Part 5

"Ettekö halua istuutua?" hän kysyi hieman kohteliaammin. "Mainitsitte haluavanne esittää minulle joitakuita kysymyksiä -- tärkeitä kysymyksiä. En todellakaan jaksa käsittää, mitä ne voisivat koskea! En tiedä tästä miesraukasta kerrassaan mitään."

"Luullakseni näitte asiakas-vainajani pari päivää sitten", huomautti Crole, jolle olin yksityiskohtaisesti kertonut kaikki, mitä Lehtokurpassa oleskellessamme oli tapahtunut. "Hän ja herra Holt seisoivat majatalon puutarhan portilla, kun te ja tyttärenne menitte siitä ohitse."

"Hänkö siis!" huudahti rouva Elphinstone. "Niin, muistaakseni näin hänet -- eikö hän ollut kookas, parrakas mies? Minä vain vilkaisin häneen."

"Ettekö tuntenut häntä, rouva?" kysyi Crole, katsoen emäntään terävästi.

Rouva Elphinstone tuijotti kyselijään erikoisen jäätävän kylmästi.

"Tuntenut häntä?" hän kertasi kopeasti. "Mitä ihmettä? Mitä tarkoitatte?"

Olin toivonut, että Crole asteittain valmistaisi paljastusta, jota tekemään hän oli tullut -- jostakin syystä, joskin epämääräisesti, mutta joka tapauksessa toivoin, ettei asiaa olisi äkkiä pamautettu Sheilan kuullen. Mutta Crole ajatteli toisin, ja seuraavalla hetkellä hän lausui ajatuksensa:

"Tarkoitan seuraavaa, rouva", hän vastani muitta mutkitta. "Vaikkakin näkemänne mies on viime vuosina nimittänyt itseään Salim Mazaroffiksi, on hän silti sama mies, joka joitakuita vuosia takaperin vihittiin kanssanne -- Andrew Merchisonina. Se on tosiasia, rouva!"

Odotin jotakin -- sanokaamme dramaattista -- seurausta näistä sanoista. Mutta ei tapahtunut mitään -- nimittäin ei mitään erikoista. Sheilan huulet raottuivat vähän ällistyksestä, ja hän katsoi ensin Crolea, sitten äitiään. Rouva Elphinstone puolestaan istui selkä suorana hyvin tuikeana ja arvokkaana kirjoituspöytänsä ääressä; hänen kasvonsa eivät värähtäneet sen enempää kuin jos hän olisi ollut kivestä hakattu kuva. Hän katsoi Croleen, ikäänkuin olisi ihmetellyt, oliko mies syyntakeeton valehtelija vaiko suorastaan mielipuoli. Äkkiä levisi hänen hienopiirteisille ohuille huulilleen pilkallinen, halveksiva hymy, ja hän nousi rauhallisena tuoliltaan.

"Tulkaa mukaani, olkaa hyvät!" hän kehoitti.

Seurasimme häntä äänettöminä -- Crole edellä, Sheila ja minä perässä. Sheila näytti haluavan puhua minulle, mutta minä käänsin tahallani kasvoni toisaalle. Vaikka rouva Elphinstone olikin edellämme, tunsin kuitenkin hänen läsnäolonsa, ja se tuntui minusta liian painostavalta. Olisin mieluummin hyökännyt vihollisten rintamaa vastaan; tuntui melkein siltä kuin hän olisi vienyt Crolea ja minua teloitettaviksi tahi ainakin teljettäviksi johonkin läheiseen vankiholviin.

Hän opasti meidät kahden tahi kolmen huoneen läpi eteissaliin, ulos rakennuksesta ja pihan poikki puutarhan itäisessä muurissa olevalle ovelle. Avattuaan sen hän astui ulos; me seurasimme ja huomasimme saapuneemme kylän kirkkotarhaan vanhojen kuusien ja suippojen kypressien keskelle. Hän asteli suoraan eteenpäin katsomatta kummallekaan puolelle kirkon kynnyksen yli sen muinaisnormannilaisesta ovesta varjoisaan keskeen. Käveltyään alttarin eteen hän äkkiä pysähtyi, osoitti kädellään ylöspäin, silmäili Crolea synkästi ja lausui kaksi sanaa: "Katsokaa tuonne!"

Me katsoimme. Alttarin edustan pohjoisella seinällä oli yksinkertainen, neliskulmainen, Aberdeenin graniitista valmistettu taulu, johon oli syvään kaiverrettu muutamia kullattuja sanoja.

Tämän seurakunnan entisen asukkaan, Mombasan lahteen lokakuun 17 p:nä 1899 hukkuneen ANDREW MERCHISONIN muistoksi

Vilkaisin Croleen. Hänen kasvojensa ilme oli tutkimaton.

Hän vain katsoi tauluun, luki siinä olevan kirjoituksen, kääntyi rouva Elphinstonen puoleen ja nyökkäsi.

"Ja nyt tulkaa takaisin taloon!" komensi rouva.

Taaskin sijoituimme riviin hänen jälkeensä. Tällä kertaa oli mieleni kaikenlaisten epäilysten ja sekavien tunteiden vallassa. Oliko Mazaroff puhunut minulle totta? Vai tahtoiko hän vain esiintyä Andrew Merchisonina? Oliko olemassa kaksi miestä, joilla oli samanlaiset syntymämerkit ja ruumiinviat? Mitä tämä kaikki merkitsi? Entä olivatko nämä seikat millään tavoin murhan yhteydessä?

Rouva Elphinstone johti meidät takaisin taloon ja sitten ylöspäin pitkin vanhoja, tammisia, eteissalista lähteviä portaita. Hän asteli pitkin käytäviä, toista toisensa jälkeen, pysähtyen vihdoin eräälle ovelle. Valittuaan vyöllään hopeisista ketjuista riippuvasta avainkimpusta avaimen hän avasi oven ja vei meidät pieneen huoneeseen, jossa ei ollut mitään muuta kuin vanhanmallinen kirjoituspöytä, sen ääreen asetettu tuoli, vanhoilla teoksilla täytetty kirjahylly ja sivupöytä sekä sille nostettu, kulunut merimiehen arkku. Hän meni suoraan sen luokse ja laski kätensä sille.

"Ja nyt", hän sanoi, katsoen Croleen, "teen enemmän kuin kellään on oikeus minulta vaatia! Teen sen vain vaimentaakseni kerta kaikkiaan sen naurettavan ajatuksen, jonka esititte saapuessanne äsken tänne -- kutsumattomana. Suvainnette kuunnella minua. On aivan totta, että menin avioliittoon Andrew Merchisonin kanssa, kun sekä hän että minä olimme nuoruudenhulluja ja omapäisiä. Me emme sopineet yhteen. Hän huolehti minusta mahdollisimman hyvin: jakoi koko omaisuudestaan puolet minulle ja karkasi luotani. En tiedä, milloin hän lähti ja minne hän lähti. Hän jätti sanan aikovansa matkustaa. Kahdeksan kuukautta senjälkeen syntyi tämä tyttö. Minä ja ystäväni panimme parhaamme löytääksemme hänet ja ilmoittaaksemme hänelle siitä, mutta se ei meille onnistunut. En kuullut hänestä mitään ennen kuin alkuvuodesta 1900, jolloin sain kirjeen erään Bombayn ja Durbanin välillä kulkevan höyrylaivan kapteenilta. Lukekaa se!"

Hän otti esille toisen avaimen, aukaisi merimiesarkun ja otti sen sisällä olevasta lokerosta kuoren, josta hän veti useille ulkomaisille arkeille kirjoitetun kirjeen, ojentaen sen Crolelle.

"Te ja herra Holt saatte lukea sen yhdessä", hän sanoi. "Lukekaa se tarkkaavasti!"

Luin kirjeen Crolen olan ylitse. Sen kirjoittaja oli James Sinclair, joka esitteli itsensä Bombayn ja Durbanin väliä säännöllisesti kulkevan höyrylaivan _General Cliven_ kapteeniksi. Hän kertoi viime kerran lähtiessään Bombaysta ottaneensa laivalleen Andrew Merchison-nimisen matkustajan, joka aikoi Durbaniin. Matkan varrella poikettiin Mombasassa. Lokakuun 18 p:nä, jolloin höyrylaiva oli ankkurissa Mombasan lahdella, herra Merchison katosi. Viimeksi hänet oli huomattu hyvin myöhään illalla istumassa aluksen kaiteella, poltellen piippuaan. Senjälkeen ei kukaan ollut nähnyt häntä. Kirjoittaja arveli, että herra Merchison oli saanut äkillisen pyörrytys- tai pahoinvoinnin kohtauksen, menettänyt tasapainonsa ja suistunut mereen, otaksuttavasti pudotessaan kolhaisten päänsä laivan laitaan. Hän lisäsi lapsellisen yksinkertaisesti: "Mombasan lahdessa on runsaasti haikaloja." Kun matkustajaa ei ollut kuulunut, ei näkynyt, oli kapteeni tarkastanut hänen matkatavaransa, löytänyt muistikirjasta rouva Merchisonin osoitteen ja kirjoitti nyt senvuoksi tälle, samalla lähettäen herra Merchisonin arkun sisältöineen ja lisäksi kaikki muut Merchisonin hytissä olleet pikku esineet. Hän kiinnitti erikoisesti huomiota siihen seikkaan, että eräässä arkun lokerossa oli huomattava erä kultarahaa, etupäässä Englannin puntia.

Asianajaja luki tämän kirjeen äänettömänä ja samoin äänettömänä ojensi sen takaisin rouva Elphinstonelle, joka pani sen jälleen arkkuun.

"Tähän arkkuun ja sen sisältöön ei ole koskettu senjälkeen kun sen sain monta vuotta sitten", sanoi rouva. "Nyt tulitte te väittämään minulle, että tämä Mazaroffiksi itseään nimittävä muukalainen oikeastaan oli Andrew Merchison! Järjetöntä!"

"Väitteeni ei ole lainkaan järjetön, rouva", vastasi Crole hiukan tuikeasti, "kuten oivallatte kuultuanne, mitä tällä nuorella ystävällämme on kerrottavaa. Ja nyt, Holt", hän jatkoi, kääntyen minun puoleeni, "toistakaa meille täsmälleen, mitä Mazaroff uskoi teille toisena iltana Lehtokurpassa ollessanne! Kertokaa koko tarina!"

Kerroin kaikki seisoessamme pienessä huoneessa. En jättänyt pois mitään; korostin vielä sitä, että Mazaroff oli vakuuttanut voivansa helposti todistaa, kuka hän oli, tuoden esiin keinotkin, ja sitä, että hän oli puhunut asiasta ehdottoman varmasti. Mutta vaikka kertomukseni aikana silmäilin rouva Elphinstonea tarkasti, en huomannut merkkiäkään siitä, että hän olisi horjunut; hänen ilmeestään kuvastui päinvastoin epäilyä, jopa ivaakin.

"Koko juttu on järjetön!" selitti hän lopuksi. "Kerrassaan järjetön! Mies oli luultavasti joku seikkailija, joka oli saanut tietoonsa eräitä piirteitä Merchisonin entisyydestä ja halusi muuttaa tietonsa rahaksi!"

Vilkaisin Croleen; tämä katsoi rouva Elphinstonea, ikäänkuin olisi nyt nähnyt hänet uudessa valossa.

"Hm!" hän äänsi tyynesti. "Teidän arvelunne, rouva, jos suotte anteeksi sen, että käytän suoraa kieltä naiselle, on todella kokonaan järjetön! Herra Mazaroff eli, kuten meidän pitäisi nimittää häntä, herra Merchison -- vaikka hänellä omain sanojensa mukaan oli laillinen oikeus käyttää toistakin nimeä -- ei suinkaan ollut mikään rahan tarpeessa oleva seikkailija, vaan varakas mies, hyvin varakas mies! Ja jos edelleen suotte minulle anteeksi, niin esitän teille vielä muutakin. Jos tämä mies oli, kuten itse väitti ja kuten otaksuttavasti saamme todistetuksi, Andrew Merchison, jonka kanssa teidät vihittiin kaksi- tahi kolmekolmatta vuotta takaperin, niin avioliittonne herra Elphinstonen kanssa ei ole mikään avioliitto! Teitä luonnollisestikin turvaa kaikkia tällaisesta avioliitosta koituvia seurauksia vastaan se seikka, että sitä solmitessanne ette ollut kuullut mitään herra Merchisonista moniin vuosiin ja että teillä oli mitä parhaat syyt uskoa hänet kuolleeksi. Mutta koska hän ei ollut kuollut, niin lain edessä olette edelleenkin rouva Merchison, ja --"

"Mihin tämä kaikki tähtää?" kivahti rouva Elphinstone. "Minä --"

"Seuraavaan, rouva", jatkoi Crole, nostaen sormeaan varoittavasti, "ja se onkin hyvin tärkeä kohta, kuten pian käsitätte. Vaikka olenkin ollut onnettoman vainajan kanssa asioissa vain vähän, niin olen kuitenkin ollut, silloin kun hän oli Lontoossa, ja minulla on varma vaikutelma, että hän kuoli tekemättä jälkisäädöstä. Ymmärrätte kai minua?"

"No niin -- entä miten se voi minuun koskea?" kysyi rouva Elphinstone.

"Vain täten", vastasi Crole, ottaen hattunsa, jonka hän oli laskenut kädestään lukiessaan kapteeni Sinclairin kirjettä. "Vain täten, rouva. Jos tämä mies oli Merchison, te hänen vaimonsa ja tämä nuori nainen hänen lapsensa, niin te ja hän saatte keskenänne jakaa koko vainajan jättämän omaisuuden! Ja se on huomattavan suuri -- muutoin en ole englantilainen! Neuvoisin teitä rouva, ennen kuin omaksutte jyrkästi epäilevän ja kieltävän kannan, pistäytymään Lehtokurpassa katsomassa, ettekö voi varmistautua siitä, että siellä viruva vainaja, joka tosin on kauheasti murjottu, mutta silti tunnettavan näköinen, ehkä sittenkin oli se mies, joka hän väitti olevansa. _Verbum sapienti_, rouva -- luullakseni osaatte latinaa kylliksi ymmärtääksenne niiden sanojen merkityksen!"

Sitten Crole kumarsi vanhanaikaiseen tapaansa ja lähti; minä seurasin häntä, jättäen äidin ja tyttären katselemaan toisiansa. Astelimme äänettöminä talon läpi puutarhaan. Mennessämme portista Crole veti taskustaan nuuskarasian ja otti aimo hyppysellisen.

"Olipa siinä pahuksen kovaluontoinen nainen, Holt!" hän virkkoi pilkallisesti. "Kova -- kova -- ja itsepäinen!"

KAHDEKSAS LUKU

Majatalon isännän pyssy

Minä sain rouva Elphinstonesta aivan saman vaikutelman, jonka Crole lausui niin ponnekkaasti julki. Mutta sillä hetkellä ajattelin muita asioita.

"Jos oikea Andrew Merchison hukkui Mombasan lahdella", sanoin ääneen, "niin miten --"

Crole keskeytti minut naurahtaen terävän purevasti.

"Niin, mutta hukkuiko hän sitten siellä tai missään muuallakaan?" hän kivahti. "Minä puolestani uskon, ettei hän lainkaan hukkunut!"

"Entä kirje -- ja hänen tavaransa?" panin vastaan. "Mitä voi ajatella --"

"Siitä voi ajatella paljonkin!" tokaisi Crole. "Sen vähän nojalla, minkä itse olen nähnyt ja teiltä kuullut hänestä, näyttää Mazaroff eli Merchison olleen omituinen koko ikänsä. On hyvin mahdollista, että hän tahallaan katosi Mombasan lahdella jostakin pätevästä syystä. Mikäpä olisi sen helpompaa. Sinclairin kirjeestä ilmenevistä tiedoista päätellen Merchison oli sopinut, että vene saapui noutamaan häntä määrätyllä hetkellä yöllä. Se tuli, hän solahti siihen ja oli poissa. Perin helppoa!"

"Jättäen rahansa ja tavaransa laivaan?" huomautin.

"Hän oli saattanut lähettää rahat ja tavarat -- erittäinkin rahat -- etukäteen sinne, mihin hän aikoi matkustaa", vastasi Crole kuivasti. "Muistaakseni mainitsitte hänen puhuneen Durbanista?"

"Kyllä", myönsin. "Juuri siellä hän otti nimen Mazaroff."

"Niinpä niin", jatkoi Crole. "Epäilemättä hänellä oli joku muukin syy kuin se, jonka hän teille ilmoitti, luopuakseen entisestä nimestään. Hän lienee toivonut, että sekä Englannissa että Intiassa pidettäisiin Andrew Merchisonia kuolleena. Ja kirjeestä ja matka-arkusta ja muistotaulusta huolimatta uskon, että Salim Mazaroff oli Andrew Merchison ja että hänet murhattiin Merchisonina eikä Mazaroffina."

"Merchisonina?" huudahdin, pysähtyen pelkästä hämmästyksestä. "Mutta -- kuka täällä tunsi hänet Merchisonina."

"Se on saatava selville", vastasi hän tietävän näköisenä. "Jatketaan matkaa -- mennään katsomaan, mitä Maythorne puuhaa."

Tapasimme Maythornen seisomassa majatalon ovella Musgraven seurassa. Lähestyessämme heitä Maythorne hymyili Crolelle, ikäänkuin olisi tahtonut sillä osoittaa, että hänellä oli uutisia.

"Herra Musgrave teki juuri äsken erään havainnon", hän virkkoi. "Hänen pyssynsä on kadoksissa."

Musgrave, jonka puoleen vaistomaisesti käännyimme, liikautti äreänä päätään; hän oli ilmeisesti harmissaan.

"Vajaat kolme kuukautta sitten maksoin siitä kaksikymmentä puntaa!" hän pahoitteli. "Se oli melkein ihan uusi! Enkä olisi saattanut uskoa, että se on voitu ottaa sieltä. Mutta se on tietystikin viety sinä yönä, jolloin meillä oli niin paljon väkeä. Sittenkin --"

"Mistä se sitten otettiin?" tiedusti Crole.

"Yksityisestä salista, joka oli tuon herra Holtin ja vainajan hallussa", vastasi isäntä, katsahtaen minuun. "Se riippui seinällä kahdessa naulassa, ihan ovenpielessä -- lienette huomannut sen, herra Holt?"

"Kyllä, näin siellä tosiaankin pyssyn", myönsin. "Mutta -- en ole pannut merkille, että se on kadonnut."

"En minäkään -- mutta enhän olekaan käynyt siinä huoneessa kahteen tai kolmeen päivään", selitti Musgrave. "Muori sen huomasi -- hän puhui siitä minulle juuri nyt. Tietystikin joku niistä maankiertäjistä pisti nenänsä sinne ja nähdessään, ettei ketään ollut saapuvilla, sieppasi sen. Helposti se kai oli käynytkin. Ette te eikä ystävänne ollut muistaakseni paljoa sisällä sinä iltana, herra Holt."

"Herra Mazaroff lähti kohta päivällisen jälkeen", vastasin, "ja kuten tiedätte, jäi sille tielleen. Myöskin minä olin ulkosalla jonkun aikaa. Huone lienee niin ollen ollut tyhjänä."

Musgrave murahti ja pudisti päätään.

"Minun olisi pitänyt huolehtia siitä, että ovi olisi ollut lukossa teidän poissa ollessanne", hän valitti suruissaan. "No niin, minun on ilmoitettava varkaus poliisille."

"Oliko pyssy panostettu?" kysyi Maythorne. "Kaiketi ei?"

"Kyllä se oli", sanoi Musgrave. "Pidin sitä panostettuna -- ei voi tietää, milloin sitä saattaa sattua tarvitsemaan tällaisessa yksinäisessä paikassa. Siihen ei luonnollisestikaan otaksuttu kenenkään muun kajoavan, ja naulat ovat koko korkealla seinässä."

"On kuitenkin vaarallista pitää panostettua pyssyä sisällä, eikö teidänkin mielestänne?" virkkoi Maythorne leppoisasti. "Eihän panostamiseen kulu kuin minuutin murto-osa. Millaisia panoksia pyssyssänne muuten oli?"

"Kynochin panoksia numero kaksitoista", vastasi Musgrave empimättä. "Käytän aina niitä."

"Siitä on ehkä apua etsittäessä pyssyänne", huomautti Maythorne. "Teidän pitäisi mainita siitä poliisille." Hän kääntyi isännästä nummelle päin, kehoittaen Crolea ja minua mukaansa. "Aion pistäytyä tarkastamassa Reiver's Deniä", hän selitti. "Soisin teidänkin lähtevän. Eikö ole omituista, että Musgraven pyssy, jossa oli kahdentoista numeron panokset, katosi juuri samana iltana, jona Mazaroff ammuttiin? Tehän kerroitte, herra Holt, tohtorin näyttäneen teille joitakuita hauleja ja väittäneen niitä kaksitoistanumeroisiksi."

"Niin hän teki", myönsin.

"Otaksuttavasti tämä tohtori -- mikä onkaan hänen nimensä -- Eccleshareko? -- eroittaa numero kahdentoista haulit numero yhdentoista hauleista", hän jatkoi. "Niissä kai on eroa?"

"Hän on metsämies itsekin", vastasin. "Parhaillaan hän on High Cap Lodgessa metsästämässä."

"Vai niin. Sitten hän kaiketi tiesi, mitä puhui", huomautti Maythorne ja kääntyi minusta Croleen. "No -- entä rouva Elphinstone?"

Kävellessämme nummen poikki Crole kertoi hänelle kaikki, mitä Marrasdale Towerissa oli tapahtunut. Hän kuunteli puhumatta paljoakaan -- hän teki jo silloin minuun sellaisen miehen vaikutuksen, joka ottaa toisilta kaikki tiedot, mutta ei päästä suustaan juuri mitään. Mutta panin merkille, että hänen silmänsä kirkastuivat ja koko hänen olemuksensa kävi valppaammaksi, kun saavuimme Reiver's Denille -- synkkään, kallioiden ympäröimään rotkoon, joka sijaitsi Birnsiden kylän ja High Cap Lodgen välisellä solatiellä; se oli pimeä, kolkko paikka, aivan kuin luotu murhatöitä varten. Siellä oli muuan paikkakunnan konstaapeli vahdissa; hän kertoi, että hänen oli määrä viipyä siellä, kunnes komisario ja ylikonstaapeli saapuisivat, ja hän näytti meille, missä Mazaroffin ruumis oli virunut. Vainaja oli löydetty tiheästä kanervikosta ja varvikosta melkein kohtisuoran, toistakymmentä metriä korkean kallioseinämän juurelta; poliisi osoitti sen reunalle.

"Toverini, joka hänet löysi", hän kuiskasi tuttavallisesti, "kertoi vainajan nähdessään luulleensa, että hän oli pimeässä pudonnut tuolta kalliolta. Mutta tietysti hän ei ollut pudonnut -- ja miksi niin? Jos hän olisi syöksynyt tuolta alas, niin hän olisi taittanut niskansa ja kaikki muutkin luunsa; hänhän oli iso, raskas mies. Mutta häneltä ei ollut murtunut ainoatakaan luuta. Minun mielipiteeni, hyvät herrat, on se, että hänet on ensin murhattu ja sitten vasta kannettu tänne. Katsokaahan, miten noita pensaita on poljettu!"

Maythorne silmäili tällä välin ympäristöä tarkoin. Huomasin, että hänenkin silmäänsä oli pistänyt, että kanervikkoa ja varvikkoa oli ilmeisesti tallattu. Kerran, pari hän kumartui ikäänkuin nähdäkseen tarkemmin, ja kerran näin hänen ottavan maasta jotakin sekä pistävän sen taskuunsa. Pian hän palasi sinne, missä Crole ja minä seisoimme konstaapelin seurassa. Hän heilautti kävelykeppiään hilpeästi vierellämme kohoavaa, pelottavaa kallioseinämää kohti.

"Jos tässä rotkossa laukaistaisiin pyssy, niin nuo kalliot kajahtaisivat komeasti", hän huomautti. Sitten hän katsahti poliisiin. "Ettekö kuullut mitään sinä yönä?" hän tiedusti hymyillen. "Otaksuttavasti ei vartiopaikkanne ole kaukana?"

"En kuullut mitään", myönsi konstaapeli. "Olin kyllä ulkosalla sinä iltana hämärästä alkaen; kävelin pitkin nummen yläreunaa, mutta en kertaakaan kuullut minkäänlaista tavatonta ääntä. Enkä myöskään tiedä kenenkään muun kuulleen. Tuolla on mökki -- tuon pyökkiryhmän takana -- sen asukkaat eivät kuulleet mitään. Niin -- eivät kerrassaan mitään!"

"Vai niin? Vai on tuolla mökki?" virkkoi Maythorne. "Keitä siellä asuu?"

"Vanha lammaspaimen vaimoineen -- Jim Cowie on hänen nimensä", vastasi konstaapeli. "Puhelin äskettäin hänen kanssaan tästä jutusta -- siellä ei oltu kuultu mitään, kuten jo mainitsin."

Maythorne lähti pyökkiryhmää kohti. Me seurasimme häntä pitkin kaitaa polkua, joka kulki kallioseinämän juuritse, puiden alhaalle riippuvien oksien alitse ja korkean, puutarhaa sekä kiviseinäistä, paksukattoista mökkiä ympäröivän aidan ohitse. Liuskakivillä laskettua tietä myöten astelimme mökin ovelle; Maythorne kolkutti; kimeä, särkynyt naisääni kehoitti meitä astumaan sisään.

Miellyttävä tuoksu lehahti sieraimiimme, kun Maythorne kohotti salpaa; sisällä istui pyöreän, turvetulen lähelle vedetyn pöydän ääressä vanha mies ja vanha nainen. Meidän ilmestyessämme nainen nousi kohteliaasti pystyyn, mutta mies jäi istumaan paikalleen, luoden meihin silmäyksen, joka ei ollut lainkaan ystävällinen. Hän myöskin ensimmäisenä puhkesi puhumaan jurosti ja äreästi, ennen kuin Maythorne ennätti virkkaa hänelle mitään.

"En tiedä mitään tuosta Denillä tapahtuneesta asiasta!" hän murahti. "Sanoin jo poliisille, ettemme nähneet emmekä kuulleet mitään, enkä halua, että minua vaivataan sen tähden. Emme kuulleet ainoatakaan laukausta sinä iltana -- emmekä voineetkaan kuulla, koska paneudumme vuoteeseen heti pimeän tultua. Ja jos tulitte kutsumaan meitä kuulusteluun, niin sanon, ettei minulla ole mitään kerrottavaa enkä tahdo tulla sinne -- minulla on muuta tekemistä!"

"Ystävä hyvä!" vastasi Maythorne lepyttävästi. "Meitä ei ole lähettänyt tutkintotuomari eikä kukaan muukaan. Tahtoisimme vain tiedustaa, mihin vie jalkapolku, joka tuo Reiver's Denin ylitse ja puutarhanne ohitse. Olemme outoja täällä."

"Siitä sait, ukkoseni!" huomautti vanha nainen, katsahtaen moittivasti vanhukseen. "Näetkös nyt? Tämä herra kysyy vain tietä. Älkää loukkautuko hänen tähtensä!" jatkoi hän, kääntyen Maythornen puoleen. "Täällä on käyty pari, kolme kertaa kyselemässä tuosta kauheasta tapahtumasta, eikä hän luonnollisestikaan tiedä mitään. Polku, sir, vie nummen poikki High Cap Lodgeen, herra Courthopen metsästyshuvilaan."

"Se on siis oikotie -- mutta minne?" huomautti Maythorne.

MAJATALON ISÄNNÄN PYSSY

"Niin, sir, se on oikotie herra Courthopen huvilalta Birnsideen ja Lehtokurppaan", vastasi nainen. "Mutta se on vähän käytetty -- melkein pelkkä lammaspolku."

"Emmekä nähneet ketään kävelemässä sillä tiellä, emme kumpaankaan suuntaan", ärähti ukko. "Emme tiedä mitään -- meillä ei ole mitään kertomista -- ei mitään!"

Peräydyimme ulos, suljimme oven ja lähdimme tiehemme. Maythornen huulilla väikkyi tutkimaton hymy.

"Yhtä kaikki Mazaroff noudatti tätä polkua", sanoi hän. "Mutta miksi? Pyrkikö hän High Cap Lodgeen, herra Courthopen huvilaan? Vai oliko hän käynyt siellä ja nyt paluumatkalla? Kukapa tietää? Joka tapauksessa tahdon pistäytyä tuolla kalliolla."

Hän poikkesi polulta ja alkoi tunkeutua pensaikon ja kanervikon läpi rotkon reunalle; Crole ja minä seurasimme häntä. Se oli raskasta työtä, se kiipeäminen ja rimpuileminen. Vihdoin saavuimme eräänlaiselle ylätasangolle; sieltä näkyi synkkä kuilu, josta Mazaroffin ruumis oli löydetty. Ja siellä seisoi yksinäinen olento, katsellen laajaa nummi- ja tunturimaisemaa; hän oli vanha mies, nähtävästi vieläkin vanhempi kuin se iäkäs, kärtyisä ukko, jonka luota olimme äsken lähteneet; hän oli harmaampi, kuivettuneempi ja ryppyisempi, mutta valpas ja ilmeisesti nopsakuuloinen kuin poika, sillä heti kun lähestymisemme ensi ääni rasahti, hän pyörähti äkkiä meihin päin, luoden meihin nopean, arvostelevan katseen silmistään, jotka olivat kirkkaat ja terävät kuin haukan silmät. Mutta hän ei suinkaan ollut lammaspaimen -- heti oivalsimme, että hän oli joku arvohenkilö, herrasmies. Hänen harmaasta villakankaasta, jotensakin leveän, urheilijoiden käyttämän mallin mukaisesti valmistetut, jonkun verran kuluneet vaatteensa olivat muodikkaat ja huolellisesti puetut hänen ylleen; hänen valkeassa kaulaliinassaan oli hieno, kallis kivi; hänen metsästyssaappaansa olivat huolellisen, tehtävissään taitavan palvelijan puhdistamat; kokonaisuutena hän oli hauskan vaikutuksen tekevä vanhus, ja hänen terve värinsä ja lumivalkeat viiksensä yhä tehostivat hänen miellyttävää ulkonäköään.

Hän seisoi tarkastellen meitä, kunnes olimme ehtineet likelle häntä. Sitten hän puhutteli Crolea, seurueemme vanhinta, hymyillen ymmärtävän näköisenä.

"Tämä paikka alkaa jo vetää puoleensa uteliaita, sir", hän huomautti puolittain ivallisesti. "Omituista, kuinka nopeasti tällaiset uutiset leviävät!"