Part 17

Mutta tuntija ei ollut eteisvartija. Olimme kaikki ryhmittyneet liikkumattoman olennon ympärille; kaikki katsoimme hievahtamatta vainajan kasvoihin. Ja samalla hetkellä Manners ja minä vain vilkaistuamme niihin pyörähdimme toisiimme päin. Katseistamme kuvastui keskinäistä ymmärtämystä, ja meiltä pääsi yhtaikaa sama huudahdus:

"Me tunnemme tuon miehen!"

Toiset kääntyivät katsomaan kysyvästi meihin.

"Te tunnette hänet -- te kumpikin!" huudahti Maythorne. "Kuka hän sitten on?"

"Paikkakunnallamme työskentelevä sanomalehtien uutistenhankkija", vastasi Manners. "Hänen nimensä on Bownas. Te ette kaiketi nähnyt häntä kertaakaan siellä ollessanne -- hän toimi enimmäkseen Gilchesterin toisella puolen. Mutta herra Holt tunsi hänet. Hän on Bownas ihan varmasti!"

"Hän kävi Lehtokurpassa tapaamassa minua ja Mannersia Mazaroffin katoamisen jälkeen", sanoin. "Näin hänet myöhemmin kerran Gilchesterissä. Hän on Bownas, epäilemättä!"

"Ja murhattu täällä Lontoossa!" mutisi Manners. "Hyvä Jumala! Mitä se merkitsee? Tässä piilee enemmän --"

"Hetkinen!" keskeytti Maythorne ja kääntyi sitten eteisvartijan puoleen. "Älkää erehtykö. Onko tämä sama mies, joka kävi Shortin hotellissa ja jonka sittemmin näitte seuraavan rouva Elphinstonea ja hänen tytärtään sekä kamaripalvelijatartaan. Katsokaa tarkoin! Ottakaa varma selko!"

Mutta eteisvartija pudisti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut siten osoittaa, ettei hän voisi tulla sen varmemmaksi, vaikka katsoisi kuinka kauan.

"Kyllä, hän on sama mies!" hän huudahti. "Tunsin hänet heti. Siitä ei ole epäilystäkään. Tosinhan on väri hänen poskiltaan kadonnut, mutta --"

Poistuimme ruumishuoneesta ja menimme virastoon, jossa oli useita virkamiehiä. Ilmeisesti he tunsivat Corkerdalen, ja tämän kuiskailtua hetkisen heidän kanssaan he toivat näkyviin joitakuita vaatekappaleita. Corkerdale osoitti heti sormellaan Trilby-hatun sisäpuolella olevaa nimilippua.

"Tuota ei ollut mainittu sanomalehtiselostuksessa", hän virkkoi. "Katsokaa! Rajamaan Vaatetusliike, Carlisle. Ja uusi se onkin. Antakaapa, kun vilkaisen hänen muihin vaatteisiinsa!" Seisoin uteliaasti katsellen, kun Corkerdale, Manners ja Maythorne tarkastelivat vainajan tamineita. He löysivät vain yhden vähänkään merkitsevän seikan -- räätälin osoitteen, joka oli ommeltu päällystakin povitaskuun ja joka osoitti, että puku oli valmistettu Newcastlessa. Siinä oli päivämäärä ja numero, ja Corkerdale huomautti, että sen avulla voitaisiin ottaa selko siitä, kuka vainaja oli, jos se olisi tarpeellista.

"Se ei ole tarpeellista", huomautti Manners. "Minä tunnen miehen varsin hyvin. Hän on Bownas, Gilchesterissä ilmestyvän _Tweed and Border Gazetten_ uutistenhankkija. Mutta haluaisinpa tietää, mitä tekemistä hänellä oli täällä!"

"Mitä tekemistä hänellä oli Shortin hotellissa?" vihjaisi Maythorne. "Sitä sopisi pikemminkin kysyä. Mutta se on silmäänpistävän selvää. Hän etsi rouva Elphinstonea. Hän seurasi rouva Elphinstonea myöskin silloin, kun naiset lähtivät ulos. Mutta minne? Tulivatko sitten naiset tähän kaupunginosaan? Ja jos tulivat, niin miksi? Ja missä he ovat?"

"Mennään takaisin kauppiaan luokse", ehdotti Corkerdale.

Palasimme kolkolle kadulle. Suoritettuaan häneltä vaaditun tehtävän tahtoi eteisvartijan apulainen nopeasti rientää takaisin hotelliin. Maythorne lähetti hänet sinne ajurilla. Me muut kävelimme Kilthwaiten kaupalle. Maythorne ja minä astelimme rinnakkain -- aluksi ääneti.

"Mitä päättelette tästä, Maythorne?" tiedustin vihdoin.

"Jumala tietää!" vastasi hän. "Näyttää ilmeiseltä, että äsken näkemämme miesparka seurasi Elphinstoneja -- rouva Elphinstonea tietenkin -- Lontooseen, vainusi heidän jälkiään hotelliin saakka, meni rouva Elphinstonen jäljessä, kun tämä lähti ulos sinä iltana, mutta -- loppu --"

"Luuletteko, että hän seurasi heitä tänne?" kysyin. "Jos asia on siten, niin mitä ihmettä he saattoivat etsiä tästä ympäristöstä?"

"Täällä on kovin ränstynyttä ja likaista, eikö olekin?" hän vastasi, kohauttaen olkapäitään. "Taaskin sanon: kuka tietää? -- kuka tietää mitään? Mutta silmäilläänpä sitä paikkaa, mistä ruumis löydettiin -- ehkä saamme sieltä jonkun johtolangan."

Kauppias vei meidät liikkeensä läpi takapihalleen. Piha oli kolkko, sitäkin kolkompi, kun oli harvinaisen kaunis kevätilta. Se näytti olevan jonkunlainen säilytyspaikka, johon vietiin laatikot, tynnyrit, lippaat, vanhat levyastiat, korit, kaikki rihkamakaupan jätteet. Se oli jokseenkin laaja, ulottuen rakennuksen takaa korkeaan muuriin saakka, jossa oli rappeutunut ovi.

"Tästä minä sen löysin", kuiskasi Kilthwaite melkein kauhuissaan. "Tarvitsin lautoja tuosta vanhasta puukasasta; vedin syrjään joitakuita, ja näkyviin tuli miehen käsivarsi! Ja sitten -- niin, sitten sain esille koko ruumiin. En huomannut merkkiäkään ottelusta. Mutta", hän lisäsi, "muutamia teikäläisiä kävi täällä jo, herra Corkerdale, ja he väittivät nähneensä selviä merkkejä siitä, että hänet oli laahattu tänne pihan poikki tuosta ovesta."

"Mitä on tuon muurin ja oven toisella puolen?" tiedusti Corkerdale.

Menimme kaikki katsomaan. Siellä oli ahdas, kivetty kuja, joka kulki eräältä sivukadulta Harrow-kadun ja jonkun toisen, kauempana olevan kadun tai pengermän varrella sijaitsevien talojen välitse. Sitä rajoittivat pitkin koko sen pituutta korkeat muurit; vain kaksi himmeätä kaasulamppua valaisi sitä; se oli pimeä, hiljainen -- sen synkkyys yksin tuntui johtavan mieleen murhia.

"Yksi teikäläisistä sanoi, että kiveyksessä on veritahroja -- juuri tuolla", supatti kauppias. "Käsitättehän tietysti, etten minä itse kuullut mitään enkä ainakaan tähän mennessä ole tavannut ketään muutakaan, joka olisi kuullut."

Palasimme kauppaan ja seisoimme siellä vähän aikaa keskustellen tapahtumasta ja sen yhteydessä olevista seikoista. Äkkiä kilisi kauppiaan puhelimen kello. Hän kiiruhti vastaamaan, katsahtaen kohta kaapista taakseen meihin.

"Onko joku herroista Maythorne?" hän kysyi. "Häntä pyydetään puhelimeen."

Maythorne astui lattian poikki ja tarttui kuulotorveen. Hetkisen kuluttua hänkin pyörähti meihin päin.

"Eteisvartijan apulainen puhuu!" hän huudahti. "Rouva Elphinstone ja neiti Merchison ovat tulleet takaisin!"

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Syytettynä

Olin siihen saakka ollut jotakuinkin toimettomana katselijana ja tarkkailijana, mutta heti Maythornen mieltäkuohuttavan ilmoituksen jälkeen muutuin vireän toimeliaaksi. Olin puolitiessä kaupan ovella, ennenkuin viimeinen sana oli lähtenyt hänen huuliltaan. Mutta hän oli yhtä ripeäliikkeinen, ja hänen kätensä oli käsivarrellani, kun olin astumassa kynnyksen yli.

"Minne aiotte?" huudahti hän.

"Minnekö? Shortin hotelliin tietysti?" vastasin. "Ettekö te lähde?"

"Kyllähän toki!" hän sanoi. "Mutta malttakaa hetkinen! Näiden toisten kahden on parasta lähteä mukaan. Ja ensin pari sanaa tälle kauppiaalle."

Odotin kärsimättömänä kaupan ulkopuolella, kunnes toiset kolme tulivat luokseni. Meidän oli hiukan vaikea löytää ajuria; niitä ei ollut runsaasti tässä synkässä kaupunginosassa. Kun vihdoin olimme ahtautuneet rattaille, tuskittelin koko ajan niiden vieriessä miellyttävämpään ympäristöön. Kolme kumppaniani oli jättäytynyt äänettömyyden valtaan; kukin heistä näytti hautovan omia mietteitään. Ei kukaan virkkanut mitään, ennen kuin olimme lähellä Shortin hotellia; sitten Manners äkkiä lausui ääneen, mitä hän ilmeisesti oli ajatellut.

"Tuon Bownas-rukan on täytynyt saapua Lontooseen samalla junalla kuin Elphinstonetkin." Hänen äänensävynsä osoitti, että hän luuli tehneensä hämmästyttävän havainnon.

"Ilmeisesti!" huomautti Maythorne suoraan tapaansa. "Ilmeisesti, koska hän kävi Shortin hotellissa hyvin pian heidän saapumisensa jälkeen."

"Tarkoitan sitä", selitti Manners, "että jos asia on niin -- kuten sen täytyy olla -- niin hän seurasi heitä tahi jotakuta heistä."

"Myöskin se tuntui ilmeisen selvältä", yhtyi Maythorne. "Minä väittäisin, että hän teki niin, erikoisesti sen nojalla, että hän meni noiden kolmen naisen jäljessä, kun he lähtivät hotellista."

"Mutta minkä tähden?" kysyi Manners. "Miksi? Sitä minä en jaksa käsittää."

Senjälkeen syntyi lyhyt äänettömyys. Sitten puhkesi Corkerdale puhumaan.

"Mainitsittehan, että hän on sanomalehtimies, uutistenhankkija. Ne vekkulit tunkevat nenänsä sellaisiin paikkoihin ja sellaisiin asioihin, mihin heillä ei ole oikeutta kajota. He ovat eräänlaisia salametsästäjiä. Useammin kuin kerran he ovat pilanneet minulta pelin. He ovat saaneet päähänsä, että he tekevät mainiosti, jos toimivat vähän etsivänammatissa sanomalehtensä laskuun. Se avaa heille tien toimituksensa suosioon. Minä luulisin tämän miekkosen kulkeneen omaa latuaan murhasta saakka -- ja nyt näette, mihin se on hänet vienyt! Hän itse on murhattu!"

"Ahaa!" äänsi Maythorne äänessään ivallinen värähdys, joka jäi kumppaneiltamme huomaamatta. "Minua ei ihmetyttäisi, jos olisitte oikeassa, Corkerdale. Mutta mikä vahinko, ettemme mekin osuneet hänen ladulleen! Sillä jos hänet murhattiin sitä varten, että hänet saataisiin vaarattomaksi, niin saatte panna henkenne veikkaan siitä, että hän oli oikeilla jäljillä! Mutta nyt olemme perillä."

Eteisvartijan apulainen kiiruhti Shortin hotellin portaita alas ja avasi vaunujemme oven, katsoen Maythorneen tietävän näköisenä.

"He tulivat takaisin juuri silloin kun minäkin palasin, sir", hän ilmoitti kuiskaten. "Molemmat. Autolla. Soitin senvuoksi teille sinne heti."

"Se oli hyvin tehty!" kehui Maythorne. "Mutta -- vain rouva Elphinstone ja neiti Merchisonko? Eikö kamaripalvelijatarta?"

"Ei, sir. Vain rouva ja hänen tyttärensä. Rouva Elphinstone voi luultavasti pahoin. Heidän huoneistossaan on lääkäri."

"Voi pahoin, niinkö? Oletteko kuullut tarkempia tietoja?"

"En, sir. Hän meni hissillä ylös kuten tavallisesti, mutta näytti kyllä hyvin väsyneeltä. Mutta heti sen jälkeen he lähettivät noutamaan lääkäriä."

Maythorne kääntyi poliisien puoleen. Mutta ennenkuin hän ehti virkkaa mitään, riensi kadunkulman takaa esille sairaanhoitajattaren puvussa oleva nainen ja kiiti portaita ylös hotelliin. Näimme hänen puhuttelevan eteisvartijaa, joka heti vei hänet hissiin.

"Lääkäri on ilmeisesti puhelimitse kutsunut hoitajattaren", huomautti Maythorne. "Hm! Meidän ei oikein sovi tunkeutua sairaan luokse."

Mutta Corkerdale pudisti päätään, ja hänen kasvonsa saivat heltymättömän ilmeen.

"Olkoonpa hän sairas tai ei, herra Maythorne", hän virkkoi, "minä menen sinne! Asia on hieman liian vakava. Ja onhan siellä nuorempi nainen. Hän tietää, missä hänen äitinsä on ollut, mistä he ovat tulleet ja missä on se toinen nainen, kamaripalvelijatar. Me menemme, Manners."

Maythorne ja minä seurasimme heitä. Nousimme siihen kerrokseen, jossa Elphinstonein huoneet sijaitsivat. Ovella Corkerdale pysähtyi ja katsoi minuun.

"Herra Holt tuntee perheen", hän kuiskasi suostuttelevasti. "Menkää te sisään, herra Holt, tunnustelemaan maaperää! Emme tahdo olla tungettelijoita emmekä toisten vaivaksi, ymmärrättehän, mutta meidän on saatava selityksiä. Pyytäkää neiti Merchisonia puheillenne ja --"

Hän katkaisi lauseensa nyökäyttäen tarkoittavasti päätään ovea kohti. Ja kun kiihkeästi halusin tavata Sheilaa ja varmistua siitä, että hän oli terve ja vahingoittumaton, koputin oveen ja astuin huoneeseen. Näin Sheilan heti; hän seisoi takan toisella puolella; toisella puolella seisoi herra Elphinstone tapansa mukaan puolittain huolissaan, puolittain hämillään. Heidän välissään seisoi hattu kädessä pitkä, virallisen näköinen mies, jonka heti arvasin lääkäriksi, josta olimme äsken kuulleet. Hän puhui parhaillaan minun tullessani, ja vilkaistuaan vain minuun hän jatkoi:

"-- kun hän vain saa levätä yön rauhassa, on hän luullakseni jälleen terve ja pirteä. Mutta käyn täällä uudelleen parin tunnin kuluttua, herra Elphinstone, ja sitten ehkä annan rouva Elphinstonelle unilääkettä. Pitäkää hoitajatar täällä koko yö, hän säästää teiltä paljon huolta ja vaivaa. Muuta ei tällä hetkellä tarvita."

Hän kääntyi ovelle, ja kun minä vielä olin sen vieressä, aukaisin sen, päästin hänet ulos ja suljin sen hänen jälkeensä, samalla luiskauttaen salvan kiinni -- noiden kolmen ulkona odottavan miehen ei pitänyt saada tulla sisälle, ennen kuin minä olin saanut varmuuden eräästä asiasta. Käännyin ympäri; Sheila jo lähestyi minua.

"Eihän sinulle ole tapahtunut mitään pahaa?" kysyin kiihkeästi. "Olethan terve ja vahingoittumaton?"

"Olen kyllä!" vastasi hän. "Minulla ei ole mitään vikaa. Mutta -- kaikki muu on hullusti! Maythorne? Missä hän on?"

"Tuolla oven takana", ilmoitin. "Ja siellä on myöskin poliiseja. Heitä on kaksi, Corkerdale ja Manners. Päästänkö heidät sisään?"

Herra Elphinstone oli kuullut kaikki ja astahti eteenpäin.

"Hyvä Jumala!" hän tuskaili. "Minun mielestäni, Sheila, emme totisesti voi päästää noita ihmisiä tänne! Äitisi palasi ja vaipui menehtyneenä vuoteeseen -- meidän oli lähetettävä noutamaan lääkäriä ja sairaanhoitajatarta -- en itsekään ole saanut minkäänlaista selitystä salaperäisistä puuhistanne -- katoamisestanne ja kaikesta muusta, ja -- todella --"

"Meidän on tavattava poliisit heti!" keskeytti Sheila. "Laske heidät tänne, Mervyn! Kuulet kaikki, mitä heille puhun", hän lisäsi Elphinstonelle. "Eikä hetkeäkään saa vitkastella! Avaa ovi!"

Käänsin salvan auki ja työnsin oven selälleen. Sen takana olleet miehet tulivat sisään -- kummastuneina. Täten huoneeseen päästetyt poliisit näyttivät menettäneen puhekykynsä; mutta Maythorne hymyili luotuaan Sheilaan terävän katseen.

"Teille ei näy koituneen sen kummempia seurauksia seikkailustanne, neiti Merchison", hän lausui. "Toivottavasti ei myöskään rouva Elphinstonen tila ole vakava."

"Äitini sai liikauupumuksen kohtauksen ehdittyään tänne"; selitti Sheila. "Lääkäri väitti, että hän on jälleen hyvissä voimissa levättyään yön. Istukaa, tehkää hyvin, kaikki!" jatkoi hän jyrkästi. "Tahdon puhua teille. Olette kaikki kummastelleet, mihin äitini, Alison Murdoch ja minä menimme ja missä olemme koko ajan olleet, eikö totta?"

"Teitä on etsitty aika tavalla, neiti", vastasi Corkerdale, saaden puhekykynsä takaisin. "Ja etsintää jatkuu yhä parastaikaa! Miten kaikki kävi, jos saan kysyä?"

Sheila katsahti Maythorneen ja sitten minuun.

"Mitenkö kaikki kävi?" hän kertasi. "Äitini ja minut ryöstettiin!"

Elphinstone ähkäsi -- mutta ääni kuulosti voitonriemuiselta.

"Sanoinhan sen! Sanoinhan sen!" hän intoili. "Vihjaisin sitä -- se juolahti mieleeni. Mutta hän" -- tässä hän ravisti etusormeaan Maythornea kohti -- "näin, ettei hän uskonut sitä -- ja Crole, lakimies, piti sitä mahdottomana! Totisesti! Ryöstettiin! Tiesinhän sen -- tunsin sen!"

"Kuka teidät ryösti, neiti Merchison?" tiedusti Maythorne tyynesti.

Huomaamatta Sheila hiljensi ääntään kumartuessaan eteenpäin vastaamaan:

"Alison Murdoch!"

"Entä missä Alison Murdoch on?" jatkoi Maythorne. "Mutta -- otaksuttavasti ette sitä tiedä!"

"En!" vastasi Sheila. "En tiedä."

Maythorne nyökkäsi makuukamarin oveen päin.

"Tietääkö rouva Elphinstone?"

"Ei! Ei sen paremmin kuin minäkään. Hän tietystikin katosi."

Corkerdale rykäisi; se osoitti, että hän katsoi aikansa tulleen.

"Minä -- se on, kersantti Manners ja minä toivoisimme, herra Maythorne", hän alkoi, "että neiti Merchison suvaitsisi kertoa, mitä tapahtui, sitten kun hän, hänen äitinsä ja tuo nainen lähtivät tästä hotellista kolme päivää sitten. Minusta tuntuu, että meidän olisi kuultava niin sanoakseni yhtäjaksoinen kertomus. Sitten --"

"Kyllä kerron kaikki", keskeytti Sheila. "Mutta minun on sitä ennen päästävä alkuun. Minun on alettava siitä hetkestä, jolloin herra Maythorne ja herra Holt tulivat neiti Apperleyn asuntoon sinä iltana -- samana iltana, jona äiti saapui tänne. Sen jälkeen kun te olitte poistuneet", hän jatkoi, katsoen Maythorneen ja minuun, "ajattelin paljon -- hirvittävän paljon -- koko tätä juttua. Minua vaivasi kaikki -- jälkisäädös -- tilanne yleensä. Sanoakseni totuuden tunnustan tunteneeni, että jos kaikki olisi jäänyt ennalleen, olisin ollut hyvin vähällä joutua epäilemään omaa äitiäni. Senvuoksi --"

Herra Elphinstone iski kämmenillään polviansa ja ähkyi äänekkäästi. Mutta Sheila vain vilkaisi häneen ja kertoi edelleen.

"Senvuoksi sanoin vihdoin neiti Apperleylle meneväni Shortin hotelliin ja koettavani saada äidiltäni kaikki selville, jos se suinkin kävisi päinsä. Tulin tänne ja tapasin äidin tuolla makuukamarissa."

"Yksinkö?" kysäisi Maythorne.

"Yksin! Aluksi sukeutui välillämme hieman kiivas sananvaihto -- hän oli luonnollisesti vihastunut minuun, ensiksikin, koska olin anastanut jälkisäädöksen hänen hallustaan, ja toiseksi, että olin karannut Lontooseen, tuoden sen muassani ja antaen sen herra Holtille. Mutta lopulta hän tyyntyi, ja solmittuamme jälleen ystävälliset suhteet keskenämme hän vihdoin huomautti minulle, ettei minun olisi tarvinnut olla niin hätäinen, sillä hän oli varmasti aikonut jo seuraavana päivänä lähettää jälkisäädöksen joko sen valmistajalle herra Postlethwaitelle taikka herra Crolelle ja liittää mukaan selostuksen siitä, miten se oli joutunut hänen huostaansa."

"Sanoinhan sen -- sanoinhan sen!" riemuitsi herra Elphinstone. "Tiesin, että asia voitiin selvittää täysin sopivasti!"

"Miten oli jälkisäädös joutunut rouva Elphinstonen haltuun?" tiedusti Maythorne.

"Se kävi seuraavalla tavalla", vastasi Sheila. "Olen kertonut teille ja herra Holtille, että äitini oli ulkosalla myöhään illalla kahtena päivänä peräkkäin ja että kuultuani hänen toisena iltana palaavan hiivin portaita alas ja hänen tietämättään näin hänen tarkastavan asiakirjaa, joka sittemmin osoittautui jälkisäädökseksi. Hän selittää, että tultuaan sinä iltana kotiin hän tapasi kirjastossa yhden lasioven avoinna, ja matolla parhaiksi oven sisäpuolella oli kuori, joka sisälsi jälkisäädöksen! Hän oli juuri ottanut sen lattialta ja tarkasti sitä, kun minä näin hänet."

"Niinpä niin -- niinpä niin!" mutisi Elphinstone. "Täysin selvää! Täysin!"

Mutta nuo kolme kuuntelijaa eivät sanoneet mitään, eikä myöskään heidän ilmeistään voinut päättää mitään. He katsahtivat toisiinsa, mutta ne katseet olisivat voineet yhtä hyvin lähteä -- jos sellainen olisi mahdollista -- marmoripatsaiden silmistä.

"Jatkakaa, olkaa hyvä!" pyysi Maythorne tyynesti.

"No niin", jatkoi Sheila. "Sitten aloin puhua äidille siitä, millä kaikilla tavoin jälkisäädös oli mahdollisesti voinut ilmestyä sinne. Osoitin hänelle, että kun se löytyi hänen hallustaan ja hän kieltäytyi selittämästä ja vastaamasta kysymyksiin (mikä kaikki johtuu hänen luontaisesta ylpeydestään, itsepäisyydestään ja vastahakoisuudestaan, jota hän tuntee, jos häntä koetetaan pakottaa), alkaisivat ihmiset, kuten esimerkiksi te, epäillä häntä. Hän ei välittänyt siitä kovinkaan paljoa, vaan aloimme keskustella siitä, kuka murhaaja saattoi olla. Sillä minusta tuntui, että kuka jälkisäädöksen anastaja lieneekään ollut, hän oli ensin murhannut sen säätäjän! Ja vihdoin -- muistaakseni sattumalta -- mainitsin hänelle kohokuvalla koristetusta rintaneulasta, jota te näytitte minulle tuonnottain."

"Ahaa!" äänsi Maythome, koettaen hillitä kiihkeätä jännitystään. "Vai niin? Hyvä -- hyvä! Ja --"

"Äiti kävi äkkiä kiihtyneeksi. Hän teki heti johtopäätöksen, että olitte löytänyt sen murhapaikalta --"

"Sieltä sen löysinkin!" huomautti Maythorne.

"Niin hän arveli -- ja sanoi, että te tietysti juuri senvuoksi olitte pannut sen talteen. Sitten hän kertoi, että kuvauksestani päättäen neula oli toinen kahdesta, jotka herra Elphinstone oli monta vuotta sitten ostanut Skotlannista ja antanut hänelle. Hän ei ollut koskaan niitä käyttänyt, koska ne olivat rasittavan raskaat; toinen oli vielä hänellä, mutta toisen hän oli joku aika sitten lahjoittanut pois."

"Niinkö? Kenelle?" kysyi Maythorne innokkaasti.

"Alison Murdochille!" vastasi Sheila, luoden meihin nopean katseen miehestä mieheen. "Ja niin pian kun sen kuulin, oivalsin heti, miten tämä likainen juttu oli käynyt. Syyllinen oli Alison Murdoch. Hän oli murhannut ja ryöstänyt Mazaroffin; häneltä oli rintaneula pudonnut Reiver's Deniin; hän oli viskannut jälkisäädöksen Marrasdale Towerin kirjastoon -- ainoa tuhoisa erehdys, jonka hän oli tehnyt vapaasta tahdostaan! -- ja... hän oli tuolla, rauhallisesti syöden illallistaan sen huoneen viereisessä kamarissa, jossa me puhelimme! Käsitin kaikki... Ilmoitin äidille päätelmäni. Ja sitten noudin Alison Murdochin sisään ja syytin häntä -- vasten kasvoja!"

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Epäuskoinen etsivä

Kuului hyminää, joka kuulosti molempien poliisien mielenkiinnon ja ihailun ilmaukselta. Corkerdale, joka istui pyöritellen peukaloitaan ja katsellen Sheilaa tarkkaavasti, hymyili leveästi.

"Viskasitte hänelle vasten silmiä, neiti! Ihan suoraan!" hän huudahti. "Niin -- niinkö?"

"Ihan suoraan ja heti paikalla", myönsi Sheila. "Mutta kerron teille syyn, miksi niin tein -- niiden lisäksi, jotka jo olen maininnut. Äitini ja minun välisen keskustelun viimeisten minuuttien aikana olin ajatellut ankarammin ja nopeammin kuin milloinkaan. Ja silloin muistui mieleeni eräs seikka Alison Murdochista ja hänen perheestään. Vaikka äitini hyvin harvoin on ottanut sellaiset asiat puheeksi minun kuulteni, tiesin kuitenkin Marrasdalesta ja isäni sikäläisistä suhteista enemmän kuin äitini aavistikaan -- olin koonnut koko joukon tietoja ja juoruja ympäristömme vanhoilta ihmisiltä. Tiesin, että isäni Andrew Merchison oli ennen avioliittoaan hyvin tunnettu niillä seuduin ja että hänen perheensä oli ollut arvovaltaista väkeä siellä. Tiesin myöskin, että Alison Murdochin perhe oli samoin ollut sillä paikkakunnalla kauan ja että hänen ja isäni perheitten välillä vallitsi verivihollisuus, joka oli aiheutunut --"

"Maariidasta!" pisti herra Elphinstone väliin. "Merchisonit riistivät Murdocheilta tilkun maata -- aikapäiviä sitten. Se oli ilkeä lainvääntelytemppu -- mutta se oli tapahtunut. Eikä sellainen tietenkään ikinä unohdu näiden rajamaalaisten mielestä. Riita! Maariita! Sellaiset asiat muistetaan iankaiken."

"He äityivät vihaamaan toisiaan", virkkoi Sheila. "Vertakin vuoti sen johdosta aikoinaan -- muuan Merchison ampui erästä Murdochia, vaikkakaan ei hengenvaarallisesti. Kaikki se tunnetaan hyvin -- herra Elphinstone tietää koko jutun --"

"Siitä pakistaan maaseudulla vielä tänäkin päivänä", myönsi Elphinstone. "Marrasdalessa on miehiä ja naisia, jotka muistavat sen."

"No niin", jatkoi Sheila. "Päähäni pälkähti, että Alison Murdoch, joka oli vaitelias, juro, itseensäsulkeutunut, päättäväinen nainen, sekä otaksuttavasti muisti sen että lisäksi oli sellainen henkilö, joka kostaisi empimättä, jos saisi siihen tilaisuuden. Kuvittelin kaiken tapahtuneen seuraavaan tapaan. Kun Mazaroff -- joka tietenkin oikeastaan oli Andrew Merchison -- saapui Lehtokurppaan, oli Alison Murdoch siellä apuna keittiöhommissa ja muissa semmoisissa tehtävissä. Hän näki vieraan ja tunsi hänet. Kaiketi hän tutustui Mazaroffin tapoihin ja tiesi hänen liikkuvan nummella pimeän tultua. Hän ei asunut Lehtokurpassa, vaan omassa majassaan Birnsideen vievän tien varrella. Ajattelin, että hän päätettyään kostaa vanhan riidan Andrew Merchisonille vahti sopivaa tilaisuutta. Murhailtana hän näki vihamiehensä lähtevän kävelylle ja kääntyvän Reiver's Deniin vievälle polulle. Hän sieppasi Musgraven pyssyn salaa salin naulasta ja hiipi jäljessä -- ja ampui hänet. Ja --"

"Hetkinen!" keskeytti Maythorne, katsahtaen poliiseihin. "Corkerdale ja Manners käsittävät sen kysymyksen merkityksen, jonka esitän teille. Se on seuraava: muistuttaako tämä Alison Murdoch missään suhteessa äitiänne rouva Elphinstonea?"

"Hyvin paljon", vastasi Sheila. "He ovat yhtä pitkiä, heillä on samanlainen rakenne ja vartalo, ja he tekevät hyvin samanlaisen yleisvaikutelman."

"Jos he nimittäin olisivat samalla tavoin puetut, kaiketi?" virkkoi Maythorne.

"Heillä on usein samanlaiset puvut", selitti Sheila, "siitä yksinkertaisesta syystä, ettei Alison Murdoch ole käyttänyt mitään muuta kuin äitini vanhoja pukuja!"

"Heistä saattaisi ehkä helposti erehtyä pimeässä?" huomautti Maythorne.

"Sanoisin hyvin helposti", vakuutti Sheila. "Olenhan itsekin heistä erehtynyt."