Part 13

Lapsi vanhempanaki pitää saada asua puhtaissa, keviöissa, väljissä, talvisaikana lämpimissä, käsivarsille ja säärille ulottuvaisissa vaatteissa. Käsiä ja kasvoja — hyvä jos jalkojaki pitää joka aamu pestä kylmällä vedellä ja koko ruumis vähintäi kerran viikossa kylvetettää eli muuten pestää. Häntä ei pidä talvellakan estää ja kieltää ulkona liikkumasta, vaan ennemmin kehottaa kaikenlaisiin ruumiinkäytöksiin ja liikuntohin ulkoilmassa, joka tekee hänen vahvaksi, raittiiksi, nopiaksi ja vikkeläksi. Kolmannen ja seitsemännen vuoden välillä annettakoon hänen nukkua puoli aikansa eli kaksitoista tiimaa vuorokausittani, vaan seitsemännestä vuodesta aikain ja viidenteentoista asti lyhettäköön nukkuaikaa puolella tiimalla vuorokaudessa joka vuodelta, niin että viidentoista vuotisena tulee vaan kahdeksan tiiman paikoilla nukkumaan.

Koko tällä iällä on lapsi kaikkihin terävä, rupiava ja taipuva, jonka tähden on kovin tarpeellinen asia, heidän vanhemmiltansa saada hyviä esimerkkiä siveydestä, siisteydestä, uutteruudesta, töistä, toimista ja järjestyksestä; raittiista, juomattomasta elämästä, Jumalanpelvosta, rakkaudesta lähimmäisiä kohtaan, auttelevaisuudesta ja, sanalla sanoen, kaikista hyvistä avuista. Woi jos kuitenki jokanen, jolla jotai lasten kanssa on toimittamista, ja erinomattain vanhemmat, muistasivat minkä pahuuden tuhmilla, mielettömillä, kelvottomilla puheillansa ja muilla pahoilla esimerkeillänsä lasten keskellä ovat matkaan saattavat. Ja voi sitä, jonka kautta pahennus tulee!

Wasta seitsemännellä eli kahdeksannella vuodella pitää lasta lukemaan opettaa, eikä sillonkan komuudella ja rankasemillä, vaan miettelevällä ja palkinnoilla, jos ilman luku lapsella ei olisi halullinen. Pelvottelemiset, uhkaukset ja rangastukset, samati kun muutki oudot mielenvaikutukset, ovat vahingolliset sekä mielen että ruumiin puolesta. Eikä pidä lukuaikaa yhdellä kerralla ylen pitkittää, vaan useinki välimmiten laskea lapsi totuttuihin viattomiin huvituksiinsa ja mielentehtyihin syyttömiin askareihin. Nuorempana valitkoon lapsi itse huvituksensa vaan vanhemmaksi tullen määrätkööt vanhemmat hänelle luontoansa ja taipumista myöten sopivaisia askareita, joilla harjautuisi töihin, ei kuitenkan raskaampia, kun mitä hyvästi jaksaa.

Kesällä sallittakoon lapsen seurata vahempia ulkotöille, jotta paremmin maantöihinki tottuisi ja ilmanki tulisi soveliaasti liikkeellä olemaan. Pientä lasta varottakoon vaan mihinkään raskaampaan työhön puuttumasta ja kaikkiaki teräaseilta, eläviltä, vedestä, tulesta, kovasta päivänhelteestä ja kylmästä vahingoita saamasta. Erinomattain kiellettäköön nuorempia, heikkoja ja kivulaisia lapsia mitänä yli voimainsa nostelemasta, kauan yhdessä työssä viipymästä, pitkiä matkoja käymästä, änkään juoksemasta taikka muulla tavalla kovin vaivaumasta, josta vaan tyrät, muut puhkeamat ja repeämät ynnä montaki vikoa ja kivulaisuutta taitaisivat alkunsa saada. Parahite sopii lapsen aikansa viettää kukkatarhan, eli kryytimaiden korjuussa, keviämmissä veistellyksissä ja muissa helpommissa käsitöissä. Mitä vielä lapsi'iän taudeista ja muista erityisistä vioista olisi sanomista, sen heitämmä toistaseksi.

Satuja.

1. Hiiret ja Tammi.

Oli vanha metsähän poikinensa tammen terhoista elävä. Pojat laiskaläntiä luonnostaan jo suureksiki työksi katsovat, joka suupalalta ylös puuhun kiivetä ja tuumasivat poikki järsiä, niin latvan terhoinensa maahan saada. Heti rupesivatki yksin voimin työhön. Waan vanha sen nähtyä huusi: "heretkääte, elkäte järsikö ja hyvittäkö kaikkein meidän elatuspuuta. Sillä jos puun kaadettua muutaman ajan eläsiäki vähemmällä vaivalla maasta terhoja saaden, niin sitte kuitenki olisi kaikille kuolema lähestyvä, tammen uusia terhoja ei kasvaessa."

Parempi lehmä lypsää, kun tappaa,

taikka

Nälkä maansa myönehellä, siemenensä syönehellä

taikka

Ei tule lintu liikkumatta, kala jalan kastumatta,

2. Kettu ja Kukko.

Kanajoukko kukko keskellä istu orrella ja kettu seisottu alle, miettien millä saisi suuhunsa. Niin taasenki toivoen, vanhan kavaluutensa auttavan, sano: "Miksi siellä istutta pökötättä juurikun pelkasiä minua, ettekö tiedä, vasta rauhan kaikkein eläväin välillä tehdyksi, eikä olevankan tästälähin toisen toisesta pelkoa." Samassa kohotti päätänsä kukko, ulommaksi silmänsä luoden. "Mitä katsot kurkistat", kysäisi kettu. "Enkä mitäna, vastasi kukko, vaan ilman näen tuolta kaksi ajokoiraa aika laukkaa tänne kiinnittävän. Eivätkö tulle rauhantekoa heti iloissaan ilmottamaan?" Sen kuultua kavahti kettu ja oli valmis matkohinsa lähtemään. "Minne lähdet, kysy kukko, emmekö koirainki tultua voisi, kaikki yhdessä iloamme viettää?" "Kyllä voisimma, vastasi kettu, vaan pelkään koirain ei vielä tietävän koko rauhanteosta."

Parempi mieli, kun viekas kieli.

Suomen kansan Arvutuksia.

1. Lehen levyinen, lattian kevyinen.

2. Isa ilman syntymättä, jo pojat sotia käyvät.

3. Musta härkä mulleroinen, sylellisen puita syöpi, juopi vettä korvallisen (taikka: Musta härkä mulleroinen juopi vettä saavillisen, puolentoista toisinansa).

4. Pitkät niemet lahet kaiat, kalliot nenässä nienten.

5. Mieletön, kieletön, kaiken maailman viisas, hurskas kun puntari.

_Osmiittoja_. 1. Savu, 2. isä s. o. ilmivalkia; pojat s. o. kipunat (säkenet), toisin: suova ja heinät. 3. Saunan kiuas. 4. sormet, sormivälit, kynnet, 5. puntari.

_Jälkimaine_. Nämät kaikki arvutukset ovat mähä toisella tavalla nykyvuoden Sanan Saattajassa Wiipurista, n:rossa 14, joka arvattavasti ei estä meitä panemasta, miten itse olemma saaneet niitä Karjalasta ja Kajanin läänistä. Hyvä, jos vaan muutti ilmottaisivat, vaikka kohta yksiä arvutuksia sanoilla ja laadulla, millä missäki maanpaikassa käyvät. Sillä mielellä toki me yritämmä vastaki panna sekä uusia että erilaatuja ennenpräntätyistä.

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Jumalassa juoksun määrä, ei miehen ripeydessä.

Kaunis sanalasku vertaeleva ei kenenkän, parahimmankan mitänä itsestänsä voivan. Ja pankaaki se mieleenne, jotka omin voiminenne luuletta jotai olevanne, muuten vaan ehkä katumalla toisinaan havatsetta, luulossanne erehtyneenne.

2. Walmis vaivanen sotahan, kernas köyhä kuolemahan.

Waimasella sotaan lähtiessä ei ole kodista ja tavaroista suurta huolta, jotka itsen poissa ollessa voisivat mihollisen käsiin joutua eli ilman menettyä. Sentähden onki köyhäin kansakuntain kaikkina aikoina nähty olleen mieluisia, urhollisia sotioita, vaan rikkaaksi tultua entisen urhollisuutensa menneen.

Tosi myös on seki, että köyhät ihmiset eivät millonkan niin kuolemata pelkää, kun rikkaat, pohatat. He vaan useinki toivovat, Jumalan heitä pian kuolemalla tykönsä korjaavan. On siis siinäki hyvä etu köyhillä rikasten suhten. Ken kaikki muut heidän etunsa luetellakseen ottaisi, samassa taitaisi todeksi näyttää, paljo paremman olla köyhänä, kun rikkaana elää.

3. Monta syytä porsahalla: maa kylmä, kipiä kärsä.

Tällä verraillaan vastahakosia työntekiöitä, jotka mitäi yrittäessä aina esteitä löytävät, joidenka tähden mielellänsä heittäisivät ja usein heittävätki koko yritteensä.

4, 5. Kevätrusko talven jatko, syysrusko kesän jatko.

Niin olen kuullut sanottavan ja toisellaki sanoilla: Lämmintä sykysyrusko, talven jatkinta keväinen. Jos niin olleeki, en varmon sanoa tiedä.

6. Koivun oksa konnan palkka, nuora pettäjän perintö. Niin toki toivoisimma ja voisi se niin paras olla.

MEHILÄINEN W. 1836.

Syyskuulta.

Muualta saatuja Mehiläiseen koskevia kirjotuksia.

[Sieltä täältä sekä mennä että nykyissä vuonna olen saanut Mehiläiseen koskevia kirjotuksia. Koska ne kuitenki ovat tulleet ystäviltäni, niin niistä en mitänä voi päättää, mitä muutki ajatellevat näistä kokeistani. Panen heiät tähän sitä myöten, kun tulleet ovat, niin mitä ilman jollai tavalla nään Mehiläistä koskevan, kun mitä erittäin on sihen pantavaksi lähetetty, ja josta saan tässä tilassa lähettäjiä kiittää. Toiset ovat Suomenkielellä tulleet, toiset vasta minulta suomennetut.]

S***sta 15 p. Marraskuuta 1835.

Lukiesamme Weli L***din kanssa Suomen Syntyä, havattimma me ilolla, että Maamme nimi on siinä aivan kauniisti juohatettu. Tämä Runo on myös ylehensä kaunis — vaan luuli Weli L. että siinä olisi ollut sovelias vähän pitemmältä Kalevata muistella. Sentähen koetin minäki runoilla — mutta koska tämä tapahtui vähin nuhet sanoilla, niin en luule minun lisäystäni soveliaaksi ensi lehteen pantavaksi. Lähetän sen kuitenki lystin vuoksi. Kyllä A***soni nuhet sanoilla alkoi Aviisinsa, vaan eipä se häntä onnistanut. Jos Weljeni itte näkisit hyväksi muutamilla sanoilla Kalevata muistella, niin olis se kuka tiesi paikallansa. Muutoin ilman tättäki lisäämisettä on Suomen Synty kyllä soma myöskin siinä puvussa, jossa se tänne tuli. Aviisin nimi Mehiläinen on sangen kaunis. Onnia paljon sille ja erinomattain sen toimittajalle toivottaa suosiolla. C. S.

Lisäys Suomen Syntyyn.

(K. Mehil. Tammik. 1836).

Sanojen jälkeen: "Siitä sai nimensä Suomi, Sai nimensä suomisesta, Kalevasta kansan juuren, Suuresta sukuperänsä, mainiosta maaneläjät" taitaisi sopia panna:

O sä kuulusa Kaleva! Esi isämme ilonen, Joka suodun Suomen maalla Perustit majat metiset Asunmajat ihanaiset Sukukuntasi suloksi; Jo o'ot meiltä ammon mennyt, Armahin Esi isämme, Poikinesi, pereinesi; Mutta vielä vanhat runot, Weisut vierreistä ajoista, Muistelevat miehuuttasi, Jalouttasi juttelevat, Selittävät sulosesti Eloasi onnellista, Ilosinta, ihaninta, Täällä Pohjolan perillä.

Jo o'ot ammon maassa maannut, Tuonen unta tuuvittanut; Waan jos, Eukkomme eräinen, Ylentäsit mullan alta Pääsi hallavan, helevän, Sukuasi silmimähän, Toki moni muret kyynel Putoasi poskiltasi, Kun et tuntisi enämpi Sukuasi, syntyäsi; Kun et näkisi enämpi Wanhan ikuista vakuutta, Riemua ja rakkautta, Pohjan kuulusan perällä; Toki surisit syvästi, Kunk' on kaikki muuttununna, Uusi kansa, uudet menot, Uudet tavat, uudet toimet, Uudet hempiät elämät, Wanhan vakuuden siassa. Rohkenisko moni meistä Käydä kättä antamahan Sulle, suurelle isälle, Käydä sulta kuulemahan Sanomia sulosia, Ilon mailta ijäisiltä?

Toki tätä katsellessa Huutasit Manun mäellä: "Avaa, Tuonela, ovesi! Outo täällä on asua, Kylmä Kalevan majoilla; Emmä tunne omiani, Eikä omani minua; Ei tuu kukaan tervehtähän Esi isäänsä ilolla, Ei tuu kukaan kyselehen Sanomia sulosia, Ilon mailta iäisiltä; Eikä harmajat hapenat Täällä kunniaa tavoita."

Eikös tämä Äiän ääni Herätäisi sua, Suomi, Etsimähän arvoasi Esi isäisi poluilla, Etsimähän onneasi Wiisauden visuilla teillä, Taidon teillä tasasilla, Hurskauden hyvillä teillä, Rauhan teillä rakkahilla; Että vanhat kulta ajat Wielä maillamme vesoisit, Että vuodet viljasimmat Kyliämme kaunistaisit, Että käkiä tuhansin Kummuillamme kukkuisivat.

Niin sua, kevät käkönen, Ehk' o'ot pieni lintusista, Muistelen mä suosiolla Muinen kerran kukkumasta, Hyvän hetken liekkumasta, Puun lehvältä lekkumasta, Korvihin ukon Kalevan, Kuuluvoille kulkevaisen j.n.e.

Muita paikkoja taitais sopia parantaa, että tulisivat värsyt: "asunmaata arvaellen — korpimaita kauheita — kussa kankahat katalat — näki maat, metsät ihanat — salot, saarimaat tuhannet — etäämmäksi ennähytti — maa ihana arvattuna" kuulumaan tällä taivalla: asunmaata mielitellen — korpimaita kamakoita — kussa kankahat karusat -näki metsät, maat, ihanat — salot, saaristot, tuhannet — avarammalle ehätti — maa ihana aivottuna. C.S.

K***sta 4 Joulukuuta 1835.

... Mitä anomukseesi koskee, minultakin Mehiläiseen apua soahak, niin lähen jo päältäpäin sitä hyvillä (ut mihi videtur) neuvoilla täyttämään. Tämä neuvo on, että koko aviisi ja liiatenkin Historian suomentaminen kirjutetaan Savon puheen tapaan, joka neumo perustaaksen seuraaviin syihin:

1:ksi. Omat kaikki vanhat runomme sillä puheella kirjutettuna, s.t.s. sillä puheella ainoastaan on muinasaikansa elikkä juuri ja perustus, jolla voi ijäti seisoa.

2:ksi. On verbum medium, jota ainahik piamme kielen hyvänä ja kaunistuksena, ainoastaan Savon puheen omituinen.

3:ksi. On sama puhet korvien kuullak kauniimpi, soivampi, ääneliäämpi.

4:ksi. On siinä puheessa Runon henki vielähik elävänä tavattava, kaikissa muissa kuolleena.

5:ksi. Tulee Mehiläisellesi kuitennik enemmin Savon puheellisia, kuin muita lukioita.

Muistuttamatahik tiiät, että Pohjan ja Karjalan Suomalaiset minulta kielensä vuoksi luetaan Savolaisiksi.

Se nyt oli ensimmäinen neuvoni ja toinen on, että Historian suomentamisessa olet niin tarkka ja huolellinen, kuin mahollisesti olla taijat. Pane varmasti mieleesi se asia, sillä siitä on koko Aviisisi onni seuraava ja epäilemätäk on Mehiläisesi lyhytikuinen, jos huolettomasti Historian suomennusta toimittelet. Sentähenpä pitäis sinun jo kauvan ennen, kuin painetaan, lähettää joka kuun osa suomeksi käättynä tutkittavaksi tarkoilta, oppineilta ja tottuneilta suomalaisilta Helsingissä, Oulussa ja ehkä täällähik, joss' on joukko joutavia oman kielen ystäviä.

Kolmas neuvoni on, että painatat vähintähik 1000 kappaletta Historiasta, jotta nehik, jotka tulevina vuosina pyytävät Mehiläistä, saisivat alusta saakka. En kyllä luulekkaan sinun nyt esinnä saavan, kuin 300 ottajata, taikka sillä paikoin, mutta jos kohta usiampia ilmautuisi, niin pitää sen mukaan myös enemmin Historiaosasta painattaa.

Muutoin ei sinun piä aviisissasi kenenkään mieliä kahtoak, vaan ilman erotusta, niin paljon kuin laki ja asetukset suahtevat, riielläk ja kamppaillak kaikkien kanssa, erinomattain toisten suomalaisten ja ruohtalaistenkin maamme omasien aviisien. Sinun pitää kohta syntyessä totuttaa Mehiläisesi sotaan ja riitoihin; näyttää, että tahot niin kielessä kuin muissa saavuttaa jotahik uutta ja parempata, eikä huolia siitä, jos välistä kuulet Mehiläisesi maalta manalaan tuomittavaksi ja kaikillennik kirjotuksillesi peiaita piettäväksi. Waan jos rupeat mieliä nouvattelemaan ja rauhaa ehtimään maassa, jossa rauhaa ei olekkaan, niin sillä väleen laitat kuolinvuoteelle Mehiläisesi ja siltä vuoteeltapa heän ei millonkaan ole nouseva. Aviisia, joka alti riiassa elää, vihataan, noijutaan ja pelätään, vaan sen ohessa sitä — luetaan. Ystäväsi ***.

*** 2 päivä Tammik. 1836.

— Olen yllytellyt ukkoja täällä Mehiläistäsi ottamaan ja luvannut auttaa, postin kautta saamaan. Mutta ukot valittavat, että heillä nykyjään on enemmin köyhyyttä, kuin rahoja liikenemään, ja ilmanki ovat veltot ja hitaat kaikkiin kirjallisiin yrityksiin. Saapi nähä' jos yhtään anojata täältä ilmautuu.

Wielä toivotan sinulle rauhaa, termeyttä ja hyvää uutta vuotta, joita myös, jos ei ensimmäistä, niin kuitenkin jälkimmäisiä toivotan Mehiläisellesi. Ei taitaisi haitata, jos välistä pikkusen siivellänsä pyyhkäsisi meiän useinki heikkosilmäsiä eli sikisokioita, kaikensäätysiä maamme miehiä! Ystämällisesti ***.

Helsingistä 22:na Tammikuuta 1836.

— Usein kylläkin on mieleeni pyörähtäny, joita kuita teillen täältä kirjottaa, vaan ei hän tuo ennen ole saanu satuun. Opetellakseni samalla, olen valinnut maamme kielen; hyvin tieten ellei tämä teillen näytä sopimattomalta. Niin harvoin täällä vankka Suomen kieli korvissa kaikkuu, että unehus jo tahtoo voitollen pyrkiä.

Ensiste tahon puheskella, missä arvossa Suomen kieli täällä nykyjään asuu. Näyttää kyllä moni asia osottavan, että aika on läsnä, jona kansa unestansa heränny jo pitää arvoonsa nostamaan omat omaisuuksemme. Usiammalla palaa syämessä totinen rakkaus sille, joka tämän kielen parannukseen ja korottamiseen koskee: ja kun se kerran mieleen on ruvennu, kyllä se sieltä viimmen työhönki työnnäksen. Tämän asian esikuvan saattaa siitäkin jo merkitä, että usiammat Nationat ovat keskenänsä päätäneet eksaminata Suomen kielessä ottaaksensa, ja moniaat jo tämän täyttäneetki. On myöskin moniahta kirjanen nykyjään näyttäny silmiään, jotka mielestäni, vaikka kylläkin käännöksiä, suomensa touoksi kuitenki ovat kiitettäviä. Kalevata, josta ensimmäinen osa saatiin viimme jouluksi, olen kaikkein kuullu kiittävän ja toivovan siitä hyvää Suomen kielelle ja Suomen mielelleki. Warahinen taitaa olla vielä mitään Mehiläisestä sanoa. Sitä olen kuullu usiamman moittivan, ettei ole meillä kelvollista Suomalaista Sanakirjaa, joka johattaisi sisälläpion oikiaan tuntemiseen. Kuuluu hän tuo *** uuen Sanakirjan *** ssa pränttäyttävän, vaan hiiskuvat jo eräät, siitä ei paljo toivottavaa olevan. Professori B***n myös sanotaan luvanneen parannetun laitoksen Suomalaisesta Grammatikastaan, jossa erinomattain kuuluu muuttavan deklinationiopin, pitäin ainoastansa kaksi väännöstä. —

K***lta 13 Helmikuuta 1836.

Jo ammon olisin noudattanut aivan ystävällistä pyyntöäs antaakseni joitaki hyödyllisiä tietoja tästä Seurakunnasta, mutta moninaiset huolet ovat siitä minua estelleet; F***ki on kuusi viikkoa aivan kovaa tautia sairastanut, vaan on nyt jo toki parannuksen tiellä. —

Näistä ja muista huolista päästyäni tahdon aivan mielelläni kirjoitan jotaki tämän Seurakunnan asioista Mehiläisen avuksi, jonka edestä saan kiittää sinua. Siinä on kielemme rikas, mutta taitaa usealle olla eräisempi. Kernaasti soisin sille saattavani antaa hunajan aineita, vaan tuskin voimani siihen riittänevät. Nyt lähetän Inkerin valituksen jos siltä näyttää.

Inkerin Walitus.

(Ruottista suomettu).

Syys on ja yö, Aallot ne myrskynä laivoa lyö; Kuitenki ois hupa huolla Ulkona tuolla.

* * *

Kauvan ma näin Purjehen — poikkesi läntehen päin; Autuas hän kun on veillä Frithion teillä!

* * *

Altonen, oh! Ellys sä nouse, jo viet kovin joh! Loistooten tähtyet taivon Retkiä laivon!

* * *

Keväillä hei! Jällen hän saapi, van Inkeri ei Nää sitä, vastahan juokse Kultansa luokse.

* * *

Mullasa maan Raukk' on jo riutunut rakkauestaan, Näin yhä kuihtuva kurja, Weljien orja.

* * *

Haukkanen, sun Heittiki hän hymiäkseni mun. Woi mitä antava oisin Sulle nyt toisin.

* * *

Siipesi sai Lemmetär muinen — ja lenteli vai Sulhoaan etsien harras Maailmoilta marras.

* * *

Ei mua vois Siipesi pienoset kantoa pois; Tuonelta lentimet oivat Saan ma — ne voivat.

* * *

Kuoltuani Frithioa tervehä lintuseni; Ja aina kun itkeepi kulta, Termehä multa.

C. S.

***sta 15 Maaliskuussa 1836.

Tässä saat ensimmäisen osan vanhoja kerätyitä muistelmiani. En ole joutanut asioita paremmin valituilla sanoilla kaunistella, jos ne ilman sen verosia olisivatki, että ansaitsisivat juhlapuvun. Waan eivät taia olla. Ne koskevat erittäin näitä omia (Kajanin) seutuja, vaan kolkko on täällä, niin mielen, kun maanki luonto. Sentähen kuitenki lienevät jostai arvosta, että taitavat tulla ensimmäiseltä Kajanilaiselta, joka hartaammalla halulla ja tunnolla muistelee rakastettua ja kuitenki häneltä ihanaksi katsottua syntymämaatansa.

N:o 1.

Karhunsyöjä.

Karhut ei mähene meiän seuvuilla, vaan vähenevät karhuin hävittäjät. Alinomaset huuot ja valitukset karhuin pahateoista näyttänevät sen toeksi. Emme sentähen taia olla muistelematta ja kiittämättä entisiä karhusankarejamme. Jos olisivat eläneet vanhoina Greikalaisina aikoina, niin ehkä heitä nyt piettäisiin samassa arvossa ja kunniassa, kun Herkulia ja muita heiän mainioimmia uroitansa.

Mainittavia entisiä karhunhävittäjiä täällä Kajanin läänissä oli Juoseppi Tolonen Salmen emäkirkolla. Monta kymmentä karhua oli hän kaatanut. Hänestä kuulin myös joku aika sitte seuraavan lauseen.

Taasen kerta karhunajossa käyen löi karhu Tolosen allensa, repi ja raateli pahasti sekä päätä, kasmoja että muuta ruumista. Häässään rukoili Jumalata Tolonen. Monteskiö sanoo urhollisen häässänsä olevan hirviän, sillä ensimmäisestä pelosta ja hämmästymästä sikiää kauhia jalous ja voima. Niin kaiketi kävi Tolosen. Ensisäikähyksissään ei voinut mitään karhulle, vaan rukoili Jumalata sielunsa autuuen puolesta. Sitte sen tehnyt, ja ainaki viimmesen hetken itsellänsä olevan luullen, kiljasi karhulle: "syö nyt, saatana, ja syö pian." Mutta mikä lie karhulle tullut, liekö äänenki kiivautta säikähtänyt, kun samassa laski saaliin hampaistansa. Mutta nyt tuli Tolosen vuoro tehä karhulle, mitä karhu ei tehnyt hänelle. Arvelematta sieppasi kirveen käteensä, juoksi karhun jälkiin ja lyöä kamahuttain kirmeellä päähän huusi: "jo minunki päässäni aivot näkyy, pitää sinunki päässäsi näkyä." Waikka karhu jo makasi märjähtämättä, niin innossaan Tolonen vielä löi pyssynsä pääkalloon poikki. Leikasi sitte, kun näki hengetönnä, palasen lihaa toisen lämpimästä ruumiista ja pisti suuhunsa lausumalla: "kumpiko meistä toisemma lihaa söi?" Wieläki on miehellä kasvonsa tästä tappelosta merkittynä.

N:o 2.

Muistopuhe vainajalle talonpojalle.

Tämä vainaja, joka nyt ensikerran kuolemallansa pani kyynelet vuotamaan ja murehen liikkeelle, on yheksänkymmentä vuotta ollut ihmiskunnan ja erittäinki läheläistensä ilona ja onnistajana. Isästänsä, joka myös hanki aikoinansa oli kiitettävä talonpoika, oppi hän jo pienestä kyntämään ja kirvestä käyttämään. Hänen jälkiänsä käveli hän pitkin vakoa, ennenkun hyväsesti vielä taisi yhestä vaosta toiseen omin voiminensa astua. Paremmin vahvistuttaa sano hän isällensä: "levätkää, kyllä minä menen." Ja siitä ajasta asti on aurinko nostessansa joka aamu nähnyt hänen työssä, kyntämässä, kylvämässä ja niittämässä. Uutta peltoa on hän tehnyt 120 tynnyrin alaa ja niittyä siksi, että talossa nyt talven yli elätetään 70 lypsylehmää, vaikkei häntä ennen voitu pitää, kun vaimon viisitoista. Nuo kauniit koivut, tuomet ja muut puut tuolla ihanassa laksossa, joien varjossa usein istutta lastenne keskellä, kaikki ovat ne hänen istuttamansa. Ei häntä ajanut ahneus työlle, vaan hän piti tekeliäisyyen ihmisen suurimmana onnena, työttömyyen suurimmana onnettomuutena. Hänellä oli tapana sanoa: "Jumala on käskenyt ihmisen työlle ja työtä tehessä palvelemma ja kunnioitamma Jumalata."

Jumala siunasi hänen avionsa seitsemällä pojalla ja viiellä tyttärellä, jotka kaikki hän pienestä alkain totutti Jumalanpelkoin ja opetti ymmärtäviksi, uutteroiksi ja töiseviksi ihmisiksi. Pojillensa hankki hän taitavia, siviöitä, Jumalata pelkääväisiä emäntiä ja piti huolen tyttäristänsä, että heki joutuivat hymiin naimisiin lähellä asuvilla, viinanjuomattomilla, toimellisilla miehillä. Sama huoli oli hänellä lastensaki lapsista ja kaikki tieättä te, kuinka hän näissä huolissansa menesty; taikka onko kestänä heistä mitään pahaa mainittu?

Syyttömissä ilomietteissä oli runot ja kantele hänen rakkahimmana huvituksenansa. Kauneita runoja lauleli hän aina mielellään, mutta riettoja, siivottomia loruja hän ei voinut kuulla toistenkan laulavan. Mielellään haasteli hän myös lystillisiä tarinoita ja satuja, mutta riitasia, panettelevaisia puheita vihasi han kovasti. Pyhää Raamattua rakasti hän yli kaikkein muien hengellisten kirjain ja sitälähin Wirsikirjaa ja Katekismusta. Kun välistä häneltä kysyttiin, mitä hän muista hengellisistä kirjoista piti, vastasi hän: "minulla on Raamatussa ollut tähän asti tarpeeksi lukemista, etten ole vielä ennättänyt toisiin yhtyä." Kuitenki oli hän eläissään seitsemän kertaa läpi Biblian lukenut.

Missä apua tarvittiin, siellä oli hän ensimmäisiä, taikka onko kukan kuullut hänen kylmäkiskosesti avuntarvitsevia kohtelevan? Onko hän ollut myöntymätön mihinkän neuvoon, josta toivoi parempata etua syntymäpitäjällensä eli koko maalle? Eikö hän aina köyhinä aikoina myönyt helpompaan eloa, kun muut, joilta ei ostettukan, niinkauan kun hänellä löytyi.