttämähän; Nousi hännin häilymähän, Sorkin maata sotkemahan. 55

Tahvanus on tallirenki, Hän sanoi sanalla tuolla: "Onko jo toet toteni, Walehettomat vakani? — Nousipa härkä ammomahan, 60 Pääpönttä pölöttämähän; Jo on syntynyt Jumala, Yliarmo auennunna."

Haastoi Ruotus rualtansa, Tiuskas tiskinsä nojasta: 65 "Äsken on toet totesi, Walehettomat vakasi, Kun tuo kukko laulanepi, Kanan poika kajahtanepi, Jok' on paistina vadissa, 70 Liha voilla voideltuna, Höyhenillä höyhkenillä, Jäsenillä järkkäneillä."

Nousipa kukko laulamahan, Kanan poika kajahtamahan, 75 Luillansa luhisemahan, Höyhenillä höyhkimähän, Kynsin maata kaapimahan, Siivin sillat pyyhkimähän, Isännän ilolliseksi, 80 Emännän elolliseksi. Lauloi kukko kujahutti, Kanan poika kajahutti, Kukko kuuelta sanalta, Kanan poika kahdeksalta. 85

Tahvanus on tallirenki, Hän sanoi sanalla tuolla: "Jo nyt on toet totein, Walehettomat vakani; Nousipa kukko laulamahan, 90 Kanan poika kajahtamahan, Jo on syntynyt Jumala, Yliarmo auennunna."

Ruma Ruotuksen isäntä Weitsen pöytähän vetäpi, 95 Sanopi sanalla tuolla: "Äsken on toet totesi, Walehettomat vakasi, Kun veitsi vesottanepi, Jonka pöytähän sivalsin; 100 Jot' on vuosi vuoliskeltu, Kaksi kannettu tupessa — Weitsenpää vesottanepi, Wesaset lehdittynepi." Alkoi veitsenpää vesota, 105 Kasvoi kaunihit vesaset, Kuusi kullaista qesoa, Lehtiqesan seitsemännen.

Tahvanus on tallirenki, Hän sanoi sanalla tuolla: 110 "Joko on toet toteni, Walehettomat vakani? — Jopa veitsenpää vesosi, Jonka pöytähän sivalsit; Rupes kukko laulamahan, 115 Kanan poika kajahtamahan; Nousi härkä ammomahan, Pääpönttö pölöttämähän; Jo nyt on syntynyt Jumala, Yliarmo auennunna, 120 Jo nyt luovun Ruotuksesta, Otan usko Jesuksesta." Jouluna Jumala syntyi, Paras poika pakkasella; Syntyi heinille hevosen, 125 Sorajouhen soimen päähän. Härkä olkia levitti, Sika penkoi pehkuloita, Pojan pienen peitteheksi, Katteheksi kaikkivallan. 130

_Jälkimaine_. Tätä runoa on koottu sekä Hämeestä että Savosta ja Wenäjän Karjalastaki, millä lienee aikoinansa niin hajalla laulettavaksi joutunut. Nähtämästi on se paavinaikuisia jaarituksia Wapahtajamme syntymästä ja semmoisena pidettävä. Ruotus lienee yksi kun raamatun Herodes ja Tahvanusta laulovatki Hämeeessä ja Savossa Tapaniksi, joka on raamatun Stephani. — Toisintoja tähän runoon saapi, ken tahtoo kirjasta: Suom. Kans. Wanh. Runoja edl, koonnut ja pr. Z. Topelius, 4. Osa, s. 20 ja Avisista: Helsingfors Tidningar, Årgången 1829.

Murheruno Pielisen Kirkkoherran JACOB STENIUKSEN Kuolemasta.

Harvon saat nähä hyviä Syntisihmisten seassa, Jotka kautta kaiken haaran Aina arvossa asuvat, Ja ovat kilvan kiitettävät 5 Sekä Herran Sionissa, Että muissaki menoissa. Harvon taitahan tavata, Neki kuollo korjoapi, Wiepi Tuoni viekkahasti, 10 Kaikki Kalma kaatelepi, Peittelepi maan povehen.

Woi sinua, Tuoni tuima, Kuollo kauhia, kamala! Kun et vielä viivytellyt 15 Matkoillasi maailmassa, Ettei Pielisen pitäjän Kirkkoherra kiitettävä Olis mennyt meiltä poies, Ennen ehtoa erinnyt. 20

Wielä oli voimallinen, Wahva varsin ruumihilta, Wielä totta toivottihin Suurta iloa hänestä, Koska muuttu mustemmaksi, 25 Taivas pilvesty peräti, Yö jo päivälle pätösi, Loisti loppu luonahalta.

Jo olen jotaki nähnyt Ajan entisen kulussa, 30 Nähnyt tulta, nähnyt tuulta, Nähnyt nälkiä kovia. Nähnyt suuria sotia, Rajamailla raskahia; Olen ollut onnetoinen, 35 Kokenut ajat kovimmat, Eläessä Eenperinki, Salomonin sauan alla; Saanut Wielä saalihiksi Sille suurelle Simolle, 40 Aflekille ankaralle.

Oh jos kaikki kaipaukset, Kaikki surkiat suruni, Kaikki vaivat vaikehimmat, Tulisivat tutkituksi, 45 Pannuksi paperin päälle, Niin ne nihki löytyisivät Meren sannan vertaseksi.

Näien surujen sekahan Pitää pantaa toella 50 Kuollo meiän kirkkoherran, Uskollisen opettajan. Nytpä, Pielisen pitäjä, Surkuttele surman töistä, Puhu päivistä pahoista, 55 Omistasi orvon lailla!

Olisiko vaaka vahva, Waaka paljon painavainen, Jolla Pielisen pitäjän Saisin vaivat viesatuksi; 60 Kun en saattane sanoilla, Tätä muiten muistutella.