Part 7

_Jälkimaine_. Paavali Korhonen Rautalammin pitäjästä Savossa, jonka tekemä tämä runo, on sekä saanut, että ansannut kuulusan nimen runoistansa. Tilaa saadessa tulemma kyllä meki hänestä ja runoistansa enemmän kertomaan, nyt joita kuita sivumennessämme muistutellen. Ennenki monelle tiettävästi on vanhoissa runoissamme tapana, toisilla sanoilla ikäskun parantaen kertoa itsekutaki lausetta. Nykyaikuisissa, erittäin herrasrunoilioilta tekemissä, ollaan tässä asiassa huolettomampina, kun pitäisi. Tosiaanki on senlainen parannus eli kertolauseelma suuresti runoa kaunistava, jos ilman sopivasti, eikä kun pakolla, toimitetaan, eikä ylen monilla kertolauseilla yhtä puhetta pitkäksi venytetä. Korhonen, ehkä vähän tässä kohdassa vanhoista poikkeava, ei kuitenkan peräti kertolauseita unhota. Niin esimerk. v. 19 "Ei sillon sinistä nähty" kertoen: "Eikä paljo painettua." v. 21, 22. "Sillon sulhoset sojotti mehtikanan karvasina" kertoen "Nuoret neiot naitavatki varsin varpusen värisnä." Jos saamma sanoa ajatuksemme, niin kuitenki kuulemma Korhosen ennemmin puuttuvaisen, kun ylen liiallisen kertolauseillansa olevan.

Toinen kohta, jossa kylläki runon kehnoudeksi nykyset runosepät usein vanhoista poikkeavat, on, etteivät katso, kuinka kussaki runojatkossa lyhyet ja pitkät tavuet tulisivat paikallensa kumpasetki. Joka erityinen runo taikka runovärsy jakaupi neljään jatkoon, itsekuki kaksitavumen. Niin esimerk. nykysessä kaksi viimmeistä:

Sitä — myöten — silmät — suuret, Kun on — ohta- — ki le- — viä.

Wanhain runolakia myöten ei konsa jatkon jälkimmäinen tavut saisi olla pitkä'äänellinen, eikä edellinen tavut, jos missä uuden sanan alkaa, lyhytäänellinen. Sanasopunsa vuoksi ovat sentähden kehnompia runoja: v. 26. "Eikä maha mestarien", jossa sana maha alkaa toisen jatkon lyhytäänellisellä alkutamuella, v. 71. "Löysi raavaalle ravinnon" (Löysi — raavaal— le ra — vinnon), jossa sana raavaalle toisen jatkon jälkimmäiseen tamnehen panee pitkän äänen. Ainoasti ensimmäinen jatko sopii ilman runon vähintäi riivaumatta senlaisella sanalla alettaa, jossa alkutavutki on lyhytäänellinen ja sentähden ovat runot: "Näky miehiä mäellä", "Joka henki helluntaina", "Tuli tuskalla kesään" jne sanasopunsa vuoksi kyllä kauneita. Waan peljätessäni päätettävän, jo kehnommalla kannalla, kun onkaan, ylistetyn runomahdin Suomessa olevan, jos vielä muistaki pienistä virhistä tekiöitä muistuttelisin, en niistä virka mitänä, ilman Kerhoista nykysestäki runostansa kiittävä ja sen kauneista lausumista. Waston mielipuolten huutavia ääniä, aikain yhtäläiseen pahenemisesta, on hän asianmukasesti älynnyt, niiden toisissa paranevanki, josta aineesta v. 36 aikain ymmärtämästi kyllä lausuilee. Jos kaikilla saarnoilla aikain pahenemisesta vähintäi perää olisi, niin miksi tämä maailma ja sen elämä jo eivät olisikan muuttuneet? En kuitenkan soisi tällä kysymykselläni taikka muilla lauseilla millään tavalla suruttomuutta puoltamani, vaan toivon itsekunki aina varalla pitämän, ettei toden peräsesti ajat paheneisi, vaan luontoansa ja kaiken elämän arvoa myöten tuo tuostaki tulisivat paremmiksi. Tätä toivoa ja sen myödittämistä ei kuitenkan pidä iankaikkisilla valheilla ja muilla loruilla aikain turmeltumisesta perustaa, sillä ennenkän ei konsa ole ollut "tyhjästä tytyä, valehesta vatsan täyttä." Epäilemättä tekisivät kaikki ajan saarnaajat paljo toimellisemmasti, jos elämän oikian arvon ja perän ihmiselle osottaen keralla neuoisivat, miten aina paremmiksi ja täydellisimmiksi päästä. Niin tehtyä taitaisivat viimmen itseki älytä, aikain toisinaan paranevanki.

Muinelmia.

Lieto Lemminkäinen.

Löytyy ehkä montaki Suomessa, jotka eivät ole Lemminkäisestä sanallakan mainittavan kuulleet ja toisia vähä huolivia, jos vastakan kuulevat. Ja antaisimmapa meki hänen tuhatvuotisessa ja pitempiaikuisessaki levossansa levätä, ellei toisinaan itse luonto vetäisi mieltämme nykysestä, millon taaksipäin eletyn ajan alkuperiä muistelemaan, kullon edelle tiedustelemaan kaiken elämän seuruuta. Niin nytki kauas halki menneen elämän työntyessamme emme en'nen seisotu, kun niille ajoille tultua, joina tapaamma Lieto Lemminkäisen elossa, sitäki hyvää tältä matkalta toivoen, näkevämme, onko nykynen olomme niinkän muinasesta muuttunut ja sivistynyt, että arvelematta taitaisi näiden menneitten aikain rinnalle pantaa ja osottaa voittaneemme, mikä kaikella ololla, toimella ja elämällä on peränä, vähitellen parata, kaunistua ja sivistyä.

Suomen kansaa arvellaan muutamilta Wapahtajan syntymäaikoina nykyseen asuntomaahansa muuttaneen. Tarkempata vuosilukua on kaikitse mahdoton nykyaikoina siitä saada, eivätkä liene kaikki Suomalaiset yhteen aikaan tulleita, vaan toisten jo Wapahtajan syntymäaikoina maassa ollen, toisten Wielä laajalta Wenäjän maita kierrelleen ja vasta kolme, neljä eli usiampaaki vuosisataa myöhemmin tänne siottuneen. Heitä ennen asu Lapin eli Pohjan kansa maassa, joilta uudentolaisten miten millonki, sodalla eli suosiolla, piti asuttavansa voiteksella. Mainituilla sodilla emme saa yhteisiä kansan sotia ajatella, vaan ilman, kuten kussaki paikassa Suomalaisia joukkoja tuli Lappalaisten elannoille, tappeloita tapahtuneen pienempien ihmisjoukkoin välillä. Sitte tavallisesti Suomalaisten voitettua ja paikalle jäätyä, Lappalaisten edemmä siirryttyä, elettiin joku aika rauhassa ja sovinnossa siksikun uusia Suomalaisjoukkoja tuli maahan ja pakotti entisiä edellänsä Lappalaisten paikoille muuttaumaan, taikka itse, entisten sivu kulkien, sinne siirtihen. Marsin mahdoton asia on, näiden sotien muulla tavalla tapahtua tainneen, taikka Lappalaisten ja Suomalaisten suuremmilla joukoilla millonkan keskenänsä tapelleen, sillä vielä vähemmin, kun nykyaikoina, taisi siilon Lapin kansalla varoja koossa olla, joilla olisi voitu yhteiseen maan sotaan rustauta, vaan oli itsekuki likipäiväseltä tarpeeltansa vaadittu kotopaikalla pysymään, siinä porokarjoilla eli kalastamalla eläen. Ilman asu kansa laajalla metsissä ja erämaissa ei aina likimmäiset rajakotkan toinen toisistaan tieten, jotta olisi ollut helppo mäkeä yhteen sotaan kutsua. Sen mukaa oli Suomalaisillaki sillon elämänsä. Waikia olisi ollut heilläki suurempiin joukkohin yhtyä, eikä sitä tarvittukana, jo vähemmissä joukoissa Lappalaisista voiton saaden.

Suurimman Suomalaisjoukon taisi aikoinansa Kaleva näille maille johdattaa. Hänestä itsestä emme enää tiedä suuresti mainita, vaan ainaki on hänen likimmäisistä jälkeläisistänsä joksiki tietoja. Nyt toiset heittäen otamma erittäin Lemminkäisestä kertoa, mitä muinasissa kansan runoissa olemma löytäneet häneen koskevata.

Luoteista suuntaa Wäinölästä ja Ilmasta, jotka molemmat näyttää Kalevalan kyliä olleen, asuu Pohjolan matkalla Manhan äitinsä kanssa merensaarella Lemminkäinen. Saaresta Pohjolaan päin pistihen laaja lahti mannermaan sisähän, jota siitä Lemmenlahdeksi nimitettiin, että oli Lemminkäisen asuntopaikan vaiheilla. Tätä lahta kohden soukistu saari niemeksi, jota Lemminkäisen kotinimestä Kaukoniemeksi sanottiin. Niemen kainalossa oli Lemminkäisillä komia kartano ja ympärillä vainioita, joita itse käsillänsä viljeli.

Tavallisimman nimensä lienee isältänsä Lemminkäinen perinyt ja mainitaanki häntä muutamasti Lemminkäisen eli Lemmin pojaksi. Muuta emme kuitenkan hänen isästänsä tiedä, kun hänenki sotia käyneen ja muutamasti kovemman onnen vaihessa kotimaaltansa pakoon lähdettyä soutaneen kauas piilopaikkaa etsien. Ilman oppineen ja mahtavan miehen sihen aikaan olleen, sillä muisteleepa paikon vielä poikaki isänsä innosta. Nuorena näyttää isästänsä orvoksi Lemminkäinen jääneen ja sitte äitinsä turvissa mieheksi kasvaneen. Leskenä ja pienellä pojalla mahto useinki äiti köyhyyttänsä surkutella ja poikaansa, jota hellästi aina rakasti, siksiki liedotella, että viimmen muiltaki lieto Lemminkäiseksi mainittiin. Waan tästä liedosta, vähäturvasesta eli vaivasesta pojasta aikaa voittain kasvo jalo, kaunis, pitkä, verevä mies, jonka vertoja harvassa löyttiin ja jota aikoinansa tytötki kyllä hartahilla silmillä lienevät katselleet, jos muuten saamma uskoa, mitä itse, kerran muinosiansa muistelema, siitä Lemminkäinen lausuu sanoen: "moni katso muotohoni, varteheni valkotteli." Näin ollen pulska, mustahivuksellinen, suoneva, voimakas mies ja muuten moninaisilla tiedoilla ja taidoilla hyvin rustattu uros, jopa vainen taisiki itsensä urosten sulhoksi verrata ja syrjäläisiltä nimitettää millon veitikaksi, millon verrattomaksi pojaksi ja jumalaksiki, joka nimi sillon oli tapana muillenki yleville tietäjille antaa. Waan äitinsä sano häntä millon kultaomenaksi, millon hopiasauaksi eli poikapätöseksi eli muuksi. Muuten kodin keskellä Lemminkäisen oikia nimi näyttää olleen Kaukomieli eli lyhemmästi Kauko, jonka vanhemmat heti synnyttyä lienevät pojallensa antaneet, sillä näyttäen kauas mieliväistä eli ulomma yrittäneistä miestä lapsestansa toivovan. Millä ehdolla Lemminkäistä toisinaan Ahdiksi sanotaan, emme moi arvata'kan, ellei olisi Ahti ollut isänsä varsinainen nimi ja tuntemattomilta sentähden välistä poikaaki sillä mainittu.

Wirkomma hänen tiedoistansa ja saamma sivumennessä senki mainita, mitä tietoja sillon suurimmassa arvossa pidettiin. Ylhäsimminä tietoina pidettiin lukuja, joilla luultiin voivan ihmisen jotai elämänsä onneksi eli muuksi hyväksi saattaa. Lukuja yli toisia, joilla rukoiltiin metsän onnea, toisilla karjan menestystä eli onnea maaviljelössä, toisilla poistettiin vastuksia, toisilla parannettiin tauteja ja muita kohtauksia eli rikottiin elämän onni vihamieheltä, muita muilla. Kaikkia senlaisia tietoja ymmärrettiin sillon laulamisella ja kaikissa niissä oli Lemminkäisen äiti hyvin oppinut, jolta sitte aikaa voittain poikaki näissä aineissa oppi enimmän taitonsa ja mahtinsa. Niin hänellä kun muilla tietäjämiehillä oli aina kukkaro matkassa täynnä moninaisia koneita, joita lukujen ohessa tarvittiin mitä millonki toimittaissa. Näissä kukkaroissa kannettiin aineita erittäin senlaisista kohdelmista, joihin tavallisessa elämässä useimmin yhdyttiin, taikka joita muuten tarvittiin. Niin näemmä paitsi tulirautaa, onkea ja muita pienempiä tarve'kaluja Lemminkäisen kukkarossa varalla olleen elämen karvoja, linnun sulkia ja muita senlaisia. Niin missä tahansa ollen ei tarminnutkan kun kukkarostaan poimia näitä karvoja eli sulkia, kalan evästä, ihmisen luita eli hivuksia, puun kuorta, veden ja tulen osottavia aineita jne, niin niistä laulamalla synty itse eläväki, lintu, kala, ihminen, puu, vesi, tuli ja muita. Tämmöisten tietojen ohessa oli Lemminkäisellä monta muutaki oppia ja taitoa. Itse raudotti hevosensa, valmisteli veneitä ja suksia, viljeli maata ja kävi jousimiehenä metsissä.

Sotateillä ja muilla vaarallisilla retkillä oli Lemminkäinen rautapaitaan eli sotisopaan varustettu. Tämän päällä kanto kauniin sarkasen kauhtanan, terässolkivyöllä ja lukulla (luistolla, lustuilla) kiinnipidettävän. Wyöltä rippu oikialta puolelta puukko, vasemelta kalpa eli lyhyt, leviä ja vahva miekka, moninaisilla kaunistuskuvilla terässä, varressa ja putkessaki. Paitsi näitä aseita ja jo ennen mainittua tieto- eli mahtikukkaroa oli olallansa jousi ja viini, keihäs kädessä. Jalkavarustuksena piti varrelliset kengät sukkain ja syylinkäin päällä, käsiturvana kintaat, joita myös usein kyisiksi kintaiksi eli matosiksi vantuiksi sanotaan, sillä näitä, kuni muitaki pidettäviä, oli sillon tapana käärmeen mujuissa kastella, jotta tarttumisia, ryhtymisiä ja kaikenlaisia rikkeitä vasten lujiksi tulla.

Niin marustettuna Lemminkäinen ja vaskikyparillä päässä ei toki tainnutkan paljo "huolia huonommista, hyviäkänä hatäytä", kuten itseki muutamasti kehuu. Hyvin kulkia uros, millon suksilla, kullon veneellä, konsa reellä, konsa ratsulla, jo usein yhtyki kaikenlaisiin seikkohin, joissa ainaki näytti miehen olevansa, jotta viimmen peljättiinki, eikä välistä pitohin ja kokouksiinka kutsuttu. Sillä voimansa, mahtinsa ja nuoruutensa innossa ei liene aina tarkon katsomaan tullut, mihin tappelotilassa toista lyödä kamahutti, ettei toisinaan olisi lyöny kuolemanki omaksi. Tämän ylimääräsen innon ja omiin voimiinsa luottamisen pidämmäki hänen suurimmana vikana. Näiltä vietävä, temmottava, harvon päältä ajatteli, mihin peräytyä, eikä toisinaan kuunnellut vanhan äitinsäkän varotuksia, vaikka ilman rakkaana piti. Waan näistä ja muista tulemma kohta hänen erityisten töitensä ja tointensa muisteloon päästyämme laviammalti kertomaan. Näiden töiden ja tointen ohessa tulee usein Pohjolasta mainittavaksi ja sentähden siitäki muutamia sanoja.

Pohjolalla oli monta muutaki nimeä mistä millonki otetuita. Luotelaksi mahdettiin sitä kutsua luoteisen päin Suomen kansasta ollen, Pimentolaksi siitä, että oli päivän vastasella, pimiällä yön suunnalla. Sariolan (Saraikon, Sarojahan) nimen luulisimma siitä saaneen, että oli soiden ja nevain vaiheilla, joissa sillonki arvattavasti paljo saraheiniä kasvo; Untamolan, koska pitkinä talvisina öinä taisi viljalta unta paikalla olla. Lapin nimen alkua emme voi näin arvelemallakan selittää, emmekä Turjan, jos ei tämä jälkimmäinen olisi tullut Gothilaisten jumalan nimestä Thor, joka Lappalaisillaki taisi vähin tuttuna olla.

Pohjolassa elettiin usiammassa talossa, joista mainitaan olleen muutama linnallaki varustettu. Liekö vielä kivestä tämä linna ollut, jonka tähden runo kivimäeksi sitä vertaelisi, sillä muuta tavallista mäkeä eli vuorta tällä sanalla tuskin ymmärretään, kun kivihuonetta, koska sen ovista ja lukoista mainitaan ja sanotaan tavaroita sisässä suojellun. Tämä linnantalo oli saarella, ei kuitenkan loitompana mannermaasta saari, kun että salmen poikki tuliat useinki venettä huutelivat. Muuta kun tätä soukkaa salmea emme luule runoissa mainittavalla Pohjolan joella ymmärrettävän. Jos muuten yhdellä talolla Pohjolassa oli mitä erityistä suurempata valtaa, kun toisilla, sitä emme tiedä sanoa. Silla vaikka kohta näyttääki yksi talo toisia kuulusampana olleen, niin siitä vielä ei sovi sen erityisestä päävallasta toistensa suhten minkälaista päättää. Toisia rikkaammaksi päässyt, taisiki tavaroistansa yksi talo kuulusan nimensä periä, sillä ainaki on tavallinen rikkaamista enempi puhetta olla, kun köyhemmistä, taikka vanhan sanalaskun mukaan: "kuulusa poti pohatan, köyhän ei oo kuollokana". Kun vielä samassa talossa oli suuritietäjä emäntä ja muuki väki mahtavia loihtioita, niin jopa siinäki kyllä ainetta, mistä huudetuksi tulla. Tämän tietäjä emännän ja muiden loihtjoitten tähdenpä sitä aina peljättiinki Pohjolaan lähteä, monenki siellä jo surman löyttyänsä, jotta oliki tavallinen Pohjolata sanoa "miesten syöjäksi kyläksi, urosten upottajaksi", vaikka lieneeki tämä miehen syöjän nimi ei alkuansa Pohjolan kylälle vaan ohessa olevalle laajalle, aaltosalle merelle eli seljälle annettu. Niin alkuansa pahaa merta "miesten syöjäksi seläksi, urosten upottajaksi" verrailtua mainittiin viimmen yksillä sanoilla itse merentakaista kylääki.

Lemminkäisen aikoina kasvo Pohjolassa nuori, kaunis, ihana tyttö, jota kaukoaki muilta paikoilta käytiin kosjomassa. Näin muutamastaki lausuu runo hänestä:

Ompa neiti Pohjolassa Impi kylmässä kylässä, Jok' ei suostu sulhosehin, Mielly miehi'in hyvihin Kiitti puoli Pohjan maata Kun ompi kovin koria; Lihan läpi luu näkyvi, Luun läpi yin näkyvi.

Muutamassa toisessa runossa kerrotaan erittäin hänen vaatehtimastansaki näillä sanoilla:

Tuopa kaunis Pohjan tyttö, Maan kuulu, veen valio, Meni aittahan mäelle — Kolm' on aittoa mäellä, Uksi on emojen aitta, Se aitta parahin aitta; Siell' on arkku arkun päällä, Lipas lipahan lomassa. Aukasi parahan arkun, Kimahutti kirjokannen, Löysi kuusi kultavyötä, Wiisi villaista hametta. Puki päällensä parasta, Kaulallensa kaunehinta, Ripeintä rinnoillensa, Warrellensa valkeinta.

Ilman kaunista, ihanata muotoansa ja komiata pukua oli neiti töissään, liiatenki kangaspuissa hyvin osaava, kiitetty. Toisinaan tavattiin hän ylisillä, taikka runoa myöten pikkusen korkiammallaki, taivaan kaarella nimittäin, siellä kankaita kutoeleva eli kuin runo lausuu:

Pitelevä pirtojansa, Niisiänsä nosteleva, Kultakangasta kutova, Hopiaista helkyttävä, Kultasesta sukkulasta, Pirralla hopeisella.

Ja sillon vainenki, jos konsa muillaki tytöillä:

Sukkuloinen suikahteli Kärppänä kiven raossa, Piukahteli pirran piikit Tikkasena puun kupeessa, Käärilauta käännähteli Oravana oksapuussa.

Ei kumma että tämä muissaki töissä hyvin taitava, uuttera neiti, taikka runon sanoilla:

Hyvä tytti, Pohjan neiti, Jok' on soma sormiltansa, Aina liukas liikunnolta, Aina kengältä kepiä,

vedätti loitompaaki miesten mielet puoleensa. Waan Lemminkäisellä arvelemma olleen vielä toisenki mielen kosiomatkallansa Pohjolaan, sillä jo äskenki siitä mainittuamme pidettiin Pohjolan matkoja niinä aikoina kovin määrällisinä, ja missä vaara oli tarjona, sinne pyrki yhä Lemminkäisen mieli, joko kuulusan nimen halusta eli muun hyvän etsossa.

Niin jo matkalle yrittelevätä äiti kylläki kielti Pohjolaan lähtemästä poikaansa, sanoen:

"Ellös menkö, poikuein, Ilman tieon tietämättä, Ilman taion taitamatta, Pohjan poikien tulille, Lapin lasten tanterille. Siellä Lappi laulanevi, Tunkenevi Turjalainen, Suin sytehen, päin savehen Kypenihin kyynäsvarsin, Koprin kuumihin porohin."

Niin kielsi häntä äiti näinki toisella kerralla peljätellen:

"Tuho ainaki tulevi, Tuho poikaa pätöistä, Hukka lieto Lemminkäistä. Ei sinussa laulajata Pohjan poikien sekahan, Lapin tieon tienohille. Etkä tunne kieltä Turjan, Maha lausua lapiksi."

Näihin ja muihin äitin varotuksiin vastosi Lemminkäinen, jo ennenki noitia ja tietäjiä tavanneensa, vaan sen verran hänestä saaneen,

Min kirves kivestä saapi, Napakaira kalliosta, Järky jäästä iljanesta, Tuoni etyhjästä tuvasta;

joka saaminen ainakan ei mahtanut suuri olla. Wielä kiisti, jos siksi, yhtyisi, itse Lappalaiset laulaa sanoen:

"Jos tahon tasoille panna, Miesten verroille vetäytä, Itse laulan Lappalaisen, Itse tungen Turjalaisen, Käsin Kalman kattilahan, Kourin ilmahan kovahan, Polvin hyytä hyppimähän Säärin jäätä särkemähän Riitettä repäsemähän. Laulan halki hartioista, Puhki leuoista puhelen, Rikki rintalastasesta, Paian kauluksen kaheksi."

Waikka niinki mahtavan miehen ja taitavan laulajan piti kuitenki Lemminkäisen, semminki kosiomatkalle saadessa, jo tarkon kotona varaellatse. Kaikkiasi kulkuja, vaan erittäin kosioretkiä, pidettiin sillon kovin vaarallisina. Sentäpä oliki tapana, kansan taitavimmia tietäjiä erityisiksi kosiomiehiksi eli patvaskoiksi palkata. Näiden kosiomiesten piti moninaisilla luvuilla ja tempuilla jumalia, haltioita ja muita ylhäsempiä olentoja suositella, jotta varjelisivat vihamiesten rikkeistä, eivätkä ilman ylenkatseesta harmistuneina itsestänsä mitänä pahaa laittaisi. Erityisiä lukuja oli kateita, noitia ja velhoja vasten, erittäin Kalmalle, maan ja meden haltioille, eukko Luonnottarelle, erittäin sulhon ja morsiamen, naimakansan ja hevostenki onnen puolesta. Eikä kelvannut missä tahansa näitä lukuja lueksella, vaan piti kussa kuki, kalmistossa, sillan alla, koskikivillä, hettehillä ja puidenki latvoissa luettaa. Samate oli joka luvulla eriaikansaki, mitkä sulhon tielle lähtiessä, mitkä matkalla ollessa, morsiamen kotiin tullessa, siellä viipyessä ja jällen palatessa luettavia. Niin ihme'kö jos vieläki toisinaan sanotaan:

Siinä tarkka tarvitahan, Mies vakainen vaaitahan, Kun urosta naitetahan, Miestä mieähän vihille; Kun häissä hätä tulevi, Weren juoksu juomingissa.

Lemminkäinen ei kuitenkan erityistä kosiomiestä tiedusteltu, itse tehden, mitä tiesi tavittavan. Esinnä kengitti hevosensa,

Ettei kynnet kilpistynnä, Kalpistunehet kapiot, Ilmankana iljanella, Kalmankana kaljamalla.

Sitte tulen tanterelle tehtyä käytti muutamasti liekin halki hevosen, jotta entisistä rikkeistä puhdistua, niin valjasti jotta "vesi tippu vempelestä, rasva rahkehen nenästä". Tämän työnsä ohessa kysy äitiltä käärmeen vihoissa kasteltua, jällen kuivattua, paitaansa. Waan äitin ainaki lähtemästä kieltäen ja tuhosta mainiten, Lemminkäinen jo täysipuvussa päätänsä harjaava, vähä suuttumalla nakkasi suan eli harjan kädestään ja lausu:

"Sillon on hukka Lemminkäistä, Tuho poikoa pätöistä, Kun suka verin venyvi, Harja hurmehin kuluvi".

Tämän arvattavasti sano, sillä verraillen yhtä mahdottoman olevan, voida kenenkän häntä vastustella, kun oli mahdoton asia, harjan verta vuotaa. Tuskin taisikan mitä muuta tällä lauseella ajatella, vaikka sille sitte, kuin vasta näemmä, tuliki toinen päätös.

Niin tavallisissa aseissaan, rautapaitaan puettuna ja teräsvyön suolillensa sitonut lähti koista Lemminkäinen, mennessään ovella, pihalla, veräjillä, kosken korvilla ja muissa paikoissa varaelematse, taikka lukeva "synnyt syitä myöten, luottehet lomia myöten". Toimitettua, löi kerran ruoskalla hevoista ja tuli kolme päivää matkattuansa Pohjolan kylään. Näki kolme'ki taloa kylässä, eikä tarkemmin tieten, minne peräytyä, ajo alimmaiseen ja kysy kynnysedustalta:

"Oisiko talossa taassa Rinnukseni riisujoa, Aisani alentajaa, Luokin lonkahuttajoa?"

Wastattua, ei olevan, Lemminkäinen kauemmin sinkkaelematta ajo toiseen, keskimmäiseen taloon. Äskisen kysymyksensä tässä kerrottua ja pahemmanki vastauksen vanhalta akalta saanut, lähti poies kolmanteen, vierimmäiseen taloon. Kartanolle tullut kuuli aika rähinän tuvassa, pai'stavan, haastettavan, laulettavan ja loihdittavanki. Siitä oikialla tiellä olevansa Lemminkäinen tunnustellen ja lauluin kuultua jo itseki innossaan veti karahutti ruoskalla maata, jotta pöly paikalta lähti, mies pölystä sikeävä, joka sitte tulleelta hevosen riisu. Niin kävi sisään Lemminkäinen, koirat jo tullessansa haukkumasta lumottuansa. Sanotaan hänen ei ovesta, vaan nurkasta sisäytyneen ja oliki sillon taikana, ihmisten loihtotiedoillaan voiman muiksi ruveta ja pienimmistäki reijistä puetellatse, samatekun rahvaassa vieläki paikka paikan luullaan pahan hengen ja noitien sillä tavalla kuljekselevan, ollen niin tämä nykynen, kun esivanhempaimmeki muinanen luulo yhtä perättömiä, älyllisiltä ihmisiltä ei korviin otettavia. Toinen senaikuinen taika oli, sitä mahtavammaksi vastustajatansa suhten tietäjän päästä, mitä aikasemmin itse äkkäymättä toisen havatsi. Tämän Lemminkäiselle luonnistuneen, kertoo runo sanoen:

Kuuli ulkoa runoja, Läpi lauan laulajoita, Läpi seinän soittajoita, Läpi sammalen sanoja.

Niin mitenki sisäytynyt, ovestako eli nurkasta, näki Lemminkäinen tuvan tietomiehiä täynnä. Isäntä itse lattialla kävellen, eikä näin äkkinäisestä tulosta hyväksyvä, sano Lemminkäiselle:

"Olipa meillä ennen koira, Rakki rauan karvallinen, Lihan syöjä, luun puria, Weren uuelta vetäjä. Mi sinä lienet miehiäsi, Ja kuka urohiasi, Kun ei sua koirat kuultu, Eikä haukkujat havattu!"

Wastasi Lemminkäinen:

"En mä tänne tullu'kana Taiottani, tieottani, Ilman innotta isäni, Waruksitta vanhempani, Suuhun Untamon susien, Kitahan kirokavetten".

Kohta jälkeen paremminki mainitun tietonsa ja taitonsa osottava rupesi lauluille ja laulo koko tuvan miehistä puhtaaksi, kunne kunki työntäen, toisia

Pohjan pitkähän perähän, Lapin laajahan salohan, Kuss ei kule karjan kynsi, Waella hevosen varsa,

toisia taasen

Lapin laajalle lahelle, Miesten syöjälle selälle, Urosten upottajalle, Josta velhot vettä juovat Tulikulkut tuioavat, Lappalaiset lainaavat

ja vielä pahempiinki paikkohin toisia

Rutjan koskehen kovahan, Kinahmehen ilkiähän, Johon puut päin putovat, Perin vierivät petäjät, Tyvin syösten suuret hongat, Latvoin lakkapäät petäjät.