Part 15

"Koska se nyt näyttää ehdottoman välttämättömältä, kerron teille tarkalleen, mitä Parslavelle ja minulle tapahtui sinä iltana, jona Mazaroff sai surmansa. Alan alusta. Ennen kuin lähdin pohjoiseen Marrasdaleen linnustamaan Courthopen luona, joka on saman kerhon jäsen kuin minäkin ja kuten Armintradekin, olin päättänyt luopua harjoittamasta täällä lääkärintointa -- olin oikeastaan sen jo tehnyt -- lähteä Euroopasta Etelä-Amerikkaan viettämään tyyten toisenlaista elämää -- etsimään kultaa, linnustamaan, metsästämään ja niin edelleen. Tahdoin ottaa mukaani miehen, josta olisi minulle hyötyä -- mieluummin maaseutulaisen; ulkoilmaelämään tottunut metsästysvartija oli mieleiseni. Marrasdalessa osuin tapaamaan Parslaven -- kuten itse voitte nähdä, on hän juuri kaipaamani kaltainen jäntevä, vankkalihaksinen mies. Hän on, kuten hän itse äsken mainitsi, yksinäinen, eikä mikään sido häntä Englantiin. Hän on hyvin perehtynyt metsänkävijä ja niin poispäin; lyhyesti sanoen, hän on juuri sellainen mies, jota etsin.

"Esitin hänelle asian, ja pian olimme sopineet ehdoista. Hän voi suorittaa puolestani erinäisiä asioita Lontoossa, minkä vuoksi järjestettiin niin, että hänen piti tulla tänne ennen minua ja majoittua asuntooni siksi, kunnes palaisin. Sovimme vielä, että palattuaan Cloughthwaiten markkinoilta, joilla hänen oli käytävä liikeasioissa, hänen oli saman päivän iltana tultava tapaamaan minua, jolloin minä antaisin hänelle rahaa ja lopulliset määräykseni. Sen jälkeen hänen oli lähdettävä Newcastleen ja Lontooseen."

"Miksi Newcastlen kautta?" kysyi Maythorne. "Se on tosin pieni seikka, mutta miksi ei Black Gillin aseman ja Carlislen kautta enemmän käytettyä läntistä rataa myöten?"

"No niin", vastasi Eccleshare. "Parslavella on osuus eräässä pienessä talossa Newcastlessa. Koska hän aikoi poistua Englannista, tahtoi hän tavata Newcastlessa olevan asianajajansa, joka hoitaa mainittua taloa, ja antaa hänelle eräitä ohjeita. Päätimme senvuoksi, että hänen erottuaan minusta oli mentävä nummen poikki pienelle, Marrasdalen itäpuolitse kulkevalle haararadalle, noustava viimeiseen Newcastleen menevään junaan, vietettävä yö siellä, käytävä aamulla asianajajansa puheilla ja sitten jatkettava matkaansa King's Crossille. Ja niin, kuten hän itse teille kertoo, hän tekikin."

"Entä seniltainen kohtauksenne?" tiedusti Maythorne.

"Tulen siihen nyt", jatkoi Eccleshare. "Olin käskenyt Parslaven tulla tapaamaan minua High Cap Lodgen ja Lehtokurpan väliselle polulle kello kahdeksan. Lähdin kävelemään häntä vastaan heti, kun Courthopen luona oli syöty päivällinen. Silloin lienee kello ollut noin kymmenen minuuttia yli seitsemän. Kohtasimme toisemme vähän matkan päässä Reiver's Denistä Lehtokurppaan päin. Mikäli muistan, oli kello silloin hiukkasen yli kahdeksan. Seisoimme muutamia minuutteja keskustellen. Sitten --"

"Hetkinen, suvaitkaa!" keskeytti Maythorne. Hän otti esille muistikirjan, laski sen avattuna eteensä pöydälle ja kiinnitti Ecclesharen huomiota yhdelle sivulle lyijykynällä karkeasti hahmoiteltuun piirrokseen. "Tämän luonnoksen tein samana päivänä, jolloin saavuin Lehtokurppaan. Siinä on nummen poikki vievät polut. High Cap Lodgesta päin tulee kaksi polkua Lehtokurppaa kohti. Toinen kulkee aivan Reiver's Denin editse, kallioseinämän juuritse -- nimittäkäämme sitä ylemmäksi. Toinen on viisitoista tai kaksikymmentä metriä alempana kanervikossa; olkoon sen nimi alempi polku. Kummalla te ja Parslave olitte?"

Eccleshare kumartui hetkiseksi tarkastamaan luonnosta pyöräytettyään sen ympäri saadakseen paremman kuvan sen ilmansuunnista. Sitten hän laski sormensa erääseen kohtaan.

"Olimme suunnilleen tuolla. Alemmalla polulla. Mutta karttanne ei taida olla aivan selvä. Molemmat polut -- toinen, alempi, on pelkkä lammaspolku -- melkein yhtyvät Reiver's Denin länsipuolella, High Cap Lodgen puolella, lähellä Cowien mökkiä. Niiden välillä on siellä vain metri tai pari. Sitten alempi suuntautuu kanervikon halki High Cap Lodgen yläpuolelle; toinen sivuuttaa High Cap Lodgen alapuolitse noin viidenkymmenen metrin päässä ja yhtyy Cloughthwaiteen menevään nummitiehen."

"Niin", virkkoi Maythorne. "Joka tapauksessa te ja Parslave olitte alemmalla?"

"Olimme alemmalla lähes sadan metrin päässä Reiver's Denistä. Ja, kuten mainitsin, seisoimme siinä muutamia minuutteja. Silloin oli jo pimeä, mutta ilta oli tähtikirkas. Olimme juuri lähtemäisillämme liikkeelle High Cap Lodgen suuntaan, kun kuulimme laukauksen. Se tuntui, mikäli saatoimme eroittaa, kuuluvan Reiver's Denistä tai juuri sen takaa -- luullakseni Reiver's Denistä, sillä kalliot kajahtelivat selvästi. Senjälkeen emme kuulleet mitään, emme huutoa, emme parkaisua emmekä muuta sentapaista. Kumpikaan meistä ei välittänyt siitä sen enempää -- luultavasti ajattelimme kumpikin, että ampuja oli joku metsästysvartija, joka liikkui omilla asioillaan. Kiinnitimme siihen niin vähän huomiota, että keskustelimme sopimuksestamme vielä pari minuuttia laukauksen jälkeen. Koska Parslaven sitten oli aika kiiruhtaa junalle, siirryimme toiselle polulle, joka vei suoraan nummitielle. Kun parhaiksi olimme päässeet sille, kuulimme askelia Reiver's Denistä päin. Lähellämme oli korkeita, tiheitä pensaita, ja -- en oikein tiedä, miksi sen teimme -- painauduimme vaistomaisesti niiden varjoon, jossa oli aivan pimeä. Ja minuuttia myöhemmin meni ohitsemme hyvin vinhasti kävelevä nainen."

"Nainen!"

Tämä terävä huudahdus pääsi Mannersilta. Hän, kuten me kaikki muutkin, oli kuunnellut Ecclesharen kertomusta tarkkaavasti. Nyt hän näytti kiihtyneeltä; ilmeisesti hän oli äkkiä saanut mielijohteen.

"Nainen", toisti Eccleshare levollisesti. "Pitkä, hoikka nainen, joka asteli hyvin ripeästi -- eroitimme hänen raskaan huohotuksensa. Hän kiiti sivuitsemme kuin leimaus."

"Mihin suuntaan?" kysyi Maythorne.

"Marrasdaleen päin", vastasi Eccleshare.

"Entä sitten?" hoputti Maythorne lyhyen hiljaisuuden jälkeen.

"Sitten Parslave ja minä lähdimme jatkamaan matkaamme -- hänen aikansa alkoi olla täpärällä. Emme enää nähneet emmekä kuulleet mitään. Menimme Cowien mökin ohitse. Kerroitte Cowien nähneen meidät. Se on todennäköistä, mutta me emme huomanneet häntä. Kävelimme ripeästi nummen poikki ja valtatielle päästyämme erosimme. Minä menin High Cap Lodgeen, ja Parslave -- mutta kertokoon Parslave itse, mitä hän teki!"

Käännyimme kaikki Parslaven puoleen, joka yhä istui oven pielessä tuolin reunalla, pyöritellen peukaloitaan.

"Menin tietä pitkin suoraa päätä Petherbyn asemalle", alkoi Parslave. "Nousin yhdeksän ja viidentoista junaan -- se oli viimeinen Newcastleen päin. Saavuin Newcastleen kymmenen ja viisikymmentä. Majoituin yöksi aseman lähellä olevaan raittiushotelliin. Kävin herra Grahamin, lakimiehen, luona heti syötyäni aamiaista seuraavana aamuna -- kello lienee ollut noin kymmenen. Toimitettuani asiani hänen luonaan haukkasin palasen ja sitten nousin Lontooseen lähtevään kahdentoista ja kymmenen pikajunaan. Saavuin King's Crossille neljänneksen yli kuusi samana iltana. Tulin suoraan tänne ja täällä olen ollut siitä asti."

"Sallikaa minun tehdä Parslavelle kysymys, niin kauan kun se on mielessäni", sanoi Crole. "Parslave, tarkoitatteko ettette Marrasdalesta lähdettyänne ole saanut mitään tietoa siellä tapahtuneesta murhasta? Ette sanomalehdistäkään?"

"En osaa lukea, sir", vastasi Parslave. "En ole käynyt kouluja. En osaa lukea enkä kirjoittaa."

"Mutta olettehan ollut tohtori Ecclesharen taloudenhoitajattaren seurassa", jatkoi Crole. "Väitättekö, ettei hänkään ole milloinkaan lukenut teille siitä sanomalehdistä?"

Parslave pudisti päätään.

"Niin, sir -- hän ei ole. Hän ei näy olevan lehtien lukija, hän. Hän lukee kertomuksia -- romaaneja -- sellaisia. Mutta sanomalehtiä en ole nähnyt hänen lukevan."

"No niin, mutta teillä on täällä ollessanne epäilemättä ollut tapana käydä ryyppäämässä lasi olutta jossakin kapakassa", tiukkasi Crole. "Ettekö sielläkään ole kuullut siitä puhuttavan?"

"En, sir", vakuutti Parslave juhlallisen varmasti. "En kertaakaan! Käyn aina ottamassa naukun tämän saman kadun varrella olevassa kapakassa syötyäni päivällistä ja toistamiseen illallisen jälkeen, mutta en ole koskaan puhellut kenenkään kanssa -- en ymmärrä näiden lontoolaisten puhetta -- se on minulle kuin vierasta kieltä. En ole milloinkaan kuullut kenenkään mainitsevan tätä murhaa."

"Voitte uskoa vakuutustani, herra Crole", puuttui Eccleshare puheeseen, "ettei Parslave ollut kuullut mitään Mazaroffin murhasta ennenkuin eilen illalla minun palattuani kotiin. Kerroin siitä hänelle -- keskustelimme omista näkemistämme Reiver's Denin luona sinä yönä -- taustana kaikki se, mitä muistimme, tietystikin."

"Juuri siitä haluaisin esittää teille muutamia kysymyksiä, tohtori", sanoi Crole. "Minusta tuntuu, että olemme pääsemässä lähemmäksi tämän salaperäisen arvoituksen ratkaisua kuin tähän asti olemme olleet. Ette kai pahastu, jos tiedustan teiltä suoraan eräitä seikkoja?"

"Kyselkää niin paljon kuin tahdotte!" vastasi Eccleshare.

"Olitte Mazaroffin murhan johdosta Lehtokurpassa pidetyssä kuulustelussa. Annoitte lausunnon --"

"Puhtaasti ammatillisen", pisti Eccleshare väliin.

"Juuri niin -- kuoleman syystä", myönsi Crole. "No niin, miksi ette kertonut tutkintotuomarille ja valamiehille sitä, minkä nyt olette kertonut meille?"

"Ja -- Jos saan lisätä sanasen", ehätti Manners puolestaan kysymään, "miksi ette ilmoittanut meille -- poliiseille, mitä äsken kerroitte meille Parslavesta, vaikka varsin hyvin tiesitte, että haeskelimme häntä?"

"Mitä tulee teidän kysymykseenne, Manners, en tiennyt Parslaven katoamisen nostattamasta hälystä niin paljoa kuin luulette", vastasi Eccleshare. "En oleksinut Marrasdalen seuduilla niin paljoa kuin Courthopen kartanon itäpuolella. Mitä taas tulee teidän kysymykseenne, Crole, niin olen jo tunnustanut kenties tehneeni erehdyksen -- epäilemättä teinkin. Mutta minulla oli syitä olla puhumatta mitään. Ne on pian lueteltu. Se henkilö, jonka Parslave ja minä näimme rientävän Reiver's Denistä -- missä otaksuttavasti juuri sitä ennen oli tehty murha -- oli nainen!"

Crole kehoitti meitä olemaan hyvin tarkkaavaisia, luoden nopean katseen ympäri pöydän. Sitten hän kääntyi jälleen Eccleshareen päin.

"No niin, tohtori! Älkäämme kaarrelko enää! Totuus esille, olkoonpa se vaikka kuinka vastenmielinen! Muodostitteko mitään mielipidettä siitä, kuka nainen oli?"

Eccleshare teki liikkeen, joka osoitti, että tilanne oli hänestä kiusallinen. Mutta hän taivutti päätään ja vastasi empimättä:

"Kyllä -- varmasti!"

"Kuka hän oli?"

"Rouva Elphinstone!"

"Oletteko varma siitä?"

"Ehdottoman varma. Kysykää Parslavelta!"

Crole pyörähti Parslaveen päin, ja tämä keikautti päänsä pystyyn.

"Mitä sanotte, Parslave? Kuka oli se nainen, joka meni ohitsenne?"

"Rouva Elphinstone, sir -- siitä ei ole epäilystäkään. Itse en ole sitä lainkaan epäillyt."

Crole kääntyi jälleen Ecclesharen puoleen. "Mainitsitte, että silloin oli pimeä, vaikkakin taivas oli tähdessä. Miten tunsitte hänet?"

"Vartalosta, kävelystä, hahmosta", oli vastaus. "En epäillyt sitä silloin enkä epäile nytkään. Se nainen, joka meni Parslaven ja minun ohitseni heti -- ainakin melkein heti -- laukauksen pamahdettua, oli rouva Elphinstone."

"Senkö tähden ette puhunut?" huomautti Crole.

"Ajattelin asiaa seuraavana aamuna", vastasi Eccleshare. "Minä pysyin vaiti -- Parslavehan oli matkustanut pois. Minä -- niin, minä en tahtonut antaa ilmi naista. Ja sitäpaitsi -- olihan mahdollista, että asia voitaisiin selittää."

"Selittää!" huudahti Crole. "Se --"

"Tässä on jotakin, mikä tarvitsee selittämistä", keskeytti Maythorne. "Sekä tohtori Eccleshare että Parslave väittävät yksimielisesti kuulleensa laukauksen Reiver's Denin läheltä kohta kello kahdeksan jälkeen. Vanha herra Hassendeane kertoi meille, Crole, kun Holt ja minä tapasimme hänet siellä, kuulleensa sieltä pamahduksen muistaakseni kello kymmenen. No niin, kumpi niistä laukauksista tuotti kuoleman Mazaroffille? Ajatelkaa! Ei Eccleshare eikä Parslave nähnyt vilahdustakaan Mazaroffista Reiver's Denin lähellä kello kahdeksan. Ja kuitenkin, jos kello kahdeksan laukaus surmasi hänet, olisi hänen pitänyt olla niillä seuduin samaan aikaan kuin hekin. Mitä päättelette siitä?"

"En osaa sanoa -- sitä on mietittävä", vastasi Crole. "Mutta minusta on tärkeä kohta seuraava. Tohtori Eccleshare ja Parslave väittävät molemmat ehdottoman varmasti nähneensä rouva Elphinstonen tulevan Reiver's Denistä, mistä myöhemmin löydettiin Mazaroffin eloton ruumis, jolta oli ryöstetty rahat, arvoesineet, paperit ja jälkisäädös. Ja sitten, Manners ja Corkerdale eivät tiedä siitä mitään -- ja kerron sen heille, koska he ovat poliisiupseereita. Muutamia päiviä murhan jälkeen huomattiin eräänä iltana, että jälkisäädös oli rouva Elphinstonen hallussa. Miten hän oli sen saanut?"

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Tietymättömissä

Ei tarvinnut muuta kuin vilkaista molempiin poliiseihin huomatakseen, että tämä ilmoitus oli tehnyt heidän virallisesti koulutettuihin aivoihinsa samanlaisen vaikutuksen kuin olisi äkillinen valovirta kohdistettu ennen pimeässä olleeseen esineeseen. Corkerdale katsoi Mannersiin; Manners tuijotti Corkerdaleen; sitten he molemmat kääntyivät asianajajaan päin.

"Rouva Elphinstone!" huudahti Manners. "Kadonnut jälkisäädös rouva Elphinstonen hallussa?"

Corkerdalen ensimmäinen huomautus oli sävyltään tyynempi.

"Se kaipaa jonkun verran selitystä", virkkoi hän tärkeän näköisenä. "Mikäli olen kuullut, oli jälkisäädös Mazaroffin taskussa kun hänet murhattiin."

"Sikäli kuin tiedetään, se oli", vastasi Crole. "Hän otti sen mukaansa Postlethwaiten toimistosta Yorkissa, eikä sitä varmasti ollut hänen Lehtokurpassa olevien tavaroittensa joukossa, jotka me tarkastimme hänen kuolemansa jälkeen. Selitystä! Niinpä kyllä! Mutta kerron teille, miten saimme tietää, että se oli rouva Elphinstonella." Sitten hän selosti edellisen illan tapahtumat, jättäen kuitenkin mainitsematta, että Sheila tuli asuntooni, tuoden kadonneen jälkisäädöksen. "Ja nyt", hän jatkoi, "on ydinkohta se, miten, missä ja minkälaisissa olosuhteissa rouva Elphinstone sai jälkisäädöksen haltuunsa. Rouva Elphinstonen saavuttua eilen illalla Lontooseen tapasi Maythorne hänet ja koetti saada häneltä selityksiä. Hän ei saanut!"

"En sanaakaan!" vahvisti Maythorne. "Hän oli pelkkää uhmaa. Huomautin, mikä johtopäätös siitä voitaisiin vetää, mikä epäluulo saattaisi kohdistua häneen. Kaikki turhaa. Hän kieltäytyi puhumasta ja ilmaisemasta mitään."

"Ja se panee minut ajattelemaan", huomautti Crole hieman innokkaasti, "että rouva Elphinstone voi sittenkin selittää kaikki asianmukaisesti ja pätevästi. En voi kuvitella, että nainen, jolla on hitunenkaan järkeä -- ja hän on laskeva, taitava, kylmä nainen -- olisi kyllin typerä käyttäytyäkseen sillä tavoin, jollei hän tietäisi olevansa turvassa. Te kai ilmaisitte, että teidän on ilmoitettava asia poliisille, eikö niin, Maythorne?"

"Kyllä!"

"Eikö sekään tehonnut häneen?"

"Ei hituistakaan! Koko hänen käytöksensä tuntui sanovan: hoitakaa omat asianne!"

Crole alkoi naputella sormillaan pöytää, silmäillen meitä muita, ikäänkuin aprikoiden, eikö kellään olisi mitään huomauttamista. Kun kukaan ei virkkanut mitään, alkoi hän itse puhua.

"Onkohan Mazaroff eli Merchison, joka hän todella oli, kohdannut rouva Elphinstonen eli Merchisonin, kuten hänen nimensä oikeastaan on, ennen kuolemaansa majaillessaan Lehtokurpassa? Se on mahdollista!"

"Minä en sitä usko", vastasi Maythorne, jota Crole erityisesti katsoi. "Ei mikään anna aihetta sellaiseen luuloon. Jos rouva Elphinstone taipuisi puhumaan, niin luonnollisesti selviäisi tavattoman paljon."

"Päättäen siitä vähästä, mitä näin rouva Elphinstonesta Marrasdalessa", huomautti Crole, "hän on sellainen nainen, joka ei puhu, ennen kuin se häntä huvittaa! Kova nainen -- kirotun kova!"

"Missä rouva Elphinstone on tavattavissa?" tiedusti Corkerdale.

"Shortin hotellissa", ilmoitti Maythorne.

"Sitten on mielestäni parasta, että Manners ja minä menemme sinne hänen puheilleen", jatkoi Corkerdale. Sitten hän lisäsi Ecclesharelle: "Mainitsitte aikovanne poistua Englannista, tohtori. Milloin?"

"En ole vielä määrännyt täsmällisesti aikaa", vastasi Eccleshare. "Ajattelin ensi viikon lopulla."

"Teidän pitäisi siirtää lähtönne hieman tuonnemmaksi", esitti Corkerdale tyynesti. "Mikäli käsitän, vaaditaan teitä ja palvelijaanne todistamaan. Mutta", hän jatkoi, "Parslave kai on syntyisin Marrasdalesta. No hyvä! Sitten hän tuntee hyvin rouva Elphinstonen ulkonäöltä."

"Olen tuntenut hänet monta vuotta, sir -- aina siitä saakka, kun hän tuli asumaan Marrasdale Toweriin", vastasi Parslave.

"Oletteko tavallisissa oloissa nähnyt häntä usein, Parslave?"

"Melkein joka päivä, sir -- milloin missäkin."

"Ja olette ihan varma, että näitte juuri rouva Elphinstonen sinä yönä tulevan sieltä päin, mistä laukaus oli kuulunut ja mistä Mazaroff-vainajan ruumis myöhemmin löydettiin?"

"Siitä ei ole vähintäkään epäilystä, sir! Vakuutan juhlallisesti, että se oli rouva Elphinstone."

"Ja myöskin te olette siitä varma, tohtori, vaikka te, joka kaiketi vain satunnaisesti oleskelitte paikkakunnalla, ette luonnollisestikaan tuntenut rouva Elphinstonea yhtä hyvin?"

"En sitä lainkaan epäile", vakuutti Eccleshare. "Vaikka olinkin siellä vain käymässä, tunnen rouva Elphinstonen varsin hyvin. Isäntäni, herra Courthope, on rouva Elphinstonen sisarenpoika. Hän, herra Armintrade ja minä olimme kaksi tai kolme kertaa päivällisellä Marrasdale Towerissa minun siellä ollessani. Kohtasin rouva Elphinstonen usein nummella ja kylässä. Olen varma siitä, että hän on se nainen, jonka Parslave ja minä näimme sinä yönä tulevan Reiver's Denistä. En ole kertaakaan sitä epäillyt, en vähääkään -- merkitköönpä se sitten mitä tahansa!"

Corkerdale kääntyi Mannersin puoleen.

"Meidän lienee parasta käväistä Shortin hotellissa."

"Niin minustakin", vahvisti Manners. "Asiaa ei voi jättää tälleen."

Nousimme kaikki seisomaan. Syntyi lyhyt äänettömyys. Crole oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun ovelle koputettiin. Ecclesharen taloudenhoitajatar pisti päänsä sisään.

"Ulkosalla on nuori mies, sir, tiedustelemassa, onko herra Maythorne täällä", hän ilmoitti. "Hän saapui autolla, sir, erään vanhan herran seurassa. Nuori mies käski sanomaan, jos herra Maythorne on täällä, että hänen nimensä on Pickles."

"Yksi konttoristeistani", jupisi Maythorne. "Suokaa anteeksi!" Hän riensi ulos, palaten parin minuutin kuluttua muassaan herra Elphinstone. Ja ensimmäisen kerran koko tuttavuutemme aikana Maythornessa näkyi merkkejä kiihtymyksestä ja huolestumisesta.

"On tapahtunut uusi käänne!" huudahti hän astuessaan huoneeseen. "Herra Elphinstone on käynyt toimistossani ja seurannut minua tänne kertoakseen, että rouva Elphinstone on kadonnut!"

Käännyimme kaikki herra Elphinstoneen päin. Hän oli järkyksissä, niin että hänen tavallinen uneliaisuutensa oli haihtunut; hän näytti hämmentyneeltä, harmistuneelta, sekavalta, perinpohjin ymmälle joutuneelta. Seisoen ovensuussa ja vilkuen meihin, ikäänkuin ei olisi kyennyt pääsemään meistä selville eikä laskemaan meitä, hän nyökkäsi koneellisesti Maythornen lausuttua ilmoituksensa. Mutta hän hillitsi itseään kylliksi vahvistaakseen sen sanoillakin.

"Eilis-illasta alkaen!" hän sopersi. "Kadonnut -- jäljettömiin. Tuiki tavatonta -- ja ikävää -- ja kiusallista. En tosiaankaan tiedä mitä ajatella tai tehdä! Perin vaikea tilanne!"

Crole, joka uutisen kuultuaan oli vilkaissut terävästi poliiseihin, työnsi tulokkaalle tuolin.

"Istukaa, herra Elphinstone!" hän kehoitti. "Ehkä voimme auttaa teitä vähän. Milloin rouva Elphinstone katosi?"

Elphinstone vaipui tuolille ja katsoi taaskin meihin. Hänellä oli vanhakuosinen kävelykeppi, ja koneellisesti hän nosti sen hopeisen nupin leukaansa vasten ja hankasi sitä miettivänä.

"Niin", hän virkkoi. "Asia on niin, että koko juttu on kovin sekava. Eilen illalla tietystikin. Lähdettyämme neiti Apperleyn asunnosta ajoimme Shortin hotelliin -- asumme aina siellä käydessämme Lontoossa. Sinne saavuttuamme söimme päivällistä yksityisessä seurusteluhuoneessamme. Vähän aikaa senjälkeen saapui Sheila. Hän --"

"Mitä? Neiti Merchison tuli sinne, niinkö?" keskeytti Maythorne.

"Neiti Merchison -- Sheila -- tytärpuoleni -- kyllä hän tuli. Hän ja hänen äitinsä menivät viereiseen makuukamariin keskustelemaan. Kuulin heidän äänensä. Minä -- minä menin alakertaan; arvelin -- nähkääs -- polttaa sikaarin tupakkahuoneessa. Olin siellä ehkä tunnin verran -- jouduin mielenkiintoiseen keskusteluun erään miehen kanssa, joka osoittautui jonkunlaiseksi arkeologiksi. Kenties olin poissa hiukan kauemminkin. Sitten palasin huoneisiimme. Siellä ei ollut ketään -- ei kerrassaan ketään! Ajattelin, että rouva Elphinstone ja Sheila olivat ehkä menneet seurustelusaliin, ja menin sinne, mutta heitä ei näkynyt. Odotin jonkun aikaa. Mutta kun heitä ei kuulunut, aloin tiedustella. Ja sain tietää -- todella hyvinkin hämmästyttävää -- sain eteisvartijalta tietää, että rouva Elphinstone, Sheila ja Alison Murdoch olivat kaikki poistuneet hotellista jonkun aikaa sitä ennen, ilmeisesti kohta senjälkeen, kun minä olin lähtenyt tupakkahuoneeseen. Ja --"

"Suokaa anteeksi, herra Elphinstone!" pisti Maythorne väliin. "Mutta -- kuka on Alison Murdoch?"

Elphinstone katsoi kysyjään samannäköisenä kuin mies, jota ihmetytti se, etteivät kaikki tiedä yhtä paljoa kuin hän.

"Alison Murdoch?" hän kertasi. "Ahaa, niin, tehän ette olekaan Marrasdalen asukkaita. Alison Murdoch on jonkunlainen vaimoni kasvatussisar. He kasvoivat lapsina yhdessä, nähkääs. Sitten hän aikoinaan oli monta vuotta vaimoni kamarineitona -- ja on vieläkin, kun olemme matkoilla, kuten esimerkiksi nyt. Mutta hän on muutamia vuosia asunut eräässä pienessä talossa Marrasdalessa -- oikeastaan Birnsidessä -- omilla varoillaan -- hänen vaatimuksensa ovat vähäiset. Mutta hän on toimelias nainen -- matkailuaikana esimerkiksi hän on apuna Lehtokurpassa keittiöpuuhissa -- taitava, työteliäs nainen."

"Ja menikö hän eilen illalla kaupungille rouva Elphinstonen ja neiti Merchisonin kanssa?" kysyi Maythorne.

"Niin eteisvartija kertoi. Hän sanoi, että rouva Elphinstone ja hänen kamaripalvelijattarensa -- heidät molemmat tunnetaan Shortin hotellissa varsin hyvin, sillä käymme aina kaikki kolme Lontoossa kaksi tai kolme kertaa vuodessa -- ja neiti Merchison, joka siellä myöskin tietysti tunnetaan hyvin, menivät kaikki yhdessä ulos -- muistaakseni hän sanoi puoli kymmenen."

"Noutiko hän heille ajurin?" tiedusteli Maythorne.

"Ei -- hän kertoi heidän lähteneen vasemmalle katua myöten -- jalkaisin", vastasi Elphinstone. "Hyvä Jumala! En totisesti jaksa käsittää, miksi heidän piti mennä jalkaisin niin myöhään illalla!"

"Mutta tärkeintä on", huomautti Crole, "palasivatko he tahi palasiko heistä joku."

"Heistä ei ole kukaan palannut!" valitti Elphinstone. "Odotin puoliyöhön saakka. Sitten vihdoin paneuduin makuulle -- perin ymmällä. Mutta olin niin väsynyt, että vaivuin heti uneen ja nukuin sikeästi aamuun asti. Suureksi hämmästyksekseni ei rouva Elphinstone eikä Alison Murdoch ollut palannut -- Sheilan otaksuin luonnollisesti olevan neiti Apperleyn luona. Syötyäni senvuoksi hieman aamiaista ajoin neiti Apperleyn asunnolle ja tapasin tämän nuoren naisen juuri lähdössä opetustunnilleen. Hämmästyin yhäkin enemmän, kun hän ei tietänyt mitään Sheilasta. Sheila, hän kertoi, oli edellisenä iltana istunut ensiksi pitkän aikaa äänettömänä, sitten ilmoittanut lähtevänsä Shortin hotelliin selvittämään asioita äitinsä kanssa ja lähtenyt heti -- eikä ollut palannut! Niin", päätti Elphinstone kertomuksensa, huojutellen hopeanuppista keppiään, "siinä sitä ollaan! Kaikki kolme ovat kadonneet! Lontoossa! Muistin herra Maythornen, kävin hänen toimistossaan, ja minut saatettiin tänne hänen luokseen. Ja aioin kysyä teiltä, herra Maythorne -- pidättekö mahdollisena, että heidät on ryöstetty?"