Part 7

Tiesin, kenen ääni se oli, ennen kuin edes vilkaisin taakseni. Vanha herra Hassendeane, jonka olin pannut merkille, kun Crole ja minä tulimme huoneeseen, oli noussut istuimeltaan ja hymyili vakuuttavasti tutkintotuomarille. Ennen kuin viimemainittu ennätti virkkaa mitään hän jatkoi:

"En aikonut puhua mitään koko jutusta, ennen kuin näin, mitä tapahtui, herra tutkintotuomari. Mutta koska rouva Elphinstone ei voi olla varma, niin sopinee minun vakuuttaa, että minä olen! Menneinä päivinä tunsin Andrew Merchisonin varsin hyvin, silloin, kun hän usein kävi täällä, ja myöhemmin hänen ollessaan nuori mies -- tunsin hänet myöskin sitten, kun hän oli mennyt avioliittoon neiti Lintonin, nykyisen rouva Elphinstonen kanssa. Ja muistan kasvoja erittäin hyvin -- tunsinkin hänet varsin helposti, kun näin hänet äskeisenä iltana. Hän oli Andrew Merchison, siitä ei ole epäilystäkään! Tosin kaksi- tai kolmekolmatta vuotta vanhempana --"

"Missä näitte tämän miehen, herra Hassendeane?" keskeytti tutkintotuomari ilmeisesti ällistyneenä tästä uudesta käänteestä.

"Näin hänet samana iltana, jona hän ilmeisesti sai surmansa", vastasi vanha herra. "Se oli Birnsiden kylän raitilla, lähellä taloani. Olin ollut puutarhurini majalla, ja palatessani raittia pitkin näin pitkän miehen sytyttämässä sikaariaan Metcalfen talon porttikäytävässä -- tuuli hiukan. Hän piti tulitikkua hyvin likellä kasvojaan, joten eroitin ne selvästi, ja panin merkille silmän kierouden, jonka muistin oikein hyvin."

"Ettekö puhutellut häntä?" tiedusti kuulustelija.

"En", vastasi Hassendeane. "Se oli mielessäni, mutta saatuaan sikaarinsa palamaan hän pyörsi ympäri ja poistui Reiver's Deniä ja High Cap Lodgea kohti."

"Oletteko aivan varma, että hän oli Andrew Merchison?"

"Ehdottoman varma! Mies oli Andrew Merchison, miksi hän lienee viime vuosina itseään nimittänytkin."

Tutkintotuomari katsahti sen pöydän ympärille kokoontuneihin asianajajiin, jonka yläpäässä hän itse istui.

"Meidän lienee parasta siirtää jatkokäsittely kaksi viikkoa tuonnemmaksi", hän lausui. "Sillä välin --"

Samassa aukaisi eräs konstaapeli oven, päästäen sisälle nuoren miehen, jolla oli silmälasit nenällään ja joka päättäen huoneen ympäri luomastaan kiihkeän kysyvästä katseesta pelkäsi toimituksen jo päättyneen. Tutkintotuomari pysähtyi ja silmäili häntä kysyvästi.

"Oletteko saapunut tänne kuulustelun johdosta, sir?" hän tiedusti. "Aiomme juuri --"

Tulija otti esille käyntikortti-kotelon, lähestyi pöydän päätä ja kuiskasi muutamia sanoja kuulustelijan korvaan. Tutkintotuomarin kasvoilla välähti sekavan hämmästyksen ilme; vielä pari sanaa, ja hän katsahti taaskin pöydän ympärille.

"Käsiteltävänämme näyttää olevan omituisen salaperäinen juttu, vaikka kuolema jätettäisiinkin kokonaan huomioonottamatta", hän virkkoi. "Tämä herrasmies" -- hän vilkaisi käyntikorttiin -- "asianajaja herra Stephen Postlethwaite Yorkista, kertoo eilen lukeneensa tämän jutun selostuksia sanomalehdistä ja rientäneensä tänne antamaan eräitä tietoja. Meidän lienee paras kuulla ne nyt. Ehkä suvaitsette mennä todistajain paikalle ja ilmoittaa meille sen, mitä varten olette tullut."

Postlethwaite astui väliaikaisesti kyhättyyn todistaja-aitioon ja muodollisesti vakuutti olevansa asianajaja ja toimivansa Yorkissa Lendall-kadun 293:ssa. Hän otti esille päiväkirjan ja luki julki syyskuun 23 päivänä tehdyn merkinnän, jossa mainittiin herra Salim Mazaroffin käynnistä.

"Herra Mazaroff", hän jatkoi, "jota en ollenkaan tuntenut, vaikka olin nähnyt hänet kaupungilla yhtä tai kahta päivää aikaisemmin erään nuoren herrasmiehen seurassa, joka näkyy olevan täällä saapuvilla, ilmoitti tulleensa Yorkiin muutamiksi päiviksi ja majailevansa North Eastern-hotellissa. Hän oli muka saapunut Lontoosta omalla autollaan ja aikoi pistäytyä vielä kauempana pohjoisessa; siihen hän lisäsi olevansa kotoisin pohjoisesta, mutta olleensa poissa Englannista useita vuosia ja mielivänsä nyt palattuaan sijoittua Lontooseen. Sitten hän ilmoitti olevansa hyvin varakas, hankkineensa omaisuutensa erinäisillä liikepuuhilla itämailla ja viimeksi suurilla timanttikaupoilla Etelä-Afrikassa. Nyt hän oli vetäytynyt syrjään liike-elämästä, muuttanut koko omaisuutensa rahaksi ja tallettanut saamansa varat Eteläafrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän Lontoon-konttoriin, aikoen sijoittaa ne tähän maahan.

"Sitten hän leikillisesti huomautti, että koska hänellä ei ollut lapsia eikä sukulaisia, hän ei ollut siihen saakka tehnyt jälkisäädöstä, mutta halusi nyt tehdä sen ja oli sinä aamuna lähtenyt hotellistaan etsimään asianajajaa sitä varten. Sitten hän otti taskustaan paperiliuskan, johon hän oli kirjoittanut toivomuksensa, ojensi sen minulle ja tiedusti, voisinko laittaa sen asianmukaiseen kuntoon. Esitän tässä sen paperin", jatkoi Postlethwaite, vetäen taskustaan pitkulaisen kirjekuoren. "Se on siitä pitäen ollut minun hallussani. Luettuani sen sanoin herra Mazaroffille, ettei lainkaan tarvinnut laatia sitä sen virallisempaan sanamuotoon -- se oli täysin selvä, eikä hänen ollut tehtävä muuta kuin kirjoitettava nimensä sen alle saapuvilla olevina todistajinaan minä ja joku konttoristini. Mutta se ei näyttänyt kelpaavan hänelle -- ilmeisestikin hän tahtoi saada muodollisemman ja huolitellumman paperin. Luin senvuoksi hänen sepittämänsä luonnoksen hänelle, sain häneltä vakuutuksen, että siinä oli täsmälleen lausuttu kaikki, mitä hän halusi, ja lupasin valmistuttaa jälkisäädöksen; hänen oli tultava järjestämään asia valmiiksi mihin aikaan hyvänsä kello kolmen jälkeen. Hän palasi toimistooni puoli neljän aikaan, jolloin jälkisäädös oli valmis hänen allekirjoitettavakseen. Hän merkitsi nimensä asianomaiseen paikkaan minun ja konttoristini Herbert Wilkinsin nähden, maksoi palkkioni ja poistui, vieden jälkisäädöksen muassaan.

"Vasta muutamia päiviä myöhemmin huomasin unohtaneeni antaa hänelle takaisin alkuperäisen suunnitelman, jonka löysin eräiden paperien seasta kirjoituspöydältäni. Poikkesin itse North Eastern-hotellissa viedäkseni sen, mutta sain tietää, että herra Mazaroff ja hänen ystävänsä herra Holt olivat lähteneet Durhamiin ja edelleen pohjoiseen jättämättä osoitetta. Pistin senvuoksi luonnoksen talteen. Eilen luin sanomalehdistä selostuksia siitä, mitä täällä oli tapahtunut, ja kun erikoisesti panin merkille, että herra Mazaroffilta oli ryöstetty paperit samoin kuin rahat ja arvoesineet, pidin velvollisuutenani lähteä heti tänne kertomaan tietoni."

Postlethwaite lopetti puheensa yhtä jyrkästi kuin oli sen aloittanutkin. Kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen; kaikista siellä olevista ihmisistä hän yksin tunsi salaisuuden; hän tiesi, kelle tahi mihin tarkoitukseen tämä epäilemättä varakas mies oli määrännyt rahansa. Jokainen luultavasti toivoi, että tutkintotuomari heti tiedustaisi sitä kohtaa -- mutta hän oli iäkäs, vanhoihin kaavoihin kiintynyt ja tahtoi noudattaa omia menettelytapojaan. Hän alkoi verkkaisesti kuulustella todistajaa.

"Olemme teille hyvin kiitollisia, herra Postlethwaite", hän sanoi. "Luulonne mukaan vainajalla siis oli jälkisäädös taskussaan. Todistuksista käy ilmi, että kaikki hänellä olleet rahat, arvoesineet ja paperit ovat kadonneet hyvin todennäköisesti murhaajan tai murhaajien anastamina; otaksuttavasti on jälkisäädös mennyt samaa tietä. Mutta tärkeätä on tietää, että sellainen asiakirja on ollut olemassa. Haluaisin nyt esittää teille kysymyksen tai pari. Mainitsiko herra Mazaroff teille -- hän näyttää olleen avopuheinen -- sattuiko hän mainitsemaan teille koskaan käyttäneensä jotakin muuta nimeä paitsi sitä, jonka hän ilmoitti teille?"

Postlethwaite teki jyrkästi torjuvan liikkeen. "Ei, varmasti ei!" hän vastasi.

"Hän ei ilmaissut, että nimi Mazaroff oli otettu?"

"Ei!"

"Eikö se teistä tuntunut oudolta nimeltä englantilaiselle?"

"Kyllä. Mutta olen tavannut vieläkin oudompia."

"Kysyittekö häneltä, miksi hän tuli juuri teidän luoksenne -- Yorkiin?"

"En -- koska hän jo aluksi sanoi saaneensa sen päähänsä sinä aamuna, ja kun hän muka sai jotakin mieleensä, pani hän sen toimeen heti."

"Mainitsitte hänen ilmoittaneen olevansa varakas. Ilmaisiko hän omaisuutensa suuruuden? Mikäli olen kuullut, hän oli hyvin avomielinen ja suorapuheinen."

"Niin. Kyllä hän ilmaisi sen. Hän sanoi, että hänellä oli noin kahdeksansataatuhatta puntaa."

Tutkintotuomari nojautui taaksepäin tuolissaan, pani sormiensa päät vastakkain ja katsoi ympärilleen salissaolijoihin. Sitten hän jälleen kääntyi todistajan puoleen.

"Pyydän vaivata teitä lukemaan jälkisäädöksen luonnoksen, herra Postlethwaite", hän virkkoi rauhallisesti.

Postlethwaite otti pitkulaisesta kuoresta paperiarkin ja alkoi lukea haudanhiljaisuuden vallitessa:

"Minun, Salim Mazaroffin, joka asun Hotel Cecilissä, Lontoossa, Middlesexin kreivikunnassa, ja Darlingkadun varrella Kapkaupungissa, Etelä-Afrikassa, viimeinen tahtoni on seuraava. Tällä jälkisäädöksellä määrään kaiken omaisuuteni, sekä kiinteän että irtaimen, joka minulla kuollessani on tahi johon minulla silloin on oikeus, Mervyn Holtille, joka asuu Lontoossa, Jermyn-katu 559 a, hänen täydelleen hallittavakseen; samalla määrään sanotun Mervyn Holtin tämän jälkisäädökseni ainoaksi toimeenpanijaksi ja kumoan kaikki aikaisemmat jälkisäädökseni ja määräykseni."

Siinä oli kaikki. Mutta äkkiä huomasin, että kaikkien katseet olivat kääntyneet todistajasta minuun.

YHDESTOISTA LUKU

Poliisien otaksuma

Ensimmäinen seikka, jonka täsmälleen tajusin yorkilaisen asianajajan ilmoituksen aiheuttaman musertavan tunteen jälkeen (sillä totta puhuen se vaikutti minuun lamauttavammin kuin kertaakaan pommin räjähtäminen maailmansodassa), oli Crolen ääni korvani juuressa.

"Pysykää tyynenä, Holt!" hän kuiskasi kiihkeästi. "Pysykää tyynenä -- rauhallisena!"

Luullakseni vain kuulin hänen sanansa niitä käsittämättä -- silmäilin tutkintotuomaria ja tunsin, että häneen ikäänkuin oli kiteytynyt kaikki se, mitä tässä huoneessa olevat ihmiset ajattelivat ja aprikoivat. Äkkiä hän esitti tuikean kysymyksen Postlethwaitelle:

"Oliko varsinaisen, vainajan asianomaisesti vahvistaman jälkisäädöksen sanamuoto juuri tämä?"

"Täsmälleen!" vakuutti Postlethwaite. "Tämä on luonnos -- vainajan käsialalla kirjoitettu -- josta varsinainen jälkisäädös jäljennettiin."

Tutkintotuomari katseli ympärilleen -- ei erikoisesti kehenkään.

"Tietääkseni ei jälkisäädöstä ole löydetty", hän sanoi. "Otaksuttavasti on murhaaja sen anastanut vainajan muiden paperien joukossa. Ei kukaan tiedä siitä mitään, vai kuinka?"

Wetherby ponnahti seisoalleen luoden minuun syrjäsilmäyksen.

"Koska jälkisäädöksessä määrätty perillinen herra Holt on saapuvilla", hän virkkoi, "niin haluaisin kysyä häneltä, tietääkö hän siitä mitään."

Tunsin Crolen nykivän hihastani, mutta hypähdin pystyyn.

"En tiedä siitä mitään!" huudahdin. "En ole milloinkaan kuullut siitä!"

Wetherby katsahti minuun uudelleen; hänen katseessaan oli pureva ilme, joka harmitti minua kovasti, ja tunsin veren kohoavan poskiini.

"Te ja vainaja olitte luullakseni hyvin läheisiä ystävyksiä", sanoi hän tyynesti. "Eikö asia ole niin?"

"Meistä oli tullut läheiset ystävykset, hyvin läheiset", vastasin. "Mutta --"

Hän keskeytti minut, heilauttaen kättään ja hymyillen taaskin ilkeästi.

"Niin läheisiä ystävyksiä, että hän jättää teille kaikki rahansa -- tavattoman omaisuuden! -- ja määrää teidät viimeisen tahtonsa ja jälkisäädöksensä ainoaksi toimeenpanijaksi -- eikä sittenkään edes mainitse teille hyvistä aikeistaan ja teidän harvinaisesta onnestanne!" hän jatkoi melkein pilkallisesti. "Oletteko varma, ettei muistinne petä?"

"Olen varma jostakin muustakin kuin siitä!" kivahdin rohkeasti. "En tiedä kerrassaan mitään Mazaroffin jälkisäädöksestä, en ole tiennyt hänen tehneen sellaista. Mutta sen tiedän, että jos Mazaroff todella oli Merchison ja jos hänen jälkisäädöksensä löytyy ja minä joudun hoitamaan hänen rahojaan, siirrän ne niille henkilöille, joille ne kuuluvat -- hänen leskelleen ja tyttärelleen. Kuuletteko sen, herra Wetherby? Jollette, niin sanon sen vielä kerran!"

Mutta tällöin oli Crole tarttunut käsivarteeni ja kiskoi minua istumaan.

"Istukaa, Holt, te nuori aasi!" hän supatti kiivaasti. "Istukaa! Antakaa minun hoitaa tämä asia!" Myöskin hän nousi pystyyn; hänen äänessään oli leppeä, tyynnyttävä sointu, kun hän alkoi puhua tutkintotuomarille:

"Mielestäni, sir, tämä tuskin on missään yhteydessä tämän kuulustelun tarkoituksen kanssa --"

"Millään tavoin loukkaamatta herra Crolen arvoa minä puolestani en ole varsin varma siitä", keskeytti Wetherby. "Jos --"

"Minulla on puheenvuoro, jos suvaitsette", tokaisi Crole. "Ehdotan, että jatkokäsittely siirrettäisiin --"

"Sen aion juuri tehdä", pisti tutkintotuomari väliin. "Lähipäivinä saadaan epäilemättä lisävalaistusta kaikkiin näihin seikkoihin."

Hän kääntyi suu auki töllistelevien valamiesten puoleen.

"Kahden viikon perästä, hyvät herrat, ja sillä välin --"

En välittänyt tutkintotuomarin tylsistä kehoituksista, että mieli oli pidettävä selvänä -- omassa mielessäni myrskysi harmi rouva Elphinstonen asianajajaa kohtaan. Mutta kun pyörähdin sinne päin, näin, että rouva Elphinstone itse oli paikaltaan mennyt hänen luokseen ja puheli hänelle vakavasti. Pian tuli Wetherby luokseni hymyillen puolittain huvitettuna, puolittain mielistelevästi.

"Olette hieman kuumaverinen, herra Holt", hän alkoi. "No no! Minähän puhuin vain ammattimiehenä, ymmärrättehän -- ammatillinen käytös on sittenkin --"

"Hävyttömän loukkaavaa, sir, jos te annoitte siitä näytteen!" kivahdin. "Tehän viittailitte, että --"

"Älkäähän toki! En minä viittaillut mihinkään!" keskeytti hän lepyttävästi. "Minun on huolehdittava asiakkaani eduista -- tuo Crole ja Postlethwaite olisivat menetelleet aivan samoin. Toistan vielä: on kummallista, ettei Mazaroff eli Merchison maininnut teille mitään jälkisäädöksestään. Mutta koko juttu on kummallinen", hän jatkoi, vilkaisten ympärilleen, "ja minä puolestani ehdotan, että me lakimiehet ja ne, joita asia koskee, keskustelisimme hetkisen, jos vain voimme löytää sopivan paikan."

Vein heidät yksityiseen vierassaliin, jonka Mazaroff ja minä olimme tilanneet ja jota minä edelleen pidin hallussani -- sinne tulivat kolme asianajajaamme, rouva ja herra Elphinstone ja Sheila; Maythorne neuvotteli jo poliisien kanssa rauhallisessa sopukassa samassa huoneessa, jossa kuulustelu oli pidetty. Sitä seuranneen keskustelun aikana puhuivat enimmäkseen asianajajat; se koski yksinomaan kadonneen jälkisäädöksen löytämismahdollisuuksia ja sitä, voitaisiinko alkuperäinen luonnos, joka oli kirjoitettu Mazaroffin käsialalla ja jossa myös oli hänen allekirjoituksensa, saattaa voimaan, jos varsinainen jälkisäädös pysyisi kadoksissa. Neuvottelu ei kiinnittänyt mieltäni; kaiken sen jälkeen, mitä olin kuullut, olin päättänyt, etten ottaisi pennyäkään vainajan rahoista. Ja minä keskeytin kömpelön karkeasti lakimiesten virallisen puhelun.

"Te kaikki unohdatte", sanoin, "että tehdessään jälkisäädöksensä Yorkissa herra Mazaroff eli, kuten häntä mielestäni on nimitettävä, herra Merchison ei tiennyt, että hänellä oli tytär."

He kaikki kääntyivät katsomaan minuun.

"Arveletteko, että hän olisi tehnyt toisenlaisen jälkisäädöksen, jos olisi tiennyt sen?" kysyi Wetherby.

"Voin sanoa vain sen, mitä tiedän", vastasin. "Kun Mazaroff eli Merchison kertoi minulle avioliitostaan, karkaamisestaan ja muista niiden yhteydessä olevista seikoista, mainitsi hän, että jos olisi syntynyt lapsi ennen hänen lähtöään, hän varmastikaan ei olisi poistunut. No niin, hän palasi -- vuosikausien kuluttua -- ja sai tietää, että hänellä oli lapsi -- tytär. Hän näki tyttärensä! Ja minusta on järkeenmenevää otaksua, että hän siinä tapauksessa halusi jättää omaisuutensa tyttärelleen. Sitäpaitsi --"

Pysähdyin. Päähäni oli äkkiä juolahtanut eräs ajatus, josta olin iloinen.

"No?" tiedusti Wetherby leppoisesti.

"Ottaen huomioon sen, että hän tänne tultuaan huomasi olevansa isä", jatkoin, "on minusta perin ilmeistä, mitä hän teki Yorkissa laatimalleen jälkisäädökselle."

"Niinkö? Mitä sitten?" kysyi Wetherby.

"Poltti sen tietysti!" vastasin. "Miksi hän olisi jättänyt rahansa minulle, kun hänellä kerran oli oma tytär? Yorkissa ollessaan hän ei sitä aavistanut, mutta sai sen tietää tunnin tai parin kuluttua saavuttuamme tänne."

"Tuo tuntuu järkevältä", mutisi Wetherby. "Hän on saattanut tehdä niin. Mutta kysymys on siitä, aikoiko hän ilmaista olevansa Merchison."

"Oliko hän Merchison?" huomautti Postlethwaite.

Sen jälkeen keskustelu katkesi hetkeksi. Äkkiä Crole iski nyrkkinsä pöytään, jonka ääressä istui.

"Kuka tämän miehen murhasi?" hän huudahti ponnekkaasti. "Siitä on kysymys! Kuka hänet murhasi ja miksi? Se saattaa olla tavallinen rikos -- ryöstöaikeessa. Mutta siinä saattaa piillä enemmänkin. Hän oli ilmeisesti salaperäinen mies. Ja, kuten olen jo aikaisemmin kysynyt, murhattiinko hänet Mazaroffina vaiko Merchisonina? Minä luulen, että juuria on etsittävä menneisyydestä, kenties hyvinkin kaukaisesta. Mutta minusta tuntuu, että aluksi on murha selvitettävä."

"Entäpä jos hän ei olekaan Merchison", huomautti Postlethwaite toistamiseen. "Entä --"

En tiedä, mikä hänen toinen olettamuksensa oli; hän näytti kiihkeästi haluavan tuoda esiin useita, joista ei mikään tuntunut minusta varsin tärkeältä. Juuri silloin astui Maythorne sisään ja sulki oven jälkeensä.

"Oletteko saanut selville jotakin?" tiedusti Crole.

"Kyllä -- jotakin", vastasi Maythorne. "Eikä se olekaan mikään salaisuus. Manners kertoi, että muuan mies, nimeltä Parslave, Ralph Parslave -- paremmin tunnettu nimellä Ratty -- joka asuu eräässä mökissä Birnsiden liepeillä, ei ole ollut kotona markkinapäivän jälkeen. Hän asuu yksin ja näyttää hommailevan kaikenlaista, on silloin tällöin karjanajajana, metsästysvartijana, rotanpyydystäjänä --"

"Jokainen tuntee Ratty Parslaven!" pisti Sheila väliin. "Hän on paikkakuntamme kuuluisuuksia."

"Juuri niin", virkkoi Maythorne. "No, Ratty Parslaven tiedettiin tapansa mukaan lähteneen mainituille markkinoille, mutta häntä ei ole kuulunut kotiin. Poliisit ovat kuitenkin saaneet selville, että hän murha-iltana tuli tänne muiden ihmisten, karjanajajien ja muiden sellaisten mukana. Hän oli samassa seurassa, jolle Mazaroff tarjosi ryyppyjä ja sikaareja. Saapuvilla olleet henkilöt -- ainakin ne, jotka jaksavat muistaa yksityiskohtia -- luulevat Parslaven poistuneen siitä huoneesta, jossa Mazaroff oli heitä kestinnyt vähää ennen kuin Mazaroff itse meni ulos, mutta tähän mennessä ei ole tavattu ketään, joka todella olisi nähnyt Parslaven lähtevän tästä talosta tai kohdannut hänet myöhemmin samana iltana. On kuitenkin ehdottoman varmaa, että hän oli täällä sisällä sinä iltana -- ja ettei häntä senjälkeen ole kuulunut eikä näkynyt. Siinä kaikki."

"Hän on saattanut lähteä joillekin toisille markkinoille", arveli Postlethwaite. "Hänen tapaisensa henkilöt kulkevat markkinoilta toisille."

"Niinpä kylläkin", myönsi Maythorne. "Mutta juuri tällä hetkellä ei ole mitään muita markkinoita -- ei kuuteen kuukauteen. Ja poliiseilla on tietystikin jo teoria -- he arvelevat, että Parslave, jonka he väittävät jo ennenkin olleen selkkauksissa järjestysvallan kanssa, oli nähnyt Mazaroffin huomaamattaan näyttelevän rahojaan. He luulevat Parslaven pujahtaneen tarjoiluhuoneesta kenties ilman tarkkaa suunnitelmaa, että hän sattumalta mennessään tämän salin avoimen oven ohitse huomasi Musgraven pyssyn riippuvan naulassa, astui sisään, otti sen ja livisti tiehensä ja että hän sittemmin seurasi Mazaroffia nummen poikki, ampui hänet ja ryösti hänet, heittäen senjälkeen pyssyn sinne, mistä se löytyi, ja kadoten saaliineen. Sellainen on poliisien otaksuma."

"Entä mitä te siitä arvelette?" kysyi Wetherby hieman uteliaasti. "Tunnemme teidän maineenne, herra Maythorne. Miltä se teistä tuntuu?"

"Se on hyvä otaksuma poliisimiehen kannalta katsoen", selitti Maythorne. "Se saattaa olla hyvinkin pätevä. Mutta omasta puolestani tahtoisin tietää enemmän vainajasta, hänen oloistaan ja elämästään, sekä viimeaikaisesta että entisestä. Erittäinkin yksi asia kaipaa selvitystä. Hän mainitsi herra Holtille tahtovansa tavata jonkun henkilön täällä Marrasdalessa. Kuka se henkilö oli? Kohtasivatko he toisensa?"

Luonnollisestikaan ei kukaan osannut vastata näihin kysymyksiin, ja neuvottelukokous hajaantui. Maythorne ja asianajajat alkoivat puhella keskenään; minä menin Elphinstone-puolisoiden ja Sheilan seurassa majatalon ovelle. Herra Elphinstone oli taipuvainen epäilemään, olivatko Mazaroff ja Merchison sama henkilö; Sinclairin kirje, matka-arkun palauttaminen ja kirkon seinällä oleva muistotaulu tuntuivat hänestä varmasti todistavan, että Merchison oli kuollut aikoja sitten ja että Mazaroff, joka tunsi Merchisonin entisyyttä jonkun verran, oli syöttänyt minulle päättömän jutun. Hän murahteli siitä kaikenlaista minun saattaessani heitä tietä pitkin; rouva Elphinstone ja Sheila eivät virkkaneet mitään. Mutta aikoessani kääntyä takaisin oli rouva Elphinstonen käytös herttaisempi kuin milloinkaan sitä ennen, ja se rohkaisi minua vielä lausumaan julki, mitä mielessäni liikkui, mikä tosiaankin mieltäni kalvoi.

"Käsittänette", sanoin, "että jos Hassendeane-vanhuksen varma väitös osoittautuu paikkansa pitäväksi ja asia kääntyy niin päin, minä en suostu ottamaan vastaan ainoatakaan pennyä niistä rahoista. Loukkauduin suuresti asianajajanne käyttäytymisestä --"

"Älkää enää siitä välittäkö!" huudahti rouva Elphinstone, jonka kanssa juuri silloin satuin pudistamaan kättä. "Herra Wetherbyhän on -- lakimies. Minä en ole! Olen aivan varma siitä, että menettelisitte, niinkuin katsotte oikeaksi, herra Holt, kaikissa oloissa -- ihan varma!"

Hän ja herra Elphinstone kääntyivät poistumaan; Sheila viivytteli hetkisen, katsoen minua kysyvästi suoraan silmiin.

"Kuulkaahan!" hän virkkoi. "Uskotteko _te_, että tuo miesparka oli isäni -- Andrew Merchison? Rehellisesti, miten on asia?"

"No niin -- vastaan rehellisesti!" vakuutin. "En voi muuta ajatellakaan. Minulla ei ole siitä vähäisintäkään epäilystä."

"Siispä" -- hän astui huomaamattaan likemmäksi minua -- "jos hänen jälkisäädöksensä löytyy, niin pidättehän rahat -- pidättehän! Tehdäksenne minulle mieliksi, jollette mistään muusta syystä."

"Hyvä Jumala! Miksi?" huudahdin. "Minullahan ei ole pienintäkään oikeutta saada yhtään pennyä niistä!"

"Kyllä teillä on", pani Sheila vastaan. "Se oli hänen toivomuksensa."

"Mutta silloin hän ei tietänyt mitään teistä", huomautin. "Jos --"

"Älkää siitä huoliko!" hän keskeytti. "Minä -- minä tahdon teidän pitävän ne. Minä _en_ halua niiden joutuvan äitini käsiin enkä omiini -- tiedän, mitä se merkitsisi. Lupaattehan joka tapauksessa, ettette tee mitään harkitsematonta siihen suuntaan, jos jälkisäädös löydetään!"

"Lupaan sen teille!" vastasin innokkaasti. "En tee kerrassaan mitään neuvottelematta sitä ennen teidän kanssanne. Mutta --"

Hän viittasi minua olemaan vaiti ja lähti.

"Kiitos lupauksesta!" hän sanoi olkansa ylitse. "Puhun enemmän -- myöhemmin."

Palasin Lehtokurppaan ihmeissäni. Olin ihan varma siitä, että rouva Elphinstone olisi riemuissaan, jos vainajan omaisuus joutuisi hänelle ja hänen tyttärelleen, mutta yhtä varma myöskin olin, ettei tytär tahtoisi koskea ainoaankaan pennyyn. Olin senvuoksi pahemmassa kuin pulassa, sillä olin julkisesti selittänyt, että jos perintö tulisi minulle, luovuttaisin sen pois, mutta tunsin olevani rakastunut Sheilaan ja halusin noudattaa hänen toivomuksiaan -- ja hän toivoi minun pitävän perinnön. Se kiusasi minua, kunnes mieleeni muistui, että rasitin aivojani sellaisella, mitä ehkä ei tapahtuisikaan. Aikaisempi arveluni saattoi olla oikea -- jälkisäädös oli ehkä tuhottu, sitten kun Mazaroff eli Merchison havaitsi, että hänellä oli tytär.