Part 14

Te otetta nähneet hänen semmoisenaki, kun hän vanhemmilla päivillään oli, koska hänen jalkansa ei enää kyenneet pitkille taipaleille. Kuitenki jalkaili hän lähellisellä ympäristöllä ja, itse ajallansa paljo nähnyt ja kokenut, anto neuvoja sekä omasille että vieraillenki nuoremmille työmiehille. Hänen kaheksankymmenenmuotinen muistonsa oli paras almanakka säienvaiheista, kylvynteoista ja muista senlaisista. Hän tiesi, mitä muut eivät tienneet, muisti mitä muut olivat unohtaneet. Usein istu hän iltasilla kuutamella ulkona ja tapahtui sillon toisinaan, kun olisi joku ylhäsempi olento hänelle joita kuita tulevista asioista korvaan kuiskannut. Niin tuli hän usein ulkoa huoneesen ja sano: "huomena pitää sihen työhön ruveta" (jonka hän keralla nimitti), vaikka koko työstä ei sitä ennen ollut mitään mainittu eli ajateltu. Ja aina nähtiin jälkeenpäin, että sama työ oli varsin tarpeellinen. Niin tuli hän myös viimmeisellä illallansa ennen kuolemata ulkoa tupaan ja lausu nämät merkilliset sanat: "Lapseni! minä lähen nyt sen luoksi, josta kaikki olemma kotosin. Woi jos aina täällä ajassa olisin voinut häntä oikein kunnioittaa ja hänen käskynsä pitää! Epäilemättä olen useinki erehtynyt ja ollut hänelle kuulematon. Kuitenki toivon, että hän on minun tykönsä ottava. Huomen aamuna ette enää nää minua elossa, mutta leikatkaa pelto päivällä ja hautukaa sitte minä illalla."

Nyt oletta leikanneet peltonne ja lähettä hautamaan häntä, jota teiän, niinkun nyt lepoonsa seuratta, aina pitäisi elämässä seurata. Waan vielä kerran, ennenkun lasketta hänen maanpoveen, katsokaa hänen valkiata päätänsä, leppiätä muotoansa ja tuota suloista suuta, josta lassa kuulitta niin monta huvittavaista satua ja sekä kasvaessa että vanhempana saitta niin monta hyövyllistä oppia. Silmäilkää vielä noita kouriaki, jotka niin kauvan ja uutterasti ovat uskollisesti työssä vääntäneet.

N:o 3.

Kajanilaisen Talontytön vaate'omasuus.

(Otettu Kalunkirjotuksesta Talontytön Elsa Tervottaren jälkeen Mieslahen kylästä N:o 17 sinä 21:nä Helmikuuta 1833).

Paperirahaa Rupla Kop. 1 musta silkkinen vaate'kerta (lenninki) 20 19 usiampilaatuisa hameita 25 9 röiyä 6 1 mustansininen kapotti 7 1 pitkä turkki mustansinisellä päällisellä 8 6 vyölinaa 3 10 usiampilaatusia huivia 18 3 tykkilakkia (myssyä) 3 11 paitaa 8 7 paian ylistä 5 1 papinlakana 1 4 sukkaparia 1 50 1 polstari (tyyny eli päänalanen) 1 2 raanua 1 1 papin aluslakana 70 28 kyynärää mustansinistä sarkaa 30 Pääsumma 138 20

N. B. Arviohintain suunnaton polku edellisessä Kalunkirjotuksessa on silminnähtävä, jolla oikein arvattuna pääsumma taitaisi nosta kahen eti kolmenki sen suuruiseksi. Ei siis täälläkän näytä morsiantyttö olevan vähillä valmis.

N:o 4.

Kajanilaisen talon Poikamiehen vaate'vara.

(Otettu talon naimattoman pojan, Tuomas Moisasen Jormuan kylästä, jälkeenjääneen tavaran arviokirjotuksesta s. 3 Joulukuuta 1832).

Paperirahaa Rupl. kop. 1 mustansininen sarkanen vaatekerta vanha 1 1 isompi silkki kaulahuivi 4 1 pitkä turkki viheriällä päällisellä 10 1 uuempi mustansininen vaate'kerta 5 1 pumpulinen vaate'kerta 3 1 harmaja, sarkanen vaatekerta 3 2 liiviä 1 50 1 pari viilekkeitä (henkselejä) ja 1 vyö 75 1 pala rantusta vaatetta 50 1 lakki 1 1 pari saappaita 75 2 paria hurstista housuja 1 2 paitaa 1 2 paria villasia sukkia 50 1 vanha turkkiröiy 2 1 pitkä levätti 1 1 pitkä levätti, parempi 5 1 vanha pitkä turkki 3 1 kerta kesävaatteita 5 1 kerta mustansinisiä vaatteita 2 1 rantunen liivi 1 1 villanen röiy 10 1 vanha silkkihuivi 50 Pääsumma 52 60

Tästä näemmä mitä talolliset poikamiehet, näillä seuvuin vaatteisiinsa tarvitsevat. Oikialla arvaamalla ja avisionissa myömällä taitaisi näienki pääsumma nosta noin kahteen sataan ruplaan.

N:o 4.

Sotkamon pitäjän entinen kirkkoherra, Tohtori Frosterus vainaja, kirjottaa Kajanin läänistä ja sanoo niittyin olevan pieniä palasia, sopimattomasti hajalla ja kaukana. Se kylläki on tosi, niinkun seuraavastaki Sutelan talon niittyin luettelosta Lentualta Sotkamosta näemmä. Sama luettelo on nimi nimeltä otettu Talon arviolaskukirjasta toimitettu s. 5 Syyskuusa 1833.

Niityn Ala. Kuormaa. Rukoja. A. Joka toinen vuosi lyötäviä niittyjä.

1 Pitkäniitty 4. 8. 2 Pitkäniitynsuo 6. 3 Pykälänala 3. 4 Heinälipukka 6. 5 Hemälipukan suo 5. 6 Wasarasuo 1. 7 Petäikkösuo 3. 8 Lipukkasuo 4. 9 Ikosenpuro 1. 6. 10 Nuolisuo 6. 11 Haukkalampi 1. 2. 12 Puhakkapuronsuo 2. 13 Housusaari 2. 14 Levälahti 3. 15 Soposenniemen kaarre 3. 16 Wenginsuo 4. 17 Rytijoensuu sahiin asti 2. 18 Petäjajoki 4. 19 Palosuo 4. 20 Kaihlalahti 3. 21 Lehtovaaran kuohu 3. 22 Iso Kuivaperä 2. 23 Housusaari 2. 24 Matalalahen saari 2. 25 Hoikkajoen tausta 1. 8. 26 Teirifuo 3. 27 Honkavaaran kuohu 2. 4. 28 Särkisuo 6. 29 Kettusärkännärö 6. 30 Likolahti 3. 31 Lehonlahti 4. 32 Särkipuronsuu 5. 33 Liukkaniemi 2. 34 Särkilammin luhta 1. 2. 35 Soienvaaransuo 1. 8. 36 Hiiren- eli Kotijoki 1. 8. Wälisumma 72. 4. 36 2

B. Joka vuosi lyötäviä niittyjä, Wälisumma 36 2 37 Pykäläjoki 3 38 Haukkalamminpuro 2 39 Hoikkajoki 4 40 Konttikorpi 1 8 41 Honkavaaranpuronsuu 3 42 Kettusärkänpuronhaara 1 43 Särkipuro 5 44 Hoikkajoki (vanhasta niitystä aikain Hoikkajärveen asti) 1 8 Summa 48 8

Oikein suostumalla muistelemma näitä monia yhen talon kehnoja, vähä antamia niittyjä ja taitaisimma saaha vielä enemmin ouostua, jos tietäisimmä mikä matka talosta näihin useasti puolen kuorman alasiin niittyhin tulee. Kahta ja kolmeaki penikulmaa ei pietä tavattoman pitkänä niittymatkana. Muuten asia ei ole niinkän outo sille, joka tuntee, kuinka Kajanilainen rahvas tahtoo niittynsä valmiina luonnon antamasta. Taitais vaan moni päättää, näillä seuvuin ei olevan niittytiluksia. Siinä erehtyisivät. Niittytiluksia on liiaksiki. Usiampain taloin ympäristöllä ja lähellä on maita, joista työllä ja vaivalla saataisi paljo parempia niittyjä, kun mitä loittona ja hajalla käyään tekemässä. Mutta sihen vaaittaisi, kun sanottu, työtä ja vaivaa. Näistä päästäksensä astuu Kajanilainen penikulma matkoja hajanaisista niityistänsä muutamia karjan elätteeksi kehnoja korsia kokoamaan. Waan kun luonto itsestään ei vuosisatoja halki piä näitäkän yksiä niittyjä kasvavina, niin valitetaan, että ajat muuttuvat ja etteivät enää niitytkän kasva kun ennen. Siitä ei kysytä, jos kuinka paljo ympärillä seisoo kauniita paikkoja, jotka tekemällä ja raivamalla kasvaisivat runsaan heinän. Peräti unehuksiin näyttää rakkailla maamiehilläni seuraava totuus jääneen: nil sine magno notura labore dedit mortalibus. Kuitenki on luonnon armeliaisuus niin paljo meille antanut, että pitäisi hävetä, enemmän pyytää.

***mesta 22 Maaliskuuta 1836.

— — Mehiläisessä olen lukenut ensimmäisen suomenkielisen kokeen sanain eli Nimukkain siottelemisesta (declinatio). Muut siinä saattaa olla miten tahansa, vaan viiennen ja yheksännen sian pitäisi kaikite päätyä kirjamella n, joka on somin ja tavallisin äänetön päätekirjain, niinkun sanat: Mehiläinen, pulpunen, Piipponen, siitonen, kaljunen, Nikkanen j.n.e. näyttävät. Syy sihen, että teiän Siotelmissa n on mainittuin siain päätteistä tullut pois jäämään, on luultavasti joku halullinen taipumus niin niitä ja välistä muitaki Suomen sanoja kirjottaa, kun Wienan eli Arkangelin Suomalaisissa sanotaan, sillä he sanovatki nikkane, siitone, kaljune, eikä Nikkanen j.n.e. Neljännen sian päätteen pitäisi olla te eli hte eikä teiän tavalla tse. Muuten ovat neljäs ja viies sia vähemmin tavallisia paitsi Monikossa ja sentähenpä saisi Yksikkö olla kahta siaa vähempi. — — —

(Lisää toiste).

Itkuvirsistä Wenajän Karjalassa.

Toissa keväinä Rukavaaran Bogostalla (eli kirkolla) Wenäjän Karjalassa käydessäni keräsin pirtillisen naisia laulamaan itkuvirsiänsä. Rukavaara, myös Rukajärveksi toisinaan nimitetty, on Suomen rajalta, Nurmeksen ja Lieksan (eli Pielisjärven) pitäjästä, noin 15 penikulmaa itäkaakkoista suuntaa, Repolan Bogostan takana ja pian keskimatkalla Pomentsan linnaan mennessä Repolasta lähtien. Iso, eläjä kylä, kaheksalla kymmenellä talolla, sanotaan ensimmäiset asujat sihen Suomesta Wiipurin läänistä tulleen. Waan näin kerrotaan siitä asiasta. Wihollisen Wiipurin linnaa kauan piirittäessä ja talonpoikain ei mistänä Suomenlahden rannoilta suolaa saaden, lähti eräs heistä kuuden poikansa kanssa, säkit seljässa, Wienameren rannalle suolaan. Palatessaan sattuvat Rukavaaran poikki käymään, joka sillon oli synkkänä erämaana. Waan kuitenki silmänsä määrältä ulomma luoden katsovat ihaniksi alallista järveä ja muita tienollisia seutuja. Niin kalastamassa käyden, sillä kalastusvärkittä he eivät niin pitkälle matkalle lähteneetkän, löysivät järven kalaseksi. Tästä pani paikan isä mieleensä tuumalla, vaimonensa ja muun perehenensä kotimaalta sihen asumaan muuttauta. Sillä vihollisen vainossa kodin hävittyä, toki suurta työtä ei ollu'kan muuttotavaroista. En tiedä mitä muuta lie tehnyt, paikan jälle löytääksensä, vaan runosta, jolla koki sen luontoa kuvailla, ovat Rukavaaralaisten ikiperinnöksi jääneet seuraavat sanat menehtymättä:

Rukavaara ruskia, lompakko korkia, vesi alla valkia.

Sen itse paikasta; — itkuvirsiksi siellä ja muualla greikanuskolaisissa Suomalaisissa sanotaan senlaisia laulelmia, joita surutiloissa, esimerk. kuoleille; tytön miehelle mennessä, vanhempansa, heimonsa ja muut tuttavansa hyvästi jättäen; kautasille matkoille lähäettäissä; sotamiehiksi vietäissä ja kaikissa ylen huolettavista retkissä lauletaan eli, kuni sanovatki, itketään. Tämä itku käypi niin karkialla, oikein karvoille käyvällä, läpi ruumiin ja jäsenten vihlasevalla äänellä, että vielä vuodenki päästä sitä muistellessani olen kun säykähyksissä. Sanoista, joita itkuvirsissä käytetään, olisi erilausumisensa. Usiammat niistä ovat peräti toista laatua, kun mitä muissa laulelmissa ja pakinoissa olet kuuleva, jonka tähden eräs mies niiltä seuduin, minun häntäi niistä kysyttyäni, vastasi: "a elä sie lähe heiän (akkamäen) pakinoilla, ei heillä oo sanoissahe' mitänä oppie; ilman aikojahe' juorutah', mitä suuhu' sattuu. Sen mie olen heillä sanont, enkä uso, hot sanokaat ne opituita olevan", joka tavallisella meidän puheella olisi: elä sinä lähde heidän pakinoille, ei heillä ole sanoissansa mitänä oppia; ilman aikojaan juoruvat, mitä suuhun sattuu. Sen minä olen heille sanonut, enkä usko, jos sanokoot ne opituita olevan. Waan minäpä taasen en usko tämän miehen lausetta todeksi. Sillä ilman sitä, että hän, samate kun monella muullaki miehellä on tapana, taisi lukea kaikkiaki naisväen tietoja ja oppeja ei minkän verosiksi, päättäisin itse itkuvirsien oudommista sanoista, ne polvi polvelta tytön äitiltänsä oppineen, eikä itsestään suuhun sattumia olevan. Toiset varsin ovatki sanoneet, olevan niiden Karjalan alkukieltä. Waan niin ollen, jopa kyllä olisiki kieli siitä ajasta muuttunut, jona tavallinen puhe olisi niiden mukanen ollut. Runon laadusta ovat ne peräti poikkeavaiset.

Niin mainitulla tuumalla naisten keskelle Rukavaarassa jouduttuani ja kynä kädessä pöydän ääressä istuessani, oli kyllä kymmenenki, jos ei usiampata, naista ympärilläni. Muutamilla oli heillä kuoseli (eli keträvärkki värttinän kera), jonka kotoa lähtiessään olivat matkaan ottaneet, sillä laulun ohessa keträillä, toiset kutoivat sukkaa ja mutamilla oli ompelotyötä käsillä; joutilasta ei ketänä. Niin töitensä ohessa sanelivat itkumirsiänsä sana sanalta minun pumakalle (paperille) pistää ja välistä nousi pieni kapina, millon mistä, kullon kusta sanasta, jonka toiset sanoivat eritavallansa. Tämä kuitenkan ei olisi minua työssäni haitannut, vaan mikä lie eräälle nuoremmalle naiselle päähän pistänyt, rupesi yhtäkkiä kaikesta kurkusta itkemään virttänsä, että oikein kammotti kuullakseni. "Elä joutavia, elä joutavia, heitä poiges, heitä jo poiges" kuulu joka haaralta toisten suusta, vaan kerran intouneena ei heittänyt. Siinä sainki, mitä onkielin, toden perästä kuulla virttä itkettävän, mutta mielelläni olisin hänelle kahdenkertasesti maksanut, jos kuni käskivät toiset, olisi pikemmin itkustansa herennyt. Kyllä puolen tiimaa tuskautti kamalalla itkulla korviani, itkun ohessa millon minki kaulaan sylensä kamahutellen, sillä erilläanpä ei itketä'kän, vaan aina toista kaulasta halaten. Kun viimmenkän heitti, sain edellistä kirjottamistani muutamilla uusilla loruilla lisätä, vaan pimiän tullen, ei paljolla. Tällä päivällä menetin heille itkuvirsistään neljän rupilan paikkoin, melkeinpä joutavasta, sillä minkä sain, tuskin luen omani kirjotusvaivanikan veroseksi, koska ei ollu'kan heissä oikein älyllisen pakinan antajata. Tokko antaisit, lukia, neljää kopeikkaakan, jos paljonki saisit tämmöistä pakinata, jota mainittua kirjottamistani myöten nyt sinullenki palasen näytteeksi panen. (Tytölle itkee emo, miehelle lähtiessä). "Kantamaiseni kana! sinun kallishyväseni kaottelin. Waalimoiseni valkiejouseneni! sinulla vaalehie siipisulkasie varoikse vartuttelin. Walkiehyväseni vaalimoiseni! sinulla vallan vaalimie laaittelin, vallan vähässä aikasessa. Olovahyväseni ottamaiseni! sinulla ottomie oimon laaittelin, oimon vähässä aikasessa. Kallishyväseni kantamaiseni! kantamie aion laaittelin, aion vähässä aikasessa. Armas hyväseni! sinun armahasti akkiloitsin, aion vähässä aikasessa. Ennen valkiehyväseni valkehen syntysen valmistaisin. Ennen kaksie, kallehethyväseni! kaunehie syntysie kaunisteleisin. Armahani, aimoseni! armahie asetuksie myöten assuttuasi, sintson omusie myöten siivon lähettyäsi — ka aion olevie suurie sintson ovusie. En voi tämäaikusie suurie kaihosie kaksitoistakymmenillä kanapolkumaisilla kannatellaksen."

(Lisää toiste).

MEHILÄINEN W. 1836.

Lokakuulta.

Wiisaampansa vieressä yötä maannut.

Isä neuo poikoansa, Wanha vaivansa näköä, Kun kuki sukimojahan, Itse ilmoin luomiahan: "Poikueni nuorempani, Lapseni vakavampani! Jos sinun halu tulevi, Naia mielesi tekevi, Nouse aivon aikasehen, Aivon aika huomenessa, Katsele kyleä myötesi, Kuss on savu ensimmäinen, Siitä naios poikueni."

Nousi aivon aikasehen, Aivon aika huomenessa; Kävi kymmenen kyleä, Katseli taloja myöten: Savun saarelta näkevi, Tulen niemen tutkamesta.

Käypi tietä, astelevi Neien kuulusan kotihin, Eikä kuultu koirakkana, Eikä haukkujat havattu.

Tyttö pääty leipomassa, Neitonen taputtamassa. Sano neito, noin nimesi: "Ellos konsana, jumala, Suo kotia koiratonta, Lapsitonta ikkunoa; Mi sinä lietki miehiäsi, Ku kylän käviöitäsi, Nenätön talohon tullut!"

Niin sano sanansa poika; "Missäpä on taattosesi?"

Neiti virkko, noin nimesi: "Äsken taatto työlle lähti, Eestakasin astumahan." "Miss' on maammosi oleva?" "Maammo on pantu paimeneksi Kisoille kesällisille." "Missä vielä vellesiki?"

"Welli paljo pakkoavi, Äiän ottavi vähällä."

Niin tuli kotihin poika, Itse tuon sanoiksi virkko: "Jo kävin mä, taattoseni, Nousin aivon aikasehen, Kävin kymmenen kyleä, Katselin taloja myöten, Kusta savu ensimmäinen: Näin mä savun ensimmäisen, Savun saarella palavan, Tulen niemen tutkamessa. Menin mä sihen talohon, Eikä mua koirat kuultu, Eikä haukkujat havattu. Siin' oli tyttö leipomassa, Neitonen taputtamassa, Sanan virkko, noin nimesi: 'Ellös konsana, jumala, Suo kotia koiratonta, Lapsitonta ikkunoa; Ja mi sinä lietki miehiäsi, Ku kylän käviöitäsi, Nenätön talohon tullut!'

"Niin mä siitä, taattoseni, katsoin, jotta huima eikö oo." — "Huima sie oot itse, vastasi taatto. Hään kun rupesi leipomaan, heitti vaatteet vähemmäksi, arveli ei tulevan ketänä. Niin kun tuli vieras, oisi hänellä ollut parempi, jos oisi ollut koira talossa; se oisi haukkunut. Taikka jos oisi ollut lapsi ikkunassa, se oisi sanonut: tulee vieraita. Taikka jos oisit nenäsi sintsissä niistänyt, hään siitä oisi kuullut ja ennättänyt vaatetta päälleen saaha, eikä oisi häpiä vähistä vaatteista tullut. Sentähen hään sanoiki:

"Ellös konsana, jumala, Suo kotia koiratonta, Lapsitonta ikkunoa; Nenätön tulit talohon."

"A mitä vielä pakisi neito?" — "A kun kysyin mie häneltä taattoa, niin vastasi:

Äsken taatto työlle lähti Eestakasin astumahan.

Kun maammoa kysyin, sano:

"Maammo on pantu paimeneksi Kisoille kesällisille."

Ja kun siitä kysyin vielä velleäki, lausu:

"Welli paljo pakkoavi, Äiän ottavi vähällä.

Niin mie siitä katsoin, taattoseni, jotta vaan huima onki tyttö." — "Huima sie oot itse, sano taasenki taatto, kun et älynnyt tytön lauseita. Sano olevan taattonsa eestakasin astumassa, a sillon taatto kyntämässä; maammonsa sano kesällisiä kisoja paimentavan, a sillon maammo lapsisaunassa ja vellensä äiää vähällä ottamassa, a velli ongella. Niin mene sie toiste sihen taloon, siitä saat viisaan naisen, jo tuon pakinoistaanki ymmärrän."

Meni toiste poika, teki kaupan, sai tytön, toi kotiinsa. Niin siitä lähettiin metsälle isä poikanensa. Päivän raattua, yöksi kotiin astuessa sano isä:

Jo oisit jaloki poika, Kun mulle jalan hakisit."

Hullujaan haastavan ajatteli poika. Käyään, astutaan, sano taasen ukku:

"Jo oisit jaloki poika, Kun tekisit tien lyhemmän."

Ajateli taasenki poika: hullujaan pakajaa. Oli aikoa vähäsen, lausu ukko:

"Jo oisit jaloki poika, Kun käteni katkoaisit."

Eikö ainaki hullujaan houraile isä arveli poika. Niin vielä vähän käytyä, vanha lausu:

"Jo oisit jaloki poika, Kun multa kallon katkoaisit."

Ei olevan oikialla tuumalla, arveli poika.

Tullaan kotiin, mennään maata. Siinä vuoteellaan pa'istaan nuori pari päivyisistä asioista. Sano poika: "mi lie tullut taatolleni, ei ollut oikialla älyllä." Waimo: "a mi hänessä?" — "A niin pakasi laittomia puheita illalla kotiin astuessamme." — "A mitä pakisi?" — "A sanopa esinnä:

Jo oisit jaloki poika, Kun mulle jalan hakisit.

Siitä vähän käytyä, astuttuamme, taasen sano:

Jo oisit jaloki poika, Kun tekisit tien lyhemmän.

Niin siitäi pikkuruisen matkattuamme, lausu kolmannekseen:

Jo oisit jaloki poika, Kun käteni katkoaisit.

Ja viimmesekseen pakasi:

Jo oisit jaloki poika, Kun multa kallon katkoaisit.

Niin ainaki ne minusta olivat, jotta hullu hään eilen oli, min Jumala eille'päin antanee." — Niin sano vaimo: "ukko ei ollut hullu, kun et itse ennemmin. Tieät, kun vanha iltapäivässä alkaa väsyä ja toivoo komatta jalkaa, niin oisit hänelle sauan metsästä leikannut; kun tietänsä lyhentämään toivoi, niin sillon oisit maailman asioita haastellut. Waan kun halasi käsiänsä katkoamaan, oisit sie kintaat ottanut, ne hänellä alko jykiäksi käyä ja kun vielä tahto kalloansaki katkoamaan, lakkinsa olisi sinun kannettavaksi antanut, niin oisi se hänestä kepiämpi tullut."

A jo päivällä jälkeen mennää metsälle, raataan, astutaan illaksi kotiin. Wähä matka tultua, sano poika: "eikö ala vaivuttaa taattoa" ja keikkasi sauan metsästä; se hyvä isästä. Niin taasen vahäsen astuttua rupesi kaikenlaisia maailman asioita haastelemaan; hyvä seki. Matkataan eilte, kysäsi poika: "eikö ala kintaat jykiäksi taaton kantaa käyä?" — otti ne, se isän mieleen. Niin vielä käytyä pikkuruisen sano: "ettekö antaisi minulle lakkianne, niin tulisi, se kepiämpi teistä?" — Otti lakinki, a hyvä seki isästä. Niin kotiin saahessa lausu isä pojalle "a jo nään, poikaseni, viisaampasi vieressä oot yötä maannut.

Jälkimaine. Tämä tarina on Wenäjan puolelta saatu ja tähän yksillä sanoilla pantu, kun kerrottiinki. Ilman Suomalaisia tarinoita tähän asti on ylen vähä koottu. Taitaisivat kuitenki olla siitä armosta, että ansaitsisivat tulta kootuksi samalla huolella, kun moni muuki kansa on tarinoitaan jälkimuistoon korjaillut. Niistä vaan olisi kotvaksiki kerätessä työtä, sillä halki maan muistellaan niitä pian äärettömästi ja useimmiten erilaatusia itsekullaki paikalla.

Nuotta'ankkurista.

Soisin Suomeni hyväksi, Kaupunkini kaunihiksi, Miehet muutkin verrakseni, Poikani paremmakseni; Että uusia etuja 5 Ajateltaisi aluti Töissä työläissä avuksi, Talonpojan tarpehiksi.

Wiel' on mielessä minulla Wanhan aikanen asia, 10 Kun en saanut sauontani Luotohon lujasti kiinni. Aalto se ajo venettä, Wiskasi vihuri viimmen Apajalta aivotulta 15 Toisen, kolmannen kohalle.

Perävaaria pelotti, Hirvitti se hiienlailla, Ehkä äänellä isolla Toru toisessa nenässä, 20 Ite noitu nostimilla, Ajalla saman apajan.

Tuot'on tehty tuo ikänsä Eikä tuosta tuohon tultu; Kyllä kynsiä kolotti 25 Syksykauet katkerasti, Puristaissa jäistä puuta; Kiireisti kiroki pääsi, Wielä viisiki välistä, Ajalla yhen apajan. 30

Miehet muutkin, jos minäkin, Tuskahikehen tulimma Kiireissä kesämänöissä, Parven aikana paraassa. Parvet ne pakeni kauas; 35 Ei saanut syvälle mennä Syvän synnyn tietämäta. Waikka vartta jatkettihin, Pitkä salko sauomeksi; Ei se seisonut selällä, 40 Lieoilla lahen vesillä.

Niitä olen nuorra nähnyt, Joita vanhana valitan; Eikä miestä maassa ollut, Joka ymmärsi jotakin 45 Avuksi tämän asian.

Sa'an yheksän alussa Kerran yksi kelpomiesi Kahteli Halkokarissa, Hahen perällä havahti 50 Wärkin vähä mahtavamman, Joka hahet hallihtepi, Laivat laineissa pitäpi.

Ajatteli ihtellänsä: Eikös vihko viskattava, 55 Eli raskas rautahäkki, Auttaisi apajamiestä, Kalamiestä kannattaisi; Koska suuret suolalaivat, Ankarat sota'alukset, 60 Haminoissa hallitahan, Walkamoissa vallitahan.

Jopa kanto rautakangin Sillä reisulla rekeensä; Kohta tultua kotihin 65 Työnsi rauan rautiolle, Puhu selmästi sepälle, Haasto tuota Häyriselle: "Käännä kanki kaksin kerroin, Keitä kiinni kolmin kerroin; 70 Ite ymmärrät paremmin, Kuinka pitimet pitäpi Warustaman varren päähän."