Part 10

"No niin", vastasi Frobenius, "sovimme, että kohtuullinen hinta oli satakuusikymmentätuhatta puntaa."

VIIDESTOISTA LUKU

Äsken rikastuneet

Vaikka jalokivikauppias lausuikin tämän tavattoman rahasumman yhtä rauhallisesti kuin vihanneskauppias mainitsee karviaismarjojen käyvän markkinahinnan, emme me muut olleet ihan yhtä tyyniä, ja Crolelta pääsi hämmästyksen huudahdus.

"Satakuusikymmentätuhatta puntaa kahdesta timantista! Hohoo! Se on poikkeuksellista, eikö olekin?"

"On pidettävä mielessä, että nämä timantitkin olivat poikkeukselliset", huomautti Frobenius huulillaan ylemmän tiedon levollinen hymy. "En tosin nähnyt kuin yhden. Mutta myyjä vakuutti, että toinen on yhtä komea, jollei komeampi. Sellaista paria ei tuoda markkinoille joka päivä, ei joka vuosi, kenties ei kertaa miespolven aikana. Sopimamme hinta oli kohtuullinen -- ei vähääkään liioiteltu."

"Olisitteko maksanut sen itse?" kysyi Maythorne terävästi.

"No niin", vastasi jalokivikauppias, "olisin antanut kymmentätuhatta vähemmän."

"Ja olisit kai ollut jotakuinkin varma sievoisesta voitosta, vai mitä?" virkkoi Crole.

"Kyllä olisin voittanut", myönsi Frobenius. "Mutta timanttejahan ei tarjottu minulle. Olin ainoastaan arvostelemassa."

"Mitenkäs kävi?" tiedusti Maythorne. "Syntyikö kauppa?"

"Sitä en tiedä", vastasi Frobenius. "Käsitin, että kun olin sopinut myyjän kanssa kohtuullisesta hinnasta, olin täyttänyt tehtäväni, ja jätin myyjän ja ostajan pohtimaan asiaa. Sain sen vaikutelman, että sir Samuel otaksuttavasti ostaa."

"Etkö ole kuullut mitään senjälkeen?" kysyi Crole.

"En. En ole nähnyt sir Samuel Leekeä enkä lady Leekeä sen iltapäivän jälkeen", selitti jalokivikauppias. "Enkä luonnollisesti ole tavannut sinisten timanttien myyjää. Mutta minusta tuntuu varmalta, että hän on sama mies kuin sanomalehdissä kuvattu Mazaroff."

"Mielestäni ei sitä juuri voi epäillä", virkkoi Crole. "Ja nyt meidän olisi parasta päästä Leeke-herrasväen puheille", hän jatkoi, katsahtaen minuun ja Maythorneen. "Minkälaisia ihmisiä he ovat?" hän kysyi, kääntyen kertojamme puoleen.

Frobenius hymyili ja loi meihin tuttavallisen katseen.

"No niin!" hän alkoi. "He kuuluvat ihmisluokkaan, jota ei ollut -- ei ainakaan huomattavassa määrin -- ennen sotaa. Äsken rikastuneita! Olen kuullut, että mies oli seka- tai ruokatavarain kauppias jossakin pohjoisessa, ansaitsi sodan alkuvuosina äärettömän omaisuuden tavarahankinnoilla ja samalla edisti vapaaehtoisten värväystä paikkakunnallaan. Siitä hän sai arvonimen, joita on niin tuhlaavasti jaeltu, ja hänestä pöyhistyi sir Samuel. Hyvänluontoisia, ystävällisiä, yksinkertaisia ihmisiä, joilla on enemmän rahaa kuin osaavat käyttää. Se siitä."

"Meidän on mentävä heitä tapaamaan", sanoi Crole. "Park Lane, niinhän se oli?"

Frobenius ilmoitti meille sir Samuel Leeken tarkan osoitteen ja poistui. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta Crole ja minä katsoimme kumppaniimme.

"No?" virkkoi Crole. "Mitä kysymystä Maythorne hautoo?"

Maythorne nosti katseensa pöytäliinan kuviosta, jota myöten hän oli koneellisesti liikuttanut sormeaan.

"Tällä hetkellä on vain yksi kysymys tärkeä", hän vastasi. "Myikö Mazaroff timantit sir Samuel Leekelle."

"Juuri siitähän aiomme ottaa selvän", huomautti Crole. "Yksinkertainen kysymys! Ja --"

Maythorne keskeytti hänet, luoden meihin merkitsevän silmäyksen.

"Niin! Ja helposti vastattu -- epäilemättä. Mutta -- jollei hän myynyt --"

"Entä sitten?" kysyi Crole.

Maythorne nousi seisomaan, tehden päättävän liikkeen.

"Siinä tapauksessa ovat ne luullakseni Armintradella. Ja meidän on todistettava se! Vähäpuheinen mies, tuo Armintrade, se on ilmeistä -- niin salaperäinen kuin kukaan. Ja olemmeko saaneet vähäisintäkään vihjausta siitä, mitä haluamme tietää -- että hän ja Mazaroff kohtasivat toisensa ensimmäisenä päivänä Mazaroffin ja Holtin saavuttua Lehtokurppaan?"

"Siellä täytyy olla joku ihminen, jonka tiedossa on, mitä Armintrade hommaili sinä päivänä", sekaannuin minä puheeseen. "Hän on Courthopen vieras -- Courthopen pitäisi se tietää. Ja lisäksi tohtori -- Eccleshare. He ovat kai kaikki kolme olleet yhdessä -- metsästämässä. Heidän molempien täytyy olla selvillä siitä, missä Armintrade oli."

"Miten luulette saavanne heidät puhumaan -- jos Armintrade kerran on heidän ystävänsä?" huomautti Maythorne. "Sikäli kuin Lehtokurpassa kuulin ja näin, pitävät he kumpainenkin asiat omina tietoinaan. Mutta jotakin on meille selvinnyt täällä -- ja se kaikki viittaa Armintradeen. Ja nyt sir Samuelin luokse ja taaskin askel eteenpäin!"

Otimme Holbornilla ajurin, joka kyyditsi meidät Park Lanelle; siellä pysähdyimme upean talon edustalle. Ovella oli meitä vastassa palvelijoita, joiden liverit olivat huomattavasti upeammat kuin on tavallista. Samoin oli kaikki muukin liioitellun loistavaa, osoittaen, että sir Samuel ja lady Leeke koettaessaan tuskaisen huolellisesti osua oikeaan kohtaan olivat alituisesti ampuneet yli maalin. Se huone, johon meidät opastettiin, sitten kun olimme lähettäneet käyntikorttimme isäntäväelle, näytti siltä kuin olisi jollekulle ensiluokkaiselle verhoilijalle annettu avoin valtuus sisustaa se oman tahtonsa ja mielikuvituksensa mukaan. Myöskin näytti siltä kuin ei huonekaluihin olisi kajottu eikä niitä kertaakaan käytetty, sitten kun verhoilijan miehet olivat sijoittaneet ne paikoilleen. Koko huone muistutti huonekalunäyttelyjen mallikalustoa ja oli selvästi aiottu pikemminkin näytettäväksi kuin käytettäväksi. Crole jupisi purevasti, että tuolit olivat liian suurenmoiset istuimiksi, ja jäimme kaikki seisomaan, katsellen kultakelloja, rajattoman kalliita porsliiniesineitä ja nähtävästi hyvin arvokkaita tauluja, kunnes pieni, pulleaposkinen, pyylevä mies, jolla oli tuuheat viikset ja kasvot hymyssä, tulla lyllersi sisään, toisessa lihavassa kädessään puoleen väliin poltettu sikaari ja toisessa käyntikorttimme.

"Arvaan, mitä varten olette tulleet!" hän huudahti, luoden säteilevän silmäyksen vuorotellen meihin kaikkiin. "Mazaroffin juttu! Olen lukenut sen kaiken sanomalehdistä ja huomannut myöskin nimenne, samat, jotka ovat käyntikorteissanne -- juuri niin. No, ja kuka teistä on kukin? Herra Crole? Juuri niin. Herra Holt? Juuri niin. Herra Maythorne -- tietysti. Ja kun nyt tunnemme toisemme, niin mistä on kysymys, hyvät herrat?"

"Meillä on kaiketi kunnia puhutella sir Samuel Leekeä?" lausui Crole hyvin kohteliaasti.

"Niin on sir! Se olen juuri minä, sir Samuel Leeke, Bathin ritarikunnan jäsen, omassa hahmossani", vastasi isäntämme rattoisasti. "Enkä toivoakseni menettänyt saadessani hiukan pontta nimeeni! Mutta tämä Mazaroffin juttu -- totisesti, se on kummallinen pulma -- vai mitä?"

"Olette siis perehtynyt siihen, sir Samuel", sanoi Crole. "Tunnetteko asiain kulun tarkoin tähän saakka?"

"Kukapa ei olisi siihen perehtynyt?" huudahti sir Samuel. "Tietystikin minä ja puolisoni luemme kaikki, mitä vain osuu eteemme. Viimeksi tänä aamuna hän virkkoi minulle: 'Sam!' hän sanoi. 'Totta totisesti tulee joku puhuttelemaan meitä tämän jutun johdosta!' Ja siinä te olette! Mutta -- tulkaahan tänne, hyvät herrat! Sitten lady Leekekin kuulee kaikki sanottavanne -- naiset, kuten tiedätte, ovat uteliaita, ja uutiset ovat parhaita, kun ne on saatu alkuperäisestä lähteestä. Tätä tietä!"

Seurasimme sir Samuelia vastaanottosalin kylmästä loistosta toiseen pienempään, vähemmän muodolliseen ja mukavampaan huoneeseen, jossa lady Leeke istui roihuavan takkatulen ääreen sijoitetussa pehmeässä nojatuolissa, koettaen ratkaista jotakin ajanvietetehtävää. Hän oli yhtä pyylevä kuin puolisonsakin; hänen pukunsa oli uusimman muodin mukainen, ja hänellä oli useita sormuksia sormissaan; olin heti huomaavinani, että hän oli älyllisesti jonkun verran terävämpi kuin sir Samuel, ei aivan yhtä avoin ja äärettömän paljon valppaampi. Hän arvioi meidät kaikki sillä aikaa, kun meidät muodollisesti esiteltiin hänelle, ja ohjasi meidät vastassaan oleviin tuoleihin, joten valo sattui meidän kasvoihimme, mutta hänen piirteensä olivat varjossa.

"Arvasinhan, että meiltä tultaisiin tiedustelemaan", hän virkkoi hieman teennäisesti. "Huomautin siitä sir Samuelille tänä aamuna."

"Mainitsin siitä heille äsken", ilmoitti sir Samuel, joka vieraanvaraisesi kumartuneena ojensi sikaarikoteloaan vuorotellen kullekin meistä. "Mutta minulla ei totisesti ole vieläkään aavistusta siitä, mikä heidät tänne toi. Kukaan ei luullakseni tiedä, että hieroimme kauppaa Mazaroffin kanssa. Mazaroff lienee kaiketi puhellut siitä. Mutta miten saitte kuulla meistä?"

"Hyvä sir Samuel", vastasi Crole juhlallisesti, "salaisuuksissakin on vielä salaisuuksia! Teidän asemassanne oleva ja maailmaan niin hyvin tutustunut mies ymmärtää minua, kun sanon, että tämä on suuri asia. Olette jo lukenut siitä melkoisen paljon -- no niin, lyhyesti sanoen, mitä voitte kertoa meille?"

Sir Samuel istui vaimonsa lähellä olevaan tuoliin ja hieroi käsiään polviaan vasten; minusta näytti, että hän suuresti nautti kertomisesta.

"No niin, luullakseni voin puhua suoraan", alkoi hän, vilkaisten lady Leekeen. "Eikä minulla olekaan paljoa kertomista. Herra Mazaroff kävi täällä eräänä päivänä ja esitteli itsensä mieheksi, joka oli harjoittanut laajaa timanttien ja muiden sellaisten kauppaa Etelä-Afrikassa. Hän mainitsi kuulleensa, että lady Leeke mahdollisesti ostaisi, jos hänelle tarjottaisiin poikkeuksellisen kauniita timantteja, ja oli arvellut lady Leeken haluavan nähdä erikoisen komeata näytettä, jonka hän oli saanut hankituksi. Sitten hän ilmoitti, että hänellä oli kaksi hyvin kaunista ja harvinaisen sinistä timanttia, ja otti esille yhden."

"Vain yhdenkö?" kysyi Maythorne.

"Vain yhden. Toisen", jatkoi sir Samuel, "hän kertoi olevan asiamiehensä, Courthopen pankissa toimivan herra Armintraden, hallussa; tämä oli sillä hetkellä poissa kaupungista, lomalla -- metsästämässä herra Courthopen seurassa Northumberlandissa. Hän väitti tapaavansa herra Armintraden varsin pian, sillä hän aikoi muka lähteä automatkalle sinnepäin ja sanoi saavansa häneltä sisartimantin."

"Jollei!" keskeytti lady Leeke. "Siinä oli jollei."

"Niin oli", myönsi sir Samuel. "Niin -- jollei Armintrade ollut saanut lopullista tarjousta joltakin toiselta ostajalta -- ensimmäinen sininen timantti oli muka ollut Armintraden huostassa muutamia kuukausia ja hän oli saattanut tavata jonkun henkilön, joka ostaisi molemmat edullisesta hinnasta."

"Te ette siis ostanut sitä?" virkkoi Maythorne.

"Emme -- me emme ostaneet", vastasi sir Samuel. "Soitin tavallisesti käyttämällemme jalokivikauppiaalle Frobeniukselle ja pyysin häntä tänne tarkastamaan Mazaroffilla olevaa timanttia. He puhelivat -- tietystikin ammattikielellä -- ja sopivat siitä, että sellaisen timanttiparin kohtuullinen hinta on satakuusikymmentätuhatta puntaa. Frobeniuksen poistuttua päätimme, Mazaroff ja minä, että jollei hänen asiamiehensä Armintrade ollut saanut parempaa tarjousta eikä tehnyt sinisistä timanteista sopimusta, piti Mazaroffin ottaa toinen jalokivi Armintradelta ja Lontooseen palattuaan näyttää minulle ja lady Leekelle molemmat. Jos sitten päättäisimme ostaa ne, niin saisimme ne äsken mainitsemastani hinnasta. Ja luonnollisesti", lopetti sir Samuel, silmäillen vuorotellen meitä kaikkia, "päättyi kaikki siihen. Senjälkeen emme ole nähneet kumpaakaan timanttia."

"Näittekö Mazaroffia tämän ensimmäisen käynnin jälkeen?" tiedusti Maythorne.

"Niin, kyllä näimme", vastasi sir Samuel empimättä. "Hän oli herttainen, hauska seuramies, ja pyysimme häntä päivälliselle luoksemme. Hän tuli -- se oli kai seuraavana iltana, Maria?"

"Ei, vaan sitä seuraavana", vastasi lady Leeke.

"Hän oli siis päivällisellä luonanne", sanoi Maythorne. "Oliko teillä muita vieraita?"

"Ei, ei sinä iltana", vastasi sir Samuel. "Olihan tosin lady Leeken veljenpoika, nuori Jim Mallison -- mutta häntä emme pidä vieraana. Ketään muuta ei ollut."

"Oliko silloin vielä puhetta timanteista?" kysyi Maythorne.

"Jonkun verran kyllä", virkkoi sir Samuel. "Mutta ei paljoa. Hän näytti sitä meille taaskin. Se oli hänen taskussaan, käsitättehän. Mutta silloin oli keskustelulla seurustelusävy -- ei liike-elämän tapainen."

"Oliko se ainoa kerta, jolloin näitte Mazaroffin -- lukuunottamatta ensimmäistä?" tiedusti Maythorne.

"Ei, kohtasimme vielä kerran", vastasi sir Samuel. "Kun olimme kutsuneet hänet päivälliselle, pyysi hän taas meitä puolestaan. Me menimme -- hänen hotelliinsa, Ceciliin. Hän olikin harvinaisen oivallinen isäntä!"

"Vain te ja lady Leeke otaksuttavasti?" huomautti Maythorne.

"Ei. Jim Mallison oli mukana", vastasi sir Samuel. "Hän kutsui meidät kaikki kolme, ja perin hupainen ilta se olikin."

"Oliko silloin puhetta timanteista?" tiedusti Maythorne.

"Ei -- muistaakseni niitä ei lainkaan mainittu. Sopimushan oli tehty, nähkääs. Meidän piti nähdä molemmat Mazaroffin palattua matkaltaan."

"Ettekö nähnyt häntä enää senjälkeen, oltuanne hänen luonaan päivällisellä Cecilissä?" kysyi Maythorne. "Ettekö kohdannut häntä muualla täällä Lontoossa?"

"Emme -- emme ole nähneet häntä emmekä kuulleet hänestä -- ennen kuin nyt sanomalehdistä."

"Entä lady Leeken veljenpoika, herra Jim Mallison muistaakseni?" huomautti Maythorne. "Oletteko kuullut hänen mainitsevan nähneensä Mazäroffin kaupungilla -- sen päivällisen jälkeen?"

Sir Samuel katsahti vaimoonsa.

"En ole kuullut hänen puhuvan siitä", hän vastasi. "Jim liikkuu paljon seurapiireissä ja niin edelleen -- hän on nytkin poissa kotoa, muutoin hän voisi itse ilmoittaa sen teille. Mutta en ole kuullut hänen kertovan, että hän olisi kohdannut Mazäroffin. Oletko sinä, Maria?"

"En -- en ole kuullut hänen mainitsevan sitä", vastasi lady Leeke. "Sitäpaitsi luulen, että Mazaroff oli lähdössä, kun olimme hänen luonaan päivällisellä Cecilissä."

Keskustelumme tämän arvoisan avioparin kanssa supistui jälleen vähäiseksi, ja me poistuimme. Minua halutti kovasti päästä ulkoilmaan: tahdoin ilmoittaa jotakin, mitä en voinut ennen lausua. Niin pian kun olimme päässeet eroon loistavapukuisista palvelijoista, puhkesin puhumaan.

"Kuulkaahan!" huudahdin, tarttuen kumppanieni kyynärvarteen. "Muistattehan, kun tänä aamuna kerroin nähneeni Mazaroffin keskustelemassa -- ensin Huntingdonissa, sitten Yorkissa -- erään minulle tuntemattoman miehen kanssa, jonka Mazaroff kuitenkin ilmeisesti tunsi. No niin -- sen miehen -- juuri saman miehen -- valokuva on lady Leeken uuninreunustalla!"

KUUDESTOISTA LUKU

Koputus oveen

Molemmat seuralaiseni pysähtyivät jääden tuijottamaan minuun -- Crolen kasvoilla oli tavallisen näköinen ällistynyt ilme, kun taas Maythornen silmät välähtivät äkkiä ja kasvot saivat valppaamman ilmeen kuin koskaan sitä ennen olin niillä huomannut; huomautukseni näytti vaikuttaneen häneen kuin valon leimahdus. Sitten hänen eloisa katseensa siirtyi yhtä äkkiä sivulle päin takaisin siihen taloon, josta olimme tulleet.

"Lady Leeken uuninreunustalla oli kaksi miehen valokuvaa", virkkoi hän; "yksi kummallakin puolella tuhannen guinean arvoiselta näyttävää kelloa. Kumpaa niistä tarkoitatte?"

"Sitä miestä, jolla oli jokseenkin heleän värinen, ristiraitainen takki ja pehmeä kaulus", vastasin. "Se oli rintakuva."

"Se oli kellon oikealla puolella", jatkoi hän miettiväisesti. "Nuorehko mies, ilmeisesti vaaleatukkainen ja vaaleaviiksinen. Sekö?"

"Juuri hänet näin joka tapauksessa puhelemassa Mazaroffin kanssa Huntingdonissa ja sitten taaskin Yorkissa", vakuutin. "Tunsin hänet valokuvasta heti."

Seisoimme hetkisen äänettöminä; Crole ja minä tarkkailimme Maythornea. Äkkiä hän lähti liikkeelle; astelimme vähän matkaa Park Lanea pitkin.

"Todennäköisesti hän oli Mallison, sama veljenpoika, josta meille puhuttiin", sanoi Maythorne, ikäänkuin heräten haaveiluista. "Katsotaanpa -- hänen mainittiin olevan lady Leeken veljenpoika, ja sir Samuelin puheista päättäen hän tuntee Lontoon seurapiirit varsin hyvin. No niin, mitä sitten on selvinnyt? Sikäli kuin äsken kuulimme, kohtasi Mallison kahdesti Mazaroffin -- kerran täällä Leeken talossa ja toisen kerran Cecil-hotellissa, kun he kaikki olivat Mazaroffin vieraina. Mallison kuuli puhuttavan sinisistä timanteista ja näki niistä toisen. Jos valokuva on Mallisonin, kuten te väitätte, Holt, niin Mallison on sama mies, jonka näitte keskustelevan Mazaroffin kanssa ensin Huntingdonissa, sitten Yorkissa. Tietääkö Mallison niin ollen mitään tästä jutusta? Siitä on otettava selkoa -- kun saamme Mallisonin käsiimme."

"Sen ei pitäisi olla kovinkaan vaikeata", jupisi Crole.

"Mallisonhan kuuluu olevan matkalla tällä hetkellä", huomautti Maythorne, "jossakin pohjoisessa päin tietystikin, jos Holt tunsi kuvan oikein. Mutta se ei tuota minulle niin kovin paljoa päänvaivaa. Mieltäni kalvaa se, että Mallisonin nimi on jollakin tavoin tuttu -- muistan sen jonkun täällä Lontoossa, West Endissä, verrattain äsken sattuneen tapauksen yhteydessä. Se pyörii aivoissani -- mutta juuri nyt en saa sitä tarkkaan mieleeni. Mallison?"

Hän seisahtui keskelle katukäytävää, jääden hetkiseksi tuijottamaan kiveykseen kädet työnnettyinä housuntaskuihin. Äkkiä hän katsahti meihin, kutsui ohitsemme ajavaa ajuria ja kehoitti meitä nousemaan kanssaan rattaille.

"Tulkaa toimistooni!" hän kehoitti. "Siellä on minulla apulainen -- uskottu konttoristini -- jonka pää on Euroopan terävimpiä ja muisti varmimpia. Hän tietää sen!"

Maythornen toimisto oli Conduit-kadulla, joten pääsimme sinne muutamissa minuuteissa. Halusin kiihkeästi nähdä, millainen paikka se oli, luonnollisesti arvellen, että yksityisetsivän työskentelypaikka on likaisen harmaa ja synkkä. Mutta asianlaita olikin täsmälleen päinvastainen; toimisto oli melkein palatsimainen. Siellä oli etuhuone, jossa kaksi näppärännäköistä neitosta uutterasti naputti kirjoituskoneiden näppäimiä ja vilkas poika ilmeisesti toimi ovenvahtina; sen takana oli sisempi, hyvin upeasti sisustettu huone; siellä istui nuori herrasmies, joka meidän astuessamme sisään luki mukavassa asennossa _Sporting Timesiä_ heittämättä sitä kädestään noustessaan pystyyn kumartamaan meille. Sen takana taas oli ilmeisesti isännän tarkoin yksityinen osasto, huone, jonka turkkilaiset matot, pehmeät nojatuolit, muutamat hienot taulut ja viimeisen kuosin mukainen konttorikalusto teki perin uhkeaksi. Siinä huoneessa kerrottiin epäilemättä kaameita salaisuuksia silloin tällöin, mutta se tapahtui aisteja suuresti viehättävässä ympäristössä.

Tämän huoneen kummassakin päässä oli kirjoituspöytä; sisään tullessamme istui kaukaisemman ääressä nuori mies, joka olisi herättänyt huomiotani, missä hyvänsä olisin hänet kohdannut. Hän oli pienikokoinen mies, melkein höyhensarjalainen, käyttääkseni painijain kieltä, ja hänen hintelän ruumiinsa verhona oli hyvin leveäraitainen tweedkankainen puku; tavallisen kauluksen asemasta hänellä oli metsästysliina, jonka laskoksia piti koossa kultainen, hevosenkengän muotoinen neula; siihen nähden hän olisi voinut olla tallipoikien päämies. Mutta hänessä oli silmäänpistävämpiä piirteitä, jotka tulivat näkyviin heti, kun hän nousi seisomaan ja kääntyi esimiehensä puoleen. Hänellä oli terävin ja omituisin näkemäni sininen silmäpari, tutkivin nenä ja mitä vankimman ja itsepäisimmän leuan yläpuolella perin suoraviivaiset huulet. Mutta nämäkään seikat eivät olleet kukin erikseen eivätkä kaikki yhdessä hänen huomattavimmat piirteensä. Ensinnä kiintyi katse hänen punaiseen tukkaansa, jonka helakka, väärentämätön väri liekkiryöppynä kuvastui himmeän rauhallisia seiniä vastaan siitä huolimatta, että hän piti sitä lyhyeksi ajeltuna, minkä johdosta hänen liian isot, jotensakin suipot korvansa olivat sitäkin selvemmin näkyvissä. En tiedä, mitä Crole hänestä ajatteli -- hän oli epäilemättä nähnyt miehen jo aikaisemmin, kenties useita kertoja -- mutta omassa mielessäni kiteytyi heti nähtyäni hänen eloisa ihonsa, terävä nenänsä ja yleensä valpas olemuksensa hänestä saamani vaikutelma yhdeksi sanaksi. Vainukoira!

Maythorne viittasi meitä istuutumaan rattoisasti räiskivän takkatulen kahden puolen oleviin tukeviin tuoleihin, pani syrjään keppinsä ja käsineensä ja kääntyi sitten konttoristinsa puoleen, joka noustuaan kirjoituspöytänsä äärestä seisoi odottaen.

"Cottingley!" alkoi Maythorne, käyden suoraan käsiksi asiaan ilman esipuheita. "Tunnemmeko nimen Mallison?"

Näin nopean valon välähdyksen punapäisen miehen silmissä -- näytti siltä kuin olisi jossakin niiden takana äkkiä sytytetty lamppu. Suoraviivaisten, ohuiden huulien tiukka ilme heltisi -- mies nyökäytti lyhyeksi ajeltua päätään.

"Kyllä tunnemme. Mallison. James Mallison."

Miehen ääni oli yhtä omituinen kuin ulkomuotokin. Se oli jonkunlainen hillitty, inisevä falsette. Konttoristi tuijotti edelleen Maythorneen, ja tämä nyökkäsi.

"Arvelin sinun muistavan sen, Cottingley. Missä yhteydessä se oli?"

"Welminster-aukion jutussa. Hän ei ollut suoranaisesti siihen sekaantunut, mutta eräs asiakkaamme oli. Mallisonin nimi oli luettelossa. Painoin sen mieleeni. James Mallison -- toimeton henkilö. Osoite on Park Lane. Lady Leeken veljenpoika -- tämä Mallison."

"Entä itse Welminster-aukion juttu, Cottingley? Uhkapeliä, eikö niin?"

"Poliisit pitivät tarkastuksen muutamassa yksityisessä pelipaikassa Welminster-aukion varrella. Noin kolme tai neljä kuukautta takaperin. Pidätettiin kolme-, neljäkymmentä henkilöä. Mallison oli siellä mukana. Oli myöskin naisia. Ylhäisiä naisia. Pelipaikan omistaja tuomittiin suuriin sakkoihin -- hyvin suuriin. Muut -- vieraat -- kuten tavallisesti selvisivät vähällä. Jos muistat, siellä oli myöskin eräs asiakkaamme -- tuli hädissään luoksemme. Ei mitään! Haluatko otekirjan?"

Maythorne taivutti päätään ja ojensi kättään. Konttoristi meni huoneen keskellä olevan ison pöydän luokse, otti jykevän kirjan, joka osoittautui sisältävän sanomalehtileikkeleitä, etsi sivun melkeinpä salaperäisen nopeasti ja ojensi kirjan Maythornelle. Tämä silmäili otetta ja työnsi sitten kirjan Crolelle ja minulle.

"Kas tuossa", hän virkkoi. "Leikkaamme sanomalehdistä kaikenlaisia selostuksia ja juttuja ja liimaamme ne sitten kirjaan vastaisen varalle -- niitä voi joskus sattua tarvitsemaan. Minusta on sellainen järjestelmä perin hyödyllinen, minun muistini ei ole niin mainio kuin tämän Cottingleyn. Tässä, kuten näette, on sanomalehden selostus eräässä West Endin yksityisessä pelihelvetissä toimitetusta poliisitarkastuksesta. Omistaja oli herttainen herrasmies, jolla oli niin paljon ystäviä, sekä miehiä että naisia, vierailemassa luonaan muutamana iltana, että poliisit alkoivat epäillä ja päättivät itsekin käväistä hänen luonaan -- kutsumattomina vieraina. Tuossa on kerrottu, miten kaikki kävi, sekä mainittu huoneistosta tavattujen henkilöiden nimet ja niiden joukossa, kuten näette, on Park Lanen varrella asuva toimeton mies James Mallison -- mistä päättäen herra Mallison asuu tätinsä ja enonsa luona. Mutta ehkä Cottingley tietää sen -- hänellä on tiedossaan koko joukko asioita! Tiedätkö mitään Mallisonista, Cottingley?"

Konttoristi suipisti huuliaan ja liikautti hieman olkapäitään, ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista, että Mallisoniin tuskin kannatti kiinnittää huomiota.

"Hyvin vähän! Nuori kaupunkilainen. Hiukan -- turhamainen. Urheilee -- vähän. Asuu sir Samuelin ja lady Leeken luona. Hänet näkee joskus näiden seurassa, useammin yksin jossakin sir Samuelin autossa. Käsittelee rahaa jokseenkin auliisti -- Leeke-puolisoilla ei ole lapsia. Äskettäin rikastuneita -- sodasta hyötyneitä -- ymmärrättehän. Sanotaan, että tämä Mallison saa periä sir Samuelin varat."

"Ja siinäkö kaikki, mitä tiedät, Cottingley?"

"Siinä kaikki!"

Maythorne viskasi leikkelekirjan takaisin pöydälle.

"No niin, siinä se!" hän sanoi. "Nyt tiedämme Mallisonista hiukan enemmän. Epäilemättä hän on sama mies, jonka kanssa Mazaroff keskusteli Huntingdonissa ja Yorkissa. Eihän se tosin ollut mitään erikoista, mutta se tuntuu osoittavan, että Mallison oli matkalla pohjoiseen. Ja haluaisinpa tietää, kohtasiko hän Mazaroffin enää senjälkeen."

"Miksi niin?" kysyi Crole kummastuneen näköisenä. "Ja missä sitten?"