Part 4

Meni veikko nostamahan: "Nouses poies, Anni sikko, 180 Anni sikko, aino neiti; Nouse nuorra kuolemasta, Werevänä vieremästä, Kauniina katoamasta!" Anni tytti, aino neiti, 185 Tuonpa hän sanoiksi virkki: "Enk' on nouse, enkä huoli; Wirhu olit virkannalta, Karhu olit karjunnalta, Susi suusi auonnalta." 190

Meni minnä nostamahan: "Nouses poies, nato rukka; Nouse nuorra kuolemasta, Werevänä vieremästä, Kauniina katoamasta!" 195 "Jopanousen, minnä rukka; Et ollut virhu virkannalta, Etkä karhu karjunnalta, Susi suusi auonnalta."

_Toisintoja_. v. 4—7 Katso kaivo k. Maski laioille valunut (valettu), T. tilkahtanut, L. p. kirvohtunut. v. 10. M. m. menevi t. Meni vielä k. v. 15. Satalauta l. v. 22. E. käskenyt e, v. 70. Säynäs k. k. v. 82. Oman natosi o, v. 84. E. m. minulla olle, v. 86. Minun pääni päästimeksi, Pääkullan kerihtimeksi. v. 105-107 P. purren paikkanemma, O. ommellemma, Teräksillä temponemma, v. 119, 120 M. p. t. poiges (poikes), Tuulen l. t, v. 123,124. Punapaglan puielossa, kautokannan k.

_Jälkimaine_. Tämä runo on esinna Uhtuvalta Wuokkiniemen ja ja Paanajärven kirkkojen yhteisestä rajakylästä kirjotettu. Muilta paikoilta on sihen sitte täytteitä ja parannuksia saatu. Laatuansa on se niillä seuduin niin erittäin kutsututta vanhoja Karjalan lauluja eli naisten lauluja. Jälkimmäinen nimi muistuttaa senlaisia vaan naisilta laulettavan ja pilävätki miehet ne kehnompina, kun mitä muistoon panna. Miesten lauluina sitä vaston ovat omaa nimeänsä niin kutsutut runot eli laulelmat muinosista urohista ja heidän toimista, joita akkaväki niinkän ei muistele. Näin on laulelmissaki kummallaki puolella osansa, jääden nimensä puolesta _synnyt_ ja muut _loihtoluvut_ niin miesten kun naisten yhteiseksi tavaraksi. Waan erilaatujansa myöten ovat nämätki jomman kumman omituisia, _karjaluvut, läämäluvut, maitoluvut_ ja muut senlaiset akkain, miesken metsä-, nuotta- ja sotamiesten luvut, koskiluvut ja mitä muuta senlaista löytyy. Tautiluvut ovat enimmiten yhteisiä.

Erittäin nimittäisimmä näitä vanhoja Karjalan lauluja jo ennen kansan nykysille paikoille asettaumista meidän arveloa myöten lauleltun, sillä niitä muislellaan vielä Suomenki Karjalassa, ei ainoastaan Wenäjän. Jos ne vasta myöhemmin olisivat alkunsa saaneet, niin tuskin niitä paljo syntypaikkoansa ulompana tavattaisi, liiatenki miesten niihin harvon koskiessa, jotka muuten liikkuvammalla elämällänsä mikseivät olisi voineet niitä vähän ulommaksiki levitellä. Lienevät kyllä ne senmukaa olleet Karjalaisilla jo ennen nykymaahansa tultua; vai arveltaisiko vieläki vanhemmiksi, olleen Suomalaisilla jo ennen Karjalaisiksi, Hämäläisiksi ja Wirolaisiksi erottua? Tapaamma kyllä välistä eräitä runolauselmia ja aikalomasta ehkä kokonaisia runopätkiäki Hämehessä pian yhteen laatuun kun Karjalassaki, esimerk. Tahvanin runon Hämehessä ja Karjalassa, alun Matalenan runoa Nilvalassa ja Marjatan runoa Karjalassa ei paljo toinen toisistaan poikkeavina, Inkerin runossa neitsen pakinan Lalmannin venosen nähtyä melkein yksillä sannilla, kun muutamassa Karjalan runossa Anni neitsen, Wäinämöisen purren keksittyänsä — muita nimittämättä. Waan jos kohta muutamia yhteisiä runolauselmia löytyyki Hämäläisillä ja Karjalaisilla, niin emme kuitenkan voi nykysiä Karjalan runoja niin vanhoiksi uskoa, että niitä jo ennen Karjalaisten erityiseksi Suomen lahkokansaksi saatua olisi laulettu. Wasta myöhemmin lienee, jos ei juuri kaikki, kuitenki enin osa niistä alkunsa ja aineensaki saanut, sillä mitä Hämehessä karjalaksi lauletaan, on voinut sinne aikoinansa Karjalasta ulota'ki. Sentähdenpä niissä löytyyki Karjalan tapasia sanoja, joita paikalla ilman ei käytetä, eikä aina ymmärretä'kän. Niin Ritvalan runossa emo, rahi, neito (neido, neiro), sulho, kätky, pursi jne, joita hämeheksi sanottaisi äiti, tuoli, neitsy, poika (mies, ylkä, sulhainen), kehto (vaku), venhe (paatti). Waan paremmin kun mistänä muusta näemmä karjalaisen ja hämäläisen runon, kumpasenki omaa juurtansa sienneen, kasvaneen ja muodostuneen, jos toinen toisensa rinnalla tutkimma niiden omaa luontoa, laatua ja rakennusta. Senmukaa mitä itseni olen tajuavan luullut, pitäisin Hämäläisten ja Wirolaisten runoja paljo yhdenmuotosempina, kun Hämäläisten ja Karjalaisten. Jos sekä Karjalan että Hämeen ja Wiron runoja luksin jollai vieraalla kielellä käättynä, ilman vähintäi päältä tietämättä, mikä minki, niin luulisinpä vielä sitte'ki helposti voivani Karjalan runoneidon toisista sisaristaan erottaa, vaan niinkän en Hämeen ja Wiron siulkusia. Mistä Karjalankan? — kysyy kentiesi joku lukioistani — mistä tuntee isonki kylän paimen joka lehmän erityisellä nimellänsa mainita, ollen niitä välistä monia satojaki ja kaikki pian yhdennäkösia? Ehkä jollon toiste voinenki muutamia Karjalan runon omituisia erotusmerkkejä luetella, nyt se vaan ylen viivyttäisi minua ja lukiatani, jolla ehkä lienee vielä kiireempi aika, kun itselläni. Nimitän siis ainoastaan, jo lauseke'rtaelmissaki (parallelismi) oltavan hämäläisissä ja virolaisissa runoissa paljo huolettomampina, kun karjalaisissa ja ilman sitä Karjalan _naisten lauluissa_ löytymän aina pitempiäki lauseita kahdetse, kolmetse ja useimmitenki melkein yksillä sanoillansa kerrottuna. Niin luennna nykysenki runon märsyissä 45—58, 59—72 ja 73 e, mitä jo v. 3l—44 tavallansa luimma. Samanlaisia ovat v. 97—100, 101— 104 ja 109—112; M. 115—124, 125—134, 135—144, 145 e. ja v. 155—166, 167—178, 179—190, 191 e.

Mutta ei ainoastaan muotonsa ja pukunsa, myös ai- nettensaki puolesta erotaksen Karjalan runo Hämeen ja Wiron runosta. Jo ainaki enemmän on näissä jälkeen mainituissa huvittavaisia, keviälaatusempia lauselmia, karjalaisissa jykiämielisempia, vaikuttavampia. Sitte on Karjalaisilla muinasuskonsa, sankarinsa ja muut muistelmansa enimmiten omituisia, vähempi osa Hämäläisten ja Wirolaisten kanssa yhteisiä. Wiron kirjain kaipuussa ja ilmanki kieltä tarkemmin tuntemalta en, kuni toivoisin, vielä taida'kan oikein säntillensä selvittää, mikä näistä aineista olisi itsekullaki erityinen, mikä yhteinen toisten kanssa. Mutta ilman arvelisin Hämäläisillä niin runoinsa aineessa, kun muussa rakennossa, olevan enemmän Wirolaisten kun Karjalaisten kanssa yhteyttä ja päättisin siitä Suomalaisten esinnä kahdeksi lahkokansaksi eroutuneen, joista toinen Karjalaisia, toinen vielä yhdessä eläviä Hämäläisiä ja Wirolaisia. Tämä eriäminen taisi tapahtua kansan Asiasta Uralin tunturin poikki Wolgajoen rannoille niille seuduin tultua, jossa, ei kaukana nykysestä Kasanin kaupungista, mainitun joen toisia haaroja tulee pohjaskoillisesta Kamajoen nimellä, toisia jo mainitulla varsinaisella nimellänsä länsiluoteesta.[4] Siitä olisi kansa kolmellenki suunnalle jokia myöten erinnyt, yksi osa seurannut Kamajokea Pohjoseen päin, toinen Wolgajokea länsiluoteesen ja kolmas vasta nimitettyä jokea Kaspiamereen päin. Ensimmäinen osa, Karjalaiset, Kamajoen vartta seuraten asuivat aikansa Permian maassa, tulivat sitte ylemmäksi Kaman latvoille, siitä maaselkosen poikki Wienajoen latvoille ja Wienajokea myöten viimmen Wienameren rannoille ja länteenpäinki nykysihin asuttavihinsa Suomessa ja Wenäjän maassa. Näiden kulkumatka mutkitteli esinnä koillisen ja Pohjosen vaihilla, myö- hemmin Pohjosen, luoteen ja lännenki. Toinen osa, Hämäläiset ja Wirolaiset, Kamajoen suulta länsiluoteesen lähtevä, olisi kulkenut suuntaansa Wolgan latvoille, siitä Ilmajärven seuduille ja viimmen kahtaalle erinnet, Hämäläiset pohjas-, Wirolaiset eteläpuolella Suomenlahta elämään. Näiden kulku oli länsiluoteesen, siitä minkä länteen, minkä luoteesenpäin paikoittansa poikkeava. Kolmas pienempi osa näyttää eteläänpäin alas Wolgaa myöten kulkeneen, jota tietä vieläki löydämmä ei ainoastansa muutamia suomalaisia paikkain nimiä, vaan itse kansanki jäännöksiä, vaikka kyllä enin osa näistä Suomalaisista, muukalaisten kanssa sekautuneena, taisi pohjaspuolin Kaukasten tunturin, Mustaa merta ja Donauvirtoa länteenpäin siirtyä Hungarian maalla elämään ja matkallansa Mustan meren rannoilta jokia myöten ylös pohjasluoteesenki osittain lähteä.

Waan jotta voisimma paremmalla tiedolla päättää Hämäläisten ja Wirolaisten vasta myöhemmin erityisiksi kansoiksi saaneen, Karjalaisten jo aikasemmin erottua, sihen kaikitse tarvitsisimma paremmin Wiron kieltä tuntea, siitä nähdäksemme, paljoko sillä entiseen elämään kuuluvien asiain nimityksissä olisi yhteyttä Hämeen puheen kanssa ja missä nimityksissä se liionki Karjalan puheesta erotaksin. Ottootenpa sentähden joku toinen Wiron ja Suomen kielen tuntia tämä asia tutkiaksenne, seki muistaen, että Hämäläiset Wirolaisista erottua ja Karjalaisten rajakoiksi saatua, helposti voivat puhettansaki karjalaksi taivuttaa, niinkun muutamat Wirolaiset, jotka ovat, ei niinkän aikoja, eräille meren luodoille Porvon ja Helsingin kaupunkien eduslilla muuttaneet, pian oppivat yhtä kieltäsi puhumaan, jota mannermaalla niillä seuduin kuullaan. Näistä asioista jonkun selvän saatua, taitaisimma nähdä senki, osan suomalaisesta muinasuskosta jo ikivanhuudesta olleen kansalla tuttuna, toisen osan Karjalaisissa, Hämäläisissä ja Wirolaisissa erityisesti sienneen ja muodostuneen.

[4] Seuraavissaki osissa tulee usein suunnista (ilmoista, tuulista) puhetta. Waan yhdellä suunnalla on toisessa Suomenmaan paikassa toinen, toisessa toinen nimensä. Turun tienoilla ja siitä Pietariin lähtien Suomenlahden rannoilla kutsutaan etelätä mereksi, joksi taasen länttä eli luodetta paikon Pohjanmaalla sanotaan. Idän ja pohjan välistä suuntaa sanotaan missä koilliseksi (koiksi), missä itäpohjaksi (-seksi), päivännousuksi, otuksiseksi ja missä miksiki, joilla usiammilla nimillä taasen paikon itääki osotetaan ja jota niitä paitsi murkkinapäiväseksiki sanotaan. Samate on idän ja etelän välisella suunnalla usiampia nimiä esimerk. kaakko (kako), halketelä, mesetelä (-läinen), päivänrintanen ja murkkinapäivänenki; etelällä korkein etelä, meri, suvi, päivä, puolinen; etelän ja lännen välisellä louna (lounas), puolonen, merietelä, lintu, otuksinen, ehtone, luode; lännellä luode, meri, poikkimainen, kevä'- eli syyspäivän lasku; lännen ja pohjan välisellä luode, halkipohjanen, kesäpäivän lasku, ruia, tunturi. Wielä muitaki suuntain ja tuulten nimiä taitaisi siellä täällä löytyä, vaan ompa jo näistäki nähtävä, mikä sekannus Suomalaisilla tässä asiassa oleksii. Syitä tähän sekannukseen tutkiessamme näemmä esimerk. meren osottavan meren puolista suuntaa, joka kuten kussaki on omansa, pohjaseen ja itäänkipäin Suomalaisilla Wienan läänissä. Samate luode, missä päivä luoksen (laskeupi), toisella suunnalla kesäsnä, toisella talvisaikana; koillinen, missä koittaa; itä, missä ensin aamulla aurinko kohoa, itää eli nousee; lintu, lintujen syksyllä lähtösuunta; etelä, edessä oleva suunta, sillä vanhat kehnommilla huonerakennuksillaan laittavat edustan eli ovipuolen päivää päin, niin paremmin asuntojansa kylmiltä pohjatuulilta turvaten; pohjanen, missä päivä ikäskun maan pohjaan majoupi. Niin ovat muutki suuntain nimet epävakaisia, vaan maista ja paikoista vastaki mainitessamme, on välttämättömästi tarpeellinen lukian heti arvelematta tajuta, mitä milläki ilmasuunnan nimellä ymmarrämmä. Sillä eipä meillä vielä ole'kan parempia maakarttoja, kun mitä suuntain, tunturien, maaselkosten, jokien, merien, järvien ja erityisten maarajojen osattamasta ja niiden virstoin, penikulmin, määräilmistä taidamma saada. Sentähden tulee meidän jo alussa selvä ilmasuuntaimme nimistä tehdä. Niin nimitämmä idäksi, missä päivä keväillä ja syksyllä nuosee, länneksi, missä laskee, kumpanenki puolellansa Pohjasen ja etelän keskivälissä ja muuten toinen toistansa vastakkaa. Pohjanen ja etelä ovat ilman selvittämättäki tiettyjä. Näitä neljä pääsuuntaa osotamma nimiensä alkukirjamilla I. E. L. P, (itä, etelä, länsi, pohja). Idän ja etelän välistä suuntaa sanomma kaakoksi, etelän ja lännen välistä lounaksi, lännen ja pohjasen välistä luoteeksi ja pohjasen ja idän välistä koilliseksi, osittain näitä alkukirjamellisesti koi. kaa. lou. luo. (koillinen, kaakko, louna, luode). Jos vielä tarkemmin, kun kahdeksia suuntia, toisinaan tarvitsisi määrätä, niin saamma niillenki helposti nimensä pohjaskoillinen, itäkoillinen; itäkaakko, eteläkaakko; etetälouna, länsilouna; länsiluode, pohjasluode ja samaa alkua ja seuruuta, kun itse nimetki, osituksensa Pkoi. Ikoi. Ikaa. Ekaa. Elou. Llou. Lluo. Pluo. Joka on tottunut muihin suuntanimityksiin, elköön näitä pitäköönkän, kun osotusmerkkilöinä, joita tarpeen ja lyhyydenki vuoksi on pitänyt hankkia. Jos ajattelemma auringon ympäri maan kulkevan ja kesäpäivällä seuraamma sen kiertoa noususta laskuun, merkiten tiimat, millä miltäki suunnalta päivä kulkeissaan paistaa, niin saamma näille suuntamerkkilöille ja nimille vielä seuraavanki osotelmän:

Ilmasuunnan Päivän tultaki suunnalta Merkki Nimi paistamisen aika.

Pkoi. pohjaskoillinen kello 1—2 koi. koillinen 3 Ikoi. itäkoillinen 4—5 I. itä 6 Ikaa. itäkaakko 7—8 kaa. kaakko 9 aamupäivissä Ekaa, eteläkaakko 10—11 E. etelä 12 Elou. etelälouna 1-2 lou. louna 3 Llou. länsilouna 4-5 L. länsi 6 Lluo. länsiluode 7-8 luo. luode 9 iltapuolella Pluo. pohjasluode 10-11 P. Pohjanen 12 sydänyöllä

Hämäläisiä Runoja.

Miniä.

Niin minä kotona kasvoin, Kuin putki palolla kasvoi, Eikä suotu survomahan, Ei tahdottu tappamahan. Orjat surivoi, orjat jauhoi, 5 Trengit riskit riihen tappoi, Palkolliset paukutteli; Minä luhdisa makasin, Luhdisa lukun takana, Alla viiden villavaipan, 10 Päällä kuuden korvatyynyn. Menin aittahan mäelle, Särjin siellä nisukakun, Sivelin sianlihoja, Wiilekselin voita päälle. 15 Naitihin minä talolle, Myytihin mä Myyrölähän, Myyrön pojan puolisoksi. Sain siellä kovan anopin; Rupes kohta neuomahan: 20 "Pane turkan myöhän maata, Nouse vaivaisen varahin, Illoin portit sulkemahan, Aamulla avajamahan, Käännä saavit syrjillensä, 25 Kumo kiulut korvillensa, Katkase karittain korsi, Anna vaivaisen vasikan, Heitä lehmän kantanehen." Sitten se paha anoppi 30 Pani karpion kädelle, Riihipannin riuskahutti; Pani minun jauhamahan Waadei vettä kantamahan Tahdoi rihtä tappamahan 35 Itte tuli kattomahan, Witta pihlaja pimosa. Haapahalko kainalosa Kiroi kahdesti minua Kukutteli kolmanneksen 40 Mis' olet piru pidetty Pitkä kanto kasvatettu Piilos' on paha pidetty Kannen alla kasvatettu Löi sitte häristämättä 45 Pieksi pihlajakepillä Hakkas kotahalvollansa.

_Toisintoja_. v. 2. K. p. p. kasvaa. v. 8. Lepäsin minä lutissa. v. 13, 14. S. s. nisuset leivät, Sivalsin s. l. v. 17—19. Myytiin minä M. M. pojalle p. S. minä k. a. v. 29. Heinät l. k. v. 30—32. Pani toi p. a. Karpion käden osalle, R. riiskahutki (riskahutti). v. 36—38. Tuli kohta k. Halko Haapanen kädessä, Pitkä keppi pihlajainen. v. 41,42. Misa on paha p. Kusa kalsu k. v. 44. Kannon a. k. v. 45. Löi sitten ennen kuin häristi.

Naija.

Olis mulla vallan miekka, Wallan miekka, vallan kulta, Wallan valkia hevoinen; Ajaisin mä Naisimaalle, Naisin sieltä neittä kolme, Yhden nuoren, toisen vanhan, Kolmannen kasatun neiden. Kasatulla työt tekisin, Wanhan neuona pidäisin, Itte nuorta naurataisin.

_Toisintoja_: v. 1. Jos mull' olsi v. M. v. 3. W. valkoinen h. v. 4,5. A. m. Naisin (naisien, naisten?) maalle, Naisin kolme'kin netosta. v. 10. I. n. neuotaisin.

_Jälkimaine_. Nämät, jos ei juuri kovin vanhoja, kuitenki Hämeen vanhempia runoja sain minä esinnä oppialta Suomen akademiassa, herra Keilaanilta, kirjotettuna ja sitte kuulin niitä itse'ki tytöiltä Tamperin ja Hämeenlinnan kaupunkien välillä laulettavan, paikan vähä toiseen laatuun, niinkun usein onki tavallinen, ettei yhtä laulua kahdelta laulajalta yksillä sanoilla saada. Samate kun tässä Hämeen, valittavat Savon ja Karjalanki miniät lauluissansa kovasta anoppelan elämästä. Siitä ei kuitenkan heti voi päättää, heitä vanhaan aikaan anoppimuoreiltansa erittäin kovitelluiksi ja armottomasti menetellyiksi. Sillä arvattavasti synty heidän huolensa esinnä itävästä ja sitte ainaki muistellen, kuinka ilossa ja riemussa he ennen kotona elelivät ja anoppiansa omaan entiseen äitiinsä verraillen, joka ei kuitenkan siksi muuttua tainut, päättivät he häntä kaiken ikävänsä ja nykysten huoltensa syyksi.

Suomen Kielestä.

Risum teneatis amici! Elkää toki naurako veikot!

[Aikoinani taisin nauraa minäi niille, jotka kokivat tavallisia greikan ja latinankielisiä oppisanoja suomennella. Ajattelin sillon, kun he niin moneen kuulusampaan kieleen ovat sillänsä kelvanneet, niin miksi ei meidän piilossa elelevään, alhaseen? Herrain vieraita apulaisia suatessa, miksi talonpoika heitä seurastansa erottaisi, liiatenki heidän yhteiselle maaverolle ruvettua? Niin muka ajattelin ja toivoin sitäi päivää nähdäkseni, jona opistoissa kuulisin senlaisia oppisanoja käytettävän. En tiedä, mikä mieli, mikä muutos, mikä ainonen ajatus, vaan tosiaanki soisin nykyset korvani olevan kaukana senlaista suomea kuulemasta, kun esimerkiksi seuraavassa puheessa opettajan ja oppian välillä: kysymys, mitä pars oraatsiuunia on sana hevosena? Wastaus: nuomenta — K. mitä lajia nuomenta? W. supstanttiivumia — K. propriumiako taikka appellaattiivumia? W. appellaattiivumia — K. mitä tekliinaatsiuunia, W. I:stä, II:sta eli muuta — K. kummassa numeruksessa? W. sinkulaariksessa — K. missä kasuksessa? W. nunkkupaattiivuksessa (essiivuksessa, lokaattiivus formaaliksessa jne). Naurakootki nyt, jos tahtovat, muut vuoronsa minulle, vaan ennenku sihen tapaan suomea kirjottaisin, olen peräti uusia oppisanoja mietiksellyt. Jos kohta ne eivät olle'kan py- syväisempiä, niin on siinäki kyllä, että vastasissaki kirjotuksissani kieleen koskevista aineista, ilman pahemmin suomea muukaloimatta, taidan niiden avulla tulla ymmärrettäväksi. Waan arveltaisiko niistä joka kolmas, neljäski, kelpaavaksi, niin parempata kehotusta en tarvitse'kan, toiste toisiaki senlaisia sanoja ajatella. Jo senki vuoksi, etteivät ole muukalaisetkan oppisanat kaikilla yhdet, vaan pian itsekullaki erilaatuset, on tarpeellinen omakielisiä sanoja täksi tarpeeksi hankkia. Niinpä ovat Wenäläisetki omituisia oppisanoja monasti lai- telleet, vaikka vähemmästä tarpeesta.]

Sanat kielessä jakaumat kolmeen pääosaan, jotka ovat nimukoita, lausukoita ja väliköitä latinaksi _Nomina, Verba, Partiqulae_.

Nimukka on senlainen sana, jolla jotai nimitetään, ihmistä, muuta elävätä eli hengetöntä olentoa. Kaikki, joista taidat sanoa, että niitä on yksi eli monta, ovat nimukoita, esimerk. Juhana, seppä, koira, talo, luonto, kaunis, pitkä, minä, sinä, hän itse jne.

Lausukkasanalla lausutaan jotai olevan eli tapahtuvan, olleen eli tapahtuneen. Kaikki sanat, joilla taidat toista käskeä, ovat lausukoita, esimerk. olla, tulla, ottaa, antaa, luvata, hakata, sadella, pudota jne.

Wälikkä on itsekuki, jota edellisten sanain väliin, täytteeksi, määräämiseksi eli muuksi osotukseksi -pannaan, esimerk. sanat nyt, vasta, jo, ja, muka, kanssa, kera, konsa, eilen, toki, moi, ohoh jne.

Miten näitä pääosia itsekutaki pienempiin osiin jaetaan, siitä saamma tarvetta myöten toiste lausua, nyt vaan nimukoista mainiten, eriävän niistä muutaman pienemmän osan sanoja, joita itsepäällänsä sianimuiksi sanomma ja sentähden niin kutsumma, että niitä käytetään toisia nimukoita osottamaan taikka toisten siasta, joita puheessa ei aina sovi kertoa. Senlaisia sianimuita ovat minä, sinä, hän, me, te, he, se, tä, tuo, mi, ku, joka, itse jne.

Niin näitä sianimuita, kun muitaki nimukoita on kahdenlaisia, toiset perukoita, toiset mainikoita, joita myös perusolioiksi ja maine'sanoiksi voisimma nimittää.

Perukoilla ymmärrämma niitä sanoja, jotka itsestänsä jotai olentoa, hengellistä eli hengetöntä, nimittävät, esimerk. hevonen, meri, elo, ikä, sota, valta jne. Niiden viereen sopii ainaki liittää sanoja hyvä, paha, iso, pieni, lyhyt, pitkä, ruma, kaunis ja muita senlaisia.

Mainikoita ovat kaikki senlaiset sanat, joita äskemnainitulla tavalla sopii perukkain viereen liitellä, taikka kaikki ne sanat, jotka perukasta mainivat minkälainen se on, esimerk. äskiset sanat hyvä, paha jne. kallis, nöyrä, vahva, lämmin, kylmä jne.

Kaikissa nimukoissa vaariotetaan luku, onko vaan yhdestä eli usiammasta puhetta. Edellisessä tapauk- sessa sanomma sanan olevan yksikössä, jälkimmäisessä monikossa.

Sekä yksikössä että monikossa on sanalla monta muutosta joita sioiksi nimitämmä ja sanan niissä käyttelemistä sanomma siottelemiseksi. Näitä sioja on joka sanalla neljätoista, seuraavilla nimillä ja muutoksilla:

Yksikössä.

Nimentä silta vesi huone Hallinta sillan veden huonehen Kohdinta siltaa vettä huonetta Sivunta sillatse vedetse huonehetse Jaksinta siltane vetene huonehene Wajanta sillatta vedettä huonehetta Olenta siltana vetenä huonehena Muutunta sillaksi vedeksi huoneheksi Tulenta sillalle vedelle huonehelle Yhdyntä siltahan vetehen huonehesen Pidäntä sillalla vedellä huonehella Asunta sillassa vedessä huonehessa Lähdentä sillalta vedeltä huonehelta Erintä sillasta vedestä huonehesta

Monikossa.

N. sillat vedet huonehet H. siltaen vetten huonetten K. siltoja vesiä huonehia S. silloitse vesitse huonehitse I. siltoine vesine huonehine W. silloitta vesittä huonehitta D. siltoina vesinä huonehina M. silloiksi vesiksi huonehiksi T. silloille vesille huonehille Y. silloihin veithin huonehrsin P. silloilla vesillä huonehilla A. silloissa vesissä huonehissa L. silloilta vesiltä huonehilta E. silloista vesistä huonehista

Näitä sioja sopii seitsemään jakoon seuraavalla tavalla kaksitella, osottaen

1. nimentäsia jotai sillään nimitettäväksi; hallinta toisen haltiana;

2. kohdinta kohdattavaksi; sivunta sivumentäväksi;

3. jaksinta toisen avuksi eli luoksi jaksavan; vajanta vajalla oltavan.

4. olenta jonkunlaisna, muotosena eli siasena olevan; muutunta siksi muuttuvan;

5. tulenta luolle eli seudulle ulkopuolimmiten tulevan; yhdyntä yhteen eli sisään saavan;

6. pidäntä pidettävän ulkopuolimmiten, luona, seuduilla eli puoltajana; asunta yksissä eli sisällä asuvan;

7. lähdentä luota, seudulta lähtevän; erintä sisältä, yksistä eriävän.