Part 8

Näin kaikki laulanunna, vaan yhden ainoan miehenpuolista heitti laulamatta Lemminkäinen "Ulappalan ukko vanhan, ukko vanhan umpisilmän" Ukko ei muita kehnompi olevinaan kysäsi, minkä hänen sikseen heitti, kaikki muut laulettuansa. Wastasi Lemminkäinen ei senlaiseen riettaan koskevansa, tällä ja muilla lauseilla kovasti ukkoa herjaten. Wihan innossa lähti itsestään ukko tuvasta ja miettien, millä herjasanoja ja muuta ylpeyttänsä Lemminkäiselle kostaa, juoksi Tuonelan joelle, jonne'ka hänen tulevaksi kuuksi, ehkä pitemmäksiki ajaksi, heitämmä Lemminkäistä vahtaamaan, itse Lemminkäisen Pohjolan tuvan herraksi tällä kerralla saatuamme.

Nykysistä ajoista.

Jo syystä saammaki laulaa — ei ole ajat enä niin kun olit ennen, entiset ajat ovat olleet ja menneet — kaikki rupeavat ne täälläki (Kajanin seuduilla) muuttumaan. Ennen maksettiin tervoista 10 Riksiä ja ehkä päällenki, vaan sitte kun se "mainio Ranskamaanlainen tervakauppias Punaparta" Euroopasta Helenan saareen muuttihen, niin toista ei tullut, joka olisi ymmärtänyt tervoistä oikian hintansa maksaa, jonka tähden se tuli puoltansa helpommaksi. Ennen moni vallanmies humalassaki eli talonpojan kanssa rinnoin, vaan katso'pa nyt! jo saapi oikein varalla pitää, ketä herrasmiestä enää humalapäässä tohdit puhutella'kan. Ennen oli siinä kyllä jumalisuudeksi, käydä ripillä ja kinkerillä, lukea aapis- ja katekismuskirjasi, mirsikirjaa ja pyhää raamattua ja niiden jälkeen kokea elämäsi käyttää, vaan nyt eivät ole mitänä. Kristityksi tulla pitää sinun erota toisista ihmisistä, isästä, äitistä, veljistä ja sisaristasiki, tuskin puhua, syödä eli maata heidän kanssansa, pukea körttivaatteisin, heittää kiireetki työsi ja halki yökaudet veisata Sionin virsiä, lukea Huutavan Ääntä taikka muita niitä kirjoja.[5] Ennen elonpuutteesta ei suuresti tietty, vaikka kyllä viisiäki ja usiampia hallavuosia perätysten nähtiin. Sentähden sillon sanoivatki arka noita säikähteli, viittä kuutta hallavuotta, seitsentä vesikeseä, vaan anna'pa nyt kaksikan tulla, jo heti nälkään näännytään. Waan tämä muutos tulee siitä että ennen Juosepin tavoin hyvinä vuosina koottiin aittohin, mikä nyt viinaksi keitetään ja juodaan ei kellenkän hyväksi, vaan kaikille muille kun viinakauppiaille pahaksi — viina viepi viljan maasta, kaiken kalanki veestä — taikka laulua myöten: "ennen löyly aitoissamme pellavaa ja liinaa, nyt ei löyvy talossa kun velkoa ja viinaa" (Gottlund).

Waan mitäpä näistä ja muista senlaisista pitkältä pa'issenkan, katsotaanpa itse vuosiaki, minkälaisia ovat viimmesinä aikoina olleet. Wiidettä vuotta tästä takaperin (183l) oli muistettava kuiva kesä. Kahtena kuukautena ei saatu sade'märkää, jotta kylläki kaikin paikoin toukoja pouti. Näin kauan oli peräti saateetonta ja kauemminki, jos pieniä sadekuuroja et lukisi. Sentähden paloki sillon paljo metsiä ja soitaki, joita tavallisina kesinä kyllä sait tarpeesi kahlata. Koko taivas oli toisinaan niin sumulta täytetty, ettet aina aurinkoakan nähnyt, vaikkei muilta kun savupilviltä peitettynä. Waan syksyllä mikä vähä, riihestä läksi oli hyvin kaunista, mainion valkoista, jauhokasta eloa — vaivon saat kauniimpata nähdä. Jälkiin (1832) tuli iso halla-, tauti- ja nälkävuosi, ettei nykykansa vertaa muista'kana. Halla pani myös sitäki seuraavan (1833 vuoden touvon, vaan kesällä ennen hälvesi viimmenkänä tauti, vähemmässä, kun vuoden sisässä, viidennen eli kuudennen osan meidän väestöstä surmattuansa. Niin vuonna jälkeen (1834) tuli mainittava viljavuosi, vaan joka kuitenkan ei tuottanut kaikkea sitä hyvää, kun olisi voinut, jos kaikki olisivat maansa kylvöön saaneet. Puolittain, paikon enemmänki, oli kylvämättömiä. Waan näistä pienemmistäki kylmöksistä tuli monelle, maksaa entisiä jyvävelkoja ja päälle, mitä vuoden elatukseksi tarvittiin. Eikä sanota niin kasvusata vuotta sitte Keisarikesän (1819) näillä seuduin olleen. Keisarikesäksi sanotaan viimmeksi mainittua muotta siitä, että korkiamuistosin Keisari Aleksanderi näitä paikkoja sillon kävi katsomassa ja oli sama-vuosi ollut muistettavasti hedelmällinen, niin että yhteinen kansa paikon vertailee tätä Keisarin käyntiä raamatun sanoilla "hänen askelensa tiukku lihavuudesta". Tähän viljasuutensa puolesta verrattava oli edellä mainittu vuosi 1834. Syksyllä samana vuonna sato aikasin paljo lunta ja ensimmäisen täyteen lehteen, jonka tähden lyngistyivätki latvoin maahan pienemmät lehtipuut metsissä. Koko metsä oli kun vipuja täynnä, jotta jänisrukka kylläki mahto joka askelelta surmaa peljätä. Myös tietki usiammin paikoin tulivat läpipääsemättömiksi, ilman uudelleen kirves kädessä raivamatta. Alkuansa myöten oli koko talvi luminen. Harva se päivä, jona ei lunta satanut ja kosolta. Eikä heittänyt lumen tulo kun Toukokuussa seuraavana muonna (1835). Maaliskuulla sitä ennen oli tasasillaki mailla lunta 8 ja 9 korttelia, vaan mäkivieruilla, alangoilla ja missä ikään tuuli oli sitä paremmin kokoon syydellyt paljo korkiammalta, jos puoleentoista ja kahteenki syltään. Aitoja ei näkynytkän, paitsi seipään päitä ja pisimmätki puut metsissä olivat kun muita suunnattomia lumitorniloita. Metsäsillä teillä ajoit kun syvässä ravissä eli ojassa, lumiseinät kummallaki puolella. Sillä metsissä oli lumi tien paikalta lujaan tallattu, laioilla koholle jääden; ei niin aavoilla, joihin joka kulkemisen ja entisen lumen tallaamisen jälkeen pölyttämällä syyti uutta lunta, että oli tie muita paikkoja pian korkiampi. Wastatusten matkoilla tultaessa, ka siinä katseltiin ja arveltiin, miten toisen taikka toisen tieltä poiketessa sivu päästä. Eikä ollut kaikin paikoin toivomistana ilman hevosen riisumatta. Menipä siinä toimessa toisinaan neljännyksenki tiiman aika. Waan hevonen vähänkän syrjään ajettu uppo selkää ja korviaki myöten lumeen, eikä päässyt läpi, jos et tietä eteen tallannut. Waaramailla, niinkuu Wuokatin, Talvi-, Naayuri- ja Leihuvaaran seuduilla Sotkamossa ja Puolangan vaaroilla saivat hevoset kylläki joutilasna olla. Sanottiin ei yrittämistänä kaikin paikoin olleen, niiden avulla heiniä ja puita — semminki pitemmän matkan päästä — metsistä saada. Ihmisten itse piti hevosiksi ruveta ja hiihtämällä metsästä tarpeensa vetää. Sillä vielä eivät ole oppineet hevoset suksilla käymään — jos konsa oppinevat — joka epäilemättäki paljon lumen aikana kyllä olisiki tarpeellinen. Enkä tiedä, jos auttaisi meidän lumessa, mitä Armeniassa muinen kylän manhin Ksenophontille opetti, kääriä vaatetta hemosen kavioihin, sillä keinon paremmin lumen päällä pysyä. Mainittu paljo lumi oli paikon pian lykkynänsä pienempiä taloja peittää, joka johdattaa mieleni muistelemaan, kuinka kummanlaisssti kerran muutamassa talossa matkustavaiselle sattu. Oli kattoa myöten aitan mäkipuolista seinää vasten vahvan lumikinoksen juoksuttanut. Niin eräs matkustavainen siltä puolen taloon lähemmä, ei tiestä tieten, eikä huonetta nähden, ajo täyttä vauhtia hevosensa, esinnä aitan katolle, siitä pihalle kahdenki syllän korkialta pudoten, sillä pihan puoli oli paljas. Sattu talonväkeäki pihalla olla, joka kyllä hämmästy tätä miehen, hevosineen rekineen, taivaasta putoamista, sillä ennen ei tietä sieltä ketänä hevosella alas tulleen, jos lieneeki muutamia sinne menneitä.

(Lisää toiste).

[5] Tämä ja muut nämät lausielmat ajan muuttumasta ovat kansan suusta ja keskeltä saatuja, eikä pidettäviä, kun muinaki tyhjinä puheina. Puolittain — tuskin puolittainkan — on tämä viimmenenki lause tosi. Ainaki vaaditaan enemmän, paljo enemmän, nykysinäki aikoina oikiaksi Kristityksi tulla, jonka jokanen itsestänsäki ymmärtää. Niin miksi olen näitä tyhjiä puheita tähän pannut? — Tosiaanki en ketään niillä suututtaakseni, vaan näyttääkseni, miten toiseltaki puolelta ihmisen mieli ja ajatus usein ilmotaksen.

Satuja.

1. Wähämielinen Härkä.

Laiska nälkänen härkä jokirannalle tullut näki toisella puolella komian, ruohosen lakson. Hyvinki uida osaava ei siihen kuitenkan ruvennut, vaan nakkautu maata ajatellen, eikö hän tuo joki, noin yhtäläiseen veden virtoessa, pian kuiviinki juosse, jotta jalan kastumatta yli päästäkseni. Niin joen kuiviin juoksemista odottaen heikenty syömättömyydestä siksi, ettei viimmen enää kyennytkän uimaan, vaan täyty paikalla nälkään kuolta.

Kut' et tee ajan ajalla, et ajan ajattomalla.

taikka

Joka tyynen Makaa, se tuulen soutaa.

taikka

Laihat laiskalla tilukset, maat karut makaajalla.

2. Kettu ja Korppi.

Korppi juuston varastanut lenti puun latvaan syömään. Mietti kettu, millä evään toiselta anastaa, eikä puuhun pääsevä, keksi seuraavan keinon. Rupesi puun juurelta hyvästi korppia ylistämään, sanoen kaikkein komeimmaksi linnuksi, eikä kun ääntä vajalla, niin toki olisiki toisten kuninkaaksi tehtävä. Korppi ylistyksestä ihastunut ja näyttävä äänellinenki olevansa aukasi suunsa aikatavalla parkastaksensa. Waan samassa putosi juusto, jonka kettu tuskin maahan päässeen poimi ja sen tehtyä lausu irvistellen: "niin kyllä oletki komia ja monihyvänen lintu, et mitänä vajalla, paitsi — järkeä".

Mieli markkoja parempi, toimi töitä kallihimpi.

3. Wanha leiona, Metsäsika, Sonni ja Aasi.

(Phaedr. Fabul. Lib. I FAb. XXI.)

Ken entisestä on arvostansa alentunut, Huonoudessaan mitättömiltäki herjataan. Ikänsä menneen ja voimiensa kadottua, Jo viimmesillään makasi heikkona leiona. Tuliset hampaansa näytti hälle nyt metsuri Ja otti koston muinen kärsimisistähän. Hänestä päässyt härältä sai hän sarvia. Ja aasi, kun näki näitä leionan kärsivän, Kavioita anto vihollisellehen otsahan, "En huolisi, sano sillon leiona, jos mua muut Paremmat herjaa, vaan sinäi maan ruokoton Sen teet; jo kahdestiki mä ennemmin kuolisin."

Suomen kansan Arvutuksia.

1. Rahko rautasaappahissa kierteli kivistä vuorta, somerista sorkutteli.

2. Lampahat lahen takana syöät kullaista kuloa, heliätä heinän päätä.

3. Itsellä ei oo, toiselle antaa.

4. Punalanka, puun pituinen, joka oksan nouattava.

5. Rautanen ori, liinaset ohjat.

_Osviittoja_. 1. Rahko s.o. aura; rautasaappahissa s. o. rautaterässä; vuorta s.o. peltoa eli halmetta. 2. Lampahat s.o. ihmiset; lahen s.o. alttaritarhan; kuloa, heinänpäätä s.o. leipää ja viinaa. Toiset sanoivat tätä arvutusta hiilistä uunissa, eikä alttariväestä. 3. Hioin (kovasin, Wiron kivi, siera, tahko, liippa jne). 4. Puun sydän. 5. Neula lanka perässä.

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Ilo on käki metsässä, lapsi pieni lattialla.

Käestä olemma jo ennenki Tammikuun osassa lausuelleet, jotta vähin pelkäämmäki paljoksi yhdelle tulevan, hänestä uudelleen muistutellessamme. Waan toivoessamme, kuitenki siksi älyä käellä päässä olevan, ettei, kiitoksestamme ylen suureksi rupeava, jo luulisi kaikki täyttäneensä, mitä vaaditaan, ja vasta tulisi huolettomammaksi virassaan, panemma vieläki muutamia ylistyssanoja hänestä. Mainittu kaikkein odotettu kevä'vieras on monelle yhtä sulonen, kun itse kevä'ki. Lapset riemahtuvat hänen talven mentyä taas ensikerran kuullessa ja rientävät muillenki iloansa ilmottamaan, tytöt toivottavat häneltä tulevia onnia näinki häntä puhutellen:

Kuku kultanen käkönen, Helkyttele hietarinta, Papurinta paukuttele, Saksan mansikka sanele! Kuku neittä naitavaksi, Tätä neittä naitavaksi, Kaunista kosittavaksi, Tänä vuonna vietäväksi, Huomena otettavaksi; Niin mä toiste tullessasi, Paikoille palatessasi, Kuon kullat kulmillesi, Hopiat hivuksillesi, Sinirihmat silmillesi, Punalangat pääsi päälle, Kaulahan komiat helmet, Kullan ristit rinnoillesi.

Jos lapsille ja tytöille, niin on samate vanhoilleki ikäkuluille käki suotu vieras, eikä hopulla mikän heitä enemmän huoletuttaisi, kun jos sanottaisi, ei enää käkiä kukuttelevan. Taas hänen kuultua ainaki toivovat vielä vuoden elävänsä ja oikein virkistyvätki uudelleen, olkoon sitte syy käessä eli keväässä etsittävä. Yhdenlaisen ilon sanoo nyt sanalasku lapsestaki lattialla olevan, josta lapselliset itse päättäkööt, onko.

2. Oli kaksi talonpoikaa yhdessä kylässä, joista toinen talon tavaroineen isältä perinyt, toinen työllä ja säästäväisyydellä tyhjästä aikain talon omistajaksi tullut. Waan vielä maanki omistajana puuttu häneltä alussa voimaa, niin peltojansa muokata, jotta olisivat aina täydeksi vuoden tarpeeksi kasvaneet. Niin kerran kävi rikkaalta laheläiseltänsä lainaa kysymään. Tämä, heti itseänsä toiseen verraillen ja paljoki parempana pitäen, sano: "miksi et muokkaa maitasi ja toimita asioitasi minun mukaan. Etkö näe, minkälaisen kasvun perin minä pelloiltani?" Toinen vastasi tähän:

"Hyvä purresta puhua, venehestä vettä juoa".

3. Ei salli savinen pelto koriata kuokkiata, piian pitkiä hameita, sukan vartta valkiata.

Wertaelee ei käyttävän talonpojalle herroina elää, joka kyllä onki tosi asia. Lukemattomia taloja on jo ymmärtämätön herrasteleminen hävittänyt meidänki maassa. Tämä herrasteleminen osotaksen toisilla vaatteissa, toisilla juomingeissa ja muussa elämässä. Toiset taas, vaikk' ei yhdenkän maan korjuussa pitäjiä, ostelevat usiämpia, sillä rikasten rinnoille päästäksensä, siksikun tämä valherikkaus ynnä maiden kanssa yhtäkkiä katoopi.

4. Koira on suen sukua, korppi haukan heimolainen.

Tällä merrataan pahoja ihmisiä, jotka ei keskenänsä riitauen, vaan puoltavat toinen toistansa ilkeydessä.

5. Kahen puut, kahen petäjät, kahen virsut penkin alla, kahen kalsutki sopessa.

Naimattomia naimaan, naineita onneensa tyytymään kehottava sanalasku. Kaisuiksi sanotaan paikan sääryksiä.

6. Kapia kasakan takki kahen hengen katteheksi.

Tämän sanovat tytöt kasakkamiehiä sulhoksi tullen; vaan, vaikka sanovat, he kuitenkan eimvät aina niin ajattele.

7. Saapi hiihtävä hikensä, riihenpuia lämpimänsä.

Työntekiällä ei joutopäiviä olevan, kuvaeleva.

MEHILÄINEN W. 1836.

Kesäkuulta.

Kaarlo kuningas.

Läksi Kaarlo kaupunnille, Werolle verikäpälä, Ruotsin murha murkkinalle, Pillomus on Piiterille. Läksi veikaten vesille, 5 Uhotellen ulkomaille, Päälle päien päästäksensä, Walloille ruvetaksensa.

Wenähen väki väkevä, Kuninkahan miehet kuulut, 10 Maaliman valitut miehet, Alinomaset kasakat, Illon aamun uotetahan, Kerta keskipäivälläki. Katsellahan, käännellähän, 15 Selvälle meren selälle, Ulapalle aukialle; Kaarlo kaukoa näkyvi, Sinisorkka sinnempätä, Kahen luotosen lomatse, 20 Päällitse Satamosaaren.

Wenähen väki väkevä, Meiän korkia komanto, Komantierat korkiammat, Ne leipo kivisen leivän, 25 Kakun paisto kallioisen, Kakun rautasen rakensi, Tulevalle vierahalle, Saavalle käkeävälle. Kaarlo ei oo kaukana enämpi, 30 Kovan loittona koroli: "Wenälainen veikkoseni! Saa lihoa syöäkseni, Tuo olutta juvakseni." Wenähen väki väkevä, 35 Kuninkahan miehet kuulut, Ei ne anna ampumatta, Eikä syötä syöksemättä; Ampumalla antelevi, Syöksemällä syöttelevi. 40 Joutu jouset joikumahan, Jäntehet järäjämähän, Kivileivät lentämähän, Rautaharkot raastamahan, Kohti Kaarlon karpasoa, 45 Punaparran purtta myöten.

Jo tiirut tipahtelemi, Purje'puut tomahtelevi, Puraksihen purje'nuorat, Mastot maiskahti merehen, 50 Purjehet putoelevi, Hajoeli hattaroiksi, Noiksi tuulen vietäviksi, Ahavan ajeltaviksi. Kaarlo kuulusa kuningas 55 Jo tunsi tuhon tulevan; Jopa tässä lämmittävi, Jopa riipi rinnuksia, Housun nappia hosuvi, Tullessa tulisen nuolen, 60 Teräsnuolen tellätessä.

Kaarlon kulkku kuivettuvi, Kero käypi keltaseksi, Parta vaahessa valuvi: "Wenäläinen veikko rukka! 65 Anna vettä juoakseni, Ostoa veroksi vettä, Wenäläiseltä veroksi."

Wenäläinen vet sanovi, Komarinta kolkkasevi: 70 "On vettä venosi alla, Alla laivan lakkimista, Juoa kulkun kuivanehen, Apata halunalasen; Wettä viljalta veroksi, 75 Kaarluelle kaunihille."

Kaarlo varsin vastoavi, Mies paha pakaelevi: "Werell' on vesi meressä, Rannat Ruotsin raatoloita." 80

Jo on Kaarlo kahlehessa, Sinisorkka silmuksessa: "Wenäläinen veikko kulta! Jätä Wielä heikko henki; Emmä toiste tulle'kana, 85 Wasta saane'kan verolle."

Karku Kaarlolla tulevi, Lähtö Ruotsin rohkialla, Tullessa tulisen nuolen, Kivileivän lentäessä, 90 Rautaharkon raastaissa. Wanno vaikian valansa: "Ennen kieli kirvotkohon, Silmä päästä siirtyöhön, Kun ma tänne toiste tullen." 95

_Toisintoja_. v. 1. L. K. k-kihin. v. 9. Piiterin v. v. v. 20, 21. Meren luotojen I. P. Atimo (Atamo) saaren. v. 24½; Kovat kostinsa asujat. v. 25 Leivotaan kivestä leipä, K. p. kalliosta. Rautaharkkoja rakenti, Terästikkuja tekevi. v. 38½ Ojenna ojentamatta, v. 42. J. järahtämähän. v. 44. Rautanuolet raastomahan. v. 50. M. maikasi (maikavi) m. M. maahan maiskoeli, v. 61. T. tempoessa. v. 62. K. k. kuivahtavi. v. 71. "O. v. venon perässä. Wett' on laivan laian alla." v. 79, 80. "Ei tunnu vesi veeltä, Wesi tuntuvi mereltä, Rannat Ruotsin raatoloilta." "Aion (Aivin) on vesi verellä, Ruotsin rannat raaviskoita, Myssypäit' on myllistetty, Lakkipäitä langeteltu, Pyöräpäitä pyöritelty." v. 81, 82. Jo on Kaarlo kaupunnissa, Pillomus on Piiterissä, v. 88. Läksi maalle marsimahan, Ruotsin maahan rohkiahan. v. 93. "Kieli suusta kirvotkohon."

_Jälkimaine_. Tämä laajalta Wienan läänissä laulettama runo ei ole jos sadan ja muutaman kymmenen vuoden vanha, sillä muusta Kaarlosta siinä ei liene'kän puhetta, kun mainiosta Ruotsin entisestä kuninkaasta, Kaarlo XII:stä. Urhollisimmia sotioita sama Kaarlo, olisiki hänen sodistansa enemmin lausetta, kun pienen kirjan veroksi, taikka suuremmanki tarpeeksi. Waan ne nyt syrjään heitämmä, sen ainoasti mainiten, hänen jo viidentoista vuoden vanhasta itsepäällänsä kuninkaaksi ruvettua esinnä kymmenkunta vuotta yhtäläisellä onnella sotineen ja kaikki vastustajansa voittaneen, siksikun somemman ajan tultua itsemuistettavassa Pultavan tappelossa (1709) Suurelta Petriltä, silloselta Wenäjän hallitsialta, voitettiin. Siitä sitte Kaarlo Turkkiin paennut viisivuotisen sielläolon perästä jälle kotimaahansa palasi, sitä vielä, muutaman ajan, taikka loppuunsa asti (1718) hallitseva, näin ylehensä 21 vuotta Ruotsissa kuningasna ollut. Koko tämä aika, liiatenki loppupuoli, oli Suomelle kovan surkia, onneton. Sillä jos lomittain vähä aika saatiinki rauhassa eleä, niin vietiin miehiä ulos, Ruotsiin, Juuttiin, Puolaan, Saksaan, Norjaan, Wenäjään ja Turkkiinki, kussa kullonki surmansa löytäviksi. Wielä kahden valtian alasna sillon Suomen kansa sattu usiasti toinen toistansa vastaan, ei erittäin tietystä syystä sotimaan. Siitä seki, että meidän kielellisillä runoilla, toisinaan äärettömästi kiitettiin ja ylistettiin, toisinaan suuresti alettiin, sorrettiin ja hävästiin yhtä Kaarloa. Mitä tappeloa nykysellä runolla erittäin tamoteltanee, lienee vaikia arvata'kana. Oli niitä sillon tappeloita, jos mitäki. Taisipa olla tämä joita kuita pienempiä pulmastelemisia, joissa Kaarlo ei itse ollu'kan, vaikka siitä hänen nimellänsä kerrotaan.

Sanoja, v. 4. Pillomus s. o. peto, turmio, surma; Piiterille; Pietarille, Pietarihin. v. 6. uhotellen; uhkaamalla. v. 17. ulapalle; aavalle merelle, v. 24. komantierat; päämiehet, v. 31. koroli; kuningas, v. 45. karpaso; vene, pursi, v. 47. tiirut; viilettimet, tyyrimelat. v. 61. tellätessä; teuotessa, kulkiessa, tempoessa. v. 63. kero, kita, nielu, nielasin. v. 74. apata; ottaa, vetää, särpää. v. 91. raastaessa; raadellessa, leikatessa, kaavitessa.

Kiitos Keisarille.

Täss' on kiitos kirjassani Keisarille kenkistänsä, Lahjastansa laulettava, Kun olen kuullut korvillani Tapahtuvaksi taloille, 5 Sattumaksi suuren armon, Ruhtinaita runsahimman.

Niin minäi mielelläni Kunnioitan kuulusinta, Majesteetin suurta miestä, 10 Joka anto armostansa, Lahjoiteli laupiuesta, Suuren kenkin Suomen maalle, Avun vahvan vaivasille. Nikolai se niin hymäksi, 15 Rupes meille rakkahaksi, Anto ratki rakkauesta, Sulosesta syämestänsä, Laitto suuren rahasumman Syntisille Suomen maalla, 20 Köyhille kenkättäväksi; Että pojat Pohjan maalla Taitaisivat taloissansa Wielä eeskipäin elellä; Ettei ruunu ryösteleisi, 25 Eikä herrat heiltä veisi Tavaroita taltehensa; Ettei maita millonkahan Annettaisi autioiksi, Taikka pantaisi taloja 30 Kansellihin kaupan päälle.

Minä vielä mielelläni Rakkahimmasti rukoilen, Että Herra armostansa, Suomastansa suuri Jumala, 35 Aina onnea lisäisi, Laupiutta lainoaisi, NIKOLAILLE niin hyvälle, Siellä kuulussa kylässä, Pietarporin porstuissa, 40 Häntä aina autteleisi, Suojeleisi suuri Jumala, Wartioitsisi väkevä, Ettei vihollinen vihanen Mieltä myöten millonkahan 45 Saisi häntä saavutella!

Herra häntä hengellänsä Armostansa auttakohon, Enkelitki estäköhön, Warjelkohon vakaisesti, 50 So'issaki suojelkobon Wihollisen voittamahan!

Hän on tuiman Turkin kanssa Tapellunna taitavasti, Ett' on voiton väkinensä 55 Tuonut tänne Turkistaki, Uskon kautta ulkomaalta; Jost' on kiitos kirkoissamme, Sulosesti Suomen maalla, Kaunihisti kuulta saatu. 60

Woi teitä tuimat Turkkilaiset, Jumalaton julma kansa, Pahanelkiset pakanat! Uskon päältä usiasti Kapinoita kauhioita, 65 Tappeloita tuimimpia, Harjotteletta häjyjä, Herran oppia hyveä Estelettä eksyväiset. __ Tämän on laulun laitellunna Poika pieni Pohjan maalla, Iisakki ilmottanunna, Pieksiäinen Pielaveellä.

_Jälkimaine_. Tämän yksinkertasen runon tapasimma jo kesällä 1831 Pielaveden pitäjästä ja olemma sen tekiästä, Iisakki Pieksiäisestä, ennenki maininneet (Helsingf. Morgonbl. 1832, N:o 12). Mainittuna vuonna oli hän nuori, minusta noin 16 vuoden vanha poika ja runon tehdessä arvattavasti vieläi nuorempi. Arvo tällä runolla on kahtalainen. Ensiksi tietään se tosiaanki lähteneen sulasta, vakaasta sydämestä, jotta sihen ei millään sovi, mitä muutamista kiitos ja ylistysrunoista välistä kuullaan lausuttavan, niiden asiain ohessa toisinaan muistaki, erityisistä syrjäsyistä ilmautuvan; toiseksi näyttää, miten meikäläisessä rahvaassa moni jo nuorempanasi älyää sanoja runohin solmiella ja runot laadullensa laitella. Onki harvassa muussa kansassa havattu rahvasta niin näppäräksi lauluja ja muita senlaisia lajitelemaan, kun Suomessa. Terävämpikö sentähden meikäläisillä olisi mielenjuoksu? Sitä en uskova uskon etusuutemme kielestäki tulevan, joka minkä kansansuisen puheen mukaan tahansa kirjotettava on selvää suomea, jota vaston usiampain muiden kansain kieli on erilaista, että kaiken puheen mukaan kirjotettuna tuskin paikallakan ymmärrettäisi, ulompana ei tuskinkan. Niin heidän joita kuita mietelmiänsä yhteen suunnitellen hairahtaa ajatus itse asiasta, sanoja tavotteleva, joilla voisi toisiltaki ymmärrettäväksi tulla. Ja lienee tästäki nähtävä, mikä ankara asia eikö ole'ki, niin kirjottaa, kun puhutaanki, kieltä.