Part 12

Vetäydyimme hieman taaksepäin sijoittuen erään toisen myymälän ikkunan ääreen; ihmisiä riensi niin sankkana virtana kahden puolen, että voimme varsin hyvin uskoa voivamme pitää silmällä herättämättä huomiota.

"Oletko varma siitä?" kysyin.

"Ehdottomasti! Parslave on tuolla sisällä! Mutta kuulehan! Näkikö hän sinua Lehtokurpassa?"

"Ei minun tietääkseni. Mutta hän on saattanut nähdä. Minä en luonnollisesti muista häntä. Minkä näköinen hän on?"

"Pitkähkö, laiha, jäntevä mies, muistuttaa mustalaista -- hän on tummaverinen. Yllään hänellä on sininen sarssipuku, uusi. Olin siksi terävänäköinen, että panin sen merkille. Vaani sinä häntä! Minä seison täällä myymälän ovella."

"Tunteeko hän sinut?"

"Tietysti! Jos hän kääntyy tännepäin, niin pujahdan kauppaan ja ostan jotakin, mitä tahansa. Jos hän lähtee toisaalle, niin seuraa häntä. Hyvä Jumala! Mitä tekemistä hänellä on täällä -- Lontoossa?"

Liike, jonka edustalla seisoimme, oli kangaskauppa, ja sen ovi oli upotettu syvälle seinään. Sheila vetäytyi sen suojaan ja oli silmäilevinään näyteikkunaan levitettyjä tavaroita. Puolittain piilossa pidin minä silmällä tupakkamyymälän ovea. Ja pian ilmestyi siitä Sheilan kuvauksen mukainen, pitkä, jäntevä, valmiina ostettuun, siniseen sarssipukuun puettu mies, silminnähtävästi maalainen, posket ja niska ruskettuneet. Hän piti tupakkakääröä toisessa kädessään ja avasi sitä jo toisella. Siihen puuhaan kiintyneenä hän ei vilkaissutkaan sivuilleen, vaan kääntyi astelemaan pitkin katukäytävää poispäin meistä.

"Katso häntä uudelleen!" kuiskasin. "Hän tuli juuri ulos ja lähti toisaalle päin."

Sheila astui esille oviaukosta ja vilkaisi kadulle. "Se on Parslave!" hän vakuutti. "Mutta tiesinhän sen. Entä nyt?"

"Meidän on seurattava häntä", vastasin. "Menköön hän minne hyvänsä, minä pysyn hänen jäljessään. Kuulehan! Minä kävelen vähän matkan päässä hänestä; pysyttele sinä vähän matkan päässä minusta! Mutta pidä minut aina näkyvissäsi! Ja nyt siis -- valppaasti!"

Siten aloimme vainuta tuota miestä, joka oli kadonnut Birnsidestä samana yönä, jona Mazaroff murhattiin, ja josta poliisit olivat jo julkaisseet etsintäkuulutuksen. Häntä kaivattiin kipeästi Marrasdalessa, mutta hän oli täällä Lontoossa rauhallisena ostamassa tupakkaa vilkasliikkeisen kadun varrella!

Parslave asteli verkkaisesti edelläni, ja juuri yhtä hitaasti vetelehti Sheila perässäni. Tarkastelin vainuttavaani, seuratessani häntä noin kymmenen metrin päässä. Hän oli vankkalihaksinen, jäntevä mies; ruumiinrakenne sopusuhtainen; käynti joustava; väljä puku ei piilottanut hänen vartalonsa kokonaisuudessaan voimakasta ryhtiä. Mutta helppo oli nähdä, että hän oli kaupunkiin saapunut maalainen; hän empi mennessään katujen poikki ja törmäsi silloin tällöin ohitse kiiruhtaviin kävelijöihin. Mutta hän oli varsin kylmäverinen ja hätääntymätön; astellessaan hän siirsi ostamansa käärön sisällön vanhaan, nahkaiseen tupakkapussiin, täytti ja viritti piippunsa, suojaten tulitikkua lievää tuulta vastaan maalaisten tapaan molemmilla kämmenillään. Saatuaan piipun suitsuamaan hän työnsi kädet housuntaskuihin ja lähti piippu hampaissa tallustelemaan edelleen, vilkumatta kummallekaan puolelleen -- toinen maalaisilla yleinen tapa. Häntä oli todellakin mukava seurata eikä minulta vaadittu kovinkaan terävää huomiokykyä nähdäkseni, ettei hän lainkaan aavistanut olevansa tarkkailtu.

Tällä välin olimme menneet Harrow-tien sen pään poikki, joka yhtyy Edgware-tiehen, ja nyt kävi tungos katukäytävällä entistäänkin sankemmaksi. Parslave jatkoi matkaansa suoraan, pysytellen lähellä myymälöiden seiniä kertaakaan katsahtamatta taakseen. Piipun savu tuprahteli yhtä mittaa hänen olkansa ylitse. Mutta vihdoin hän kääntyi -- jyrkästi oikealle, Praed-kadulle. Käveltyään sitä myöten viitisenkymmentä metriä ja epäröityään hetkisen vilkkaan liikkeen tähden hän meni kadun poikki; asteltuaan vielä vähän matkaa toista käytävää myöten hän poikkesi eräälle Praed- ja Oxford-katuja sekä Cambridge-pengertä yhdistävälle välikadulle. Täällä oli hiljaisempaa; käytävällä liikkui vain muutamia repaleisesti puettuja naisia ja ryömiviä lapsia. Minua epäilytti seurata häntä sinne, sillä hänen olisi tarvinnut vain kääntyä katsomaan taakseen huomatakseen minut heti. Mutta hän ei kääntynyt, ja seurattuani verkkaisesti häntä melkoisen välimatkan päässä näin hänen astuvan erään talon sivuovelle; talo oli isompi ja komeampi kuin sen rinnalla olevat. Sitten hän katosi. Oivaltaen, että minun oli toimittava nopeasti, jos mielin saada mitään selville, joudutin askeleitani, kävelin reippaasti sen talon ohi, johon hän oli mennyt, ja sivuoveen kiinnitetystä likaisesta, kiillottamattomasta pronssilevystä luin suureksi hämmästyksekseni:

TRI ECCLESHARE vastaanottoaika klo 9.30-11 ap. ja 7-8.30 ip.

Sen luettuani pyörähdin kantapäilläni ympäri ja riensin takaisin kadun päähän, jossa Sheila jo minua odotti. Hän epäilemättä huomasi kiihtyneet kasvonilmeeni ja ehätti luokseni.

"Saitko selville?" hän tiedusti.

Kosketin hänen käsivarttaan toisella kädelläni ja osoitin toisella kadun kaukaisemmassa päässä olevaa taloa.

"Näetkö tuon talon? Tuon, joka pistää silmään muiden joukosta?"

"Kyllä."

"Se on Ecclesharen! Ecclesharen, ymmärrätkö? Tohtori Ecclesharen. Vastaanottotunnit kello 9.30-11 aamulla ja 7-8.30 illalla. Ecclesharen -- hyvä Jumala! Ja -- Parslave on siellä!"

Hän seisoi hetkisen, tuijottaen minuun suu auki, ja hänen kulmakarvojensa väliin muodostui pieni, omituinen ryppy.

"Ecclesharenko? Siis -- Ja Parslave meni sinne?"

"Parslave meni sinne. Hän on siellä!"

Sitten vaikenimme molemmat. Seisoimme katsellen toisiamme kysyvästi. Tuntui kuluvan pitkä aika, ennenkuin kumpikaan virkkoi mitään. Mutta Sheila puhkesi puhumaan ensiksi.

"Ecclesharen talo -- ja Parslave siellä? Sitten on joku konnanjuoni tekeillä. Mervyn, mitä on tehtävä? Oivallan kyllä, miten asianlaita on: Eccleshare on lähettänyt Parslaven tänne piiloon!"

Mutta olin ajatellut hetkisen kestäneen äänettömyyden aikana -- ajatellut nopeasti.

"Emme voi tehdä muuta kuin yhden seikan", vastasin. "Kuulehan! Tee, kuten sanon! Ota auto tuolta Praed-kadun kulmasta! Aja suoraa päätä Maythornen toimistoon -- Conduit-kadun 103:een -- muistathan? -- ja kerro hänelle kaikki, mitä on tapahtunut! Pyydä häntä tulemaan tänne kanssasi ja ottamaan mukaan konttoristinsa Cottingley! Minä pidän sillä aikaa silmällä Parslavea ja tuota taloa. Nyt -- joutuin!"

Hän lähti heti virkkamatta sanaakaan, ja minä palasin vahtimaan viidenkymmenen metrin päässä olevaa taloa. Enkä tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin Parslave ilmestyi uudelleen näkyviin ja lisäksi tuli minua kohti. Muutin paikkaa, siirryin Praed-kadun toiselle puolelle ja olin tarkastavinani erästä toisluokkaista kirjakauppaa. Mutta pidin siitä huolimatta Parslavea silmällä, tähyillen häneen päin vasemman silmäni nurkitse. Hän asteli katua myöten, yhäti poltellen mustaa piippuaan. Nyt hänellä oli kädessään juurikori, sellainen, jollaisia palvelijat käyttävät ollessaan ostoksilla. Ja Parslave olikin menossa ostoksille. Astelin hänen jäljessään pitkin Praed-katua, mutta vastaisella puolella. Hän pistäytyi vihanneskauppiaan myymälässä ostamassa perunoita ja pari komeata kukkakaalia. Suoritettuaan nämä pienet kotoiset ostoksensa hän palasi verkkaisesti tohtori Ecclesharen taloon. Kuvittelin mielessäni hänet siellä jonkun taloutta hoitavan vaimon seurassa -- Parslave epäilemättä pian kuorisi siellä perunoita, kuten kuka hyvänsä hyväluontoinen perheenisä, ja pakinoisi rattoisasti häntä opastavan naisen kanssa -- ja kaukana jylhässä Northumberlandissa, lähes viidensadan kilometrin päässä, etsivät poliisit häntä... epäiltynä murhaajaksi!

Nauroin hiljaa itsekseni tälle seikalle, kun käsivarrelleni laskettiin käsi -- niin rauhallisesti, mutta samalla niin lujasti, että pelkkä kosketuksen kummallisuus sai minut säpsähtämään. Pyörähdin katsomaan taakseni -- siellä oli Maythornen omituinen konttoristi, Cottingley. Hänen silmänsä olivat kirkkaammat, suun ilme oli jurompi, ja koko olemus muistutti vainukoiraa tavallistakin enemmän. Hän heilautti äänettömänä peukaloaan vasemman olkansa yli; vilkaistessani hänen viittaamaansa suuntaan näin Sheilan, Maythornen ja erään tuntemattoman miehen. Katselin ensin vierasta, miettien mielessäni, kuka ihme hän saattoi olla. Sitten alkoi minulle sarastaa käsitys siitä -- hän oli joku noita pinttyneitä vetelehtijöitä, joita maleksi kaikkialla koskaan tekemättä mitään.

"Isäntä!" virkkoi Cottingley, ikäänkuin esitellen Maythornen. "Tässä!"

Menin Maythornen ja Sheilan luokse Cottingley kintereilläni. Vetelehtijä pujahti taemmaksi, alkaen tarkastella näyteikkunassa olevia tavaroita; hänen koko käytöksensä muistutti miestä, joka odottaa määräyksiä filosofisen välinpitämättömästi. Maythorne loi minuun katseen, joka puhui enemmän kuin jaksoin käsittää.

"Kas niin, Holt", alkoi hän, käyden suoraan käsiksi asiaan, "neiti Merchison on kuvaillut meille Parslavea. Kuvatkaa nyt tekin puolestanne, jotta Cottingley ja tämä toinen mieheni tuntisivat hänet pienimpiä yksityiskohtia myöten! Kuulkaas, Johnson!"

Vetelehtijä lipui luoksemme kuten liikkuvan valon luoma varjo ja katsoi minua silmiään räpäyttämättä koko ajan kuvaillessani hänelle Parslavea nopeasti, mutta yksityiskohtaisesti. Samoin teki myöskin Cottingley, joka minun lopetettuani vilkaisi ensin Maythorneen, sitten minuun. Minuun katsahtaessaan hän samalla toistamiseen heilautti omituisesti ulos päin käännettyä vasemman käden peukaloaan, tällä kertaa Ecclesharen talon suuntaan.

"Vieläkö tuolla?" hän kysäisi.

"Hän ei ole tullut sieltä senjälkeen, kun meni sisään kymmenen minuuttia sitten, kantaen koppaa, jossa oli perunoita ja kukkakaalia", vastasin.

Cottingley nyökkäsi Maythornelle, nykäisi vetelehtijää ja kääntyi poispäin näennäisesti äärimmäisen välinpitämättömänä. Hän otti taskustaan savukekotelon ja tarjosi kumppanilleen savukkeen, minkä jälkeen he astelivat luotamme, tuprutellen sauhuja. Sheila tuijotti heidän jälkeensä silminnähtävästi ihmeissään.

"Mitä he aikovat puuhata?" hän tiedusti. "Omituisia, kummallisia olioita!"

Maythorne naurahti ja viittasi meitä lähtemään Praed-kadulle päin.

"Te kaksi nuorta ihmistä saatte olla nyt vapaina tehtävistä", hän sanoi. "Parslave on nyt yhtä varmasti kynsissämme kuin olisimme sulkeneet hänet Towerin jalokivilippaaseen! Noudattakaa neuvoani -- lähtekää jonnekin ja viettäkää tämä päivä oman mielenne mukaan! Jättäkää koko tämä juttu minun huolekseni; haluaisin vain, että te, Holt, käväisisitte toimistossani täsmälleen kello kuusi tänä iltana. Ja nyt lähden. Minulla on asioita. Menkää jonnekin huvittelemaan älkääkä välittäkö mistään muusta!"

Hän oli ajurin rattailla, joiden hän oli käskenyt odottaa, ja ajaa huristi pois, ennen kuin ennätimme virkkaa mitään. Seisoimme minuutin tai pari, töllistellen ympärillemme tietämättä mitä tehdä ja ihmetellen tätä omituista käännettä. Sitten katsahdimme toisiimme ja purskahdimme nauramaan.

"Maythornen neuvo on ainakin hyvä", sanoin. "Noudatetaan sitä! Lempo vieköön koko tämän jutun! Mennään jonnekin, missä voimme puhella --"

"Mistä?" kysyi hän, kun jäin empimään.

"Meistä itsestämme", vastasin. "Olemme saaneet kylliksemme muista ihmisistä."

Lähdimme jonnekin -- tarkalleen sanoen, ajoimme autolla erääseen Lontoon pohjoispuolella olevaan pieneen kylään. Nautimme viehättävän puolisen viehättävässä, vanhanaikaisessa majatalossa; vietimme iltapäivän syksyn värittämillä kylänraiteilla ja...

Mutta sepä ei olekaan missään yhteydessä tämän kertomuksen kanssa, vaikka se onkin kaikki kaikessa minulle ja Sheilalle. Puoli kuusi saatoin hänet takaisin ystävänsä asuntoon ja lähdin sitten Conduit-kadulle Maythornen luokse. Heti sisään astuttuani hän heilutti minulle sähkösanomaa.

"Tästä saatte, Holt!" hän huudahti. "Uusia käänteitä. Sähkösanoma palvelijaltanne Websteriltä."

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Sileä seinä

Websterin sähkösanoma ei ollut varsin monisanainen, mutta sisälsi koko joukon perin tärkeitä tietoja. Se oli osoitettu minulle Maythornen toimistoon ja lähetetty Black Gillin asemalta kymmenen minuuttia yli kymmenen sinä aamuna. Sen sisältö oli seuraava:

"Courthope, Armintrade, Eccleshare, herra ja rouva Elphinstone lähtivät kaikki Carlisleen kahdeksan junalla tänä aamuna. Muuta ei ole tapahtunut -- eikä Mannersin kertoman mukaan Parslavesta ole kuultu mitään."

Ojensin sähkösanoman takaisin virkkamatta mitään. Pistettyään sen muiden paperien joukkoon kirjoituspöytänsä sitä varten varattuun laatikkoon Maythorne viittasi aikatauluun, joka oli avonaisena lähelläni.

"Carlisleen, siis tietystikin Lontooseen", hän päätteli. "Olen silmäillyt aikataulua. He saapuvat Black Gillin asemalta Carlisleen yhdeksän ja kolmekymmentä, hyvissä ajoin ehtiäkseen kello kymmenen pikajunaan. Se tuo heidät Euston-asemalle kello viisi minuuttia yli kuusi -- mikä merkitsee, että he jo tällä hetkellä ovat Lontoossa. Toiminnan näyttämö on muuttunut, Holt! Olemme saaneet muutamia pääosien esittäjiä läheisyyteemme. Minä en kyllä pane suurta merkitystä High Cap Lodgen kolmen miehen palaamiseen -- se osoittaa yksinkertaisesti, että heidän metsästysseurueensa on hajaantunut ja että he kukin ryhtyvät jälleen tehtäviinsä. Mutta toisin on asianlaita siihen nähden, että rouva Elphinstone on tullut Lontooseen."

"Rouva Elphinstone on tietystikin saapunut noutamaan tytärtään", huomautin.

"Ja jälkisäädöstä", tokaisi hän. "Taikka ottamaan selkoa, mitä hänen tyttärensä on sille tehnyt. No niin, meidän on huomenna puhuttava varsin suoraa kieltä kahdelle miehelle. Crole kävi täällä; teidän ja minun on huomenaamulla kohdattava hänet toimistossaan. Sitten pistäydymme Armintraden pakinoille, minkä jälkeen menemme haastattelemaan Ecclesharea -- ja Parslavea, mukanamme mahdollisesti joitakuita poliiseja avuksi, jos tarvitaan. Mutta tänä iltana te ja minä käväisemme tapaamassa rouva Elphinstonea. Tiedämme, mistä hänet löydämme -- ja lähdemme heti."

"Mihin?" tiedustin, arvellen, että hän ehkä oli saanut tietoja enemmänkin.

"Vieläkö sitä kysytte?" vastasi hän nauraen. "Hän on tietystikin Ashington-rakennusryhmässä, johon te arvattavasti juuri äsken saatoitte hänen tyttärensä. Sinne rouva Elphinstone ensinnä oikaisi, Holt, heti Euston-asemalle saavuttuaan! Tulkaa! Ennätämme Maida Valeen melkein samaan aikaan kuin hänkin. Mutta kuulkaahan! Minkälaatuinen ihminen on neiti Apperley, jonka luona neiti Merchison asuu?"

"Hyvin itseensä tyytyväinen, kylmäpäinen, nykyaikainen nuori nainen, sanoisin", vastasin. "Hän on opettajana jossakin naisopistossa."

"Ei siis sellainen, että hän sallisi rouva Elphinstonen raahata pois tyttärensä ennen meidän tuloamme?" huomautti hän nauraen.

"Ei lainkaan", myönsin, "mutta en myöskään pidä neiti Merchisonia sellaisena, että sallii viedä itsensä pois. Luultavasti hän antaa äidilleen sanan sanasta."

"Se on hyvä", hän virkkoi. "Tahtoisin tavata heidät yhdessä ja esittää rouva Elphinstonen vastattavaksi kysymyksen tai pari. Mutta sanon jo edeltäkäsin, Holt, että en saa vastausta! En ainakaan tänä iltana."

"Se on hyvin otaksuttavaa", vahvistin minä.

"Niin on! Mutta hän vastaa huomenna tahi ylihuomenna -- tai sitä seuraavana päivänä", vakuutti Maythorne, katsahtaen minuun merkitsevästi. "Mutta nyt ne on ensin esitettävä hänelle. Otetaan ajuri."

Ajoimme Maida Valeen ja laskeuduimme ajurimme rattailta parin-, kolmenkymmenen metrin päässä Ashington-rakennusryhmästä. Maythorne nykäisi kyynärpäätäni heti.

"Mitä sanoin?" hän huomautti. "He ovat täällä jo!"

Talon pääkäytävän kohdalla seisoi auto. Siinä oli matkatavaraa -- matka- ja käsilaukkuja ynnä muuta sellaista. Ja myöskin, kuten pian havaitsimme, ehtiessämme auton kohdalle, istui siinä nainen -- pitkä, kulmikas, vanhanpuoleinen nainen, joka oli puettu jonkun verran kuluneeseen mustaan pukuun. Hän tuijotti suoraan eteensä, kunnes hänen huomionsa kiintyi meihin, kun hetkiseksi pysähdyimme. Luotuaan meihin syrjäsilmäyksen hän käänsi katseensa taaskin heti pois ja katsoi eteensä entistäkin hievahtamattomampana. Kävelimme edelleen ja astuimme ovesta sisälle taloon.

"Olen nähnyt tuon naisen aikaisemmin", sanoi Maythorne, kun menimme eteishallin halki hissille. "Marrasdalessa."

"Niin minäkin", vastasin. "Näinkin hänet Lehtokurpassa -- pidin häntä keittäjättärenä. Varmasti hän eräänä päivänä oli keittiössä keittopuuhissa, kun vilkaisin sinne kysyäkseni jotakin emännältä. Mitä tekemistä hänellä saattaa olla -- täällä?"

"Rouva Elphinstone sen kai tietää", sanoi Maythorne. "Mutta en tiedusta häneltä sitä tällä kertaa. Mutta mikä on neiti Apperleyn asunnon numero?" hän jatkoi, kun hissi oli kiidättänyt meidät ylös. "Seitsemänkolmatta? No, selvä! Nyt siis, Holt, marssimme suoraan sisään! Pyydämme myöhemmin neiti Apperleyltä käytöstämme anteeksi. Mutta -- avatkaa ovi ja suoraan eteenpäin!"

Tein työtä käskettyä. Muitta mutkitta, edes koputtamatta, aukaisin neiti Apperleyn arkihuoneen oven, ja Maythorne ja minä astuimme rinnakkain sisälle. Jouduimme keskelle näytelmää. Pureva väittely oli jo kuumimmillaan. Näyttämö oli melkein teatterimainen. Asunnon haltija, jonka jokseenkin ylväällä nenällä keinuivat silmälasit, istui kädet sylissä chesterfieldiläisessä tuolissa ikkunakomerossa, silmäillen puolittain huvitettuna, puolittain kummastellen vuoroin Sheilaa, joka seisoi harmistuneena ja uhkamielisenä lattian keskellä olevan pöydän ääressä, vuoroin taas rouva Elphinstonea, joka istui komeassa nojatuolissa takan luona silminnähtävästi kelpo lailla sydämistyneenä. Herra Elphinstone taas kyyrötti sopessa sijaitsevan tuolin reunalla, puristellen sateenvarjonsa nuppia nähtävästi niin nolostuneena ja hermostuneena kuin rauhallinen mies suinkin saattaa olla. Meidän ilmestyessämme ovelle hän katsahti sinne päin ja ähkäisi ääneen. Mutta tästä ähkäisystä huolimatta minusta näytti, että kahden hänen omaan sukupuoleensa kuuluvan henkilön saapuminen teki hänen olonsa jonkun verran mukavammaksi.

"-- sanaakaan, äiti hyvä, ennenkuin ilmaiset, miten sait jälkisäädöksen haltuusi!" selitti Sheila parhaillaan ponnekkaasti meidän tuoksahtaessamme sisään. "Sinun asiasi on puhua ensin -- sinä olet..."

Hän keskeytti lauseensa siihen, tai oikeammin Maythorne sekaantui puheeseen hänen puolestaan. Maythorne oli rauhallisesti sulkenut oven jälkeemme, ja virkkamatta sanaakaan tai antamatta merkkiäkään alkuvalmistukseksi hän astui esiin ja otti sanat Sheilan suusta.

"Tyttärenne on oikeassa, rouva Elphinstone", hän alkoi kylmän hillitysti. "Teidän asianne on selittää. Niinpä niin, rouva Elphinstone, miten saitte huostaanne Mazaroffin jälkisäädöksen, joka nyt on varmassa tallessa -- ilmoitan sen teille -- herra Crolen kassaholvissa? No?"

Herra Elphinstone ähkäisi jälleen väsyneesti. Mutta rouva Elphinstone näytti, että hänellä oli sisua, ja oli valmis taisteluun.

"Kuinka uskallatte puhua minulle -- minulle! -- tuolla tavoin?" hän kivahti. "Mikä oikeus --"

"Hyvä rouva!" keskeytti Maythorne. "Pysykää tyynenä älkääkä olko typerä. Harkitkaa hiukan! Hyvin varakas mies murhataan perin epäilyttävissä oloissa. Hänen taskussaan on muiden paperien joukossa hänen jälkisäädöksensä sekä lisäksi arvoesineitä ja rahaa. Hänet murhataan, ja sitäpaitsi häneltä ryöstetään kaikki, mitä hänellä on mukanaan. Hänen kadonneesta omaisuudestaan ei löydetä jälkeäkään. Mutta muutamia päiviä myöhemmin tyttärenne eräänä iltana huomaa, että jälkisäädös on -- teidän hallussanne! Mitä arvelette poliisiviranomaisten siitä sanovan, rouva Elphinstone? Kysyn vain?"

Mutta minulle selvisi heti, että miten ja mitä Maythorne saattoikaan tiedustaa, hän ei saisi vastausta rouva Elphinstonelta -- ei ainakaan silloin, jos koskaan. Rouva Elphinstone silmäili Maythornea puolittain ihmetellen, kuten läpikotaisin itsepäiset ja hieman typerät henkilöt katsovat kyselijää. Aivan selvästi näin, että hän kummasteli, kuinka Maythorne rohkeni olla niin suorapuheinen ja mutkaton. Ja kun hän pysyi vaiti, alkoi kumppanini puhua vieläkin suoremmin.

"Kuten sanoin, kysyn teiltä, rouva Elphinstone! Myöskin viittasin poliiseihin. Kumpi on teistä parempi, kertoa minulle vaiko joutua heidän kuulusteltavakseen? Viimemainittu vaihtoehto saattaa helposti esiintyä. Jos lausun vain sanan, niin... mutta luullakseni ymmärrätte --"

Herra Elphinstone ähkäisi vielä kerran kuuluvasti. Hän liikahteli tuolillaan rauhattomasti, tarttuen sateenvarjoonsa epätoivoisesti.

"Perin harmillista!" hän jupisi. "Tuiki epämiellyttävää! Tosiaan minä -- minä arvelen, Marion -- hm -- ymmärräthän -- jos olisin sinun sijassasi -- luullakseni ilmoittaisin, miten sait tuon -- hm, asiakirjan -- sen tekisin -- tosiaan."

"Rouva Elphinstonen on ilmoitettava, miten hän sai sen ja keltä", huomautti Maythorne. "Sen jälkisäädöksen epäilemättä anasti -- varasti Mazaroffin taskusta hänen murhaajansa. Ja, herra Elphinstone, se on myöhemmin tavattu rouva Elphinstonen hallussa. Miten se joutui hänelle?"

Rouva Elphinstone tempasi äkkiä päällysvaippansa ja sateenvarjonsa, nousten tuolistaan. Minusta hän näytti hillitsevän itsensä parhaiten kaikista huoneessaolijoista -- jopa neiti Apperleyssäkin alkoi ilmetä huolestumisen merkkejä.

"Mikä oikeus teillä on kuulustella minua?" kysyi rouva Elphinstone, katsoen Maythornea suoraan silmiin. "Te ette tietääkseni ole poliisi, eikä teillä liene siihen valtuutta. Jos olisin neiti Apperley, niin pyytäisin teitä poistumaan asunnostani! Minä puolestani lähden, ja kuka hyvänsä tahtoo tavata minua, hän löytää minut Shortin hotellista. Sieltä löydät sinäkin minut, Sheila, en aio enää lähteä juoksemaan perässäsi."

"Se on hyvä tietää, rouva Elphinstone", virkkoi Maythorne yhäti itsepintaisena. "Teidän luonanne epäilemättä käydään majapaikassanne. Ja mitä tulee siihen, että tunkeuduimme neiti Apperleyn asuntoon, niin hän on luultavasti jo kuullut kylliksi uskoakseen, että se oli oikeutettua. Tämä on murhajuttu! Ja halusittepa tai ette, rouva Elphinstone -- eli, kuten sen pitäisi olla, Merchison -- minä aion ottaa selville, kuka Mazaroffin murhasi. Jos te sen tiedätte, olette nyt jo syypää rikoksen salaamiseen."

Se oli hyödytöntä. Rouva Elphinstone siirtyi ovelle, viitaten herra Elphinstonea seuraamaan itseään. Vanhus nousi tuoliltaan epävarmana ja pelokkaana.

"Minä luulen -- hm -- luulen todella -- että ehkä on joku -- joku selitys, ymmärrättehän", hän änkytti, katsoen varovasti Maythorneen. "Rouva Elphinstone on saattanut saada haltuunsa tämän -- tuota noin -- aivan --"

"Rouva Elphinstonen on vain puhuttava, sir", keskeytti Maythorne. "Ei voi kiertää sitä tosiseikkaa, että asian laita on, kuten juuri esitin. Toistan vielä: tämä on murhajuttu! Jos rouva Elphinstone sallii itseänsä epäiltävän, niin se on hänen oma vikansa. Tälleen ei asia saa jäädä. Jos rouva Elphinstone on saanut jälkisäädöksen käsiinsä jollakin viattomalla tavalla, miksi hän ei sitten suoraan ilmoita, miten se kävi, ja edistä työskentelyämme sensijaan, että hän nyt estää sitä?"

Rouva Elphinstone oli tällöin jo ovella, ja hänen katseensa oli yhtä kova kuin ennenkin, kun hän silmäili vuorotellen meitä kaikkia puolittain halveksivasti.

"Suorittakaa itse työnne!" tokaisi hän. "Aiotko tulla, Malcolm? Ja jos sinä, Sheila, vielä kaipaat minua, on sinun tultava luokseni. Muutoin --"

Hän teki liikkeen, joka tuntui osoittavan, että hän pesi kätensä sekä tyttäreen että kaikkiin muihin saapuvilla oleviin nähden, ja katosi käytävään odottamatta herra Elphinstonea. Mutta tämä vitkasteli ja loi toisen vetoavan katseen Maythorneen.

"Oikein hartaasti toivon, ettette puhuisi tästä poliisille", hän virkkoi. "Koko tämä asia on perin onneton ja kiusallinen, mutta uskon -- olen varma, että se on selitettävissä. Mielestäni menetteli -- hm -- tytärpuoleni tylysti ja ajattelemattomasti lähtiessään salaa tuomaan tänne sitä asiakirjaa, sitä ennen kysymättä mitään äidiltään, ja --"