Part 18

Maythorne kääntyi poliisien puoleen. "Se selittää sen, mitä Eccleshare ja Parslave näkivät -- tai luulivat näkevänsä", hän supatti. "Vai mitä?"

"Siltä minusta näyttää", vastasi Manners. "Niin -- kyllä se niin on."

Mutta Corkerdale ei virkkanut mitään; hän silmäili yhäti Sheilaa.

"Mitä aioitte sanoa, neiti?" hän tiedusti.

"Niin -- aioin sanoa, että se tuntui minusta olevan hyvä syy epäillä häntä, kun otetaan muut seikat huomioon", jatkoi Sheila. "Mutta minulla oli toinenkin peruste. Oli hyvin tunnettua, että Lehtokurpassa asuva herrasmies oli rikas -- siitä oli jo alettu puhua. Hän oli varomaton näytellessään omaisuuttaan -- kuulin itsekin, kuten maaseudulla yleensä kuullaan kaikki, että hän jätti suuria rahasummia, jopa timanttejakin näkyviin päivällispöydälleen. Ja minä tiedän, että Alison Murdoch on ahnas ja saaliinhimoinen nainen, itara ihan äärimmäisyyteen saakka. Jos hän murhasi Andrew Merchisonin kostaakseen, niin hänenlaisensa nainen oli kyllä valmis ryöstämään uhrin ruumiilta kaikki pelkästä ahneudesta! Hän on tosiaan sellainen --"

"Saituri!" jupisi herra Elphinstone. "Neljännespennyjen kokooja! Siinä olet mielestäni aivan oikeassa, Sheila. Mutta murha? Hyvä Jumala!"

"No, siihen päätelmään johduin", sanoi Sheila, "ja esittämistäni syistä. Niiden muutamien minuuttien aikana, joina kaikkea tätä ajattelin, kehittyi minulle se ehdottoman varma vakaumus, että Alison Murdoch oli ampunut Andrew Merchisonin, ryöstänyt hänen rahansa, arvoesineensä ja paperinsa ja että juuri hän oli viskannut jälkisäädöksen herra Elphinstonen kirjaston avoimesta lasiovesta sisälle, minkä jälkeen äitini oli sen löytänyt. Ja kuten jo alussa mainitsin, kutsuin heti johduttuani siihen päätelmään hänet äitini huoneeseen -- tuohon huoneeseen! -- ja syytin häntä murhasta!"

Taaskin soi Elphinstone meille ähkäisyn. Huomaamattaan siirsi Corkerdale tuolinsa lähemmäksi Sheilaa.

"Ja juuri nyt alkaa todella mielenkiintoinen kohta, neiti", hän virkkoi. "Te syytitte häntä? Mitä hän sitten vastasi?"

"Hän luonnollisesti väitti syytöksiä vääräksi ja kiukustui", kertoi Sheila. "Hän aikoi syöksyä huoneesta valittamaan herra Elphinstonelle. Sitten hän muutti mieltään, sanoi menevänsä omaan huoneeseensa, sullovansa tavaransa kokoon ja poistuvansa hotellista. Mutta pian sain hänet luopumaan siitä aikeesta."

"Niinkö? Miten, neiti?" kysyi Corkerdale entistä innokkaampana.

"Ilmoitin hänelle, että jos hän yrittäisi poistua huoneesta, ennen kuin minä olin lopettanut puheeni, soittaisin kelloa, kutsuisin poliisia ja käskisin pidättää hänet! Ja sen olisinkin tehnyt -- mikään ei olisi voinut pidättää minua. Se sai hänet rauhoittumaan -- hän tunsi minut. Sitten puhuin hänelle. Esitin tosiseikat toistensa yhteydessä. Kerroin hänelle, että hänen kameaneulansa oli löydetty murhapaikalta --"

"Millainen hän oli kuullessaan sen?" pisti Maythorne väliin.

"Hän kävi hyvin kalpeaksi. Mutta melkein samassa silmänräpäyksessä hän tokaisi, että äidilläni oli aivan samanlainen rintaneula -- miksi ei häntä epäilty? Vastasin, ettei äitini milloinkaan sitä käyttänyt, mutta hän, Alison, ilmeisesti käytti omaansa. Sitten aloin esittää hänelle asiaa oikeassa karvassaan ja peloittelin häntä minkä osasin. Äitini puolestaan rukoili häntä kertomaan kaikki, mitä tiesi. Kun lopulta sanoin hänelle, että jollen saisi selitystä, jättäisin hänet heti paikalla vangittavaksi, tunnusti hän tietävänsä -- jonkun verran!"

"Ahaa!" äänsi Maythorne. "Jonkun verran!"

"Jonkun verran!" toisti Sheila. "Ja sen myönnettyään hän teki kummallisen tarjouksen, vaikka minun täytyykin sanoa, ettei se sillä kertaa tuntunut niin kovin kummalliselta. Hän huomautti olevansa yksin Lontoossa, jossakin määrin minun armoillani. Sitten hän johti mieleemme, että hänellä oli täällä Lontoossa veli, joka poistui Marrasdalesta monta vuotta sitten ja jolla hänen sanojensa mukaan oli liike Harrow-tiellä --"

"Niinpä tosiaankin!" mutisi Corkerdale. "Harrow-tiellä!"

"Ja hän teki meille tarjouksen", jatkoi Sheila. "Hän ilmoitti, että jos suostuisimme heti lähtemään hänen kanssaan hänen veljensä luokse ja sallisimme hänen ensin neuvotella veljensä kanssa, niin hän kertoisi meille ehdottoman totuudenmukaisesti kaikki, mitä tiesi. Olimme kyllin typeriä suostuaksemme ja lähdimme heti virkkamatta kellekään mitään. Otaksuimme tietysti ehtivämme takaisin varsin lyhyen ajan kuluttua."

"Mitenkäs kävi, neiti?" tiedusti Corkerdale.

"Poistuimme hotellista ja saimme ajurin lähimmän kadunkulmauksen takana. Alison Murdoch ilmoitti ajurille osoitteen. Tiedän, missä Harrow-tie yhtyy Edgware-tiehen Paddington Greenissä; ajoimme pitkän, hyvin pitkän matkan sen toiselle puolen. Vihdoin laskeuduimme rattailta --"

"Yksi minuutti, neiti", keskeytti Manners. "Satuitteko ajurista laskeutuessanne huomaamaan, seurattiinko teitä? Tuliko jäljessänne joku toinen ajuri?"

"Näin toisen ajurin seisahtuvan kadun vastaiselle laidalle hieman kauemmaksi. Panin sen merkille sillä aikaa, kun äiti maksoi kyyditsijällemme."

Manners hymähti ja kuiskasi ammattitoverilleen, niin että kaikki kuulivat:

"Se oli tietysti hän! Seurannut heitä! Suokaa anteeksi, neiti, että keskeytin!"

"Kävelimme katua pitkin vähän matkaa", kertoi Sheila edelleen. "Sitten käännyimme sivukadulle ja sitten vielä kapeammalle kadulle, joka lähti edellisestä -- pimeälle, synkälle kadulle. Erään talon edustalla Alison Murdoch pyysi meitä odottamaan muutamia minuutteja, sillä aikaa kun hän kävisi sisällä. Teimme niin. Hän viipyi poissa ehkä viisi minuuttia ja tuli sitten noutamaan meitä sisälle. Se oli pimeä, kolkko talo, yhtä kolkko kuin se katu, jonka varrella se sijaitsi. Hän opasti meidät alakerrassa olevaan, makuukamarilta näyttävään huoneeseen, jota kaasulamppu himmeästi valaisi, ja pyysi meitä taaskin odottamaan muutamia minuutteja. Hän meni ulos -- ja senjälkeen emme häntä enää nähneet."

Corkerdale, joka yhä pyöritteli peukaloitaan, siirsi ensi kerran silmänsä pois Sheilasta. Hän loi katseensa kattoon ja tuijotti miettivänä sinne -- mitä hän lieneekään siellä nähnyt. Mutta Manners lausui terävästi yhden sanan:

"Satimessa!"

"Niin, tietenkin olimme satimessa", yhtyi Sheila. "Ja sen ansaitsimmekin, ainakin minä! Emme olleet viipyneet huoneessa viittä minuuttia, kun jo tiesimme sen. Kuulimme, että ovi kierrettiin lukkoon ulkoa päin, ja äänestä päättäen pantiin sen eteen telkikin. Juoksin heti ikkunalle ja vedin verhot syrjään. Silloin näin, että ikkunan edessä ulkopuolella oli paksu ristikko, ja huomasin, että ikkunan työntökehyskin oli naulattu kiinni. Olimme tosiaankin satimessa! Hirveätä!"

"Mitä sitten tapahtui?" tiedusti Maythorne lempeästi. "Lyhykäisesti."

"Niin, lyhyesti", virkkoi Sheila. "En mistään hinnasta tahtoisi syventyä sen kauhujen yksityiskohtiin, en ainakaan nyt. Jyskytin ovea, mutta en saanut vastausta, kaikki oli hyvin hiljaista. Noin tunnin kuluttua liukui äkkiä syrjään luukku, jonka olin pannut merkille yhdessä seinässä -- samanlainen, tiedättehän, joita käytetään yhdistämään keittiöitä ruokasaliin -- ja sisään työntyi käsivarsi, laskien vuoteelle ison kopan. Sitten luukku pamautettiin jälleen kiinni, ja kuulin, että se teljettiin. Kopassa oli ruokaa -- runsaasti ja hyvää -- ja pari pulloa viiniä -- oivallista claretia -- ja lasit ja korkkiruuvi. Meitä ei siis aiottu piinata nälällä. Mutta satimessa saimme olla tähän iltaan saakka -- kaksi yötä ja kaksi päivää. Emme koskaan nähneet ketään. Joka ilta pistettiin sisään uusi koppa, niin äkkiä, ettemme mitenkään ehtineet tarttua sitä ojentavaan käteen emmekä vilkaista viereiseen huoneeseen. Koko aikana emme nähneet emmekä kuulleet mitään."

"Entä miten pääsitte sieltä ulos?" kysyi Maythorne.

"Tänä iltana ollessamme melkein menehtyneitä raittiin ilman puutteesta -- vaikka totta puhuen olin aikoja sitten rikkonut ikkunan -- kuulimme äkkiä ääniä oven takaa. Sitten kiskaistiin telki syrjään, avainta kierrettiin, ulkopuolella juoksi joku tiehensä ja ulko-ovi pamahti. Lähdimme heti ulos. Koko talo oli pimeä ja hiljainen. Poistuimme talosta ja kiiruhdimme etsimään ajuria --"

"Ja olenpa varma, neiti", huomautti Corkerdale, hiukan hihittäen, "ettette katsonut talon numeroa, ette kadun nimeä ettekä vielä senkään kadun nimeä, johon se yhtyi -- eikö niin?"

"Emme katsoneet", myönsi Sheila. "Olimme hupsuja ilosta päästessämme pois hirveästä ympäristöstä. Mutta nyt --"

Rouva Elphinstonen makuukamarin ovi avautui, ja sairaanhoitaja pilkisti siihen huoneeseen, jossa me olimme.

"Rouva Elphinstone haluaa nähdä herra Elphinstonea ja neiti Merchisonia", hän ilmoitti.

Hetkisen kuluttua Maythorne, minä ja poliisit olimme yksin. Maythorne nousi seisomaan, työnsi kädet housuntaskuihin ja katsoi kysyvästi Corkerdaleen.

"No?" hän sanoi.

Corkerdalen huulilla väikkyi tutkimaton hymy, ja hän nyökkäsi siihen oveen päin, josta herra Elphinstone ja Sheila juuri olivat kadonneet.

"En usko tuota juttua!" hän virkkoi melkein halveksivasti. "Satua!"

Olin heti pystyssä -- pyörähdin todella raivoissani etsivään päin.

"Mitä hemmettiä te tarkoitatte?" kiljaisin. "Epäilettekö neiti Merchisonin sanaa?"

Etsivä silmäili minua kuten viisikymmenvuotias silmäilee pahaista koulupoikaa; hänen ivallinen halveksumisensa minua kohtaan oli silminnähtävä -- ja se pisti.

"Malttia, Holt!" varoitti Maythorne. "Corkerdale tarkoittaa --"

"Tarkoitan sitä, että olkoonpa neiti Merchisonin kertomus kuinka tosi tahansa -- enkä sitä epäilekään", selitti Corkerdale, "en kuitenkaan usko, että tuolla oleva rouva ei ole mukana jutussa! Hän ja Murdoch-nainen -- tekaistu juttu! Ryöstö! Silmänlumetta, jonka avulla toinen nainen pääsi livistämään. Bownas tietysti yllätti sen toisen; tämä viekoitteli hänet kujaan ja lopetti hänet! Se on ilmeistä! Mutta -- rouva Elphinstone on sekaantunut siihen, enkä minä aio lähteä tästä hotellista eikä liioin Mannerskaan, ennen kuin olemme saaneet hieman kuulustella häntä. Siinä se."

Sisuni kiehui vielä raivosta, mutta katsoin Maythorneen, mielessäni ihmetellen, että hän pysyi niin rauhallisena. Hän oli yhtä mittaa nyökytellyt päätään Corkerdalen puhuessa ja oli ilmeisesti antamaisillaan tälle hyvin harkitun vastauksen, kun ulko-ovelle koputettiin ja sen avasi vahtimestari.

"Onko herra Maythorne täällä?" hän kysyi, silmäillen ympäri huonetta. Kun Maythorne astui häntä kohti, lisäsi hän sitten: "Tulisitteko puhelimeen, sir, Cottingley-niminen henkilö kysyy teitä."

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Laivalle lähtevä juna

Maythorne kiiruhti huoneesta jättäen minut harmittelemaan ja nielemään kiukkuani yksin poliisien seurassa. Pian Corkerdale, joka oli kuiskaillut Mannersin kanssa, puhutteli minua.

"On varsin paikallaan ja epäilemättä hyvin luonnollista, että te, herra Holt, olette hieman herkkä kiivastumaan", hän sanoi puolittain moittien, puolittain anteeksipyytäen. "Olette ihastunut nuoreen neitiin, kuten jokainen, jolla on vähänkin silmää, saattaa nähdä, ja --"

"Jättäkää neidin nimi sekoittamatta tähän!" kivahdin. "Ja minun myöskin!"

"On hieman vaikea olla sekoittamatta juttuun hänen nimeään", huomautti Corkerdale hymyillen, "sen jälkeen, mitä olemme kuulleet, eikö olekin? En epäile hänen kertomustaan -- en sinnepäinkään -- vaikka minua hiukan kummastuttaakin, että hänen kaltaisensa nuori nainen -- hän on näppärä tyttö! -- meni sillä tavoin satimeen. Hänet houkuteltiin satimeen, siitä ei ole epäilystäkään! Mutta sitä en usko, että hänen äitinsä oli houkuteltu satimeen!"

"Mitä?" huudahdin. "Mutta kuulittehan juuri --"

"Kuulin juuri, mitä me kaikki kuulimme", keskeytti hän. "Minun mielipiteeni on, että se oli Murdoch-vaimon ja rouva Elphinstonen keskenään sopima temppu ja että he yhdessä jutkauttivat neiti Merchisonia. Luulen, että rouva Elphinstone vapaaehtoisesti meni siihen taloon ja kesti vankeuden -- häneltä ei puuttunut mitään -- kuulittehan -- niin että hänen tyttärensä, joka alkoi tietää liian paljon ja käydä vaaralliseksi, voitaisiin pitää varmassa tallessa ja äänettömänä siihen asti, kunnes toinen nainen ehtisi pois vaaran ulottuvilta! Ja panen vetoon kaikki, mitä minulla on, yhtä pennyä vastaan siitä, että juuri Murdoch kolhi Bownas-miekkosta kalloon siellä takakujalla ja että hän nyt on -- jossakin!"

"Ette siis luule rouva Elphinstonen tietäneen mitään Bownasista!" sanoin. "Hyvä Jumala! Teidän käsityksenne mukaan --"

"Minun käsitykseni mukaan murhasi Mazaroffin Murdoch, ja rouva Elphinstone tiesi sen hyvin", virkkoi hän päättävästi. "Siitä on joka tapauksessa lakimiesten sanontatapaa käyttääkseni _prima facie_-todistus, ja Manners on samaa mieltä kanssani! Emmekä me lähde tästä hotellista, ennen kuin lääkäri palaa, ja sitten saamme nähdä, eikö rouva Elphinstone ole kyllin hyvissä voimissa kuulusteltavaksi. Ja jollei hän ole -- vielä tällä hetkellä -- niin viivymme tässä talossa siihen asti, kunnes hän on. Siinä se!"

Ennenkuin ennätin virkkaa mitään, avautui ulko-ovi ja Maythorne tirkisti sisään, työntäen puoli päätänsä näkyviin.

"Holt!" hän kutsui.

Menin hänen luokseen; hän veti minut käytävään ja sulki oven.

"Sanoma Cottingleyltä", hän supatti. "Hän on viimeksikuluneiden kahden vuorokauden aikana suorittanut perinpohjaisia tiedusteluja höyrylaivakonttoreissa, työskennellen kuin neekeri. Ja vihdoin on hän saanut selville jotakin! Tänään iltapäivällä tilasi eräs nainen, joka tarkoin vastaa hänelle antamaani kuvausta Alison Murdochista, kaksi matkalippua New Zealand Shipping Companyn toimistosta, Cockspur-kadun varrella, kaksi matkalippua Uuteen Seelantiin sanotun yhtiön laivalla _Rimertaka_, joka lähtee Southamptonista varhain huomenaamulla. Laivalle lähtee juna kello kymmenen tänä iltana Waterloo-asemalta. Cottingley on siellä -- hän on hankkinut mukaansa pari etsivää Scotland Yardista; aikaa säästääkseen hän meni sinne ja kertoi, mitä oli saanut selville. Lähdemme sinne heti. Lähin kysymys on, kerrommeko tästä noille sisällä oleville miekkosille. Mitä arvelette?"

"Corkerdale vakuutti äsken, ettei hän poistu tästä hotellista kuulustelematta sitä ennen rouva Elphinstonea", vastasin. "Hän aikoo odottaa kunnes lääkäri palaa."

"Tulkaa sitten!" kehoitti hän. "Kello on nyt yhdeksän ja kaksikymmentä; ehdimme Waterloolle hyvissä ajoin. Tulimmaista! Minua ei ihmetyttäisi, jos Cottingley vihdoinkin olisi osunut oikeille jäljille! Kerroinhan teille, kuinka terävä veitikka hän on."

Juoksimme alas eteishalliin. Ulkosalla seisoi kaksi ajuria; Maythorne lähestyi ensimmäistä.

"Meidän on paras pysähtyä vähän ennen kuin saavumme asemalle", hän huomautti noustessamme rattaille. "Seisauttakaa York-tielle hotellin kohdalla", hän lisäsi ajajalle. "Nähkääs, Holt!" hän jatkoi, kun olimme lähteneet liikkeelle etelään päin. "Jos tämä nainen on Murdoch, tuntee hän teidät, sillä hän näki teidät Lehtokurpassa; hän saattaa tuntea minutkin, vaikka minä en muistakaan häntä. Meidän on senvuoksi liikuttava varovasti; jos hän aikoo livistää lopullisesti, säikähdyttää pieninkin seikka hänet pakosalle. Mutta -- hän tilasi kaksi matkalippua, tämä nainen, josta Cottingley kuuli. Kellehän toinen lienee?"

"Olisikohan hänellä ollut rikostoveri, -- jos tämä nainen todellakin on Murdoch?" huomautin.

"Hänellä on epäilemättä ollut rikostovereita täällä Lontoossa tuossa Harrow-kadun jutussa", vastasi Maythorne. "Ehkä häntä on avustanut veli, josta hän puhui rouva Elphinstonelle ja neiti Merchisonille. Mitä tulee rikostoveriin Mazaroffin jutussa -- no niin! Jos hänellä oli --"

Maythorne vaikeni ja oli ääneti niin kauan, että minä vihdoin kysyin, mitä hän ajatteli.

"Ajattelin sitä", hän vastasi hitaasti, "sitä, että jos tämä nainen Murdoch todella murhasi Mazaroffin ja jos hänellä oli rikostoveri, ja jos Murdoch on sama nainen, joka tänään tilasi kaksi matkalippua Uuteen Seelantiin, ja jos -- kaikki on vain jos, käsitättehän -- jos toinen matkalippu on hänen rikostoveriaan varten, niin silloin otaksuttavasti saamme hyvin hämmästyttävän yllätyksen ja paljastuksen! Mutta, kuten sanoin, kaikessa siinä on jos."

Laskeuduimme ajurin rattailta York-tien kulmassa ja astelimme ripeästi suurelle asemalle. Ennen kuin olimme ehtineet rinteen puoliväliin, kohtasimme Cottingleyn. Hän maleksi kädet housuntaskuissa ja savuke riippumassa höllällä omituisen suun pielessä ja näytti yhtä tyyneltä ja huolettomalta kuin aina.

"Arvelin teidän tulevan tätä tietä", hän sanoi meidän pysähdyttyä. "Tulitte hyvissä ajoissa -- on vielä viisikolmatta minuuttia. Luulisin, että hän -- he, tarkoitan -- saapuvat vasta viimeisellä hetkellä. Ja kaikki on valmiina. Ainoa pulma on: jos tämä nainen on se, joksi häntä epäilemme -- Murdoch -- kuka voi tuntea hänet varmasti?"

"Herra Holt", vastasi Maythorne.

Cottingley silmäili minua arvostelevasti -- luulenpa, ettei hän pannut minuun kovinkaan suurta merkitystä.

"Tunnetteko hänet?" hän tiedusti.

"Kyllä tunnen hänet!" vastasin.

Virkkamatta enää sanaakaan hän kääntyi kantapäällään asemaa kohti.

"Nyt on meneteltävä seuraavasti", hän puheli kävellessään välissämme. "Southamptonin juna lähtee sillalta numero neljä täsmälleen kello kymmenen. Muassani on kaksi ehdottomasti luotettavaa miestä Scotland Yardista -- minun oli tietysti käytävä siellä kertomassa kaikki, jos minun oli mieli saada mitään kunnollista aikaan -- ja he ja minä olemme sillalla. Hän ei tunne meitä. Onko pelättävissä, että hän tuntee jommankumman teistä?"

"On hyvin otaksuttavaa", vastasi Maythorne, "että hän tuntee meidät molemmat."

"No niin", virkkoi Cottingley. "Siispä teemme näin. Minä ja etsivät olemme jo vihjaisseet rautatieviranomaisille, että saattaa tapahtua tärkeä vangitseminen, ymmärrättekö? Aion sijoittaa teidät molemmat juuri sulkupuomin sisäpuolelle, jossa olette näkymättömissä. Pysyttelette siellä, kunnes matkustajia alkaa tulla portista junaan. Minä olen lähellänne; etsivät ovat metriä tahi paria kauempana, kosketuksissa minun kanssani; saapuvilla on myöskin pari, kolme rautatiepoliisia siltä varalta, että syntyy häiriötä. No, jos herra Holt tuntee tämän Murdochin, antaa hän minulle merkin nostamalla hattuaan juuri naisen kulkiessa ohitse -- ja loput saatte jättää meidän huoleksemme. Sitten ei ole muuta kuin se, että jos pidätämme hänet, niin olen sopinut asemaväen kanssa, että etsivien on kiireisesti vietävä hänet pieneen sillalla olevaan toimistoon -- te seuraatte sinne."

"Selvä on!" sanoi Maythorne. "Käsitämme järjestelysi, Cottingley."

Cottingley viskasi pois savukkeensa.

"Eteenpäin sitten!" hän komensi vilkaistuaan isoon kelloon. "Sulkupuomit avataan minuutin kuluessa. Jäljessäni!"

Menimme avaralle, kirkkaasti valaistulle asemalle. Näinkin myöhäisenä iltahetkenä oli siellä paljon väkeä. Cottingley liikkui nopeasti edellämme ihmisryhmien välitse, vei meidät sulkupuomin ohitse kuiskattuaan sanan sitä vartioivalle miehelle, poikkesi äkkiä vasemmalle ja opasti meidät korkean, puisen väliseinän taakse, muutamien metrien päässä portista, jonka luona matkaliput leimattiin. Siellä oli pimeä luolamainen onkalo; hän antoi meille merkin astua sinne.

"Muistakaa!" hän teroitti vielä. "Jos näette etsimänne naisen, niin hattu ylös! Mutta -- toimikaa varmasti!"

Hän pyörähti kantapäällään ympäri, siirtyi asemasillan kohdalla palavien isojen lamppujen valopiiriin, otti esille savukekotelonsa ja alkoi poltella, vetelehtien laiskasti sinne tänne. Muutaman metrin päässä hänestä seisoi yhtä laiskan näköisenä kaksi vankkatekoista miestä; heitä olisi saattanut pitää perin kunnioitettuina kansalaisina, jotka palasivat kotiin esikaupungeissa oleviin asuntoihinsa Cityssä uurastamansa päivän jälkeen. Mutta panin merkille, että heidän pakinoidessaan heidän silmänsä eivät pitkäksi ajaksi suuntautuneet pois Cottingleystä, eivät sulkupuomista eivätkä siitä pimeästä piilopaikasta, jossa Maythorne ja minä odotimme.

Se odotus koetti hermojani yhtä ankarasti kuin mikä muu tapahtuma hyvänsä sen jälkeen, kun kuulin viimeiset laukaukset Flanderissa. Väkeä tuli asemasillalle virtanaan; kantajia meni ohitsemme, kantaen röykkiöittäin matkatavaroita; siellä näki ja kuuli kaikkea sitä kiirettä ja hälinää, mikä on tavallista suureen satamaan lähtevän pitkän pikajunan valmistautuessa matkalle. Mutta henkilö, jota odotimme -- minä pinnistetyin silmin ja värähtelevin hermoin -- ei hätäillyt. Asemarakennuksen leveällä seinällä, jonkun kaukaisen junasillan yläpuolella riippui kello -- en malttanut olla silloin tällöin vilkaisematta siihen. Varmaankaan eivät kellon osoittimet ole milloinkaan liikkuneet niin hitaasti! Kaksikymmentä minuuttia vaille kymmenen. Viisitoista minuuttia vaille. Kymmenen minuuttia vaille. Viisi -- neljä -- kolme...

"Holt!" kuiskasi Maythome. "Vireänä nyt! Onko se hän?"

Sulkupuomin sivuitse tuli parhaillaan nainen, pitkä, hoikka, suora- ja joustavavartaloinen nainen. Hänen vierellään käveli toinen nainen, lyhyempi, täyteläisempi, paksu harso kasvoillaan. Hänen kasvojaan en voinut eroittaa, mutta pitemmän naisen kasvot olivat samat, jotka olin kaksi tahi kolme kertaa Lehtokurpan tilavassa keittiössä nähnyt. Sekuntia myöhemmin hän ja hänen seuralaisensa, kummallakin kädessään melkoisen iso matkalaukku, olivat sivuuttaneet lippujen leimaajan ja tulleet kirkkaaseen valaistukseen. Silloin en enää lainkaan epäillyt, ja käteni kohosi hatun reunaan ikäänkuin koneen nostamana.

"Eteenpäin!" huudahti Maythorne. "Joutuin nyt! Mutta kukahan tuo toinen on?"

Jo maltittomiksi käyneet asemavahdit hoputtivat naisia kolmannen luokan vaunuosastoon, kun heidän ympärilleen muodostui piiri, jossa olivat molemmat etsivät, muutamia rautatiepoliiseja, Cottingley, Maythorne ja minä. Toinen etsivistä laski kätensä pitemmän naisen käsivarrelle.

Ensimmäisen kerran eläissäni näin silloin vangitsemisen ja minua hämmästytti, kuinka vikkelästi, kätevästi ja hätäilemättä se kävi. Olimme vieneet naiset lähellä olevaan pieneen toimistoon, ovi oli suljettu ja ikkunaverhot vedetty eteen, ennenkuin oikein käsitin mitä tapahtui -- avaimen kiertyessä kuulin junailijan pillin ja veturin vihellykset, kun kello kymmenen pikajuna lähti kiitämään matkaansa. Ja sitten käännyin... vastaamaan kysymykseen.

"Tuo on Alison Murdoch -- kyllä", vakuutin.

"Niin -- siitä ei ole epäilystäkään."

Vanhempi etsivä kääntyi toisen naisen puoleen. Tämä nojasi pöytää vasten; hän hengitti lyhyin, nykivin vetäyksin ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

"Riisukaa pois tuo huntu!" ärähti etsivä. "Joutuisasti!"

Seisoimme jännittyneinä tuijottaen, kun nainen nosti kättään ja irroitti paksun hunnun, joka oli tyyten piilottanut hänen piirteensä. Se putosi pois -- ja ensimmäinen kiihtymyksen huudahdus luiskahti Maythornelta, joka tavallisesti oli niin kylmäverinen ja hillitty.

"Hyvä Jumala! _Rouva Musgrave_!"

Rouva Musgrave purskahti itkemään ja kääntyi Alison Murdochiin päin, joka seisoi hänen lähellään tuikeana ja uhmaavana.

"Sinä sanoit, että kaikki sujuisi hyvin!" hän valitti moittivasti. "Vannoit minulle, että olimme turvassa tällä tavoin! Vakuutit vakuuttamistasi, ettei ollut pienintäkään mahdollisuutta kiinnijoutumisesta --"

"Suusi kiinni, tomppeli!" sähähti Alison Murdoch.

Katselin vastenmielisen ihmetyksen vallassa, kun Cottingley etsivien valvonnan alaisena aukaisi naisten matkalaukut ja otti esille niiden sisällön. Siellä oli rahaa hämmästyttävän paljon -- seteleitä, jotka tietysti olivat olleet Mazaroffin omaisuutta, timantteja ja Mazaroffin arvoesineitä. Ja Alison Murdochin matkalaukussa oli kultainen taskukello, johon kaiverrettu omistuskirjoitus osoitti, että sen oli James Bownas saanut lahjaksi ammattitovereiltaan.

"Tuollaisilta ihmisiltä jää aina joku seikka huomioon ottamatta", huomautti Maythorne, kun neljännestuntia myöhemmin ajoimme takaisin Shortin hotelliin. "Tai pikemmin he tekevät aina jonkun perinpohjaisen typerän erehdyksen. Jollei Alison Murdoch olisi heittänyt jälkisäädöstä Elphinstonen kirjastoon, olisi ollut vaikea saada varmaa selkoa Mazaroffin murhasta, ja jollei hän olisi ollut niin ahnas ja saaliinhimoinen, ettei malttanut olla anastamatta Bownas-raukan lahjakelloa, emme todennäköisesti olisi koskaan voineet todistaa, että juuri hän murhasi Bownasin. Hän teki kuitenkin ne molemmat! Mutta... rouva Musgrave!"