Part 19

"Kumpi heistä ampui Mazaroffin?" kysyin.

"Niin!" vastasi hän tietävän näköisenä. "Se on visainen pykälä, Holt! Mutta -- rouva Musgrave tietää, ja -- rouva Musgrave kertoo! Hän ei kykene kestämään samoin kuin toinen."

Riensimme yläkertaan heti Shortin hotelliin saavuttuamme. Siellä puhelivat Corkerdale ja Manners lääkärille ja Sheilalle käytävään aukeavassa komerossa. Corkerdale oli ilmeisesti vieläkin nenäkäs; lääkäri näytti jonkun verran harmistuneelta, ja Sheila oli silminnähtävästi suutuksissaan.

"-- teidän pitää käsittää, tohtori, että se on velvollisuutemme", lausui Corkerdale meidän tullessamme heidän luokseen. "Minä tahdon eräitä selityksiä rouva Elphinstonelta."

"Se ei ole enää lainkaan tarpeellista", keskeytti Maythorne, laskien kätensä etsivän olalle. "Kaikki on suoritettu! Saimme heidät kiinni! He ovat varmassa tallessa lukkojen ja telkien takana."

Sheilalta pääsi terävä hämmästyksen huudahdus, ja Corkerdale pyörähti kerkeästi Maythorneen päin.

"Saitte heidät kiinni!" hän kummasteli. "Kuka heidät sai?"

"No niin, jos haluatte sen tietää, niin sen teki konttoristini Cottingley -- sukkelin mies koko Euroopassa teidän alallanne! Tietenkin hänen apunaan oli joitakuita teikäläisiä. Mutta kunnia on Cottingleyn", selitti Maythorne. "Mainio sieppaus!"

"Ja ketkä on vangittu?" tiedusti Corkerdale, melkein epäillen.

Maythorne katsahti Sheilaan.

"No niin", hän vastasi. "Se ei enää ole mikään salaisuus. Kaksi naista! Alison Murdoch ja rouva Musgrave. Eikä heidän syyllisyyttään voida ollenkaan epäillä -- heillä oli Mazaroffille ja Bownasille kuuluvaa omaisuutta muassaan -- sananmukaisesti muassaan."

Corkerdale kääntyi Mannersiin päin, jonka suu ja silmät rouva Musgraven nimeä mainittaessa olivat menneet mahdollisimman levälleen.

"Niinpä niin", virkkoi Corkerdale. "Siinä tapauksessa ei meidän mielestäni luonnollisestikaan tarvitse tavata rouva Elphinstonea."

Kului muutamia päiviä, ennen kuin minä näin rouva Elphinstonen. Vihdoin minut päästettiin hänen puheilleen. Lausuin hänelle muutamia sovinnaisia kohteliaisuuksia hänen terveydentilastaan, ja hän vastasi niihin. Sitten hän istui jonkun aikaa ääneti, tuijottaen minuun hievahtamatta -- niin hievahtamatta, että oloni alkoi tuntua toivottoman epämukavalta. Äkkiä hän puhkesi puhumaan.

"Mikäli olen huomannut", hän sanoi, "menette te ja Sheila kaiketi kihloihin -- lopulta?"

Silloin minusta tuntui parhaalta tunnustaa asia suoraan.

"Asia on niin, madam", vastasin, "asia on niin -- hm -- niin -- että Sheila ja minä olemme kihloissa nyt jo!"