Part 12

Toisin sattu toivotukset, Ajatuksensa alemma, Kun tuli vänttyrä vävyksi, Hämehestä härän aisa, Pahkamäestä pallinaama. 95 Jussi juosta jorpotteli, Ropsotteli rokon poika, Kihlojansa kiiätteli Kahesti'ki Kaisan luona. Ratulissa raappasimma 100 Kuivin suin kuokkimassa, Jopa me tuosta jolanasta Näimmä virhen vierahatki: Oli kun vanha vaskiloutu Lanpuoki lakkarissa, 105 Joll' oisi siaa sivussa, Paljonni paian povessa; Eikä oikein osannut Tanssiakan taitavasti; Ei se kääntynyt ketara, 110 Polvesta jalkapölikkä, Ketraksesta kääntymätön, Ettei sattunut somasti, Tahin päälle taitavasti. Rompsis, kompsis, tompsis, kompsis, 115 Niin se hyppi Hämäläinen.

Ori iuku ilkiästi, Ori'pässi oivanlainen, Sulhasmiehen suuri aasi, Lainattu lamuhevonen. 120

Oli kanssa kakkaroita, Kyläsiä kymmenkunta; Ne oli ehtinnä evääksi, Kantanna Katajasuolta. Sita min' en siinä tieny, 125 Liekö ollu liharaaja Pantunaki Pahkamäestä, Sen mä vaan sanoa taian, Toki tunnenki toeksi, Ettei siro sillä lailla 130 Kihlateillähän kävele, Kutjustele kuuliaisissa.

Kummaksi en kuitenkahan, Näitä sa'uksi sanoisi, Mutt' oli oikenni outo, 135 Kun tuli tuhmasti tupahan Oltuansa yön ylite, Ehto hetken ensimmäisen: Oli paitaki pahasti, Helmat kanssa heilumassa, 140 Irti kaikki kauluksetki, Pää vielä sitäi pahempi, Hivustukka tuhrunnunna, Kaikki kasvonsa liassa. Wiimmen Penttinen perusti, 145 Tekepi tuon topra poika, Saattapi sanan papille, Romastille roimahousu.

Hyvä oli Hämäläinen Ensimmältä eukostaki, 150 Isästäki, äitistäki, Setästä sitäi parempi; Iloissansa ilmotteli, Kehu kuulten kyläkunnan. Ei ollut iloa iäksi, 155 Miestä viikoksi moneksi; Näkivät Jussin juovuksissa, Hämäläisen höyräkässä, Totta tuli toiset tuumat, Purkupuheet pahimmat. 160 Jussi tahto juonitella, Ei puhunut purkavansa.

Kaisa vaan vakuuttelepi: "Ei minua millonkana Wieä kanssasi vihille, 165 Paiskata papin etehen; Mahot olla oikiassa, Siveenä siinä siassa, Saisit nyt tytön Savosta, Kuulun Kaisan kumppaliksi." 170

Se Wielä sitäi pahempi, Kun oli Paavo paleltua, Ikäläinen ilkiäksi, Lähtenynnä liehtariksi, Jussille johattajaksi. 175

_Jälkimaine_. Tämä ei ketänä pahasti loukkaama eli häväsevä naururuno on jo ennen mainitun Iisakki Pieksiäisen tekemä Pielavedeltä. Emme tiedä, jos juuri tarvinneekan erityisiä selvityksiä; koemma kuitenki panna joitakuita.

W. 2. Kuonanperä on haukkumanimi ja v. 3. Waaraslahti kylän oikia nimi, johon Pielameden kirkolta pohjaista suuntaa tulee noin penikulman matka. Ilman itse Pielaveden pitäjä on Kuopion Maaherran lääniä noin kuuden penikulman päässä luoteista suuntaa Kuopion kaupungista. Halki pitäjän juoksee pohjasesta etelään kaksi, toinen toiseensa virtasella salmella yhdistettyä, suurempaa järveä Pielavesi ja Niilakka. Rajoina ovat pohjaspuolella Kiuruveden kappeli Iinsalmen pitäjätä, itää vasten Maaningan kappeli Kuopion pitäjätä, siitä etelään Karttulan kappeli samaa pitäjätä, eteläpuolella Rautalammin ja länttä vasten Wiitasaaren pitäjä. v. 20. Pohjaspuoli Pielavedestä kutsuu eteläpuoltansa, samatekun Rautalampia ja Laukkaanki pitäjätä, Hämeheksi, vaikka ei tule'kan varsinainen Hämeenmaa ennenkuu Laukkaan pitäjän perästä, Jyväskylästä. v. 21. Pahkamäki kylän (eli talon) nimi eteläpuolella Pielavettä. v. 30. Savolaisen s. o. miehen Savon puolelta. v. 33. Kyntöläisen s. o. pojan Kyntölän eli Kyntöahon talosta Nousianlahdelta. v. 37,38. Waris, Lehtomaa, nimiä. v. 39. Nuukkimahan s. o. ruukaamahan, muokkaamahan, parantamahan tavallisilla loihtokeinoilla, jotta saisi tyttö miehen mieltänsä myöten. Niin täällä kun muualla Suomenmaassa on rahvaassa taika, loihtimalla sulhoja saatavan tytöille. Tätä loihtimista sanotaan Lemmen nostoksi, koska Lempi esivanhempaimme pimiässä uskossa oli se haltia, joka tytöille muodon ja ihanuuden (lempeyden) anto, poikain mielet heidän puoleensa käännytti ja kaikista rakkauden asioista huolta piti. Loihtiat Lempeä nostaissa kylvettivät ja valelivat tyttöjä, lukivat pitkiä kehotuseli nostolukuja, rukoilivat Lempeä tytölle miehen tuomaan, jos jonkun erittäin nimitettävän eli yhteisesti. Useinki toimitettiin työ saunassa, vaan toisinaan muuallaki, lähtehillä, koskissa, muilla juoksevilla vesillä. Wastat tehtiin erinomasella huolella yhdeksän puun aineista, vielä pantiin toisinaan naavaa ja oudonlaisia pahkoja sisään. Usiasti olivat vanhemmat niin huolelliset tyttölapsestaan, että heti synnyttyä antovat Lemmen heille nostaa. Joko tarvinnee nimittäkän, että kaikki senlaiset toimet tyttöjen naimisonnesta ovat tyhjiä, mielettömiä taikoja, sitä pahempia, jos niillä jotai ilman Jumalan avutta voitettavan luullaan. Paras Lempi tyttärillä on, että ovat siviät käytöksissään, siistit elämässä, taitavat ja ahkerat töissään. v. 56,57 Narikka ja Kurikka erään renkimiehen haukkumanimiä. Lyhytkö lie ollut ja paksuläntä vartaloltaan, v. 82. Kesakkona s. o. kesäsaikona nousevilla pilkuilla kasvoissa. v. 86. Allasnaamat s. o. pitkänomaset naamaltaan, v. 93. vänttyrä s. o. kähnyt, kuhnus, ratus, jorus, hidas liikunnoillaan ja yrittämillään. Samanlaisia ovat sanat: junttnra, jänttyrä; kanttura, känttyrä, kinttura; venttura jne. v. 94. härän aisa, kankia, kääntymätön, sujumaton. v. 95. pallinaama, lihava kasvoiltaan. v. 100. ratuli, kuuliaiset, kihlajaiset, kättäjäiset (kihliäiset, kättiätset). v. 101. kuokkia, käydä eli olla kuokkavieraana (nurkkavilppana, nakurina, virrinä). v. 105. Lanpuoki, rahatasku, rahakirja, plonpuuki. v. 112. ketras, polviketra, ketaraluun paikka, v. 117. iuku, hirnu, v. 124. Katajasuo, talon eli kylän nimi, v. 132. kuuliaisissa, (k. v. 100) ratulissa, kihlajaisissa.

Suomen Kielestä.

(Sekasaatuja).

A. Sianimutta _itse_ olemma kirjalauseessa nähneet vaan Yksikköluvussa käytettävän, ehkä täydellisemmässä kansan puheessa siitä kyllä Monikkosiojaki kuullaan. Esivmerkiksi: meidän pitää _itsien_ mennä; ei _itsissä_ häissäkän enää syötetä; ei heillä ole raukoilla _itsilläkän_; heitä _itsiä_ oli kolme ja apulaisia viisi jne. Lämmöistä ja muita puheenparsia, joita myötänsä selväpuheellisissa Suomalaisissa kuullaan, emme suinkan pidä kehnompina, kun missä sanotaan: meidän pitää itse mennä: ei itse häissäkän...; ei heillä... itsellänsäkän; heitä itse jne, joten Uudellamaalla, Hämeessä ja Savossaki on tapana. Erehdys on siinäki asiassa, jos koko Suomen puhetta täydellisyydessään arvataan, eikä vaan, kuten sitä paikka paikoin käytetään, että luullaan tämän sanan ei muissa sioissa, kun Nimennässä ilman kohdetta (suffixum) kelpaavan. Silla ken ei katso selväksi suomeksi seuraavataki lausetta: sutta itseä pitää tavotella, ei jäljistä ole, ja sanotaanpa sanalaskussaki: "ei ole pojista paljo, ei ole itsestään (itsestäkän) isästä." Niin onki, ilman pitemmäksi juttuamme jatkamatta, tutkintonalanen sanamme sekä Yksik. että Monikossa käytettävä aivan kun muutki senlaatuiset sanat, taikka niinkuin sanat veitsi, suitsi, tuohi, salmi jne, sillä näissäki on arvattavasti Nimennän pääte alkuansa ollut e, jotta on sanottu veitse, suitse, tuohe, salme jne, jonkatähden vieläki Hallinnassa ja muissa sioissa e on päätteissä kuuluva, veitsen, suitsen jne. Waan sanassa itse on päätteen e jäänyt sillänsä samatekun sanassa kolme, jotka ilman toisten mukaan muutettuna kuuluisivat itsi, kolmi. Muutamain paikkakuntain puhetta myöten kuullaan alkuperänen pääte e eräissä toisissaki sanoissa sillään pidettynä. Niin esimerk. sanotaan Uudellamaalla suitse, eikä suitsi. Muutamilla on tapana silläki tavalla sanaa itse kummitella, että kirjottavat jättömerkillä (apostrophus) itse', joka näyttää joutavalta. Jos latinalaisilla sanoilla ipse, iste on muutaki kun merkityssukua meidän sanan itse kanssa heitämmä sikseen.

Samalla tavalla kun edellä mainituissa ja kaikissa muissa Nimukoissa, joiden Nimentä pääte i on Hallinnassa päätteeksi en muutettava, Nimennän i näyttää alkuperävsesti e (e schevatum) olleen, luulemma myös nykysen päätteen i olleen e:

1:ksi kaikkein Nimukkain Muutuntasiassa; eli sanat hevoseksi, veneeksi, puuksi, luoksi jne olleen alkuansa hevosekse, veneekse, puukse, luokse jne. Niinpä niitä vielä Wienan suomessa sanotaanki ja viimmeistä, ehkä joutavasti, muutamilta meidänki kirjoissa. Sentähden sanotaan myös kohde'jatkolla hevosekseni, veneekseni jne, eikä hevoseksini, veneeksini.

2:ksi usiammissa Wälikköin tapasna käytetyissä Sivuntasioissa, esimerk. sanoissa samati, liiati, peräti jne, joita ehkä pitäisiki toisten puheen mukaan kirjottua samate, liiate, peräte, jos ei samaten, liiaten, peräten eli samatse, liiatse, perätse.

Monessa muussa kohti sanan sisässä tapahtuu senlainen vaihtelo ääniketten e ja i välillä (joutuessa, rupean, korea, veessä, koetan; joutuissa, rupian, koria, meissä, koitan) ja toisissa häviäpi e peräte (mies, kauas, ulos, koitos, myös, alkuansa miehe, kauakse, ulokse, loitokse, myökse).

B. Sianimuet mi, ku, ken; mit, kut, ket ovat Nimennässä pian tuntemattomat, paitsi jatkettuna, jotta kuuluvat: mikä, kuka, kenkä, mitkä, kutka, ketkä, Wenäjän puolella asuvissa Suomalaisissa niitä vielä ilman jatkottaki käytetään, joka tapa meilläki pitäisi uudelle tutuksi tulla, jo senki muoksi, että kielemme ykstamuisissa sanoissa köyhä, tästäki vähän rikastuisi, eikä juuri niin ylen väheä, sillä vaikka oivat ainoastaan kolme, niin Sianimuita kuitenki käytetään usiammasti, kun mitänä muita sanoja.

Ilman näyttää, kun olisi jatko ka, joka näihin ja muihinki sanohin (eikä, taikka, vaikka, elikkä) liitetään, ollut alusta sama kun tavallisesti kirjotettu kaan (kan, kana, an). Enkä luule haittaavan, jos sitä, kuten muuten sopii, vaikka joka tavallaki kirjotetaan. Onko sensähden Greikan kieli vähemmin somempi, että siinä sekaluutta yhdessäki kirjassa luemma κεν, κεε, νυν, νυ, ενι, εν, με, εμε, ρα, αρα jne?

Nykynen Sianimut ken, Hall. kenen, meidän arvelosta oli syntyänsä ke Hall. ken. Sitte sanottiin Nimennässä esinnä keh, myöhemmin ken, jonka jälkimmäisen tähden tuli tarpeelliseksi Hallinnassa sanoa kenen. Waan toisilta taittiin loppu e tassäki sanassa muutettaa päätteeksi i, jotta sanottiin ki ja siitä lienee tavallinen jatkosana ki(kin) vieläki jälillä (sinäki s.o. sinä ken). Tämän meidän sanein sukulaiseksi näyttää latinalainen qvis, qvem jne, ikäskun heidän sanansa cujus, cui, Wenäl. кой, какой, ja ehkä Greik. ος ovat täydellisinnä meidän sanassa ku.

C. Sana sama on yksi meillä, Wenälä'isiltä ja Ruotsalaisilla (самъ, сама, samma). Kaikiteki on sana ruotsiin lainaksi otettu ja niin taitaa meillä itsilläki olla ulkoa peritty, koska löytyy toisia sanoja (yksi, itse) kielessämme, jotka tekemät yhden asian, kun sana samaki. Niin päättäisimmä mainittua sanaa venäläiseksi alkuansa, vaikka onki jo ammon meidän kieleen saatu (samate, samoin, samanlainen todistanevat). Ilman lainamatta taitais Ruotsi sen siassa olla sana sjelf, den sjelfve (derselbe).

D. Minä, sinä, (hän); me, te, he taisivat alkutäydellisyydessään olla Yksikössä me, te, (he), Mon. mete, tete, (hete) k. Maalisk. Os. s. 3 lopulta laskein). Yksikössä tulivat sitte aikaa voittain kuulumaan 1. mi, si(ti), (hi); 2. mä, sä, (hä); 3. ma, sa (ha); 4 mu, su, (Hu); 5. mää, sää, (hää); 6. meä, seä, (heä); 7. miä, siä, (hiä); 8. mie, sie, (hie); 9. miu, siu, (hiu); 10. minu, sinu, (hinu); 11. minä sinä, (hinä). Samatekun ennen mainittu ke, mahto nykynen he aikasin saada päätteen h eli n, josta tuli hän (2), han (3), hään (5), heän (6), hiän (7). Niistä toisista on minun tiedostani 2, 3, 5, 6, 7, 8 ja 11 nykyaikoina Nimennässä jälillä ja muissa sioissa tavataan 4, 9, 10; vaan 1, 2, 3 ja itse me, te, he on Nimukkain ja Lausukkain kohdeliitteiksi monella muutoksella mukautunut.

Monikko on paremmin alkuluonnossaan pysynyt, jottemme tiedä muita tapoja kun 1. me, te, he; 2. mee, tee, hee; 3. mei, tei, hei; myö työ hyö; 4 (meitti, teitti, heitti): 5. met, tet, het. Uudellamalla ja muistaakseni Hämeessäki on kuitenki erotus Sianimutten mei, tei hei ja meitti keitti heitti mäsillä, niin että jälkimmäisiä käytetään, koska joista kuista ihmisistä on puhetta, edellisiä, koska muusta kohdasta. Sentähden sanotaan yksillä paikoilla: ei meellä ole s. o. meidän asunnossa eli paikoilla ja ei meitillä ole s. o. meillä ihmisillä; tuliko teelle mitään s. o. teidän luoksenne ja tuliko teitille mitään s. o. teidän osaksenne; kyllä meen talossa värkkiä löytyy s. o. siinä talossa, jossa asumma, kyllä meitin talossamme s. o. siinä talossa, jonka me omistamma. En muuten ole itse Nimentäsiassa kuullut käytettävän sanoja meitti, teitti, heitti, vaan kaikissa muissa. Tavallinen Hallintasia meidän, teidän, heidän on luultavasti ensin ollut meiden, teiden, heiden Nimennistä met, tet, het samalla muotoa saatavat, kun Nimennästä tiet, säät, maat Hall. teiden, säiden, maiden; taikka sillä tamalla, että on kohdinta meitä, teitä, heitä arveltu Nimenneksi ja siitä saatuna Hall. meidän, teidän, heidän, niinkun siitä on myös saatuna uudet Nimennät meidät, teidät, heidät.

Ilman nämät sanat mahtavat olla kielen vanhimmia ja sentähden usiammissa muissaki kielessä yhdenmuotosina, ehkä vieläi vaillinaisempina tavattavat. Niin yhtä sukua kun meidän minä näyttää olevan Greik. με, μου, ήμειϛ Lat. me, mei, meus; Wenäl. мы, мой, меня; Ruots. min, mig, mej; yhtä sukua kun sinä (te, ti, si) Greik. συ, σε, τε, σοϛ, τεοϛ Lat. tu, te, tibi, tuus; Wenäl. шы, шебя,; Ruots. du, din ja sanan hän (he) heimolaisia Greik. όι, έ, έο, έοϛ (Lat. se, sibi, suus); Wenäl. онъ, его, онъй; Ruots. han, hon. Näiden sanain alkuyhteydestä on seki helposti ymmärrettävä, minkätähden monessa kielessä, esimerk. Greik. Latin. Wenäj. ja Suomen, Lausukkain päätteet omat jotensaki yhdenmuotosia (ειπετε, ειπουσι, ειπει, ειπομεν, ειπετε, ειπουσι muto, mutas, mutat, mutamus, mutatis, mutant; желаю, желаешь желаешь, желаемь, желаюшъ, muutan, muutat, muuttaa, muutamma, muutatta, muuttavat), sillä nämät päätteet alkuansa eivät olleet kun Sianimuillisia kohdeliitteitä.

E. Tämä, tuo, se taisivat ensimmältään kuulua tä, to, si, sitte ta, tai, taa, teä, tämä; toi tuo, toa, taa, toma; se. Samalla tamalla kuulemma monikkoin esinnä olleen nät, not, nit, sitte näät, neät, nämät; nut, nuot, nomat; ne, net. Näissä sanoissa on Yksikön alkukirjain kummanlaisesti toiseksi Monikossa vaihetettu. Waan harvassa muussa kielessä taitaan näitä Sianimuita niin täydellisinä löytää kun suomessa.

F. Jatkosanat ko, kö olivat luultamasti esinnä sianimut ku, sillä kysymystä taittiin sillon muusta puheesta sen kautta erottaa, että sanottiin jälkeen ku eli kun, kuten. Tulet ku, olisi ku, mähä ku sieventyivät aikaa myöten sanoiksi tuletko, olisiko, vähäkö.

G. Sanoista minne, kunne, jonne, tänne, sinne, tuonne näyttää, kun olisi kielestämme nykyjään yksi muinasaikain sia hävinnyt. Jos tosiaanki olisi, niin suurta vahinkoa ja kaipuuta siitä vaan ei ole'kan, koska nykysellä Yhdyntäsialla voitanee yksi asia ajaa ja päälliseksi lienee kielessämme kyllä tarpeeksi sioja nykysistä häviämättömistä. Mahtavat meidän nimukat tyytyä neljääntoista siaan koska greikalaiset ja latinalaiset ovat aikaan tulleet viidellä eli kuudella, ruotsalaiset kahdella ja muutamilla kielillä ei ole kahtakan.

H. Koska, alkuansa kusaka. Muutamin paikoin sanotaan ilman jatkotta kos, joka ei pahemmin kieltämme pilaa, kun ylehensä tavallinen sana jos, samalla muotoa sianimuesta jossa tullut.

Terveyden hoidosta.

(Lisää ja loppu).

Ensimmäisinä päivinä sopii imettä lasta aikaa ja tarvettä myöten, mutta noin kolmen viikon vanhasta alkain ei usiammin, kun joka neljännellä tiimalla päiväsaikana, öillä ei ollenkan. Sillä että lapsi heti totutetaan määrätyille ruokahetkille vältetään paljo vastasia huolia ja vaivoja kasvattamisessa. Myös lapsella itsellä on se niin terveellisempi. Ja ei vaankan pidä lasta joka itkulta imettää tahi ruokkia; pankaa se tarkon mieleenne vanhemmat! Se ei aina itke näljästä, vaan muistaki syistä ja tarpeista, jotka pitää tutkittaa ja autettaa. Jos esimerk. lapsi itkisi vatsankivusta, johonka jo useinki ylenpaltinen ravinto on syynä, ja sitä itkua sitte taas uudella imettämällä eli muulla ruokkimalla tyystytettäisi, niin sillä lapsen vaima vaan suurennettaisi. Eikä myös pidä äitin heti syötyänsä lasta imettää; hyvä jos vasta kahden eli kolmen tiiman päästä syömisen jälkeen, eikä millonkan vihasella, suuttuneella taikka muulla tavalla liikutetulla mielellä rintaa lapselle tarjota, sillä senlaisista mielenliikunnoista maito tekeytyy myrkyksi; pankaapa seki äitit muistoonnne.

Pieni, vastasyntynyt lapsi elää terveempänä vähemmästä ravinnosta, kun paljosta, joka sille vaan tuottaa okse'vikoja, vatsavihleitä, sampaita ja muita. Kaikki nämät pahat vältetään usiasti ja paraite sillä, että lapselle vaan joka neljännen tiiman päästä annetaan ravintoa. Ylenravittua lasta usiasti rupea oksettamaan, joka sillon onki hyödyllinen, eikä estettävä, josta lapsi vaan saisi pahempia ja vaarallisempia kohtauksia. Nukkuneena lasta ei pidä kauemmin rinnalla pitää.

Kuudennella, seitsemännellä eli kahdeksannella kuulla syntymästään on lapsi rinnalta vierotettava, vähitellen, ei yhtäkkiä, joka voisi lasta terveytensä puolesta vahingoittaa. Waan imettämisestä lausumma vieläi muutamia sanoja. Luonnollisin ja paras asia on, äitin itse lapsensa imettää; ellei taida, toimitettakoon lapselle vieras imettäjä, nuori, terve, siviäluontonen ja itse samoina aikoina, kun lapsen äitiki, synnyttänyt vaimo. Senlaista ei löytyessä tulee lapsi seuraavalla tavalla elätettäväksi. Ensimmäisinä päivinä seotetaan yksi osa vastapoikineen lehmän maitoa ja neljä eli viisi osaa vettä ynnä vähä sokuria lapsen elätteeksi. Toisella viikolla otetaan jo vähemmin vettä maidon suhten ja sitte ainaki vähemmin, jotta muutaman viikon päästä tulee puoliksi kumpaaki seotettavaksi. Neljän eli kuuden viikon vanhasta ruvetaan seuraavalla tavalla tehtyä velliä lapselle välimmiten antamaan. Kahdesta osasta nisusista ja yhdestä osasta rukiisista jauhoista leivotaan leipää, jota kuivataan ilman eli tuulen käyvässä paikassa. Tätä happametonta leipää hienonnetaan sitte jauhoiksi ja seotetaan vedellä puuroksi, jota sitte sopii kylmässä paikassa usiampiaki päiviä valmisna pitää. Waan joka kerralla lasta syöttäissä otetaan siitä, minkä näkee tarvitsevan, ja seotetäan äskenlypsetyllä maidolla veteleiksi, hienoksi, kokkareistä puhtaaksi velliksi. Enemmän, kun kerralla tarmitsee ei pidä velliksi seottaa, sillä se vaan happaneisi ja pilaisi lapsen vatsan. Samasta syystä tulee katsoa, ettei maito ole hapanta; joka vaan taitaa, lypsäköön uutta joka kerraksi. Ei haittaa jos vähä sokuriaki velliin seotetaan, ei kuitenkan enemmin. Sillä tavalla saadusta vellistä annetaan lapselle alussa joka neljännellä tiimalla kymmenkunta teelusikallista itsekullaki kerralla, vaan sitte lapsen paremmin vahvistuen enetään vellin antia, jonka ohessa toisinaan annetaan jo ennennimitettyä vesi- ja maitosekoa, kolmanneksi osaksi maitoa veden suhten, ei vielänä vahvempata. Kymmenen viikon vanhasta ruvetaan lasta vähitellen ja välistä ruokkimaan miedolla eli laihalla, rasvattomalla lihavellillä, ei kuitenkan suolasella eli kryytisekasella. Taikka lihaliemen siasta annetaan vellilientä munaruskialla seotettuna. Tämä munaseotus on varsinki hyödyllinen, jos lapsi vaivataan happamelta, vatsaväänteiltä, sampailta taikka muuten on heikko ja kivulainen. Hammasten saadessa annetaan lapselle leivän kannikkaa imeäkseen ja aikalomasta muitaki ruokia, esimerk. olu'juustoa, vahvempata lihavelliä, seottamatonta rieskamaitoa. Waan aina tulee muistaa, että lapsenki ruoassa kohtuus on paras; ei millonkan sitä pidä pakottaa syömään.

Edellä nimitetystä vellileivästä nimitämmä vielä, että kun nisusta jauhoja ei olle, sopii sitä samalla tavalla ohrasista ja rukiisista jauhoista sekasin tehdä. Taitais vaan näyttää moniaalle joutavaksi ja turhaksi koko vaiva leivänteosta, kun leipää sitte jällen pitää jauhoiksi hienota ja velliksi tehdä: niin ei kuitenkan ole asian kohta. Leipomaton ja nousuttamaton vilja, jos kohta hienoksiki jauhettu ja velliksi tehty, saattaa lapselle vatsaväänteitä, happamen, sampaita, kinan, matoja, riisin, näivettäjän ja muita pahojaki vikoja. Jos lieneeki monta lasta menestynyt ja kasvanut tavallisellaki jauhovelliltä, niin sitä siitä ei kuitenkan pidä someliaaksi päättää. Miksi ei voisi vahvempiluontonen lapsi toisinaan senlaistaki ravintoa kestää? Waan jos kestääki yksi, kaksi eli kymmenenki, niin lankeavat sitä vaston sataluvut sopimattomasta ravinnosta ennen aikaansa maan poveen, sillä kaikella ei ole'kan yhtä vahva ja kestävä luonto.

Sitte kun hampaamisen jälkeen muutai keviämpaä ruokaa lapselle annetaan, tulee vaan varoa, ettei sitä purettamalla (puruilla) ruokita, joka tapa sekä ilman on siivoton että lapsen terveydellenki sopimaton. Eikä pidä minäkänä ruoan olla ylen kylmän eli lämpimän; kumpiki pilaisi lapsen vatsan.

Sarvesta eli muusta tapanännistä imettäminen on kaiketi sopimaton ja hyljättävä tapa. Siitä lapsi usein saapi happamen, suurupia ja muita jo ennen nimitettyjä vaivoja. Paras on vaan maito- ja velliseotuksia pienosilleiki lapsille lusikasta antaa, jos äitiänsä eivät ime.

Lapsi saakoon aina mieltänsä myöten liikuksella, kun vaan silmällä pidetään, ettei mitän vahinkoa tapahdu. Kahdeksan kuukauden vanhasta annettakoon vaippa alla lattialla istuksella ja konttaella, parahite voipi ja kykenee. Waan sopimaton on, häntä ennen aikaansa käymään taivutella, josta vaan jalat vääristyvät. Mitättömiä ja vahingollisiaki kaluja talossa ovat siis kaikki reikätuolit, talutvyöt ja muut sitä lajia. Kauniilla säällä annettakoon lapsen ulkoilmassa oleksella ja itse kykenemättä kannettakoon sinne. Ei kuikenkan ole hyväksi, ylen kauan kerrallansa häntä siellä pitää.

Näin tulee lasta kolmenki vuoden ikäseksi hoitaa ja kasvattaa. Siitäki edelle ovat maito ja leipä sopivimmia ruokia hänelle. Suolasia, rasvasia, kryytisekasia, savutettuja ja kovenneita ruokia annettakoon aivan vähä lapsille, eikä kun juuri välistä ynnä vetelämpäin laitosten, niin aina viidenteentoista vuoteensa asti. Maahedelmät kivulaisille lapsille eivät ole soveliaat ravinnoksi; vaan terveitäki varten ovat ne hyvin keitettävät. Ilman lapsi totutettakoon määrätyillä ajoilla syömään, kolme eli neljä kerta päivässä, elköönkä vaan häntä pakotettako, koska hän kyllä ilmanki terveenä ollen luontonsa ja tarpeensa mukaan nautitsee. Jos taas jostai kivulaisuuden syystä toisinaan ei söisi, kun tavallisesti, niin syömään vaatimalla häntä ei suinkan terveeksi tehdä, vaan aina kipiämmäksi. Se on luonnon oma lääkitys sairailla, ettei ruoka maista; pahoin ja ymmärtämättomästi tekee, joka siinäki ei luontoa seuraa. Juotavaksi annetaan lapselle vettä patjaltaan eli vähän maidon seassa. Ainoastaan kivulaisille, heikkohenkisille saisi toisinaan hyvin käynyttä, ei vanhaa, hapanta, sahtia antaa. Muut kaikki väkevät juomat olkoot heiltä peräti kieltyt, niink. viina, olu, kahvi ja muut senlaiset. Paloviinan turmioista tekisi mielemme erittäin lausua, jos emme pelkäisi jo minne'ki koko edellisestä aineesta joutuvamme. Woi niitä vanhempia, jotka keviämielisyydestä eli tuhmasta hyvätahtosuudesta taikka jostai muusta syystä, luullen muka paloviinan hyväksi, levottavaksi, lämmittäväksi, virmottavaksi aineeksi, antavat lapsillensa sitä myrkkyä — ja jopa myrkkyäki pahempata ainetta. Sillä myrkky kuolettaa ja lopettaa vaivat paikalla, mutta paloviinasta lapsi, sihen vähitellen totutettu, saapi ikuisen turmelevaisimman tavan ja taipumuksen, ynnä ikusen kivulaisuuden, typerämielisyyden, heikkouden ja kaikenlaisia ikuisia turmioita.