Part 16
Ei kukaan nauranut; Elphinstonen yksinkertaisuus oli liian silmiinpistävä. Hän oli yksinkertaisuudessaan myöskin vakava, ja Crole oli yhtä totinen vastatessaan hänen vilpittömään kysymykseensä.
"Ei, herra Elphinstone, en usko, että kolme naista voidaan ryöstää edes Lontoossakaan. Luultavasti he ovat menneet jollekin omalle asialleen, ja kenties heillä on ollut hyvät syynsä jäädä palaamatta. Mutta sallikaa minun kysellä teiltä vielä vähän. Kun vaimonne ja hänen tyttärensä vetäytyivät makuuhuoneeseen puhellakseen kahdenkesken, niin missä oli Alison Murdoch?"
Herra Elphinstone mietti hetkisen.
"Otaksuttavasti", hän vastasi vihdoin, "sen viereisessä huoneessa -- pukeutumishuoneessa, jossa hän nukkui. Meillä on Shortin hotellissa ollessamme aina samat huoneet: seurusteluhuone, makuukamari ja pukeutumishuone. Viimemainittu on aina Alison Murdochin hallussa. Luullakseni hän oli siellä, kun vaimoni ja Sheila menivät makuukamariin."
"Saitteko eteisvartijalta tietää, olivatko he ottaneet mitään mukaansa?" tiedusti Crole. "Jotakin kevyttä matkatavaraa tahi muuta sentapaista, ikäänkuin he tahi joku heistä aikoisi viipyä poissa koko yön?"
"Sitä en kysynyt", vastasi Elphinstone. "Mutta olen varma, etteivät he ottaneet. Eteisvartija -- älykäs mies, jonka olen tuntenut monta vuotta -- mainitsi tänä aamuna, että hän oli naisten lähtiessä arvellut heidän menevän -- niin, se ei totisesti olisi johtunut mieleenikään."
"No, mihin sitten?"
"Hän kertoi luulleensa naisten menevän -- käyttääkseni hänen sanojaan -- tunniksi kuviin", vastasi Elphinstone. "En luonnollisesti ymmärtänyt häntä. Hän selitti, että ensimmäisen kadunkulman takana Shortin hotellista siihen suuntaan, johon he olivat lähteneet, oli yksi noita uudenuutukaisia elävienkuvien teattereja, joissa, kuten olen kuullut, näytellään liikkuvia kuvia. Mutta en saata uskoa --"
"Luultavasti voimme pitää varmana, etteivät he menneet sinne", huomautti Maythorne. Hän katsahti merkitsevästi poliiseihin. "Tähän on käytävä käsiksi huolellisesti", hän mutisi. "Teidän alaanne!"
"Ei ole varmaa, eikö rouva Elphinstone ole Shortin hotellissa, kun Herra Elphinstone palaa sinne", virkkoi Crole, vilkaisten kelloonsa. "Nyt on kello kaksitoista, ja --"
"Ei kylläkään", keskeytti Maythorne. Hiljaa hän sitten jupisi: "Mutta arvaanpa, ettei hän ole! Herra Elphinstone", hän jatkoi, korottaen ääntään, "tahtoisin näyttää teille jotakin -- erään esineen, joka on taskussani. Tässä se on." Hän otti esille kohokuvakoristeisen rintaneulan ja pani sen pöydälle. "Oletteko nähnyt sitä koskaan ennen?"
Herra Elphinstone katseli rintaneulaa tarkasti ja nosti sitten vilkkaasti päänsä pystyyn.
"Mistä olette sen saanut?" hän tiedusti, ikäänkuin kummastellen. "Sehän on vaimoni oma!"
VIIDESKOLMATTA LUKU
Kuka se mies oli?
Maythorne kumartui pöydän yli Mannersin ja Corkerdalen puoleen ja kuiskutti heille minuutin tahi pari. Arvasin, että hän kertoi, miten ja mistä hän oli löytänyt juuri näyttämänsä rintaneulan. Sitten hän puhutteli taaskin Elphinstonea.
"Oletteko aivan varma siitä, että tämä on vaimonne omaisuutta?" hän kysyi. "Tällaiset rintaneulat ovat luultavasti hyvin samannäköisiä."
"Se on vaimoni", vakuutti Elphinstone jyrkemmin ja päättäväisemmin kuin tavallisesti. "Ostin sen itse hänelle monta vuotta sitten Invernessistä. Se on toinen kahdesta -- ne ovat täsmälleen samanlaiset. Kivet ovat harvinaisen laatuista kameata; hopeakehykset ovat vanhat. Ostin molemmat eräästä sekalaiskaupasta Invernessistä -- muistan sen oikein hyvin. Mutta tosiaan! En ole nähnyt kumpaakaan vuosikausiin."
"Eikö rouva Elphinstone siis ole käyttänyt niitä?" kysäisi Maythorne.
"Hän piti niitä vanhakuosisina ja liian raskaina", vastasi Elphinstone. "Hänestä ne luullakseni olivat omituisia, harvinaisia esineitä -- hän väitti, että niitä oli alkuaan käytetty pitämään kiinni viittoja -- miesten viittoja -- olkapäillä, ja pani ne syrjään. En muista hänen käyttäneen niitä kertaakaan -- mutta olen ehdottoman varma, että näyttämänne on toinen niistä kahdesta. Mutta mistä sen saitte?"
"Riittäköön toistaiseksi, kun sanon, herra Elphinstone, että löysin sen sattumalta käydessäni Marrasdalessa. Älkää välittäkö muusta tällä hetkellä!"
Hän pani rintaneulan takaisin taskuunsa ja nousi pystyyn katsahtaen meihin muihin. "No? Entä nyt?"
Ei kukaan ehdottanut mitään. Sitten puhkesi Elphinstone puhumaan.
"Kunpa tietäisin, miten vaimolleni on käynyt!" hän valitti. "Eikö kukaan osaa keksiä, mitä olisi tehtävä?"
"Häntä ryhdytään etsimään, sir", lohdutti Corkerdale. Hän nykäisi Mannersia. "Mielestäni olisi meidän parasta käydä toimeen", hän jupisi. "Ensin hotelliin, vai mitä?"
Maythorne kääntyi Ecclesharen puoleen.
"Kai teillä on puhelin. Sepä hyvä! Soitetaan Shortin hotelliin ja kuulustellaan, onko rouva Elphinstone palannut sinne."
Hän poistui Ecclesharen seuratessa eteissaliin. Me muut jäimme odottamaan. Heidän palatessaan muutamien minuuttien kuluttua pudisti Maythorne päätään.
"Ei mitään tietoja!" hän ilmoitti. "He eivät ole tulleet takaisin -- tähän mennessä. Mutta koska he lähtivät sieltä, niin se paikka on kai paras toimintakeskus meille."
"Me aiomme lähteä sinne joka tapauksessa", sanoi Corkerdale. "Rouva Elphinstone on löydettävä! Ehkä herra Elphinstone tahtoo lähteä mukaamme? Saatammehan löytää johtolangan jostakin, mitä he ovat jättäneet jälkeensä."
Heikosti tuskitellen, että kaikki on tuiki harmillista ja sekavaa, hän poistui poliisien kanssa. Heidän mentyään Maythorne kohautti olkapäitään ja katsahti Croleen.
"Siitä ei ole mitään hyötyä", hän virkkoi. "He eivät löydä mitään! Tämä on kaikki suunniteltua -- rouva Elphinstonen ja jonkun toisen -- hyvin todennäköisesti Alison Murdochin punoma juoni. Minua kummastuttaa ainoastaan se, miten neiti Merchison joutui siihen mukaan eilen illalla."
Se pani minutkin ymmälle. Mutta Crole oli sukkelaälyisempi ja neuvokkaampi.
"Ei kai siitä voi olla kuin yksi ajatus", hän huomautti. "Luullakseni oivallan kaikki. Sen periaatteen mukaisesti, että veri sittenkin on vettä sakeampi, neiti Merchison katui jonkun verran eilen illalla teidän poistuttuanne neiti Apperleyn asunnosta ja lähti äitinsä luokse Shortin hotelliin. Siellä rouva Elphinstone luultavasti ilmaisi tyttärelleen salaisuutensa ja lopputulos oli, että he -- livistivät!"
"Miksi?" kysäisi Maythorne.
Crole levitti kätensä tehden paljon puhuvan eleen.
"Minä luulen, että Mazaroffin ampui rouva Elphinstone!" hän selitti.
"Niin minäkin!" jupisi Eccleshare.
Mutta silloin -- se tapahtui oikeastaan kai Sheilan tähden -- arvelin, että minunkin oli lausuttava joku sana. Olin ollut vaiti, sillä en katsonut kykeneväni puhumaan poliisien ja etsivien seurassa, mutta olin koko ajan ajatellut ja harkinnut.
"Minä uskon, että te molemmat olette väärässä!" pamautin, katsoen ensin Crolea, sitten Ecclesharea silmiin. "Mazaroff, kuten tiedämme, ammuttiin Musgraven pyssyllä! Miten olisi rouva Elphinstone voinut saada sen käsiinsä? Musgraven pyssy löydettiin murhapaikalta."
Mutta Maythorne pudisti päätään.
"Emme tiedä, että Mazaroff ammuttiin Musgraven pyssyllä, Holt", hän huomautti vastaan. "Se on kiperä kohta! Sinä iltana ammuttiin kaksi laukausta; ensimmäisen kuulivat tohtori Eccleshare ja Parslave; toisen kuuli vanha Hassendeane jonkun aikaa myöhemmin. Emme tiedä, kumpi laukaus surmasi Mazaroffin, emmekä sitä, mistä pyssystä se ammuttiin."
"Jos Mazaroffin surmasi toinen laukaus -- vähää ennen kymmentä -- niin ampuja ei ollut rouva Elphinstone", intin. "Sillä Eccleshare ja Parslave kertoivat nähneensä hänet vähän jälkeen kahdeksan. Enkä minä puolestani ole lainkaan varma, että he näkivät juuri hänet! He myöntävät, että oli pimeä -- he ovat saattaneet nähdä jonkun toisen naisen, joka läheisesti muistuttaa häntä --"
"Ei!" kivahti Eccleshare. "Näimme -- hänet!"
"Sitäpaitsi", jatkoin, "on otettava huomioon vielä yksi seikka. Onko se todennäköistä? Onko se edes otaksuttavaa? Miksi rouva Elphinstone olisi ampunut Mazaroffin eli Merchisonin -- laillisen aviopuolisonsa?"
"Ehkä juuri siitä syystä, että Mazaroff oli hänen laillinen aviopuolisonsa", huomautti Crole, hymyillen kuivasti. "Sen nojalla, mitä olen nähnyt rouva Elphinstonesta, olen valmis uskomaan, että häneltä syntyy minkälainen teko hyvänsä."
"Tämä on murha!" kivahdin. "Ja joka tapauksessa -- jos rouva Elphinstone olisikin sen tehnyt ja ilmaissut eilen illalla salaisuutensa tyttärelleen, niin olen varma, ettei neiti Merchison suostuisi auttamaan ja edistämään häntä sitä enää salaamalla."
"Niinkö, nuori mies", vastasi Crole. "En voi sanoa muuta kuin sen, ettette tunne elämää, ette ihmisluontoa -- ettekä naista. Minä väitän, että neiti Merchison menettelisi juuri siten! Kuten jo aikaisemmin huomautin, veri on vettä sakeampi. Neiti Merchison -- hyvin kiihkeätunteinen nuori nainen -- epäilemättä harmistui kovasti äitiinsä jälkisäädöksen johdosta ja riensi päätäpahkaa palauttamaan sitä oikeudenmukaiselle omistajalle, jota kohtaan, rakas Holt, hän tuntee voimakasta, hyvin voimakasta mielenkiintoa. Mutta jos asia joutui niin tiukalle, että rouva Elphinstonen oli pakko tyttärelleen tunnustaa sekaantuneensa suoranaiseen murhaan, niin silloin, uskallan väittää, neiti Merchisonin lapsentunteet vaatisivat äänensä kuuluville, ja hän tekisi kaiken voitavansa auttaakseen äitiään! Siitä on kai Maythorne yhtä mieltä?"
"Tietysti", sanoi Maythorne puolittain välinpitämättömästi. "Siitä ei ole epäilystäkään -- ihmisluonto! En pitäisi neiti Merchisonia kovinkaan suuressa arvossa, jollei hän ponnistelisi äitinsä puolesta! Mutta tämä kaikki on pelkkää puhetta -- tehkäämme jotakin!" Hän kääntyi Eccleshareen. "Otaksuttavasti otatte varteen Corkerdalen viittauksen ja viivytte täällä, kunnes saatte tietää, tarvitaanko teitä ja Parslavea todistamaan, tohtori?"
"Minun lienee se tehtävä", myönsi Eccleshare. "Viikko tai pari ei merkitse kovinkaan paljoa, paitsi että henkilö, jolle olen luovuttanut asuntoni ja potilaani, haluaisi muuttaa tänne. Se voidaan kuitenkin järjestää. Lienee pakko, vai mitä?"
"Luultavasti", vastasi Maythorne. "No niin", jatkoi hän Crolelle ja minulle, "lähdetään liikkeelle."
Poistuimme talosta. Ulkosalla, kadun vastaisella puolella, oli Johnson yhäti vetelehtimässä. Hänen katseensa osui Maythornen silmiin. En tiedä, millä tavoin Maythorne antoi hänelle merkin, mutta hän löntysteli kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kadoten näkyvistä.
"On tarpeetonta pitää tuota miekkosta enää täällä", huomautti Maythorne. "Ja nyt Cottingleyn luokse. Taidanpa lähettää hänet rouva Elphinstonen jäljille -- hän löytää kadonneet paljon nopeammin kuin yksikään ammattipoliisi."
"Mistä hän ottaa käsiinsä johtolangan?" kysyi Crole purevasti.
"Jättäkää se Cottingleyn huoleksi!" tokaisi Maythorne. "Hän löytää johtolangan sieltä, mistä ei kukaan muu sitä näe. Hän ei tarvitse muuta kuin selvät ja täsmälliset ohjeet alkaakseen."
Tapasimme Cottingleyn kadun päässä. Hän söi omenaa täydennykseksi leipä- ja juustopuoliseensa. Rauhallisena kuten aina hän kääntyi kanssamme astelemaan lähimmälle ajuriasemalle, Maythornen puhuessa hänelle matkalla.
"Entä nyt?" tiedusteli Crole, kun jälleen olimme Edgware-tiellä.
"Aion pistäytyä Shortin hotellissa", ilmoitti Maythorne, "kuulustamassa, ovatko ne miekkoset saaneet mitään selville, ja saadakseni Cottingleylle alkuvauhdin. Tulkaa te molemmat mukaan!"
"Minun ei sovi", esteli Crole. "Minun on palattava toimistooni. Minusta ei siellä ole mitään hyötyä, ja voittehan soittaa miilulle, jos saatte uutisia. Muuten", hän lisäsi, kun Maythorne antoi merkin ajurille, "en ole muistanut mainita sitä aikaisemmin. Armintraden maksuosoitus saapui asianomaisessa kunnossa tänä aamuna. Se on siis selvää, ja otaksuttavasti on hänen osansa näissä salaperäisissä tapahtumissa päättynyt."
"Ei mikään ole vielä päättynyt, Crole!" huudahti Maythorne. "Esirippu on vielä ylhäällä -- lujasti ylhäällä -- kaikki on käynnissä. Tuletteko, Holt? Toivoisin sitä."
Menin hänen mukaansa. En ollut niin paljoa huolissani rouva Elphinstonen kuin Sheilan tähden. Tilanne oli jollakin tavoin vakavasti kärjistynyt, kun Sheila edellisenä iltana oli äitinsä luona, siitä ei voinut olla epäilystäkään -- ei mikään muu, siitä olin varma, ollut voinut aiheuttaa omituista poistumista ja katoamista, josta Elphinstone oli meille kertonut. Mitähän oli tapahtunut?
Lyhyessä ajassa ajoimme Shortin hyvässä maineessa olevaan, joskin hiukan vanhanmalliseen hotelliin, joka sijaitsee West Endissä ja jota maaseutulaisperheet suuresti suosivat. Matkalla sinne Maythorne selosti Cottingleylle kaikki, mitä olimme sinä aamuna toimittaneet, ja syventyi erikoisesti rouva Elphinstonen katoamiseen. Cottingley imi kaikki tiedot itseensä virkkamatta sanaakaan; hän söi yhä omeniaan, pureskellen niitä esimiehensä puhuessa. Mutta kun Maythorne lopetti, oli myöskin Cottingley lopettanut viimeisen omenansa, viskasi siemenkodan vaunujen ikkunasta ulos ja sanoa napautti pari sanaa:
"Laivayhtiöiden konttorit! Todennäköisimmät paikat ensin."
"Hyvä!" kehaisi Maythorne. "Se saattaa olla viisasta. Se sopii! Ryhtykäähän siihen! Mutta ensin katsomme, onko täällä ilmennyt mitään."
Laskeuduimme vaunuista vähän matkan päässä Shortin hotellista ja kävelimme sen pääovelle. Manners ja Corkerdale olivat juuri tulossa ulos, kun me saavuimme sinne. Luulin heidän eleistään huomaavani, että he olivat kuulleet jotakin.
"No?" kysyi Maythorne, kun ehdimme ihan likelle heitä. "Onko uutisia?"
"Ei ketään ole palannut", vastasi Corkerdale, "eikä rouva Elphinstonen eikä kamaripalvelijattaren huoneissa mikään osoita, minne he ovat menneet. Mutta kuulimme erään seikan, jota vanha herra ei ollut saanut tietoonsa lähtiessään tänä aamuna teitä etsimään."
"Mitä sitten?" tiedusteli Maythorne.
"Se on omituista tosiaankin!" sanoi etsivä. "Tahtoisinpa tietää, mitä se merkitsee, Sen kertoi minulle eteisvartijan apulainen. Hän ilmoitti, että vähän senjälkeen, kun herra ja rouva Elphinstone ja kamaripalvelijatar olivat eilen illalla saapuneet -- hän tuntee muka hyvin kaikki kolme, koska he käyvät siellä kahdesti tahi kolmesti vuodessa -- tuli eteissaliin mies, joka tiedusti, asuivatko he -- mainiten heidän nimensä -- siellä. Hän vastasi myöntävästi ja arveli heidän parhaillaan syövän päivällistä. Mies poistui. Mutta eteisvartijan apulainen väitti panneensa merkille, että mies senjälkeen maleksi hotellin edustalla ja että hän oli siellä ikäänkuin pitämässä silmällä silloinkin, kun rouva Elphinstone, hänen tyttärensä ja kamaripalvelijatar lähtivät ulos -- onpa hän varma siitä, että mies seurasi heitä pitkin katua ja ensimmäisen kadunkulman taakse. Ja -- siinä on kaikki!"
"Ja sitä onkin hyvä annos!" virkkoi Maythorne. "Osasiko hän kuvailla miestä?"
"Kyllä! Pieni, laiha, noin kolmikymmenvuotias mies; vähäiset, ruskeat viikset, silmälasit nenällä; hyvin arvokkaasti puettu; päässä Trilby-hattu; näytti konttoristilta tai kauppamatkustajalta -- jotakin siihen suuntaan."
"Oliko hän maininnut eteisvartijan apulaiselle mitään siitä, miksi hän kysyi Elphinstoneja?" tiedusti Maythorne.
"Ei", vastasi Corkerdale. "Kun mies oli kysynyt häneltä, saako hän viedä jonkun sanoman Elphinstonelle, oli vieras vastannut kieltävästi. Sillä ei muka väliä; hän ei tahtonut häiritä heitä, jos he olivat päivällisellä; hän kävisi toisen kerran."
"Mutta häntä ei sitten enää kuulunut?"
"Ei. Kun eteisvartijan apulainen viimeksi hänet näki, seurasi hän naisia kadulla."
Maythorne oli ääneti minuutin tahi pari.
"No niin", hän virkkoi vihdoin. "Te kai selvittelette asioita omalla tavallanne. Jos voin mitenkään auttaa, niin lähettäkää minulle sana! Jos minä puolestani kuulen jotakin, niin ilmoitan teille, Corkerdale. Voimme varsin hyvin auttaa toisiamme."
Hän kääntyi pois; Cottingley ja minä seurasimme häntä. Käveltyään jonkun matkaa hän viittasi konttoristilleen.
"Koettakaa suunnitelmaanne -- laivayhtiöiden konttoreita, Cottingley. Siitä saattaa olla hyötyä."
Cottingley poistui; Maythorne ja minä astelimme hetkisen äänettöminä edelleen.
"Tämä on kummallinen juttu, Holt!" puhkesi hän jonkun ajan kuluttua puhumaan. "Että rouva Elphinstone joko on syyllinen tahi tuntee syyllisen, se tuntuu ehdottoman varmalta! Mutta mihin kummaan hän on kadonnut? Ja milloin ja mistä saamme hänestä tietoja?"
Siihen pulmaan sain enemmän valoa vasta yli kahden päivän kuluttua. Ei kukaan kuullut mitään, ei kukaan saanut mitään selville. Kävin vähän väliä Shortin hotellissa. Herra Elphinstone, joka aluksi oli poissa suunniltaan, tasaantui odottamaan filosofisen tyynesti. Eikä tapahtunut mitään, ennen kuin Maythorne kolmantena iltana naisten katoamisen jälkeen syöksyi asuntooni ja sinkautti iltalehden eteeni. "Jumalan tähden, Holt!" hän huohotti. "Lukekaa tuo!"
KUUDESKOLMATTA LUKU
Me tunnemme miehen!
Sieppasin sanomalehden hyvin kiihkeästi; Maythornen käytös osoitti, että siinä oli tärkeitä uutisia. Katseeni osui siihen heti; se oli isoilla kirjaimilla painettuna viimeisten uutisten osastossa.
YLLÄTTÄVÄ LÖYTÖ HARROW-KADULLA
EPÄILLÄÄN RYÖSTÖMURHAA
Kun kauppias Kilthwaite, Harrow-katu 623 x, tänään kello puoli viisi iltapäivällä kävi liikkeensä takapihalla etsimässä joitakuita koppia, jotka olivat siellä säilössä kaikenlaisten muiden tavarain joukossa, huomasi hän miehen ruumiin, joka ilmeisesti oli laahattu sinne pihan poikki takaportista ja osittain piilotettu irtonaisten lautojen alle. Hän ilmoitti asiasta heti poliisille. Tarkastuksessa kävi ilmi, että mies oli murhatta iskemällä häntä useita kertoja päähän jollakin raskaalla aseella. Hän on otaksuttavasti kolmikymmenvuotinen, pienikasvuinen, hentorakenteinen mies; hänellä oli silmälasit, joiden oikea linssi oli särkynyt; vainaja oli arvokkaasti puettu, ja ruumiin alta löytyi uusi Trilby-hattu. Hänet oli surmattuna ilmeisesti ryöstetty puhtaaksi, sillä hänellä ei ollut lainkaan rahaa eikä arvoesineitä; ei myöskään löytynyt minkäänlaisia papereita, joista olisi voitu päättää, kuka hän on; kaikki sensuuntaiset esineet oli huolellisesti poistettu, eikä hänen vaatteistaan löydetty mitään muuta kuin täytekynä ja kaksi äskettäin teroitettua lyijykynää. Scotland Yardiin ilmoitettiin tapahtumasta heti, ja etsivät suorittavat parhaillaan perinpohjaisia tutkimuksia. Jos joku tuntee vainajan edelläolevan kuvauksen perusteella, pyydetään häntä heti ilmoittautumaan poliisiviranomaisille.
Laskin paperin käsistäni ja jäin kysyvästi tuijottamaan Maythorneen. Hän läimäytti kätensä raskaasti juuri lukemani uutisen kohdalle.
"Holt!" hän huudahti. "Se on sama mies, joka tuonnottain seurasi Shortin hotellista kadonneita kolmea naista. Miljoona yhtä vastaan siitä!"
"Niinkö luulette?" sanoin epäilevästi. "Mutta on paljon ihmisiä, joihin tuo kuvaus sopii."
"Hän on sama mies! Lyön siitä vetoa vaikka kuinka paljon!" hän vakuutti. "Ja tämä juttu käy yhä salaperäisemmäksi. Katsokaas! Rouva Elphinstone, hänen tyttärensä ja kamaripalvelijattarensa poistuivat äkkiä myöhään illalla Shortin hotellista hiiskumatta mitään Elphinstonelle. Heitä seuraamassa nähdään mies, joka aikaisemmin on käynyt tiedustamassa, asuvatko Elphinstonet mainitussa hotellissa. Naiset eivät palaa takaisin; siitä hetkestä tähän saakka -- vaikka on kulunut näin paljon aikaa, seitsemänkymmentäkaksi tuntia -- ei heistä ole kuultu mitään. Ja sitten tehdään havainto -- se mies, jonka on nähty seuraavan heitä, löydetään murhattuna -- pää hakattuna mäsäksi -- ja ryöstettynä! No -- miksi?"
"Jos hän on sama mies!" huudahdin.
"Minua kummastuttaisi vielä enemmän kuin nyt", vastasi Maythorne, "jos hän ei olisi sama mies. Mutta siitä saamme pian varmuuden. Tulkaa -- minua odottaa auto ulkona. Käväisemme Shortin hotellissa, otamme mukaamme eteisvartijan apulaisen ja ajamme Harrow-kadulle."
"Katsomaanko ruumista?" kysyin.
"Mitäs varten muutoin? Joutukaa! Ei voi tietää, kuinka paljon siitä riippuu. Entä missä ovat naiset? Vaarassa, sikäli kuin me voimme päätellä."
Silloin lähdin perin mielelläni. Miten lieneekään, siihen saakka ei ollut johtunut mieleenikään, että Sheilaa saattoi uhata todellinen vaara; olin pikemminkin kuvitellut hänen olevan auttamassa äitiään pakoon oikeuden käsistä tai ainakin välttämään vastenmielisiä kuulusteluja.
"Luuletteko todella niin?" sanoin rientäessämme portaita alas.
"Missä he ovat?" hän kysyi. "Poliisit ovat etsineet heitä kolme päivää ja kolme yötä. Ei jälkeäkään. Cottingley ja minä olemme työskennelleet omalla tahollamme. Kaikki yrityksemme ovat menneet myttyyn! Holt, olen siksi varma siitä, että tämä on sama mies, joka seurasi heitä, että meidän on heti käytävä häntä katsomassa. Ja jos hän on --"
"No?" hoputin kärsimättömästi, kun hän pysähtyi. "Entä sitten?"
"Jos hän on sama mies ja jos saadaan selville, kuka hän on", hän jupisi, "niin lienemme vihdoinkin oikeilla jäljillä, joita myöten pääsemme edemmäksi! Rientäkää! Mennään pian!"
Ajoimme Shortin hotelliin ja vähäisen viivytyksen jälkeen saimme eteisvartijan apulaisen mukaamme. Kun olimme taaskin ajurissa, näytti Maythorne hänelle sanomalehden kuvausta murhatusta miehestä.
"Sopiiko se siihen mieheen, jonka näitte seuraavan rouva Elphinstonea kolme päivää takaperin?" hän tiedusti.
Eteisvartijan apulainen, teräväsilmäinen mies, nyökkäsi. "Sanoisinpa sen sopivan, sir", hän vastasi. "Niin, se on kokonaisuudessaan hyvä kuvaus hänestä. Siinä ei kuitenkaan mainita, että hänellä oli pienet, ruskeat viikset. Jos vainajalla on --"
"Sen saamme pian nähdä", virkkoi Maythorne jurosti. "Muutamia minuutteja --"
Kilthwaiten kauppa oli Harrow-kadun köyhemmässä päässä; se oli hyvin vaatimaton liike, jonka asiakkaat kuuluivat alaluokkaan. Mutta kun laskeuduttuamme vaunuista astelimme sitä kohti, niin huomasimme, että se ainakin tällä kertaa oli tavattoman mielenkiinnon, jos kohta ei ostohalun keskipisteenä. Katukäytävä oli sen edustalla tungokseen saakka täynnä väkeä, ja joukko poliiseja koetti saada ihmisiä liikkeelle, mutta ei kovinkaan menestyksellisesti. Kaksi konstaapelia seisoi kaupan ovella; he olivat ilmeisesti saaneet määräyksen, ettei sisään saanut päästää ketään muita kuin viranomaisia. Maythornen kuiskaama sana hankki meille kuitenkin pääsyluvan, ja me astuimme sisälle. Siellä seisoivat Manners ja Corkerdale keskustelemassa kauppiaan kanssa; tämä oli kiihtynyt henkilö, jonka suusta sanat tulivat ryöppynä hänen silminnähtävästi kertoessaan tarinaansa x:ttä kertaa. Corkerdale nyökkäsi merkitsevästi, kun Maythorne lähestyi heitä.
"Sama ajatus kuin meilläkin, herra Maythorne", hän virkkoi hymyillen. "Arvelimme, että tämä mies saattoi olla sama, joka nähtiin Shortin hotellin edustalla, ja pistäydyimme senvuoksi tänne. Mieleemme ei kuitenkaan johtunut tuo mies", hän lisäsi, osoittaen eteisvartijan apulaista. "Hyvä ajatus tuoda hänet mukananne!"
"Oletteko nähnyt vainajan?" kysyi Maythorne.
"Emme vielä", vastasi Corkerdale. "Hän on luonnollisestikin ruumishuoneessa. Menemme sinne. No niin", hän jatkoi, puhuen kauppiaalle, "käväisemme täällä uudelleen tullessamme ruumishuoneelta, ja ehkä sitten näytätte meille paikan, mistä löysitte hänet."
"Miten vain haluatte", lupasi kauppias, hykertäen käsiään. "Avustan aina mielihyvin poliiseja. Nämä herrat kai ovat myöskin teikäläisiä?"
"Hiukan siihen suuntaan", myönsi Corkerdale, hymyillen Maythornelle. "No niin", hän lisäsi, viitaten meitä seuraamaan. "Kävelemme sinne; matka ei ole pitkä."
Hän opasti meitä synkkää katua pitkin vielä synkemmälle, jos kohta siistimmälle rakennukselle, jonka murheellista kolkkoutta vielä korosti sen virallinen muodollinen leima. Astelimme peräkkäin poliisikonstaapelin johdolla valkeaksi kalkittuun huoneeseen. Sen keskessä olevalla pöydällä tahi lavitsalla virui valkoisen peitteen alla ruumis, jota olimme tulleet katsomaan. Konstaapeli alkoi siirtää lakanaa syrjään; Maythorne ja Corkerdale viittasivat eteisvartijan apulaista astumaan likemmäksi.
"Katsokaa tarkoin! Tunnetteko hänet?" kuiskasi Maythorne.