Part 13

"Neiti Merchison menetteli ainoalla mahdollisella tavalla", keskeytti Maythorne. "Hänen tekonsa oli eittämättä jyrkkä, mutta ainoa mahdollinen. Jos jälkisäädös olisi saanut jäädä teidän taloonne, herra Elphinstone, niin se olisi tuhottu -- se on varma! Ja paras, mitä voitte tehdä, on antaa vaimollenne terveitä neuvoja. Kehoittakaa häntä puhumaan! Pitäkää se mielessänne! Ette te eikä hän näytä oikein käsittävän tosiasiaa -- tämä on murhajuttu! Miksi senvuoksi kujeilla?"

Herra Elphinstone pudisti päätään väsyneesti ja avuttomasti. Hän katsahti meihin kaikkiin, ikäänkuin olisi halunnut puhua, mutta sanoja ei kuulunut, ja äkkiä hän kääntyi, lähtien vaimonsa jäljessä. Maythome sulki oven ja silmäili meitä.

"Arvellette, että olin liian suorapuheinen -- ehkä raaka -- rouva Elphinstonea kohtaan", hän sanoi, "mutta luultavasti ei kukaan teistä käsitä sitä. Katsoen siihen, mitä tiedän -- ja mikä nyt on Crolenkin tiedossa -- ei voi pitää tätä asiaa salassa poliiseilta! Se on mahdotonta. Tiedämme -- poliisit tietävät, että Mazaroff oli murhattuna ryöstetty. Jälkisäädös oli hänen taskussaan. Miten sai rouva Elphinstone sen huostaansa?"

"Yksi seikka näyttää jääneen huomaamatta teiltä ja ehkä kaikilta", puhkesi neiti Apperley äkkiä puhumaan ensimmäistä kertaa. "Luullakseni se olisi voinut johtua Sheilan mieleen, jollei hän olisi ollut niin tavattoman kiivas. Rouva Elphinstone on voinut löytää jälkisäädöksen."

"Miksi rouva Elphinstone ei siinä tapauksessa sanoisi sitä?" vastasi Maythome. "Otaksukaamme, että hän olisi sen löytänyt esimerkiksi nummelta. Miksi hän sitten pitää sen salassa, vaikka tietääkin, miten asiat ovat? Ei -- rouva Elphinstone ei löytänyt jälkisäädöstä! Arvaan tarkalleen, miten asianlaita todellisesti on -- mikä on vikana."

Hänen sävynsä oli niin varma, niin vakaumuksellinen, että kaikki katsoimme häneen.

"Rouva Elphinstone suojaa jotakuta", selitti hän. "Niin on asia! Mutta ketä?" Odottakaa vastausta tai mahdollisia huomautuksia hän taputti minua olalle ja lähti. Minä viivyttelin hetkisen vaihtaakseni pari sanaa Sheilan kanssa ja seurasin sitten häntä. Astelimme vierekkäin käytävässä.

"Luuletteko niin oikein tosissanne, Maythome?" kysyin pysähtyessämme hissin ovelle.

"Tietysti!" huudahti hän. "Puoli silmää ja pieni hitunen järkeä riittävät saamaan kenet hyvänsä siitä ehdottoman varmaksi! Rouva Elphinstone tietää -- _tietää_. Mutta, kuten tuolla sisällä jo mainitsin, ketä hän suojaa? Yksi seikka on varma, Holt. Jollei hän suostu puhumaan, on minun ilmoitettava asia poliisille. Mutta tästä päivästä huomiseen hänellä on miettimisaikaa. Ja sillä välin --"

Hän katkaisi lauseensa äkkiä. Laskeuduimme alakertaan, menimme kadulle ja kävelimme sitten ripeästi pitkin Edgware-tietä. Tiesin, ketä hän tavoitti -- Cottingleytä. Ja Praed-kadulla Cottingley äkkiä ilmestyi eteemme ikäänkuin maasta nousseena.

"Hän on täällä!" ilmoitti Cottingley. "Saapui autolla Euston-asemalta noin kuusi ja kolmekymmentä. Yksin. Olen järjestänyt kaikki yön varalle -- leposijat Johnsonille ja kaiken muun. Toisen miehen näimme kerran aamun jälkeen. Nyt he ovat molemmat talossa. Kaikesta on huolehdittu."

Maythorne nyökkäsi; heidän kuiskuteltuaan keskenään hetkisen Maythorne ja minä poistuimme.

"Tarkoittiko hän, että Eccleshare on saapunut?" tiedustin. "Ja pidetäänkö häntä silmällä?"

"Niin tietystikin, Eccleshare", vastasi Maythorne. "Kukas muu sitten? Pidetäänkö häntä muka silmällä? Niin, häntä -- heitä molempia pidetään silmällä!"

KAHDESKYMMENES LUKU

Avoin valtuutus

Sinä iltana palasin asuntooni Jermyn-kadulle mieli perin pohjin myllerryksissä sen päivän tapahtumien johdosta. Parslaven oleskeleminen Ecclesharen talossa Paddingtonissa, mikä osoitti, että hänen ja Ecclesharen väliset suhteet olivat tavallisuudesta poikkeavat, rouva Elphinstonen saapuminen ja hänen hämmästyttävä välinpitämättömyytensä siitä asemasta, mihin hän oli saattamaisillaan itsensä, Sheilan päättäväinen niskuroiminen omaa äitiään vastaan, se mahdollisuus, että rouva Elphinstone todellakin tiesi jotakin sen miehen murhasta, joka sittenkin oli hänen laillinen puolisonsa -- kaikki nämä seikat olivat enemmän kuin salaperäisiä; ne olivat sielutieteellisen kokoonpanotehtävän toisistaan irroitettuja ja hajalleen sekoitettuja osia.

Näytti toivottomalta yrittää sommitella niitä kokoon, mutta sittenkään kykenin tuskin pidättymään koettamasta sitä. Ja kaiken pohjalla oli kiusallinen epäluulo, joka väkisinkin tunkeutui mieleeni kaikesta vastarinnastani huolimatta, salasiko rouva Elphinstone Mazaroffin murhaajaa? Ja jos niin oli, oliko hän saanut murhaajasta tiedon murhan jälkeen vaiko... sitä ennen? Se oli -- mahdollista. Tuntui varmalta, että Mazaroffilla oli joitakin salaisia puuhia meidän saavuttuamme Lehtokurppaan -- oliko rouva Elphinstone niissä mukana? Olivatko nämä kaikki, jotka olivat olleet erossa niin monta vuotta, kohdanneet toisensa? Oliko rouva Elphinstone vain näytellyt, kun Crole ja minä kävimme hänen puheillaan? Kaikkien näiden mietteiden seassa pisti selvänä esiin yksi tosiasia: rouva Elphinstone oli saanut haltuunsa jälkisäädöksen, joka epäilemättä oli Mazaroffin taskussa silloin, kun murhaaja ampui hänet.

Kaikki tämä kuhisi aivoissani vielä silloinkin, kun seuraavana aamuna kohtasin Maythornen Crolen toimistossa Bedford Rowin varrella. Meidät ohjattiin heti Crolen yksityiseen huoneeseen. Siellä istui Crolen kirjoituspöydän ääressä Herman Kloop moitteettomassa aamupäiväpuvussaan, poltellen valiosikaarejaan. Meidän astuessamme hän katsahti meihin ymmärtävän näköisenä, ja Crole nyökkäsi häneen päin, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa, että sananvuoro oli ensiksi timanttikauppiaalla.

"Uutisia!" virkkoi Crole lyhyesti. "Uusi käänne!"

Istuuduimme ja käännyimme Kloopin puoleen. Kloop otti eloisasti sikaarin hampaistaan ja puhalsi suustaan hyvätuoksuisen savupilven.

"Tulin herra Crolen luokse heti aamiaisen jälkeen kertomaan hänelle tietojani", hän alkoi. "Nyt toistan sen teille. Sain sen tietää eilen illalla -- myöhään, eräältä kauppatuttavaltani. Tällä hetkellä se arvattavasti tunnetaan yleisesti Hatton Gardenissa. Mazaroffin sininen timanttipari on myyty!"

"Kelle?" tiedusti Maythorne.

"Yksityiskohtaisia tietoja ei vielä ole saatavissa", vastasi Kloop. "Mutta se, mitä minulle kerrottiin, pitänee asiallisesti paikkansa. Ne on myyty yhtymälle, johon kuuluu kolme hyvin tunnettua kauppiasta -- hyvin tunnettua meikäläisten piireissä. Hinta olikin huikea", hän lisäsi hihittäen.

"Kuinka suuri?" kysäisi Maythorne.

Kloop hihitti taaskin ja heilautti sikaariaan.

"Kerrotaan -- ja se on varmasti totuudenmukaista -- että se oli kaksisataatuhatta puntaa", hän vastasi. "Ja tietystikin ne ovat sen arvoiset -- ja arvokkaammatkin. Niiden arvo on siksi paljon suurempi, että ostajat saavat sievoisen voiton myydessään ne, kuten he -- myöskin tietysti -- tekevät."

"Frobenius mainitsi -- kuinka paljon se olikaan?" sanoi Crole. "Sama hinta se ei missään nimessä ollut."

"Satakuusikymmentätuhatta puntaa", ilmoitti Maythorne miettimättä. "Pieni ero!" Hän kääntyi uudelleen Kloopiin päin. "No? Entä kuka möi?"

Kloop naurahti, vilkaisten Croleen.

"Tosiaankin! Tärkeä kysymys! Myyjä oli Armintrade. Sitä ei ole lainkaan koetettu salata. Kaupasta puhuttiin peittelemättä. Armintrade -- pankkimies."

"Armintradehan palasi pohjoisesta vasta eilen illalla", huomautti Maythorne. "Missä ja miten tämä kauppa solmittiin?"

"Niin", virkkoi Kloop, "siitä osaan kertoa jonkun verran, mutta en täsmällisiä yksityiskohtia. Luullakseni -- se tapahtui kirjeellisesti. Joka tapauksessa kivet siirtyivät yhtymän omaisuudeksi eilen aamulla, ja keskipäivällä niitä näytettiin harvoille valituille. Kertojani mainitsi minulle, että eräs näkijöistä tarjosi heti ostajille niistä kymmenentuhatta puntaa yli kauppahinnan. Asia on niin -- jos tahdotte sen tietää -- että se timanttipari on neljännesmiljoonan arvoinen."

Maythorne katsahti Croleen; tämä pudisti päätään.

"Meistä on tärkeää vain se", hän huomautti, "että Armintrade möi nämä kivet, jotka olivat Mazaroffin omaisuutta. Tiedämme, että Armintraden hallussa oli niin sanottu Sininen timantti numero yksi ja että Mazaroffilla lähtiessään pohjoiseen oli Sininen timantti numero kaksi. Siispä on Mazaroffin täytynyt tavata Armintrade ja luovuttaa hänelle toinen kivi. Heidän on täytynyt kenenkään tietämättä kohdata toisensa Marrasdalessa."

Maythorne puhutteli taaskin Kloopia.

"Armintraden nimi mainittiin teille avoimesti ja peittelemättä kaupan yhteydessä? Hänestä puhuttiin myyjänä?"

"Kyllä, juuri niin", myönsi Kloop. "Aivan avoimesti."

"Mainittiinko Mazaroffin nimi?"

"Varmasti! Timanttien alkulähteenä."

"Puhuttiinko Armintradesta -- minä hänet mainittiin?"

"Niin, muistaakseni välittäjänä. Mutta se on toisarvoinen seikka -- ainakin siltä näyttää. Pääasia on, että Armintrade on tehnyt kaupan."

"Ja saanut rahat?"

"Ja saanut rahat -- niin juuri!"

Maythorne nousi seisomaan ja alkoi napittaa päällystakkiaan.

"Meillä on vain yksi tehtävä", hän virkkoi, katsahtaen Croleen. "Teidän, Holtin ja minun on heti lähdettävä tapaamaan Armintradea."

"Niinpä niin!" äänsi Kloop hihittäen. "Mutta -- saatte nähdä, että hänellä on kaikki kunnossa."

"Mistä sen päätätte?" tiedusti Maythorne.

"Siitä, ettei kukaan selväjärkinen ihminen suorittaisi sellaista kauppaa avoimen julkisesti, jollei kaikki olisi kunnossa", selitti Kloop. "Ajatelkaa! Kaksisataatuhatta puntaa!"

"Meidän on yhtä kaikki saatava selitys", intti Maythorne. "Mikäli minä käsitän, ovat ne timantit Mazaroffin kuolemasta saakka olleet tämän herra Holtin omaisuutta. Eikö asia ole niin, Crole?"

"Kyllä", vastasi Crole lakoonisesti. Hän nousi pöytänsä äärestä, meni nurkassa olevalle kassakaapille ja otti jostakin sen sisälokerosta pitkulaisen kuoren. "Tässä on jälkisäädös. Vien sen mukaan. Mutta luultavasti herra Kloopin huomautus osoittautuu oikeaksi -- Armintradella on kaikki kunnossa. Ja sillä tarkoitan, että Armintradella oli oikeus kaupan tekemiseen. Yksityiskohtia en osaa arvailla. Mutta -- liikkeelle!"

Ulkona kadulla erosimme Kloopista. Crole, Maythorne ja minä otimme ajurin ja käskimme hänen viedä meidät Courthopen pankille. Crole istui jurona ja miettivänä, hypistellen jälkisäädöstä; Maythornen aivot näyttivät työskentelevän kiihkeästi. Vihdoin hän kohotti päätään.

"Nyt tuntuu olevan selvää, ettei Mazaroffia murhattu timanttien vuoksi", hän mutisi, ikäänkuin hieman harmissaan tästä asioiden uudesta käänteestä. "Enkä taitanut sitä koskaan uskoakaan. Mutta kun asia on siten -- niin minkä tähden hänet murhattiin? Mikä oli vaikutin?"

"Olihan hänellä muassaan paljon muuta arvokasta, kuten tiedätte", huomautti Crole. "Ja meidän on käytävä tiedustelemassa muiltakin ihmisiltä selviydyttyämme Armintradesta, kuten esimerkiksi Ecclesharelta ja tuolta Parslavelta. Väkenne kai pitää heitä tarkoin silmällä?"

"Heidän olisi tunkeuduttava viemäriputkien tahi rotanreikien kautta pujahtaakseen pois miehieni huomaamatta", kerskasi Maythorne. "He ovat varmassa tallessa -- olivat ainakin silloin, kun poistuin toimistostani. Niinpä kyllä, pistäydymme Ecclesharen luona, kun olemme suorittaneet tehtävämme Cityssä. Mutta Armintrade ensin -- se kauppa on saatava täysin selville."

Menimme Courthopen pankkiin yhdessä ja lähetimme käyntikorttimme Armintradelle. Meidät opastettiin viipymättä odotushuoneeseen ja jätettiin sitten hautomaan maltittomuuttamme hyvinkin kymmeneksi minuutiksi. Sitten avautui äkkiä ovi, ja Armindrade itse näyttäytyi ilmeisesti johtokunnan huoneen kynnykselle. Olen jo maininnut, että hän oli ovelapiirteinen, parrakas, ylpeäkäytöksinen mies. Hän näytti vieläkin ovelammalta ja kopeammalta seisoessaan siinä city-puvussaan, silmäillen meitä. Mutta hänen silmänsä hymyilivät -- minusta tuntui hieman ivallisesti -- ja hänen käytöksensä oli ulkonaisesti kohtelias.

"Valitan, että annoin teidän odottaa, hyvät herrat", pahoitteli hän. "Tehkää hyvin ja käykää sisään!"

Astuimme sisään. Armintrade sijoittui kirjoituspöytänsä ääreen ja viittasi meitä istuutumaan sen ympärille asetettuihin tuoleihin. Maythornesta ja minusta hän ei välittänyt paljoakaan, vaan kiinnitti huomionsa asianajajaan.

"No, herra Crole?" hän alkoi. "Miten voin palvella teitä?"

"Voitte antaa meille eräitä tuiki tarpeellisia tietoja, herra Armintrade", vastasi Crole empimättä. "Tiedossanne kaiketi on, että toimittuani herra Mazaroff-vainajan asianajajana täällä Lontoossa olen pyytänyt tämän herra Maythornen tutkimaan hänen murhaansa. Olemme saaneet Kapkaupungista kotoisin olevalta, nykyisin Lontoossa oleskelevalta Mazaroffin läheiseltä henkilökohtaiselta ystävältä tietää, että Mazaroffilla oli kaksi tavattoman komeata timanttia, joista toinen oli hänellä itsellään, kun hän lähti pohjoiseen päin, Marrasdaleen, ja toinen oli ollut Mazaroffin asiamiehen, nimittäin teidän hallussanne muutamia kuukausia. Kloop ilmoitti meille äsken myöskin sen, että te olette myynyt nämä molemmat timantit kahdestasadastatuhannesta punnasta. Pitääkö se paikkansa?"

Armintrade, jonka silmissä oli koko ajan pysynyt ivallinen, tutkimaton hymy, nyökkäsi. "Täsmälleen!" hän vastasi. "Tunnette asian yksityiskohtaisesti."

Crole katsahti häneen ymmärtävästi.

"Suostutteko kertomaan meille koko jutun?" hän kysyi. "Kaikki on selitettynä arvattavasti perin yksinkertaista."

"Todella perin yksinkertaista", vakuutti Armintrade nauraen. "Toimin Mazaroffin asiamiehenä eli kaupan välittäjänä, tai mitä nimitystä haluatte vain käyttää, jonkun aikaa -- tutustuin häneen hoitaessani hänelle menevää kirjeenvaihtoa sen pankin puolesta, jossa aikaisemmin palvelin. No niin, nämä siniset timantit olivat hyvin harvinaiset. Kuten sanoitte, oli toinen niistä jonkun aikaa huostassani. Toisen hän luovutti itse minulle Lehtokurppaan saapumisensa jälkeisenä päivänä."

"Ahaa! Kohtasitte siis hänet siellä?"

"Kyllä, kohtasin hänet siellä!"

"Sopimuksen mukaisesti?"

"Juuri niin -- sopimuksen mukaisesti,"

"Missä nimenomaan?"

"Birnsiden tienristeyksessä puolenpäivän aikaan. Olimme yhdessä vain noin kymmenen minuuttia."

"No? Entä mitä tapahtui?"

"Keskustelimme timanttien myynnistä ja teimme sopimuksen."

"Saanko kysyä, millainen se oli?"

"Kernaasti! Hän myönsi minulle avoimen valtuutuksen."

"Ahaa! Ymmärrän. Avoin valtuutus? Niinpä niin. Teidän piti saada niistä määrähinta, jos tahdoittekin valmisteluaikaa?"

"Luonnollisesti. Mutta näytän teille ehtomme -- ne ovat Mazaroffin kirjoittamat. Hän toi ne minulle valmiiksi allekirjoitettuina. Kas tässä!"

Kirjoituspöytänsä laatikosta hän otti esille kirjepaperiarkin ja ojensi sen Crolelle, joka luki sen tarkkaavasti.

"Selvä on!" sanoi Crole antaessaan paperin takaisin. "Hän antoi teille yhden kuukauden kestävän valtuuden myydä timantit sadastaseitsemästäkymmenestäviidestätuhannesta punnasta. Ja -- te olette ryhtynyt asiaan?"

"Olen ryhtynyt siihen ja myynyt molemmat timantit, kuten mainitsitte, eräälle yhtymälle kahdestasadastatuhannesta. Siinä kaikki!"

Crole nyökkäsi. Sitten hän kumartui hiukan eteenpäin ja katsoi vakavasti Armintradea silmiin.

"Niinpä niin! Entä sitten se valtuussumma? Sataseitsemänkymmentäviisituhatta puntaa? Se olisi tietenkin ollut maksettava Mazaroffille."

"Juuri niin! Erä on Salim Mazaroff-vainajan oikeudenmukaisen perillisen tai perillisten, hänen testamenttinsa saajain ja kaikkien asianmukaisesti oikeutettujen henkilöiden käytettävissä."

Crole osoitti minua.

"Tämä herra Holt on jälkisäädöksen mukaan Mazaroffin ainoa perijä. Hän saa -- kaikki!"

Armintrade naurahti ja hymyili minulle varovan näköisenä.

"Onneksi olkoon, herra Holt!" hän virkkoi. "Mutta -- oletteko siitä varma? Entä ne kummalliset tosiseikat, että Salim Mazaroff olikin sama henkilö kuin Andrew Merchison, että rouva Elphinstone oikeastaan onkin rouva Merchison ja niin edelleen? Sitäpaitsi olen kuullut, että Yorkissa tehty jälkisäädös on kadoksissa."

"Jälkisäädös on tässä!" ilmoitti Crole, ojentaen kirjekuorta. "Voitte lukea sen."

Armintraden kasvonilmeet muuttuivat hänen otettuaan jälkisäädöksen ja luettuaan sen. Hän tarkasti allekirjoitusta huolellisesti ja pitkään, luoden sitten Croleen tarkkaavan silmäyksen antaessaan paperin takaisin.

"Mitä", hän kysyi tyynesti, "mitä te, asianajaja, arvelette tästä jälkisäädöksestä?"

"Että sitä ei voi kumota mikään", vastasi Crole empimättä. "Siitä ei voida nostaa riitaakaan. Kaikki, mitä Mazaroffilla kuollessaan oli, kuuluu herra Holtille. Siis --"

"Siis olen herra Holtille velkaa sataseitsemänkymmentäviisituhatta puntaa", täydensi Armintrade nauraen. "Se sopii! Lähetänkö maksuosoituksen ja paperit teille, herra Crole? Hyvä -- teen sen heti. Onpa hauskaa, että jälkisäädös on löytynyt."

Nousimme kaikki seisomaan. Nyt vasta puhkesi Maythorne puhumaan, kääntyen Armintraden puoleen.

"Ette katsonut tarpeelliseksi saapua todistamaan kuulusteluun?" hän huomautti.

"Mitä ilmoittamista minulla olisi ollut?" kysyi Armintrade. "Mazaroffin ja minun väliset liikeasiat eivät olleet millään tavoin hänen murhansa yhteydessä."

"Oletteko itse muodostanut minkäänlaista otaksumaa hänen murhastaan?" jatkoi Maythorne.

"Olen kaksikin. Toisen mukaan oli häntä saattanut Lontoosta saakka seurata joku, joka tiesi, että hänellä oli toinen sininen timantti muassaan -- hän oli kovin huoleton, ajattelematon mies! Toisen mukaan se oli tavallinen ryöstömurha, jonka suoritti joku hänen Lehtokurpassa kestitsemistään miehistä. Missä esimerkiksi on tuo kadonnut Parslave? Tähän mennessä eivät poliisit luullakseni ole päässeet hänen jäljilleen. Mahdollisesti juuri hän murhasi Mazaroffin, ryösti ruumiin ja livisti. Joka tapauksessa hän on kadonnut."

Maythorne nyökkäsi äänettömänä, ja poistuimme virkkamatta enää mitään.

YHDESKOLMATTA LUKU

Uusia renkaita

Poistuimme äänettömästi ja mutkattomasti, ikäänkuin olisimme olleet hyvin tavallisia vieraita ja käyneet varsin jokapäiväisellä asialla. Mutta ulkosalla, Mincing-kujassa, Maythorne seisahtui ja katsoi kysyvästi Croleen.

"Saitteko varmuuden?" hän tiedusti.

"Mitä siihen tulee -- kyllä", vastasi Crole. "Sitä valtuutta ei voi epäillä -- se on ihan selvä. Mazaroffin omasta käsialasta ja omista ehdoista ei voi päästä mihinkään! Arvelin, että asia olisi siihen suuntaan -- en voinut uskoa, että Armintrade olisi myynyt noita timantteja, jollei hänellä olisi ollut siihen laillista oikeutta. Nyt meidän on vain odotettava hänen maksuosoitustaan luovutussummalle. Saatte nähdä, että se saapuu minulle hänen lupauksensa mukaan -- heti. Ja siihen päättyy jutun se osa."

"No, hyvä -- jos te kerran olette tyytyväinen", virkkoi Maythorne. Asteltuaan muutamia metrejä hän pysähtyi uudelleen. "Toivoisinpa, että tuntisimme hiukan tarkemmin Mazaroffin puuhat toisena päivänä hänen Lehtokurpassa ollessaan", hän jupisi. "Kaikki on epämääräistä, hämärää, epävarmaa -- ja kuitenkin pirahtelee aina jotakin selville. Te ette kai tiedä paljoakaan siitä, mitä hän hommaili sinä päivänä, vai mitä, Holt?"

"En juuri mitään -- en todellakaan mitään", vastasin. "Aamiaisen jälkeen hän ilmoitti minulle haluavansa viettää sen päivän yksikseen. Hän lähti liikkeelle kohta senjälkeen kädessään vankka kävelykeppi ja nenällään siniset silmälasit. Luultavasti hän käytti niitä jonkunlaisena naamarina, sillä milloinkaan muulloin en nähnyt hänellä silmälaseja ja tiesin, että hänen silmänsä olivat harvinaisen hyvät. Hän oli ulkosalla koko päivän -- tapasin hänet vasta illalla. En tiedä, missä hän kävi tai keitä hän kohtasi."

"Hän tietysti tunsi paikkakunnan hyvin", huomautti Maythorne. "Emme voi sanoa, minne hän ei olisi voinut mennä tai ketä hän ei olisi voinut kohdata -- tahi (mikä on perin tärkeä seikka!) mitä sopimuksia hän ei olisi voinut tehdä seuraavan päivän tahi illan varalta."

"Seuraavan päivän hän oli minun seurassani", sanoin, "ainakin jokseenkin koko päivän. Ajelimme autolla ympäristössä -- katselemassa kirkkoja, raunioita ja muita sentapaisia. Hän katosi vasta illalla kello puoli kahdeksan jälkeen."

"Meni epäilemättä tapaamaan jotakuta", mutisi Maythorne. "Ja tapasi kuoleman! No niin -- seuraava tehtävämme koskee Ecclesharea ja Parslavea. Jollemme saa asiaan mitään valaistusta niiltä kahdelta..."

Hän seisahtui, etsien katseellaan ajuria. Hänen antaessaan merkin eräälle, joka oli vähän matkan päässä, puhkesi Crole päätään pudistaen puhumaan.

"Minun luuloni on, että Ecclesharella on meille kerrottavana yhtä selvä tarina kuin äsken kuulimme Armintradelta. Olemme joutuneet pois jäljiltä, Maythorne! Tai oikeastaan emme ole jäljillä olleetkaan. Minulla on sisäinen tunne, ettei Armintrade, ei Eccleshare eikä Parslave tiedä mitään Mazaroffin murhasta eivätkä ole millään tavoin sekaantuneet siihen. Emme ole päässeet kyllin syvälle -- meidän on vielä kaivettava muutamia metrejä."

"Yhtä kaikki käymme ottamassa selkoa siitä, mitä Eccleshare ja Parslave tietävät", vastasi Maythorne. "Ehkä saamme vähän vihiä, pienen viittauksen tahi jotakin sellaista. Kenties", hän lisäsi sijoittuessamme rattaille, "minulla itselläni on hyvin oikeaan osuva käsitys siitä, miten asianlaita on, Crole -- mutta tahdon saada kaikki mahdolliset lisätiedot. Ja haluan tietää, miksi Parslave on virunut kaikessa rauhassa Ecclesharen talossa täällä Lontoossa jutun alusta alkaen. Conduit-kadulle!" käski hän, ajurin sulkiessa ovea jälkeemme. "Aion vain hiukan pistäytyä siellä, ennen kuin jatkamme matkaamme Ecclesharen asunnolle."

Maythornen ehdotuksesta laskeuduimme rattailta Conduit-kadun kulmassa ja astelimme hänen toimistoonsa. Hänen ovensa edustalla oli hieno, silminnähtävästi ihan uusi Rolls-Royce-auto, jonka ohjaajan liveri oli hitusen liian komea. Sen nähdessään Crole hymyili.

"Ylimyksellisiä asiakkaitanne, niinkö, Maythorne?" hän virkkoi pilaillen. "Ainakin joku herttua tahi herttuatar, vai mitä?"

"Aivan päinvastoin, jos tahdotte sen tietää", vastasi Maythorne, joka oli luonut autoon ja sen ohjaajaan terävän silmäyksen. "Tuo on sir Samuel Leeken auto -- tai oikeammin yksi niistä -- ja ohjaajalla on hänen liverinsä. Olenpa melkein varma siitä, kenet tapaamme toimistossamme."

"Kenet?" kysyi Crole. "Lady Leekenkö?"

"Ei -- vaan hänen veljenpoikansa Mallisonin. Tuhat yhtä vastaan siitä! Olen odottanut häntä viime vuorokauden aikana. Käykää sisälle!"

Menimme Maythornen palatsimaiseen huoneistoon. Astuessamme etutoimistoon tuli toinen naiskonttoristi luoksemme.

"Herra Mallison odottaa, haluten puhua kanssanne, sir", hän ilmoitti.

Menimme edelleen Maythornen yksityiseen huoneeseen. Siellä seisoi, silmäillen erästä taulua, sama nuori mies, jonka olin nähnyt keskustelevan Mazaroffin kanssa Huntingdonissa ja Yorkissa; hänen pukunsa oli viimeisen muodin mukainen, silkkihattu takaraivolla ja kädet kauniisti laskostettujen housujen taskuissa. Hän pyörähti ympäri meidän tullessamme sisään, ja hänen vilkkaiden silmiensä välähdys osoitti, että hän tunsi minut. Mutta hän alkoi heti puhua Maythornelle.

"Kas -- herra Maythorne. Minä -- hm -- pistäydyin luoksenne puhumaan -- tuosta Mazaroffin jutusta. Enoni, sir Samuel Leeke, tiedättehän --"

"Tiedän!" keskeytti Maythorne hilpeästi. "Olette kovin ystävällinen, herra Mallison. Istukaa! Herra Crole -- herra Holt."

Mallison istahti ja hymyili minulle.

"Olen nähnyt teidät ennen", hän sanoi. "Huntingdonissa -- Mazaroffin seurassa."

"Ja myöhemmin Yorkissa", täydensin minä.

"Juuri niin, myöskin Yorkissa", myönsi hän. "Omituinen juttu, eikö olekin?"

"Mitä tiedätte siitä, herra Mallison?" kysyi Maythorne. Hän otti savukekotelon kirjoituspöydältään ja pani sen kiertämään. "Tahtoisimme kovin mielellämme saada kaikki mahdolliset tiedot. Ja jos voitte kertoa meille jotakin --"

Mallison etsi virittävää innoitusta savukkeestaan.