Part 6

"Tulomme syy on tärkeämpi kuin joutilaan uteliaisuus, sir", tokaisi Crole vastaan melkein tuikeasti. "Olemme vainajan ystäviä."

Vanhus nyökkäsi -- eivät Crolen sanat eikä sävy näyttäneet lainkaan tehoavan häneen.

"Kaiketi hänellä oli ystäviä!" jupisi hän ikäänkuin itsekseen. Sitten hän silmäili vuorotellen meitä kaikkia, ja hänen terävä, tutkiva katseensa pysähtyi minuun. "Tämäkö on se nuori herrasmies, joka oli hänen kanssaan majatalossa?" kysyi hän.

"Olettamuksenne on aivan oikea, sir", vastasi Crole. "Saanko minä puolestani tiedustaa -- koska tämä asia näyttää kiinnittävän mieltänne -- voitteko kertoa meille mitään, mistä olisi meille apua?"

Vanhus hymyili ja siirsi katseensa toisesta toiseen.

"Voinko kertoa teille mitään, mistä olisi teille apua?" hän kertasi. "No niin, voin kyllä mainita teille jotakin, mutta en tiedä, onko siitä apua vai eikö. Mutta saattaahan siitä olla. Kuulin pyssyn pamahduksen -- täältä päin -- samana iltana, jolloin vainaja katosi."

"Se on jotakin!" sanoi Crole. "Entä -- olitteko itse läheisyydessä, sir?"

Vanhus kääntyi ja osoitti nummelle Birnsideen päin.

"Näettekö tuon kyläpahasen? Se on Birnside", hän virkkoi. "Asun siellä. Se on, kuten huomaatte, vain kahden- tahi kolmensadan askeleen päässä. Taloni on kylän tässä reunassa -- tuolla -- näettekö päädyn?"

"Mihinkähän aikaan se tapahtui?" tiedusti Crole.

"Suunnilleen tavalliseen maatapanoaikaani", vastasi vanhus. "Kello kymmenen. Mutta sinä iltana olin valveilla tavallista myöhempään."

Crole katsahti Maythorneen.

"Sen täytyi olla juuri surmanlaukaus", hän virkkoi miettivästi. "Otaksuttavasti, sir", hän jatkoi, kääntyen jälleen kertojamme puoleen, "on hyvin harvinaista, että täällä nummella ammutaan siihen aikaan vuorokaudesta. Kello kymmenen illalla!"

Mutta vanha herra hymyili ja pudisti päätään.

"Ei lainkaan", hän vastasi. "Päinvastoin. Usein olen kuullut yksinäisiä laukauksia iltaisin. Metsästysvartijoita, näette. Sellaista tietystikin sattuu tavallisimmin kirkkaina tai kuutamoisina öinä. Tällä kertaa oli kuitenkin hyvin pimeätä. Mutta --"

En osaa arvata, mitä hän aikoi vielä sanoa. Juuri silloin katsahti kallion juurella oleva poliisimies, jota olin keskustelun kuluessa tarkkaillut ja joka oli hääräillyt pensaikossa, meihin päin, huitoen käsiään kiihkeästi.

"Tulkaa tänne alas!" hän luikkasi. "Löysin jotakin. Pyssyn!"

YHDEKSÄS LUKU

Kapkaupungin postileima

Tämä poliisikonstaapelin äkillinen ilmoitus sai meidät kaikki säpsähtämään ällistyneinä. Vanhaan herraan se vaikutti vieläkin voimakkaammin. Häneltä pääsi huudahdus, joka tuntui osoittavan äärimmäistä hämmästystä.

"Pyssyn!" äänsi hän. "Mahdotonta!"

Näin Maythornen katsahtavan häneen terävän kysyvästi, ikäänkuin olisi aprikoinut, mitä vanhus tarkoitti. Mutta hän ei virkkanut mitään eikä myöskään Crole -- aloimme kaikki laskeutua kalliolta tiheään varvikkoon, jossa konstaapeli seisoi. Hänen kädessään oli metsästyspyssy, ja meidän saapuessamme hän osoitti tuuheata kanervikkoa.

"Se oli työnnetty tuonne!" hän huudahti. "Juuri siellä se oli. Auringonsäde heijastui piipusta -- juuri se sai katseeni osumaan siihen. Hieman ruostunut paikoitellen -- se on kasteen vika."

Maythorne ojensi ääneti kätensä, ja huomautettuaan, kuinka vaarallista ampuma-aseilla leikkiminen on, ojensi konstaapeli pyssyn hänelle. Hän aukaisi lukon; pyssyn kahdesta piipusta oli toinen suppeampi, ja siinä ollut panos oli laukaistu. Maythorne vilkaisi Croleen.

"Kummallista!" hän sanoi. "Miksi ei murhaaja käyttänyt oikeanpuolista piippua?"

Vanha herrasmies, jota epäilemättä murhaan käytetyn aseen näkeminen näytti kiehtovan, naurahti hiukan.

"Jos tämä on sama pyssy, jolla tämän nuoren herran vanhempi seuralainen ammuttiin -- mitä minä puolestani en lainkaan epäile -- niin vasemman piipun käyttämiseen on ollut hyvä syy", hän selitti. "Kenties", hän lisäsi, vilkaisten viisaan näköisenä Maythorneen, "ette ole metsämies, sir. Jollette, niin ilmoitan teille, että lintupyssyn vasen piippu on aina suupuolelta suppeampi; tarkoitus on tietystikin se, että haulit pikemminkin suppenevat kuin hajaantuvat. Jos joku haluaa ampua toisen kuoliaaksi lyhyeltä matkalta, kuten tässä tapauksessa, niin hän luonnollisestikin käyttää suppeaksi porattua piippua mieluummin kuin toista."

"Olen hyvin kiitollinen, sir", vastasi Maythorne. "Selityksenne johdosta olen taipuvainen ehdottomasti päättelemään, että murhaaja oli tällaisiin pyssyihin läpikotaisin perehtynyt henkilö ja että murha tehtiin kylmäverisesti ja harkitusti."

"Mielestäni voitte pitää sitä varmana", vakuutti vanha herra, hymyillen taaskin tietävästi. "Niin, niin -- harkitusti -- juuri niin. No niin -- näytte saavan kokoon todistuskappaleita."

Kohteliaasti nyökäten hän sitten kääntyi pois, kiiveten kallioita ja rinteitä perin ketterästi niin vanhaksi mieheksi. Maythorne tarkkaili häntä minuutin ajan ja katsahti sitten poliisikonstaapeliin.

"Kuka on tuo vanha herra?" hän tiedusti.

"Hän on herra Hassendeane Birnside Housesta, sir", vastasi konstaapeli. "Mutta häntä nimitetään yleisesti herra Wattieksi -- hänen ristimänimensä on Walter. Vaikka hän onkin iäkäs, niin hänen isänsä, vanha herra Hassendeane, kuoli vasta muutamia vuosia sitten, ja kun häntä isän eläessä aina nimitettiin herra Wattieksi, niin se nimitys jäi hänelle pysyväiseksi, ymmärrättehän, sir."

"Kyllä", myönsi Maythorne. Hän tarkasteli yhäti pyssyä, ja pian hän kiinnitti Crolen huomiota sen perään upotettuun levyyn kaiverrettuun nimeen ja osoitteeseen: _J. Musgrave, Lehtokurpan majatalo, Marrasdale_. "Tämä on majatalon isännän kadonnut ase, siitä ei ole epäilystäkään", hän huomautti. Sitten hän kääntyi taaskin poliisin puoleen ja kysyi: "Ettekö maininnut odottavanne tänne joitakuita esimiehiänne?"

"Kersantti Manners ilmoitti aikovansa tuoda tänne komisarion ja ylikonstaapelin", vastasi puhuteltu. "Minun piti olla täällä vartioimassa heidän saapumiseensa asti. Ja toivoisin heidän pian tulevan, sillä päivällisaikani alkaa olla käsissä."

"Säilyttäkää tätä heidän tuloonsa saakka!" kehoitti Maythorne, ojentaen hänelle pyssyn takaisin. "Osoittakaa heille täsmälleen, mistä sen löysitte, ja huomauttakaa heille, että toinen panos on ammuttu ja että oikeanpuolisessa piipussa on vielä täysinäinen panos! Jos tahdotte, niin mainitkaa heille jo näyttäneenne sitä herra Holtille ja hänen ystävilleen -- he tietävät ketä tarkoitatte."

Sen jälkeen poistuimme Reiver's Denistä ja palasimme nummen poikki. Crole tuntui olevan halukas pohtimaan asioita, mutta Maythorne oli harvapuheinen. Lehtokurppaan saavuttuamme hän kuitenkin heti etsi käsiinsä Musgraven ja ilmoitti tälle, että kadonnut pyssy oli löydetty. Hän söi hätäisesti puolista, ja niin pian kun minä olin lakannut aterioimasta, puhutteli hän minua.

"Poliisit varmastikin tulevat tänne nyt, kun pyssy on löydetty. Ja minä tahtoisin ehättää heidän edelleen eräässä suhteessa, jota he eivät näy ajatelleen eivätkä ehkä ajattelekaan. Haluan tarkastaa Mazaroffin tavaroita."

"Juuri niin", mutisi Crole. "Se on tietystikin tehtävä. Matkatavarat, vaatteet, ja niin edelleen. Otaksuttavasti se ei tuota vaikeuksia."

"Ei minun tietääkseni", vastasin. "Mutta mielestäni ei ole paljoakaan tarkastettavaa -- hänellä oli hyvin vähän tavaroita muassaan."

Menimme vainajan huoneeseen, isoon, vanhanmalliseen makuukamariin, jonka ikkunat olivat nummelle päin. Kaikki oli koskemattomana Mazaroffin jäljeltä -- hän oli harvinaisessa määrin täsmällisyyttä ja järjestystä rakastava mies, joka ei sietänyt nähdä esineitä heitettyinä sinne ja tänne, ja kaikki hänen tavaransa olivat huoneessa sijoitettuina hänen oman järjestelmänsä mukaisesti. Kuten olin alhaalla huomannut, oli siellä verrattain vähän tarkastettavaa, parissa käsilaukussa oli kaikki, mitä niiden omistaja oli pitänyt tarpeellisena ottaa mukaansa Hotel Cecilistä. Pukutarpeissa, liina- ynnä pitovaatteissa ja muissa sentapaisissa ei ollut todellakaan mitään nähtävää emmekä löytäneet minkäänlaisia papereita käsilaukuista emmekä pöydällä olevasta pukeutumisrasiasta. Maythorne etsi; Crole ja minä taas katselimme hyvin huvitettuina, kun hän tutki pukeutumisrasiaa löytääkseen siitä salaisen lokeron -- mutta ei onnistunut, otaksuttavasti siitä syystä, ettei sellaista ollut -- ja vaatteita löytääkseen salataskun. Mitään salaista ei ollut, mutta paljon käytetyn villakankaisen puvun liivin taskusta hän veti esille joukon irrallisia timantteja, isoja ja pieniä, ja saman puvun housuntaskusta vanhan kukkaron.

"Enkö sitä sanonut?" huudahti Crole, kun timantit tulivat esille. "Hän piti timantteja irrallaan taskussaan! Kun kerran olimme puolisella Holborn-ravintolassa, otti hän esille kourallisen niitä -- joka puolella ympärillämme oli outoja ihmisiä, ja huomautin hänelle, kuinka vaarallista oli pitää mukanaan ja julkisesti näytellä sellaisia arvoesineitä, mutta hän vain nauroi. Katsokaahan noita -- siinä on varmaankin toistakymmentä kiveä irtonaisina taskussa! Luultavasti nuo timanttimiehet tottuvat siihen eivätkä pidä sitä sen kummempana kuin maanviljelijä sitä, että hänellä on taskussaan vehnä- ja ohranäytteitä. Kuinka arvokkaiksi luulette noita, Maythorne? Te tunnette ne paremmin kuin minä."

"En osaa sanoa", vastasi Maythorne välinpitämättömästi. Hän oli laskenut timantit syrjään pukeutumispöydälle ja tarkasti vanhaa nahkakukkaroa meidän seisoessa katsojina hänen vierellään. Sieltä hän ei saanut paljoakaan mielenkiintoista; siellä oli joitakuita tavallisia rahoja, valtakunnan kulta- ja hopeakolikoita; muutamia muita hän oli eri lokerossa säilyttänyt ilmeisesti harvinaisuuksina; niitä oli Krügerin puolikruununen, Englannin Länsi-Afrikan nikkelinen puolipennynen, Mombasan rupia, portugalilainen hopearaha ja Saksan Itä-Afrikan kolikko, jossa oli keisarin kuva, sekä lisäksi joitakuita egyptiläisiä ja intialaisia kultarahoja. Maythorne kiinnitti niihin hyvin vähän huomiota, häntä innostutti enemmän ohut, rypistynyt paperikaistale, jonka hän löysi kukkaron sisälokerosta ja levitti eteemme.

"Katsokaas tätä!" hän kehoitti. "Tämä on ainakin jotakin."

Paperikaistale oli kuitti kirjoihin viedystä kirjeestä, joka oli lähetetty Kapkaupungista ja osoitettu Eteläafrikkalaiselle Imperial-pankkiyhtymälle, Lontooseen, Lombardkadun 695:een. Maythorne osoitti postimerkin päiväystä -- tammikuun 17 päivä.

"Yhdeksän kuukautta sitten", hän huomautti. "Kuinka kauan Mazaroff oli ollut Englannissa, kun kohtasitte hänet Cecilissä?"

"Vain muutamia viikkoja, mikäli tiedän", vastasin.

"Minä tiedän", ilmoitti Crole. "Hän saapui Englantiin heinäkuussa -- kuukauden lopulla."

"Siispä se kirje tai paketti -- tai mikä se lieneekään ollut -- jota tämä kuitti koskee, lähetettiin Kapkaupungista tämän pankin haarakonttoriin kuukausia aikaisemmin kuin Mazaroff tuli tänne", huomautti Maythorne. Hän käänsi kuitin ympäri. "Selkäpuolella on muistiinpano -- kirjaimia ja numero", hän jatkoi. "Näettekö? S.T.1. Mitähän se merkinnee? Entä onko tuo Mazaroffin käsialaa?"

"Kyllä se on hänen käsialaansa ihan varmasti. Hän kirjoitti isot kirjaimet jotensakin omituisesti."

"Otaksuttavasti mustiinpano koskee paketin sisältöä", arveli Maythorne. "S.T.1. -- Saanen vielä selville sen merkityksen. No niin, yksi seikka on selvillä -- tiedämme, mitä lontoolaista pankkia hän on käyttänyt. Mutta kenties herra Holt sen jo tiesikin?"

"Ei, en tiennyt", vastasin. "Se tuntunee kummalliselta, mutta en tietänyt. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, näkyi hänellä olleen melkoisen paljon käteistä rahaa muassaan. En kertaakaan nähnyt hänen käyttävän maksuosoituksia, vaan hän suoritti hotellilaskumme aina käteisellä -- seteleillä."

"Ja epäilemättä otti niitä aina esille kourallisen, vai mitä?" huomautti Maythorne, jurosti hymyillen.

"Hänellä näytti todella olevan niitä runsaasti lompakossaan", myönsin. "Siinä suhteessa hän oli hieman ajattelematon -- tarkoitan sitä, että hän näytteli rahojaan, mutta olen varma siitä, että hän teki sen tarkoituksetta."

Maythorne otti esille oman lompakkonsa ja sijoitti kuitin huolellisesti sinne.

"Pidämme tämän toistaiseksi omina tietoinamme", hän sanoi. "Jos poliisit iltapäivällä saapuvat tänne, kuten he pyssyn löydön jälkeen jokseenkin varmasti tekevät, ja haluavat tutkia vainajan tavaroita, niin antakaa heidän tehdä se! Pistämme nuo timantit takaisin samaan taskuun, josta ne otin -- he saavat mieluisasti nähdä ne ja kaiken muunkin. Mutta tämän paperikaistaleen pidän itselläni -- koetan saada jotakin selville sen avulla."

Poliisit saapuivat Lehtokurppaan vähän myöhemmin; heitä oli kolme: ylikonstaapeli, komisario ja Manners. He kyselivät Musgravelta monenlaista hänen pyssystään, minulta sekä Websteriltä, missä olimme olleet murhailtana, Crolelta, kuka ja minkälaisessa asemassa vainaja oli ollut, ja taaskin minulta, kuinka paljon rahaa ja mitä arvoesineitä murhatulla todennäköisesti oli ollut mukanaan. Ja heidän tiedustelujensa aikana tuli ilmi eräs seikka, jota en ollut siihen saakka tiennyt. Kävi selville, että Mazaroff, joka luonnostaan oli seuraa rakastava, oli murhailtana päivällisen jälkeen minun kirjoittaessani eräitä yksityisiä kirjeitä mennyt Lehtokurpan tarjoilusaliin, johon oli kokoontunut perin sekalainen seurakunta -- maanviljelijöitä, karjakauppiaita ja -ajajia, vetelehtijöitä -- jotka kaikki olivat kotimatkalla Cloughthwaiten markkinoilta. Musgraven tarjoilijattaren ilmoituksen mukaan hän oli siellä esiintynyt hyvin hauskasti, tarjonnut koko seurueelle ryyppyjä ja sikaareja, jotka hän maksoi viiden punnan setelillä; sen hän tarjoilijattaren kertoman mukaan oli ottanut hyvin täyteläiseltä näyttävästä lompakosta kaikkien näkyvissä.

Tämä tieto näytti tuottavan melkoista tyydytystä, jopa huojennustakin poliisivirkailijoille ja Mannersille, joka päämiestensä poistuessa jäi jälkeen malttamatta pidättyä ilmoittamasta minulle luulevansa, että he olivat oikealla tolalla.

"Tiedän jo jotakin, kapteeni", hän kehui, iskien silmää salaperäisen näköisenä. "En tosin tahdo tarkalleen ilmaista tietoani, ymmärrättehän -- tällä hetkellä on oltava vaiti. Mutta sain tänään puolenpäivän aikana itse selville erään seikan ja tietystikin seuraan jälkeä. Kaikki tämäntapaiset asiat kysyvät totta kyllä aikaa -- mutta onhan vanha sananlasku: hitaasti ja varmasti! Se on minun toimintaohjeeni. Enkä sentään menekään eteenpäin niin kovin hitaasti. Huomisaamunahan pidetään kuulustelu. Se on pelkästään muodollinen alkutoimitus. Joitakuita todistuksia -- välttämättömiä todistuksia -- ja sitten kuulustelija lykkää jatkokäsittelyn esimerkiksi kahdeksi viikoksi. Se antaa minulle tilaisuuden. Ja jollen saa käsiini oikeata miestä kahden viikon kuluessa -- no niin, silloin olen kummissani!"

Kerroin sinä iltana teetä juodessamme Crolelle ja Maythornelle, kuinka toiveikas poliisikersantti oli. Maythorne, jonka ammattia ei oltu ilmaistu poliiseille -- he olivat pitäneet häntä vain minun tahi Mazaroffin ystävänä -- näytti ymmärtävän Mannersin kannan.

"Hän luottaa todennäköisimpään olettamukseen", hän huomautti. "Ja järkevä se onkin. Ajatelkaahan vain! Ilmeisesti varakas mies, joka matkustaa omalla upealla autollaan, pysähtyy tien ohessa olevaan majataloon, menee yleiseen tarjoilusaliin, näyttää kaikille, että hänellä on kosolta rahaa taskussaan, ja lähtee kävelemään yksinäiselle nummelle pimeän tultua. Mikä onkaan sen todennäköisempää kuin se, että joku niistä miehistä, joiden näkyvissä hän oli ottanut esille rahapussinsa, pujahtaa hänen jälkeensä, murhaa ja ryöstää hänet?"

"Musgraven pyssylläkö?" kysäisin.

"Se pieni yksityiskohta ei suinkaan tee asiaa mahdottomaksi!" virkkoi Maythorne. "Kuulinhan teidän kertovan poliiseille, että lopetettuanne kirjoittamisen veitte kirjeenne kylän laidassa maantienvarrella olevaan postilaatikkoon, jättäen tämän vierassalin tyhjäksi. Niinpä niin, silloin oli murhaajan perin helppo ottaa pyssy tuolta naulasta ja livahtaa Mazaroffin jälkeen."

"Se edellyttäisi, että hän tiesi pyssyn olevan siellä", huomautti Crole.

"Juuri niin", myönsi Maythorne. "Mutta Holt mainitsi meille -- tai oikeammin poliiseille meidän kuultemme -- poistuessaan jättäneensä oven auki, ja täällä oli epäilemättä täkäläisiä veitikoita, jotka tunsivat tämän huoneen sisustuksen varsin hyvin ja tiesivät, mitä seinällä oli. Mielestäni on Mannersilla hyvä teoria -- ryöstömurha. Mutta -- pitääkö se paikkansa vai eikö -- hm!"

"Epäilettekö sitä?" tiedustin.

Hän hymyili meille avomielisen tuttavallisesti.

"Jos todella tahdotte tietää", hän vastasi, "niin en epäile sitä enkä hyväksy sitä. Tällä hetkellä en vielä ole selvillä asioista. Minun on saatava koko joukko tietoja lisää. Esimerkiksi -- kuka oli se mies, jota Mazaroff sanoi haluavansa tavata täällä? Tapasiko hän miehen? Ja jos tapasi, niin milloin ja missä? Jollei hän ollut kohdannut miestä, niin oliko hän murhan tapahtuessa menossa hänen luokseen? Ja vielä -- tunteeko tämä mies, kuka hän lieneekin, Mazaroffin Mazaroffina vaiko Merchisonina? Murhattiinko Mazaroff Mazaroffina, täällä tuntemattomana miehenä, vaiko Merchisonina, miehenä, joka oli ollut täällä tunnettu?"

"Ahaa!" jupisi Crole. "Sama kysymys, jota minäkin olen aprikoinut!"

"Toisin sanoen", jatkoi Maythorne, "saiko tämä murha alkunsa jonkun sellaisen rosvoilevan lurjuksen äkillisestä saaliinhimosta, joka näki saaneensa tilaisuuden rikkaan miehen ryöstämiseen, vai onko meidän etsittävä syitä menneisyydestä -- ja jos on, niin kuinka kaukaisesta?"

KYMMENES LUKU

Yorkilainen asianajaja

Kuulustelu, jonka paikkakunnan tutkintotuomari asianmukaisesti aloitti seuraavana aamuna Lehtokurpan tilavimmassa huoneessa, tuntui aluksi muodostuvan lyhyeksi, muodolliseksi toimitukseksi, jonka kuulustelija ja poliisit olivat edeltäkäsin yksityiskohtaisesti järjestäneet. Kaksitoista valamiestä oli lähiseudun maanviljelijöitä, lammaspaimenia ja metsästysvartijoita; väliaikaisen oikeussalin yleisölle varattuun osaan pelkästä uteliaisuudesta keräytyneet harvat kuuntelijat olivat ympäröivän nummiseudun väkeä. Otaksuttavasti he odottivat saavansa kuulla kiihottavia todistuksia, mutta sellaisia ei ollut -- ei ainakaan aluksi. Crole asianajajana, jota murhattu oli käyttänyt Lontoossa, ja minä vainajan matkatoverina todistimme, että hän oli Salim Mazaroff, ja kerroimme, mitä hänestä tiesimme; Eccleshare ja paikkakunnan lääkäri antoivat lausuntonsa kuoleman syystä; miehet, jotka olivat löytäneet ruumiin Reiver's Denistä, kuvasivat, missä oloissa he olivat osuneet huomaamaan sen. Tämän jälkeen kuulustelunpitäjä oli siirtämäisillään jatkokäsittelyn tuonnemmaksi, kun sattui keskeytys: herra ja rouva Elphinstone sekä Sheila astuivat sisälle seurassaan vanhanpuoleinen, virallisesti käyttäytyvä mies; Manners, jonka vieressä istuin, kuiskasi korvaani, että tämä oli herra Wetherby, rouva Elphinstonen lakimies. Minä puolestani ilmoitin sen toisella puolellani olevalle Crolelle; Crole nyökkäsi, ikäänkuin olisi täydelleen käsittänyt, kuinka tilanne kehittyisi.

"Juuri tätä odotinkin", hän mutisi. "Rouva on ajatellut asiaa tarkemmin. Nyt siis --"

Hetkeäkään hukkaamatta Wetherby ilmoitti viranomaisille, minkä vuoksi hän seurueineen oli tullut. Kuiskailtuaan hetkisen kuulustelunpitäjän kanssa hän nousi seisomaan.

"Mikäli olen kuullut, sir, aiotte siirtää tämän jutun jatkokäsittelyn toistaiseksi", hän alkoi, puhuen tutkintotuomarille. "Ennen kuin sen teette, haluaisin esittää teille erään pyynnön asiakkaani, Marrasdale Towerin emännän, rouva Elphinstonen puolesta. Sen tueksi on minun viitattava eräisiin menneihin tapauksiin -- teen sen hyvin lyhyesti. Rouva Elphinstone, silloin neiti Jean Linton, meni noin kolme- tai neljäkolmatta vuotta takaperin avioliittoon erään herra Andrew Merchisonin kanssa, joka aikaisemmin oli jonkun verran tunnettu tällä paikkakunnalla. Avioliitto ei ollut onnistunut, ja puhuakseni selvästi hylkäsi Merchison verrattain lyhyen ajan kuluttua vaimonsa pidettyään asianmukaisesti huolta tämän toimeentulosta ja, kuten luultiin, matkusti itämaille. Kahdeksan kuukautta hänen lähtönsä jälkeen sai rouva Merchison tyttären -- hän on sama nuori nainen, jonka nyt näette tässä, neiti Sheila Merchison. Lapsen syntymästä ilmoitettiin useissa Englannin ja Intian lehdissä; toivottiin, että Merchison huomaisi ilmoituksen, mutta häneltä ei kuulunut vastausta. Merchisonista ei tiedetty mitään ennenkuin muutamia vuosia myöhemmin, jolloin rouva Merchison sai sanoman, että hän oli hukkunut Mombasan lahdella Afrikan itärannikolla ollessaan matkalla Bombaysta Durbaniin. Tämä sanoma oli luotettava -- voin vakuuttaa teille, sir, kykeneväni esittämään teille todistuskappaleen, jonka rouva Merchison sai. Siitä ajasta alkaen rouva Merchison piti itseään leskenä ja meni sittemmin uudelleen avioliittoon, jolloin hänestä tuli rouva Elphinstone. Ja nyt joudun pyyntöni syyhyn. Eilen kävi rouva Elphinstonen luona kaksi nyt täällä saapuvilla olevaa herrasmiestä, jotka, kuten olen kuullut, ovat juuri äsken antaneet lausuntonsa, herrat Holt ja Crole. Herra Crolen kehoituksesta herra Holt kertoi rouva Elphinstonelle, että toisena iltana heidän saavuttuaan tänne Lehtokurppaan herra Mazaroff oli ilmoittanut hänelle, että vaikka hänellä olikin täysi oikeus käyttää sitä nimeä, jolla hänet nyt tunnettiin, koska hän oli joitakuita vuosia sitten sen laillisesti omaksunut, hän kuitenkin oikeastaan oli se Andrew Merchison, joka oli mennyt avioliittoon Jean Lintonin kanssa ja sitten hylännyt hänet. Sikäli kuin herra Holt kertoi rouva Elphinstonelle, oli herra Mazaroff tuonut esiin päteviä välillisiä todistuksia siitä. Minun tuskin tarvitsee sanoa, sir, että tämä on hyvin vakava asia päämiehelleni. Hän on neuvotellut siitä kanssani, ja olen sitä mieltä, että kaikille asianosaisille olisi hyvä, jos rouva Elphinstonen sallittaisiin nähdä vainaja ja siten päästä selville, saattaako hän tuntea hänet Andrew Merchisoniksi."

"Tuntuu selvältä, että niin on tehtävä", myönsi tutkintotuomari. "Kenties haluatte seurata päämiestänne, herra Wetherby?"

Useimmat kuuntelijat olivat hillityn kiihkon vallassa rouva Elphinstonen ja hänen asianajajansa poissa ollessa. Jotkut vanhemmat heistä kuiskailivat keskenään -- Merchisonin nimi oli herättänyt uinuvia muistoja. Mutta useimmat meistä odottivat jännittyneen äänettöminä. Kun vilkaisin salaa päin Sheilaan, näin hänen istuvan silmät hievahtamatta tähdättyinä oveen, josta hänen äitinsä täytyi palata, kasvoillaan kiinteän odottava ilme. Arvasin, mitä hänen mielessään liikkui.

Mutta kun rouva Elphinstone Wetherbyn seurassa jälleen ilmestyi ovesta, olivat hänen kasvonsa ilmeettömät, ikäänkuin olisivat olleet veistetyt marmorista. Hänen silmissään ja huulillaan ei ollut jälkeäkään mielenliikutuksesta eikä levottomuudesta -- hän oli ehdottoman itsehillinnän ruumiillistuma. Tutkintotuomarin kehoituksesta hän meni todistajain paikalle ja antoi lausuntonsa. Sen suppea sisältö oli: hän ei voinut tuntea vainajaa Andrew Merchisoniksi. Jos kasvonpiirteet olisivat säilyneet eheinä, niin hän muka ehkä olisi voinut ratkaista, mutta asiain näin ollen se oli mahdotonta. Hän ei voinut sanoa, että mies oli Merchison, mutta ei toisaalta myöskään voinut väittää, ettei hän ollut.

Ammattinsa puolesta Crole nousi ja teki rouva Elphinstonelle kysymyksen:

"Rouva Elphinstone, oliko Andrew Merchisontn vasen silmä kiero?"

Rouva Elphinstone nyökkäsi empimättä myöntävästi.

"Oli kyllä", hän virkkoi, "ja lisäksi hyvin selvästi!"

Crole kääntyi puheenjohtajan puoleen.

"Monet henkilöt voivat todistaa, että sillä onnettomalla miehellä, jonka kuoleman johdosta tätä kuulustelua pidetään, oli vasen silmä kiero", hän puhui. "Hänellä oli myöskin syntymämerkki, ruskea luomi oikeassa kyynärvarressa. Sellainen merkki on kuitenkin luullakseni varsin tavallinen, enkä pidä sitä erikoisen tärkeänä. Mutta lujan vakaumukseni mukaan on saatavissa lisätodistuksia siitä, että vainaja oli Andrew Merchison, ja ehdottaisin --"

"Sitä ei tarvitse lainkaan epäillä!" kuului äkkiä huudahdus katselijain joukosta. "Mies oli Andrew Merchison!"