Part 11

"Kysymyksen jälkimmäinen osa on tärkeämpi kuin edellinen", vastasi Maythorne. "Sellaisessa kohtauksessa on merkityksellinen juuri paikka. Meidän olisi päästävä selville, missä yhteydessä Mazaroffin murha ja se seikka, että hänellä oli toinen sininen timantti taskussaan, olivat keskenään. Kuinka moni tiesi, että se oli hänen muassaan? Mikäli olemme saaneet selkoa, oli täällä mies -- Mallison, joka varmasti tiesi sen. Mallison oli nähnyt sinisen timantin -- numero kahden -- Mazaroffin hallussa kahdesti. Kun he tapasivat toisensa Huntingdonissa ja Yorkissa, puhelivat he otaksuttavasti sir Samuel Leeken kanssa hierotusta sinisten timanttien kaupasta. Meidän on löydettävä Mallison käsiimme ja keskusteltava hänen kanssaan. Koetan tänä iltana ottaa selon siitä, milloin hän todennäköisesti palaa tahi mistä hän on tällä hetkellä löydettävissä -- käyn itse tiedustamassa sitä Leeke-aviopuolisoilta. Mutta sitten -- Armintrade? Myöskin se mies on tavattava -- hän tietää enemmän kuin on puhunut; oikeastaanhan hän ei ole virkkanut mitään. Ja siihen mennessä häntä on pidettävä huolellisesti silmällä. Holt, onko Lehtokurppaan jättämänne mies, autonohjaaja Webster, älykäs ja valpas?"

"Webster on terävä ja nokkela poika", vastasin, "sukkela ja luotettava."

"Anna minulle muutamia sähkösanomakaavakkeita, Cottingley!" pyysi Maythorne. "Holt, aion sähköttää Websterille teidän nimessänne muutamia määräyksiä, joita haluan hänen noudattavan pitäessään silmällä High Cap Lodgea. Meidän lienee luullakseni matkustettava sinne takaisin, mutta se ei tapahtune vielä huomenna. Mitä tulee huomiseen, niin suostutteko te kaksi tulemaan tänne kello kymmenen aamulla?"

Crole ja minä poistuimme pian, jättäen Maythornen kyhäämään Websterille lähetettävää sähkösanomaansa. Kadulle päästyämme Crole haukotteli.

"Minä lähden kotiin, Holt", hän sanoi. "Kotiin Wimbledoniin -- päivälliselle ja makuulle, poika! Se on minulle tarpeen kaiken tämän jälkeen. Entä te? Mitä aiotte tehdä?"

"Aion menetellä jotakuinkin samalla tavoin", vastasin. "Syön jossakin päivällistä ja vetäydyn sitten asuntooni. Minäkin olen väsynyt. Ja otaksuttavasti on meidän taaskin oltava liikkeellä huomenaamulla?"

"Meidän on tavattava toisemme Maythornen toimistossa", myönsi hän nyökäten. "Hm! Olemmekohan päässeet vähääkään eteenpäin tänä päivänä? Kuka tappoi Salim Mazaroffin? Toivottavasti en tänä yönä unissani hoe mielessäni sitä kysymystä! No niin, näkemiin huomiseen saakka sitten!"

Hän haukotteli toistamiseen, hymyili anteeksipyytävästi, pudisti kättäni ja lähti rientämään lähimmälle maanalaiselle asemalle päin. Ja hänestä erottuani tunsin olevani uupunut -- uupuneempi kuin olin aavistanutkaan. Viime päivien mielenkiihko, hoppu, sekavat mielenliikutukset -- kaikki ne yhdessä alkoivat tehota. Vilkaisin kellooni -- se oli täsmälleen kuusi. Päätin pistäytyä päivällisellä heti ja sitten mennä asuntooni Jermyn-kadulle ja paneutua nukkumaan.

Aterioin eräässä ravintolassa, jossa saa olla rauhassa nykyisinkin, ja koetin syödä vankasti uhraamalla siihen runsaasti aikaa. Se ja siitä saamani lepo virkistivät minua; mieleni alkoi tehdä etsiä käsiini ystäväni Harker ja kertoa hänelle seikkailuistani. Mutta tarkemmin harkittuani arvelin paljoa viisaammaksi mennä kotiin -- sillä sikäli kuin tiesin olisi meillä huomenna vieläkin puuhaisampi päivä, ja meidän olisi kenties palattava Marrasdaleen. Ostin senvuoksi iltalehdet ja lähdin Jermyn-kadulle aikeissa käydä levolle täsmälleen kello yhdeksän. Torkuin sanomalehtien ääressä odottaessani mainittua kellonlyömää ja olisin pysynyt päätöksessäni, ja olinkin jo alkanut valmistautua paneutuakseni pitkäkseni, kun Maythorne saapui luokseni. Heti avattuani hänelle ulko-oven näin, että hänellä oli uutisia.

"Tapasin sir Samuel Leeken uudelleen", alkoi hän minun päästettyäni hänet sisälle, kehoitettuani häntä istuutumaan nojatuoliin ja tarjottuani hänelle wiskyä ja soodaa sekä sikaarin. "Esitin sopivan tekosyyn ja käväisin siellä vielä kerran. Sain selville erään tosiseikan, joka saattaa olla joko tärkeä taikka mitätön -- tietystikin tuosta Mallison-miekkosesta."

"No?" äänsin.

"Mallison", jatkoi Maythorne, "lähti pohjoiseen päin juuri samaan aikaan kuin myöskin te ja Mazaroff. Hän meni yhdellä Leeken autoista -- heillä näyttää olevan niitä kokonainen liuta -- ja hänellä oli varma päämäärä. Vanha Leeke aikoo vuokrata ensi vuodeksi jonkun metsästysalueen -- jonkun teerinummen -- ja hänen mielestään oli järkevää lähettää nuori Mallison etukäteen tarkastamaan alueita varsinaisena metsästysaikana. Hänen puheittensa nojalla olen ihan varma siitä, että Mallison oli Marrasdalen välittömässä läheisyydessä juuri silloin, kun te ja Mazaroff saavuitte Lehtokurpan majataloon. Mitä siitä arvelette?"

Hän silmäili minua tarkasti, ja näin, että hän odotti minun huomauttavan jotakin. Minulla ei ollut mitään huomauttamista; voin sanoa vain sen, etten ollut niillä tienoin nähnyt vilahdustakaan Mallisonista. Hän hymähti.

"Ette tietenkään", hän vastasi. "Ette luonnollisestikaan nähnyt -- tahi sanoisinko, ette saanut nähdä -- mutta se oli kaikki vielä hämärän peitossa. Mutta -- varmasti Mallison oli siellä tahi niillä seuduin. Ja --"

Hän keskeytti lauseensa ja oli ääneti niin kauan, että lausuin julki, mitä mielessäni liikkui.

"Saanemmekohan milloinkaan kaikesta tarkkaa selkoa", virkoin.

Hän loi minuun omituisen, tietävän katseen.

"Kyllä saamme, Holt", hän vakuutti. "Ja -- sitten siitä kehittyy soma yllätys! Katsokaas! Muistatteko, että käydessämme Reiver's Denissä otin maasta erään esineen lähellä sitä kohtaa, mistä Mazaroffin ruumis löydettiin? Muistatte siis. No niin --"

Hän katkaisi sanansa jyrkästi. Ulko-ovelleni koputettiin hiljaa, mutta jatkuvasti. Käännyimme kumpikin sinne päin kuuntelemaan. Taaskin kuului kolkutusta. Ja silloin lähdin huoneesta, astelin pienen eteissalin läpi ja aukaisin oven -- peräytyäkseni ällistyksestä hätkähtäen.

Ovella oli Sheila -- yksin!

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Miten se oli saatu?

Hänen nimensä luiskahti tahtomattani huuliltani seisoessani siinä, tuijottaen häneen -- hän oli ollut sinä iltana yhtä mittaa mielessäni. Hän naurahti puolittain ujosti, kun se pääsi suustani, mutta oli hillitympi kuin minä ja astui eteissaliin, ikäänkuin tässä -- minusta yllättävässä -- käynnissä ei olisi ollut mitään omituista.

Olin jättänyt arkihuoneeni oven auki; hän vilkaisi siitä sisälle ja näki Maythornen; hänen ensimmäiset sanansa olivat perin asialliset.

"Maythorne on luonanne? Se sopii mainiosti! Nyt --"

Seurasin häntä huoneeseen ja suljin oven. Maythorne oli ponnahtanut seisoalleen; sekunnin tahi parin ajan seisoimme kaikki kolme töllistellen toisiamme. Minä puolestani olin tyyten ymmällä; Maythorne malttoi mielensä paremmin. Hän siirsi tuolin takan eteen ja viittasi äänettömästi Sheilaa istuutumaan siihen.

"Neiti Merchison on kaiketi tullut siitä syystä, että jotakin on tapahtunut?" hän alkoi.

"Juuri niin!"

Sheilalla oli yllään väljä matkavaippa -- paksu, turkisvuorinen -- ja istuutuessaan välissämme olevaan tuoliin hän päästi sen napit osittain auki, pisti kätensä johonkin sisätaskuun ja otti esille kokoon taitetun paperin. Sitten hän ojensi sen minulle yhtä tyynesti kuin se olisi ollut vain tavallinen kirje.

"Herra Maythorne on oikeassa, jotakin on tapahtunut", hän ilmoitti. "Tässä on jälkisäädös. Toin sen teille itse."

Hänen sanojaan seuranneen hiljaisuuden aikana tunkeutui tajuntaani kaksi heikkoa ääntä, kuten merkityksettömät äänet usein tekevät tärkeillä hetkillä. Toinen aiheutui siitä, että Maythorne, joka Sheilan koputtaessa oli juuri ollut sytyttämäisillään sikaarin, raapaisi tulitikun; toinen oli paperin hiljainen kahina minun levittäessäni sen auki. Vilkaisin sen alareunassa olevaan nimikirjoitukseen -- se oli epäilemättä Yorkissa tehty jälkisäädös, josta Postlethwaite oli kuulusteluissa puhunut. Ojensin sen Maythornelle; hän silmäili sitä, taittoi sen jälleen kokoon ja kääntyi sitten tyynesti Sheilaan päin, pitäen sitä kädessään.

"Mistä saitte tämän käsiinne, neiti Merchison?" hän tiedusti.

Vastaus tuli empimättä ja terävästi, sävyltään jonkun verran kovasti. "Varastin sen!"

"Varastitte sen? Keneltä?"

"On turhaa kaarrella! Varastin sen omalta äidiltäni!"

Maythorne ja minä vilkaisimme toisiimme. Sheila katseli vuoroin meitä kumpaakin. Sitten hänen katseensa äkkiä kiintyi tuolini takana olevaan pieneen pöytään.

"Pyytäisin", virkkoi hän, "antamaan minulle lasin viiniä. Tuolla näkyy olevan portviiniä. Söin tietystikin puolisen junassa ja sitten nautin jonkunlaisen päivällisen Euston-asemalla, mutta tahtoisin mielelläni lasin portviiniä ja keksin, jos sellaista on käsillä -- sitten kerron teille -- paljon!"

Minulla oli erinomaista portviiniä, isältäni saatua lahjaa, ja ehätin kaatamaan sitä hänelle pikariin ja asettamaan keksilaatikon hänen eteensä. Pureksittuaan keksin puoliväliin ja ryypättyään viiniä kerran tahi pari hän kääntyi Maythornen puoleen, naurahtaen omituisesti, puolittain uhmaavasti.

"Rohkenenpa otaksua, että olette kuullut sellaisista tapauksista -- kenties tuntenutkin niitä -- jolloin tytärten on ollut pakko puhua julki totuus äideistään, herra Maythorne?" hän alkoi. "No niin -- lieneepä menettelyni oikea tai väärä, aion kertoa teille totuuden äidistäni. Varastin tuon jälkisäädöksen tänä aamuna häneltä, koska tiesin, ettei hänellä ollut minkäänlaista oikeutta pitää sitä hallussaan, ja saatuani sen käsiini hypähdin polkupyörälleni ja oikaisin suoraa päätä Black Gillin risteysasemalle ja nousin ensimmäiseen etelään lähtevään junaan luovuttaakseni sen asianomaiselle henkilölle. Jollen olisi sitä tehnyt, niin kuka tietää, miten sille olisi käynyt?"

Maythorne silmäili häntä tarkkaavasti, nyökytellen päätään ymmärtävästi hänen jokaiselle lauseelleen. Minä puolestani istuin ymmälläni ja ihmeissäni. En käsittänyt mitään -- toistaiseksi.

"Niinkö?" sanoi Maythorne. "Niinpä niin. Mutta tiedossanne on asioita paljon enemmän, neiti Merchison. Ja me olemme -- kolmen kesken."

Sheila söi loppuun pureksimansa keksin ja joi tyhjäksi lasinsa; sitten hän sysäsi vaippansa tuuheata kaulusta taaksepäin ja pani kätensä syliinsä ristiin -- huomasin niiden hiukan vapisevan.

"Niin", hän myönsi, "tiedän koko joukon enemmän ja kerron sen teille heti. Kuten jo heti alussa mainitsin -- nyt on turhaa koettaa kierrellä! No niin, asia on näin. Heti kun kuulustelussa saimme kuulla jälkisäädöksestä, tiesin äitini kiihkeästi haluavan saada tietoja, mutta en tietystikään lainkaan epäillyt, että se joutuisi hänen haltuunsa. Tahdoin ilmoittaa teille, sillä on turhaa väittää sitä vastaan, että äitini on sellaisia naisia, jotka rakastavat rahaa -- hänestä on raha kaikki kaikessa -- niin juuri, kaikki kaikessa. Alusta alkaen käsitin, että niin pian kun hän todella alkoi uskoa Mazaroffia Merchisoniksi, alkoi hänessä myöskin kiteytyä ajatus saada Mazaroffin omaisuus haltuunsa. Mervyn!" hän äkkiä huudahti, lausuen nimeni ensi kerran ja laskien kätensä käsivarrelleni, ikäänkuin etsien suojaa luonnolliselta turvaajaltaan. "Sanoinhan silloin, kun tuonnoittain kävelimme pois kuulustelusta, että minä -- minä -- en tahtonut sinun luovuttavan käsistäsi sitä omaisuutta -- etten halunnut sen joutuvan muille? Sanoinhan sen sillä tavoin, että uskoit minun puhuvan tosissani ja vakavasti?"

En voinut muuta kuin nyökätä; hänen kiihkeä sävynsä ja kätensä puristus tuntuivat sitovan kieleni. Ilmeisesti hänen sanansa verhosivat jotakin sellaista, mitä kykenin vain arvaamaan.

"No niin", jatkoi hän, "en tiennyt, mihin äitini saattaisi ryhtyä; en tiedä nytkään -- sen sanon teille molemmille heti -- mitä hän on tehnyt; sen vain tiedän, että hän on tavalla tai toisella saanut haltuunsa tuon jälkisäädöksen ja että minä olen varastanut sen häneltä, luovuttaen sen teille. Kaikki kävi seuraavasti. Toissa iltana melkoisen myöhään käyttäytyi äitini jokseenkin omituisesti. Vähän päivällisen jälkeen hän lähti ulos, selittäen menevänsä katsomaan jotakin kylässä sairaana viruvaa vanhaa miestä. Äitini ei millään tavoin kovin paljoa huolehdi sairaista vanhuksista, olivatpa ne sitten miehiä tai naisia, ja minua kummastutti, että hän näki niin paljon vaivaa tässä erikoisessa tapauksessa. Hän meni ja oli poissa jonkun aikaa -- niin kauan, että isäpuoleni, jonka huomiokyky tavallisesti on mahdollisimman heikko, pani sen merkille ja kehoitti minua lähtemään vanhuksen majalle noutamaan äitiä takaisin. Minä menin -- äiti, niin minulle kerrottiin, oli ollut siellä, mutta viipynyt vain muutamia minuutteja. Poistuin sieltä ja kohtasin hänet lähellä porttiamme; hän selitti kerran ulkona ollessaan pistäytyneensä katsomassa eräitä toisia vanhuksia -- mikä ei suinkaan ole todennäköistä, koska kaikilla iäkkäillä alustalaisillamme on tapana paneutua makuulle kello kahdeksan. Jo silloin epäilin jotakin, mutta en tietänyt, mitä."

"Jatkakaa!" kehoitti Maythorne tyynesti. "Kertokaa meille kaikki!"

"No niin, eilen illalla toistui sama temppu", puhui Sheila edelleen. "Äiti lähti kotoa, ilmoittaen meille saman syyn, ja oli poissa vieläkin kauemmin. Herra Elphinstone, joka oli vilustunut hieman, paneutui makuulle, ja sitten tein minä samalla tavoin. Vihdoin kuulin äidin palaavan; lähdin aamupuvussani ja yötohveleissani katsomaan, voisinko jollakin tavoin auttaa häntä. Ja juuri silloin tein erään havainnon. Pyydän, ettette luulisi minun vakoilleen ettekä kuunnelleen oven takana -- en tehnyt kumpaakaan: kaikki kävi sattumalta. Äiti oli sisemmässä kirjastossa; näin hänet verhojen välitse, jotka eroittivat sen isosta kirjastohuoneesta. Keskellä lattiaa olevalla pöydällä paloi pieni lamppu; hän seisoi pöydän ääressä, tarkastaen paperiarkkia. Ja -- en tiedä, oliko se innoitettu näkemys vai mikä -- mieleeni välähti, että hänen lukemansa paperi oli kadonnut jälkisäädös! Sitten -- no niin, sitten pidin häntä silmällä -- sen tunnustan. Hän luki paperin lävitse, taittoi sen kokoon, katsahti ympärilleen, siirtyi kirjahyllyn luo ja pisti paperin nurkassa olevan paksun, isokokoisen teoksen -- Draken _Eboracumin_ -- väliin. Sitten poistuin -- mutta en nukkunut. Tiesin, että oli pahaa tekeillä. Olin varma, ehdottoman varma siitä, että äitini kädessä näkemäni paperi oli jälkisäädös, mistä ja miten hän sen sitten lieneekään saanut! Ja keskellä yötä nousin vuoteestani, menin kirjastoon suoraan teoksen luokse, otin paperin sen välistä pimeässä ja raapaisin sitten tulta tikulla. Yksi vilkaisu luonnollisestikin riitti. Panin paperin takaisin ja palasin vuoteeseeni. Mutta uni oli karkonnut silmistäni. Minusta tuntui -- oi, en tiedä, miltä minusta tuntui. Ilkeä rikos oli tekeillä -- lähellä minua. Vaikka hän olikin oma äitini, niin mikä oikeus hänellä oli pitää jälkisäädöstä hallussaan? Mistä hän oli sen saanut? Ja millä keinoin? Oliko hän sekaantunut -- en tohtinut ajatella, mihin hän oli saattanut sekaantua. Mutta yhdestä asiasta olin varma -- jos jälkisäädös jäisi hänen huostaansa, niin hän todennäköisesti tuhoaisi sen, ja sitten -- niin, sitten tapahtuisi monenlaista, mitä en soisi tapahtuvan. Ja siispä päätin itse käydä ohjaksiin. Nousin makuulta varhain -- paljon ennen kuin kukaan muu, edes palvelijatkaan, oli liikkeellä. Varustauduin matkalle, otin jälkisäädöksen, hypähdin polkupyörälleni ja lähdin Black Gillin asemalle -- oli vielä pimeä, kun lähdin. Pääsin Carlisleen -- ja sitten tietystikin oli tie selvänä Lontooseen. Nyt on jälkisäädös teillä!"

Maythorne, joka oli istunut koko ajan, antaen wiskynsä ja soodansa olla maistamattomana kyynärpäänsä lähellä, tarttui äkkiä lasiinsa ja kumarsi Sheilalle enemmän kuin muodollisen kohteliaasti.

"Olette rohkea nainen!" hän kehui, silminnähtävän ihailevasti. "Ainakin osaatte toimia empimättä. Niinpä niin! Tämä on kummallinen tarina, Holt. Mitä te siitä arvelette?"

Olin miettinyt ankarasti Sheilan kertomuksen viimeisen puoliskon aikana. Kenties ajatukseni juoksivat vanhanaikaisia ja sovinnaisia uria, mutta sanoin mitä ajattelin.

"Ehkä", vastasin, "rouva Elphinstone voisi antaa täysin asiallisen ja pätevän selityksen siitä, miten jälkisäädös joutui hänen haltuunsa."

Sheila pyörähti minuun päin salamannopeasti.

"Mervyn!" hän huudahti. "Mielestäsi olisi minun kaiketi pitänyt kysyä sitä häneltä, ennen kuin varastin jälkisäädöksen ja karkasin -- sinun luoksesi!"

"Ei -- ei!" sopersin. "Minä --"

"Mutta minä uskon, että ajattelit niin!" kivahti hän. "Olisinpa totisesti ollut typerä, jos olisin antanut hänen edes aavistaa, että tiesin sen olevan hänen tallessaan! Olen varma siitä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin ilmaissut tietäväni, mitä oli piilossa kirjan välissä!"

"Mitä sitten?" kysyin.

"Hän olisi polttanut sen silmieni edessä", vastasi Sheila. "Tiedän sen! Ja kun sen tiesin, en voinut tehdä muuta kuin toimittaa paperin varmoihin käsiin."

"Neiti Merchison on oikeassa", sanoi Maythorne. "Se oli ainoa mahdollinen keino. Ja nyt on jälkisäädös tässä; huomenaamulla luovutan sen Crolelle. Kuten Holt huomautti, saattaa äidillänne olla täysin hyvä selitys siitä, kuinka hän sai paperin huostaansa. Mutta asian näin ollen toimitte niin hyvin kuin voitte. Nyt on tämä lähes miljoona puntaa koskeva jälkisäädös varmassa tallessa!"

Sheila ponnahti äkkiä pystyyn ja alkoi napittaa avaraa takkiaan.

"Sitten on kaikki kunnossa", hän virkkoi. "Ainakin olen minä suorittanut vähäisen osuuteni -- ja nyt poistun -- minun pitää saada nukkua tänä yönä."

"Minne aiot mennä?" tiedustin, samalla kun Maythorne ja minä nousimme seisomaan. "Minne mennetkin, on sinun sallittava minun saattaa sinut sinne."

"Varsin mielelläni", vastasi hän puolittain välinpitämättömästi. "Lähden vanhan koulutoverini Rhoda Apperleyn luokse. Hänellä on oma vuokra-asunto Ashingtonin rakennusryhmässä Maida Valessa. Sähkötin hänelle Carlislesta tulevani tänä iltana hänen luokseen. Minulla ei ole mitään hätää -- mutta voithan hankkia ajurin ja ajaa sinne kanssani, jos haluat."

"Entä huomenna?" kysyi Maythorne, luoden Sheilaan merkitsevän silmäyksen. "Entä huomenna?"

"Sitä harkitsen huomisaamuna", vastasi tyttö.

"No niin, sallikaa Holtin huomenna aamulla käydä noutamassa teidät toimistooni!" jatkoi Maythorne. "Myöskin Crole saapuu sinne kello kymmenen, ja siellä sukeutuu teistäkin mielenkiintoinen keskustelu. Muuten on taskussani eräs esine, jonka tahtoisin näyttää teille, ennen kuin nyt lähdemme, neiti Merchison. Tulkaahan valon ääreen!"

Sitten hän äkkiä otti jostakin sisätaskustaan esille vanhanmallisen, hienoon, kuluneeseen hopeakehykseen upotetun komean rintaneulan, laskien sen lampun kirkkaasti valaisemalle pöydälle. Sen tehdessään hän vilkaisi minuun merkitsevästi ja silmäili sitten tarkkaavasti Sheilaa.

"Oletteko koskaan ennen nähnyt tuota?" hän kysyi. "Muistelkaa!"

"En!" vastasi Sheila. "En koskaan! Kenen se on ja mikä se on?"

Maythorne otti koristeen käsiinsä ja alkoi hypistellä sitä. Käännettyään sen toisin päin hän osoitti takapuolella olevaa neulaa, joka oli huomattavasti kulunut ja sopi löyhästi renkaaseensa.

"Se tipahtaa helposti naisen puvusta", hän puheli. "Tuo neula on kulunut melkein poikki. Kehys on kaunista, vanhaa hopeata, hyvin vanhaa, ja paikoitellen jo kovin ohut; kivet ovat parasta kameata, läpikuultavaa ja hienoväristä. Sitä on aikoinaan pidetty arvokkaana rintaneulana, ja se on epäilemättä ollut jonkun hyvässä asemassa olevan henkilön omaisuutta. Ja löysin sen Reiver's Denistä, läheltä sitä paikkaa, mistä Mazaroff-vainajan ruumis tavattiin."

Tämän sanoessaan hän tarkasti Sheilaa vieläkin tutkivammin. Tyttö loi häneen nopean, kysyvän silmäyksen, siirtäen sitten katseensa rintaneulaan. Maythorne otti neulan ja pani sen takaisin taskuunsa.

"Siis mikäli muistatte, ette ole nähnyt sitä milloinkaan?" hän virkkoi. "En milloinkaan!" toisti Sheila.

Pian senjälkeen menimme kaikki kolme portaita myöten kadulle. Hankin ajurin. Sheila ja minä nousimme rattaille. Vielä kerran kehoitettuaan meitä saapumaan toimistoonsa kello kymmenen seuraavana aamuna Maythorne toivotti hyvää yötä ja erosi meistä. Me lähdimme ajamaan Maida Valeen. Piccadilly-aukion tulvivassa valossa käännyimme katsomaan toisiimme. Äkkiä hän naurahti arkailevasti.

"Mervyn", hän kysyi, "tulitko -- tulitko iloiseksi nähdessäsi minut?"

"Onko minun tarpeellista vastata", sanoin, "jos kerron ajatelleeni sinua koko illan."

"Se oli kaunis vastaus", virkkoi hän nauraen. "No niin, ei puhella enää -- keskustelemme huomenna, ylihuomenna tahi jonakin muuna päivänä. Mutta saat pitää kättäni omassasi, kunnes pääsemme perille, jos tahdot."

Pidimme toisiamme kädestä -- äänettöminä -- koko matkan Maida Valeen saakka. Saatoin hänet perille asti ystävänsä asuntoon ja palasin sitten samalla ajurilla. Aprikoin tietystikin -- aprikoin... mitä oli tulossa?

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kadonnut mies

Olin jälleen Ashingtonin rakennusryhmässä seuraavana aamuna kohta kello yhdeksän jälkeen, ja puoli kymmenen Sheila ja minä kävelimme Edgware-tietä pitkin matkalla Maythornen toimistoon. Oli kaunis, pirteä, syksyinen päivä, mutta se ei saanut meitä kävelemään sensijaan että olisimme ajaneet tuon kolmen kilometrin taipaleen Maida Valesta Conduit-kadulle. Luullakseni oli meillä kummallakin tunne, että tahdoimme olla yhdessä mahdollisimman kauan ja nauttia vapaudestamme täysin siemauksin. Siellä Lontoon väkirikkailla kaduilla olimme niin yksin, ettemme olisi voineet olla sillä tavoin kahden kesken Marrasdalen autioilla nummilla, ja se tunnelma oli meille yhtä uusi kuin viehättäväkin. Mutta tiesin, ettei sitä voinut kestää kauan, emmekä olleet ehtineet pitkälle, kun Sheila jo lausui ääneen sen, mitä minä ajattelin.

"Mervyn, minun on matkustettava takaisin, ymmärräthän", hän puhkesi puhumaan. "Olen suorittanut asiani, jonka tähden tulin -- antanut sinulle jälkisäädöksen -- ja nyt minun on palattava kotiin -- pian onkin -- saamaan ripitykset. Äitini on tietysti jo aikoja sitten arvannut, mitä on tapahtunut. Ja -- siellä puhkeaa ankara myrsky."

"Myöskin minun on lähdettävä takaisin sinne", virkoin. "Samoin lähtee sinne Maythorne -- ja kenties Crolekin. Emmekö voisi kaikki matkustaa yhdessä? Ja sitten --"

"Muka tukemaanko minua?" keskeytti hän nauraen. "Se ei minua pelastaisi. Saan kestää kiihkeimmän neljännestunnin, mitä minulla on eläissäni ollut. Ja minulla on ainoastaan yksi vastaus puolustuksekseni -- eikä sitä ole hauska sanoa äidille -- voin nimittäin kysyä häneltä, mitä hän aikoi tehdä jälkisäädökselle ja miten hän oli saanut sen. Ja jos tunnen hänet oikein, niin hän ei sitä ilmaise."

Kielelläni pyöri huomautus, että rouva Elphinstonen otaksuttavasti oli pakko se ilmaista, tahtoipa hän tai ei, mutta maltoin mieleni.

"Saattaa tapahtua jotakin, ennen kuin olemme niin pitkällä", sanoin. "Asia on niin, ettemme, ei kukaan meistä, tiedä, asiain kehittymistä. Ainakaan en minä tiedä! Maythorne väittää, että kaikki kyllä selviää ja että siitä sukeutuu hirvittävä yllätys. Minusta taas tuntuu siltä kuin en osaisi lainkaan kuvitella, mitä on lähinnä tulossa."

"Saattaa sattua mitä hyvänsä", myönsi Sheila. "Tällaisissa jutuissa pitää kai olla valmis kaikkeen eikä saa hämmästyä mistään."

Ja juuri sillä hetkellä olikin yllätys meitä hyvin lähellä. Olimme astelleet Edgware-tietä myöten Church-kadulle asti; siellä oli liike sekä kadulla että käytävillä vilkasta, sillä tie on valtaväylä ja liikkeissä työskentelevät henkilöt riensivät sitä pitkin maanalaisille rautatieasemille. Äkkiä Sheila pysähtyi kuin kivettyneenä ja tarttui käsivarteeni. Pyörähdin häneen päin ja näin hänen ikäänkuin lumottuna tuijottavan muutamien metrien päässä olevan tupakkamyymälän avoimeen oveen.

"Mervyn!" hän kuiskasi. "Parslave -- meni tuonne sisälle!"

Myöskin minä jäin tuijottamaan epäillen.

"Parslave!" huudahdin. "Marrasdalesta kadonnut mies? Se on mahdotonta."

"Sanoinhan, että Parslave meni äsken tuohon myymälään -- tupakkamyymälään! Parslave! Luuletko, etten tunne Parslavea! Tunnen hänet yhtä hyvin kuin oman äitini! Parslave on tuossa myymälässä! Tule takaisin!"