Part 2

Etusijalla istuivat Kalle, Frits ja Juhani -- joka oli ajava vankkurit takaisin kotiin -- ja ukko Witt ja ukko Swart istuivat takasijalla, ja koska ukko Witt oli sangen "ruumiikas", niin ei siinä enää ollut sijaa muille, jonka tähden lukkarin täytyi istua matka-arkun kannelle vankkurien perään pitämään eväitä silmällä.

"Olemmeko nyt valmiit?" sanoi Swart katsahtaen olisiko kaikki järjestyksessä, ja kaikki oli järjestyksessä. "No aja päälle sitten, Juhani. Ja te, lukkari, pitäkäät kieli oikein suussa".

Heisaa! aika kyytiä sitä lähdettiin lasten huutaessa ja koirain haukkuessa Swartin pihasta ja ulos avaraan maailmaan.

"Hei, seisahtukaat", huusi ukko Wunderlich, joka seisoi pitäjänvoudin häkki-aidalla, "pyörä lähtee irti!"

"Älkäät vaan hukatko lukkaria!" huusi pitäjänvoudin Frits, joka seisoi aidalla.

Ja pitäjänvouti itse huusi:

"Hyvästi, hyvästi! Sanokaat terveisiä paaville!"

Kuu he ajoivat lukkarin puutarhan ohitse; näkyi pieni valkoinen käsi sen vanhan seljapuun rungon ympärillä ja kukkien ja lehtien välitse näkyivät punoittavat tytön kasvot. Ne oli Dorotean.

Hän seisoi siinä katsellen heidän jälkeensä: kyyneleet valuivat hänen silmistään poskille ja vierähtivät sieltä ales sille pienelle valkoiselle kädelle. Nyt ajoivat vankkurit viimeisen talon ohitse ja hänen kätensä viittasi viimeiset jäähyväiset. Oli kuin jos hänen sydämmensä olisi ollut pakahtumaisillaan, ja hän lankesi polvillensa sen vanhan seljapuun alle ja rukoili hartaasti Jumalaa; hän rukoili hänen puolestaan, jota hän rakasti enimmin maailmassa, ja hänen rukouksensa nousi kuin leivosten laulu ylös taivasta kohden.

Hän palasi takaisin työhönsä, mutta kaikki tuntui nyt niin vieraalta ja kummalliselta hänen ompelussaan. Ompeliko hän morsiuspukuaan vai käärinliinojaan?

Mutta meidän matkamiehemme ne ajoivat iloista kyytiä pois kylästä.

Kun he tulivat erääsen tienhaaraan, sanoi ukko Witt:

"Juhani, ptruu, ptruu! Seisauta vähän! Minä luulen, että olen unhoittanut rahani kotiin".

"Ah", sanoi Juhani, "kuinkas te nyt voittekaan olla niin ajattelematon? Kalle, juokse sinä kotia, mutta älä nahjustele!"

"Niin, tee se, Kalle", sanoi Witt, "minä sanon sinulle missä ne ovat. Katsos nyt, kun sinä tulet kamariin, seisoo siinä kaappi, niinkuin tiedät, vasemmalla nurkassa ikkunan vieressä, -- siitä ei sinun tarvitse pitää väliä -- oikealla siitä, seinän vieressä, on arkku -- sen saat myös antaa olla, sillä eivät rahat ole siinä. Sitten menet sinä pois kakluunin luo, niin, siellä eivät rahat myöskään ole, mutta kakluunin juuressa vasemmalla puolella vähän oikealle, jossa vanha Halli mielellään makaa, ei järin paljon taaksepäin, siellä nostat sinä ylös kiven, ja kun olet nostanut sen, niin siinä alla on avain, sen annat sitten äidille, kyllä hän tietää missä rahat ovat. No ymmärrätkös nyt?"

"Kyllä, minä juoksen nyt," sanoi Kalle.

"Odotas vähän", kiiruhti ukko sanomaan, "vielä sananen! Jollet sinä kohta löytäisi avainta, niin ei sinun tarvitse kauvan etsiä, vaan sano sitten äidille, hän tietää missä se on."

"Kyllä, isä", sanoi Kalle, ja sitten hän nosti ylös takkinsa liepeet ja lensi kirjavana kuin tiklivarpunen tiehensä rahoja noutamaan.

"Se Kalle, se on sentään reipas poika", sanoi lukkari, "lyönpä vaikka vetoa sen päälle, että hän löytää avaimen. Siitä pojasta teillä on iloa, ja niin kauniisti hän osaa puhuakin, varsin kuin kirjasta lukisi".

"Niin", sanoi Swart, "se on aivan oikein, mutta minun tyhmä poikani se istuu kököttää vaan ja tuijottelee osaamatta suutaan avata, aivan kuin pitäjänvoudin Mari. -- No pöllöpää, mitä sinä nyt tuijotat? Vaikka minä sanoisin hänelle senkin seitsemän kertaa missä Belgia on, niin ei hän sittenkään sitä tietäisi".

"Se ei olekaan niin helppoa", sanoi lukkari, "eipä sitä voi häneltä pyytääkään. Täältä Alt-Strelitsiin hän kyllä voisi osata, mutta sieltä ei osaaminen enää olisi niin helppoa. Ainoa minkä voin teille sanoa on, että te ajatte aina oikealle; jos ajaisitte vasemmalle, voisi tapahtua, että tulisitte suoraan Venäjälle".

"Se olisi kauheata", sanoi ukko Swart.

"Taikka Itävaltaan", jatkoi lukkari, "taikka Puolaan, taikka kenties Hinterpommeriin".

"Mutta tiedättekö tuon oikein varmaan, lukkari?" sanoi Swart.

"Sepä oli kysymys", sanoi lukkari pudistaen päätänsä tuon epäilyksen johdosta. "Te saatte asettaa minun mihin tahansa, te saatte sysipimeänä yönä asettaa minut synkkään korpeen, niin panempa vaikka kuinka suuren veikan, että löydän tien, nimittäin jos minulla on muassani kartta. Sitähän minun täytyy lapsillekin opettaa".

"Jaa jaa, Swart", sanoi Witt, "luulenpa että lukkari on oikeassa. Mutta sanokaas, lukkari, tuleeko meidän nyt matkustaa myös laivallakin ja yli aavan veden?"

"Äh, aina sinä hourailet siitä vedestä", puuttui Swart närkästyneenä puheesen. "Eilen et muuta puhunut. Missä se aava vesi olisi? Sen on vaan se tyhmä rekistraattori pannut päähäsi, ja mitäs hän tuntisi näitä seikkoja?"

"Niin", sanoi lukkari, "jos Belgia olisi Amerikassa, mutta silloin te saisitte ajaa yli pitkäin siltain".

Nyt tuli Kalle hengästyksissä takaisin.

"No, Kalle", sanoi Witt, "onko sinulla rahat? Sanoiko äiti muuten mitään?"

"Ei hän mitään sanonut", vastasi Kalle.

"Näitkö sinä minun eukkoni?" kysyi Swart.

"Teillä oli koko porstua täynnä ihmisiä, ja ne juttelivat ja haukkuivat kuin rengaskoirat ja sanoivat, että te olitte vanha pöllö, kun otitte Fritsin kanssanne".

"Siitä en minä pidä väliä. Aja päälle, Juhani."

Ja nyt sitä lähdettiin eteenpäin ulos avaraan maailmaan, mutta ensiksi läpi metsän.

"Niin", sanoi lukkari, "mitä minun taas piti sanomankaan; hauskaa sentään on matkustella, nimittäin kun on rahaa kukkaro täysi. Nuorempana minä olin sangen utelias ja minä kuljeksin ympäri maata, ja hyvin minua otettiinkin vastaan, jos tulin vaikka mihin, sillä tietäkääs, että minä siihen aikaan olin uljas mies ja olin sievän näköinen, ja se on pää-asia. Minä ajoin silloin tavallisesti postivaunuissa ja kannoin kauniita viiksiä, aivan kuin olisin kuulunut sotaväkeen, ja olin helkkarin ylpeä".

"Se on totta, se", sanoi Witt, "ja se on myös parasta".

"Niin, se täytyy myöntää", sanoi ukko Swart ukko Wittille, "että ylpeä oli lukkari".

Ja Swart antoi samalla Fritsille kolauksen niskaan.

"Saakeli sinua, poika, etkö tahdo istua selkä suorassa!"

"Niin", sanoi lukkari, "pitää aina oleman niin suora ja kankea kuin seiväs, ja sitten teidän pitää olla rohkea ja iloinen ja esiytyä uljaalla ryhdillä. Kun teitä kohteliaasti puhutellaan, tulee teidän myös olla höyli, erittäinkin sotaväkeä kohtaan. Te olette esimerkiksi tanssijaisissa; silloin tulee joku aliupseeri ja sanoo: 'Kirottu mies, minä tahdoit tanssia teidän daaminne kanssa!' No, niin erittäin hauskaa tuo ei ole, mutta ei se auta, teidän täytyy kumartaa ja sanoa: 'Kuten käskette, herra korpraali, se on oleva minulle suuri huvi!!' Ja samassa huudahdatte te niin kovaa, että kaikki sen kuulevat: 'Viinuri! Viinuri! kaksi lasia viiniä!' Kun hän sitten tuo teidän daaminne takaisin, sanotte te ujostelematta: 'Suuresti kiitollinen! Se on ollut minulle suuri huvi ja olen rohjennut tilata tänne kaksi lasia viiniä'. Saatte nähdä, että hän juo ne? Mutta ottaakseni toisen esimerkin. Otaksuu, että te menette sisään johonkin kahvilaan tahi muuhun ravintolaan, ja siellä tulee joku porvari teidän luoksenne sanoen: 'Suokaat anteeksi, hyvä herra, te ehkä olette tuttu täällä...?' Silloin te vaan ojennatte vartalonne, pistätte kädet taskuihinne, asetutte hänen eteensä ja sanotte hänelle suoraan vasten kasvoja suurellisesti: 'Mitä? Mitä te tarkoitatte? ja...'"

"Ptruu! ptruu! Juhani!" huusi ukko Witt, "seisauta vähän".

"Mitä nyt on?" kysyi Swart, "miksi hänen pitää seisauttaman?"

"Minä luulen, että olen pudottanut minun tupakkakukkaroni", sanoi Witt, "se oli minulla vielä aivan äsken ja nyt se on poissa".

"Mutta mitä tämä nyt on?" sanoi Juhani, "te ette ensinkään katso perään. Emme me tällä lailla koskaan tule Strelitsiin. Hypätkäät ales", sanoi hän Kallelle ja Fritsille, "ja lähtekäät hakemaan sitä".

Vankkurit seisahtuivat, Kalle ja Frits hakivat tupakkakukkaroa, ja lukkarin piti juuri jatkaman keskeytettyä esitelmäänsä sekä antaman vielä useampia hyviä neuvoja, kun samassa herrasvaunut, joita neljä ruskeata hevosta veti, ajoivat lentävää vauhtia heidän ohitsensa. Tämä nyt oli hyvin kaikki, mutta varsat tuskin olivat ehtineet nähdä vieraat vaunut ja ne neljä hevosta, ennenkuin ne nostivat häntänsä ilmaan ja läksivät laukkaamaan niiden perään.

"Katsokaas varsoja -- ptruu!" huusi Swart niiden perään ja Juhani kiljui: "Ptruu! Ptruu!" itse ukko Wittkin rupesi huutamaan: "Ptruu! Ptruu!", mutta ei siitä apua ollut. Silloin ukko Witt ja ukko Swart hyppäsivät ales vankkurista ja läksivät juoksemaan varsain perään, mutta siitä eivät varsat pitäneet lukua, vaan juoksivat, kuin jos mehiläisparvi olisi niitä ahdistanut. Juhani heitti ohjakset lukkarin käteen ja läksi hänkin juoksemaan varsain perään, ja niin he lensivät kaikki eteenpäin kuin jos valkea olisi ollut irti, ja sill'aikaa istui lukkari tyytyväisenä keskellä eväskoria katsellen kilpajuoksua. Mutta ei hänen ilonsa kestänyt kauvan. Molemmat tammat vankkurien edessä rupesivat herittämään korviansa, ja ennenkuin lukkarimme tiesikään, läksivät ne karkaamaan toisten perään. Nyt myös lukkarikin rupesi huutamaan: "Ptruu, so so Liisa, no!" Mutta kaikeksi pahaksi pudotti hän toisen ohjaksen, ja hevoset juoksivat nyt täyttä lentoa, lukkarin hyppiessä eväskorin keskellä, silloin tällöin kiljuen: "Ptruu, no, no!"

Nyt vankkurit kiitivät Wittin ja Swartin ohi.

"Mitä hittoa teidän nyt on, lukkari", huusivat he hänelle, "hulluko te olette!" mutta lukkari piteli itseään kiinni vankkurien toisesta laidasta ja vastasi heikolla äänellä: "No, no ... ptruu, ptruu!" siinä kaikki.

Hän pysyi tasapainossa, mutta vihdoin saivat vankkurit pahan täräyksen, ja siellä nyt makasi lukkari nurin niskoin purossa, joka virtasi tien poikki.

Ukko Swart hän kuitenkin lötkötti lötköttämistään ja saapui pian vankkurien luo, jotka olivat tarttuneet sillankorvaan. Lukkari oli tarttunut kiinni lokaan ja potki kuin jos hän olisi maannut siinä huvikseen. Ukko Witt seisoi myös hetkisen tuota potkimista katsellen, mutta sitten päätti hän lähteä apua hakemaan ja tahtoi juosta oikotietä yli pellon. Onnellisesti hän pääsikin yli aidan, mutta kun hän oli mennyt vähän matkaa, kulki tie orapihlaja-pensaston läpi; polku oli kapea ja Witt oli leveä, ja kun hän tahtoi tunkea sen läpi, tarttui hän orapihlajiin, ja kuta enemmän hän ponnisti päästäkseen irti, sitä pahemmin hän tarttui. Kalle ja Frits tulivat nyt takaisin tupakkakukkaron etsinnästä, näkivät ukon olevan orapihlaja-pensastossa ja saivat suurella työllä hänet vedetyksi irti, ei juuri erittäin kehuttavassa tilassa. Nyt tuli Juhanikin takaisin varsat muassaan, ja kaikki oli taas kuin olla piti -- paitsi lukkaria, joka yhä vielä potki vedessä.

"Makaa nyt vaan alallasi!" sanoi Swart, joka oli tarkastanut olivatko silat ja vankkurit vahingoittuneet. "Älä nyt potki, kyllä me tulemme auttamaan".

Hän sitoi yhteen kaksi köydenpäätä, jotka hän oli löytänyt vankkurista ja heitti pään lukkarille.

"No, pitäkäät kiinni nyt", sanoi hän, "ja te toiset tarttukaat nuoraan ja nyt vetämään!"

Ja he vetivät joka mies.

"Nyt hän tulee! Kerta vielä! Hurraa, nyt on hän ylhäällä!"

Ja lukkari oli nyt päässyt kuivalle. Mutta herranen aika, millainen hän oli! Hänessä ei nyt näkynyt ylpeyden jälkeäkään eikä samoin jälkiä hänen uusista nankiinihousuistaan.

"Kas niin, lukkari", sanoi ukko Swart, "vankkuriin ei teidän nyt käy istuminen, sillä sitten me kaikki likaantuisimme pahanpäiväisesti, paras on, että panemme teidät ruohostoon kuivaamaan päivän paisteessa".

"Ei se käy laatuun", sanoi ukko Witt, "hän voisi siten helposti kylmettyä. Ei, viruttakaamme ensin lika hänestä purossa, sill'aikaa kuin Kalle ja Frits pesevät hänen vaatteensa puhtaiksi, niin hyvin kuin se nyt on mahdollista, sillä sellaisena kuin hän nyt on ei hän voi näyttää itseään kellekään ihmiselle. Ja sill'aikaa kuin vaatteet kuivavat, täytyy lukkarin olla ahkerasti liikkeessä tässä metsässä. Sill'aikaa me syömme päivällistä".

Niin tapahtuikin. Koko seura istahti eväspussien ääreen pistämään makupaloja poskeensa, mutta sillä välin täytyi lukkarin lymytä erään pensaan takana sekä tyytyä siihen, että sai silmin katsella herkkuja, ja kun hän silloin tällöin tuli piilopaikasta esiin saadakseen jonkun palasen hänkin, sanoi Swart, -- sillä hän oli pahan-ilkinen veitikka:

"Varokaat, tuolta taitaa juuri tulla joku!"

Ja silloin oli lukkari kuin pois puhallettu. Mutta pahinta oli että tässä tiet erosivat toisistaan, lukkari ei uskaltanut tulla esiin eikä saanut märkää tai kuivaa, ja kaikkein harmillisinta oli, että kun seurue oli syönyt ja juonut tarpeeksi, nousivat he taasen vankkuriinsa ja ajoivat tiehensä, huudahtaen lukkarille iloisesti:

"Hyvästi nyt!" -- --

Monta, monta vuotta kului, ennenkuin lukkari voi unhoittaa kaiken tämän harmin.

"Ei", sanoi hän, "se minua suututti, etteivät he pitäneet minusta sen enempää lukua, vaan sanoivat hyvästi, jättäen minut sinne samallaisessa asussa tuin Aatami paradiisissa ja ajoivat tiehensä kaikkien kauniiden eväiden kanssa, antamatta minulle kuivaa taikka märkää. Ei, se oli sentään liikaa!"

Ja minun mielestäni oli lukkari oikeassa.

Kun sittemmin kerran tultiin puhuneeksi villistä ihmisistä, sanoi Ankershagin metsänvartia, että hänen metsäalueellaan löytyi villiä ihmisiä taikka ainakin apinoita. Pari päivää helluntain jälkeen oli hän itse kohdannut semmoisen elävän. Se oli kauhean näköinen ja hän oli suuresti pelästynyt sen nähdessään.

"Mutta", lisäsi hän, "minä sanoin kohta vaimolleni: eivät ne tee pahaa; ne ovat arkoja, muuten ne ovat kotoisin lämpöisistä maista ja syövät noin melkein mitä vaan".

NELJÄS LUKU.

Kuinko he kaikki nukkuivat. -- Ketkä heidät tapasivat metsässä. -- Kuinka he heräsivät. -- Eväskoria kasvaa puissa. -- Kummituksia sydänpäivällä. -- Mitä linnut lauloivat.

Oli paahtavan kuuma. Vankkurit, joissa meidän matkustajamme istuivat, kulkivat aivan hitaasti pitkin paksuhiekkaista tietä; hiekka narisi pyöräin alla, ja Lotta ja Liisa, jotka olivat aivan paksussa hiessä, astuskelivat niin tyynesti ja hiljakseen ja nyökäyttivät päätään, hännillään hosuen pois vihaisia kärpäsiä. Juhani hän istui läiskyttäen niitä ruoskallaan, ukko Witt hän silloin tällöin ähkyi: "puh, puh!" kunnes piippu vihdoin putosi hänen suustaan, ja hän vaipui uneen. Ukko Swart istui haukotellen ja oikoen itseään, mutta vihdoin helle sai vallan hänenkin ylitsensä, hän nyökäytti ja nyökäytti päätään, ja kova kuorsaaminen ilmaisi, että hänkin oli nukahtanut.

Kalle Wittin silmänkannet tulivat niin painaviksi, että hän nojasi päänsä isänsä syliin ja nukkui. Ja Frits hän ajatteli Doroteaansa ja mitä hän oli sanonut edellisenä iltana. Hän ajatteli sitä, mistä tuo voi tulla että kaksi ihmisraukkaa voi pitää niin paljon toisistaan, hän ajatteli ja ajatteli, mutta ei hän kuitenkaan voinut löytää oikeata syytä siihen, ja ennenkuin hän oli sen löytänyt, oli hän jo vaipunut unen helmaan ja näki unta rakkaudesta, onnesta ja pikku Doroteastaan -- se oli ihana uni -- he olivat istuvinaan molemmat käsi kädessä sen vanhan seljapuun alla ja Frits sanoi vieläkin kerran hänelle jäähyväisensä. Juhani yksinään enää oli valveilla; hän hosui ruoskallaan pois kärpäsiä ja ähkyi silloin tällöin: "äh!" mutta kun jo koko seura nukkui, ei hänkään voinut vastustaa hellettä, vaan antoi hevosten olla omin tahdoin ja sulki silmänsä.

Sen havaittuaan sanoi Lotta Liisalle:

"Kuules, me olisimme oikein tyhmät, jos me nyt enää astuskelisimme eteenpäin näin omin käsin. Poiketkaamme tien syrjään huvittelemaan vähän metsässä; miksi me tässä vaivaisimme itseämme?"

Ja Lotta poikkesi tieltä oikealle ja Liisa seurasi häntä. Puiden varjoon tultuaan, seisahtuivat he ja jättivät vankkurit seisomaan kuumaan päiväpaisteesen. Lotta ja Liisa ahmivat suuhunsa tuoretta, väkevää ruohoa ja niillä oli sanomattoman lysti, kun olivat saaneet narrata koko seurueen.

Ukko Witt ja ukko Swart roikkuivat sinne tänne, Kalle makasi pitkinpuolin vankkurissa ja Frits poikki puolin. Ampiaiset ja turilaat surisivat heidän ympärillään, ja hävyttömät kärpäset istahtivat heidän nenilleen, mutta makaajat ne vaan hikoilivat kuin jos heillä ei olisi ollut tuntoa laisinkaan.

Viileässä metsässä on kaikki niin hiljaista kuin keskellä yötä. Tuuli huokuu keveästi läpi lehtien, se kuiskailee niin hiljaa kuin jos koko maailma makaisi unen helmassa, unelmien vallassa. Heinäsirkat laulavat pehmeässä sammalistossa niinkuin sirkka kotituvan muurissa, pähkinäpensastossa visertelee rastas vartialauluaan, tikka se sulkee ovet ja ikkunat, että te saisitte maata rauhassa, ja käki kukkuilee kova-äänisesti niinkuin vahtikoira kotipihalla!

Kaukaa kuului iloinen laulu, ja kaksi iloista ylioppilasta tuli astuskellen pitkin tietä puitten välitse. Ensiksi lauloi toinen heistä yksinään ja se laulu kuului rastaan laululta, ja sitten kumppani yhtyi lauluun, ja nyt se kuului kuin myrskyn kohina sen lentäessä yli kedon.

Kun he tulivat sille paikalle, missä vankkurit seisoivat, hiljeni laulu, ja molemmat ylioppilaat nauroivat ja viittasivat sormellaan vankkurissa makaajiin päin ja kuiskasivat toisilleen.

"Mutta käykö se laatuun?" sanoi toinen.

"Käykö laatuun? Tules, niin hiivimme sinne!"

He hiipivät nyt niin hiljaan kuin mahdollista oli vankkurien luo; toisen irroittaessa vitjat vankkurinaisasta, riisui toinen hevoset valjaista. Sitten ottivat he ohjakset varovaisesti Juhanin kädestä sekä nousivat hevosten selkään, jotka nöyrästi tottelivat heitä ja menivät syvemmälle metsään, varsat perässä. Kun he olivat tulleet niin pitkälle metsään, ettei heitä näkynyt vankkurista, sitoivat he Lotan ja Liisan kiinni suureen pähkinäpuuhun, ja siinä he sitten seisoivat nauraen koirankurilleen. Ne olivat aika veitikoita, ne ylioppilaat! -- Mutta ei tässä vielä kyllin, he täyttivät taskunsa pienillä kivillä ja savenpaloilla ja hiipivät sitten erään puun luo, jonka pisimmät oksat ulottuivat aina vankkurien yli. Tähän puuhun he kiipesivät, toinen asettui oikealle, toinen vasemmalle, ja kun olivat löytäneet oikein sopivat paikat, joista heitä tiheäin lehtien läpi ei voitu ensinkään nähdä, korottivat he itseään ulommaksi ja tähtäsivät ukko Swartin nenänkärkeen. He löivät vetoa siitä, kuka heistä saisi sattumaan siihen, ja nyt alkoi piiritys, kuin jos Swart olisi ollut Sevastopoli ja hänen nenänsä sangen tärkeä paikka siinä. Kaikkia hulluuksia ne ylioppilaat sentään keksivätkin!

Hei! nyt toinen heistä heitti ison savenpalan ihan vasten Swartin paksua, kaunista nenää, ja Swart säpsähti unestaan ja rupesi aivastamaan.

"Ei", sanoi hän puoleksi unissaan, "en minä siihen rupea. Emme me pelanneet nenän näppäyksistä!" Hän oli unissaan pelaavinaan Schafkopfia. "Vai niin, sinä tahdot pelata minua nenäni päällä!" ja samassa antoi hän kolauksen Wittille, joka oli myyvinään kauroja ja paraillaan sitovinaan viimeisen säkin suuta kiinni. Witt tarttui Kalleen, joka makasi hänen polvensa päällä, kauluksesta ja veti ja nyki siitä, niin että poika oli kuristumaisillaan; hänen huulensa olivat jo aivan siniset. Ja Kalle töyttäsi Fritsiin.

"Hyvästi", sanoi Frits, "muista minua, kahden vuoden päästä tulen minä takaisin ja silloin me vietämme häämme". Sen sanottuaan suikkaisi hän ukko Swartille suuta: "Hyvästi, armas Doroteani!"

Juhani hänkin rupesi liikahtelemaan, hän veti sitä köyttä, joka oli sidottu säkin ympäri, ja huusi: "No no!" kunnes hän sai silmänsä oikein auki: "Mitä hittoja", sanoi hän, "mitä tämä on?"

"Missäs hevoset ovat?" huusi ukko Swart kauhistuneena.

"Missäs hevoset ovat?" huusi myös ukko Witt, ja Frits ja Kalle huusivat yhtä kurkkua:

"Mitä tämä on? Mihin hevoset ovat joutuneet?"

"Ja varsat", sanoi Swart, "mitä ihmeitä tämä merkitsee? Tämähän on kummallista!"

"No", sanoi Juhani, "ne ovat veijarit vieneet yhdessä tammain kanssa".

"Tämä on ikävä seikka", sanoi Witt. "Mitä me nyt teemme, Swart?"

"Tässä on ollut noitatempuilla pelinsä", sanoi Swart. "Ylös jaloille, joka mies! Rientäkäämme kukin eri haaralle etsimään. Tämäpä on kummallista!"

Ja nyt he lensivät kuin hullut pitkin metsää, huusivat ja kiljuivat Lottaa ja Liisaa, mutta eivätpä Lotta ja Liisa sanaakaan vastanneet. Tämäpä oli oikein elämää, kuin jos paholainen olisi ollut liikkeessä. Kun he kaikki olivat kadonneet metsään, kiipesivät ylioppilaat ales piilopaikoistaan puusta ja heti sen jälkeen istuivat he vankkurissa ja rupesivat tarkastamaan eväskoria. Iso makkara, astiallinen voita ja isonlainen vehnäleipä katosivat heidän taskuihinsa. Sitten he ripustivat kaikki ne seitsemän ruokakoria puun oksille, niin että se tuli olemaan kuin joulupuu, ja kun se oli tehty, läksivät he tiehensä, ja kauan kuului heidän laulunsa kaukaa.

Mutta sitä iloista laulua ei kukaan kuunnellut, sillä koko matkaseurue juoksi ympäri metsää hevosia hakien. He katsahtivat joka puun, joka pensaan taa, ja vihdoin he tulivat sille paikalle johon roistot olivat sitoneet hevoset kiinni. Täällä seisoivat hevoset rauhallisesti pureksien tuoretta mehevää ruohoa puun juurelta. Ja ilo oli suuri, kun ystävämme saivat ne nähdä; nyt oli suru kuin pois puhallettu, ja kun hevoset taasen valjastettiin vankkurien eteen, oikein sateli kysymyksiä siitä, kuinka tämä oli ollut mahdollista, ja että kuitenkin oli suuri onni kun oli tapahtunut niin, kuin tapahtunut oli.

"Onpa tuo hullua", sanoi Swart, "näin ilman muuta riisua hevoset pois valjaista! En minä todellakaan voi tätä ymmärtää!"

"Mitä hittoa," huudahti Kalle Witt, "missä eväskorit ovat?"

"Poika, oletko sinä tullut sokeaksi!" sanoi Swart. "Mihinkäs ne olisivat joutuneet?"

Niin sanottuaan meni hän vankkurien luo, mutta eipä hänkään mitään eväskoria nähnyt.

"Ei, ne ovat todellakin poissa!"

"Niin, sinä olet oikeassa", sanoi Witt, "ne ovat todellakin poissa".

"Ne ovat poissa", sanoi Juhani.

"Herranen aika!" sanoi ukko Swart, joka sillä välin oli kurkistanut joka haaralle, "olemmeko me todellakin kaikki noidutut! Tuollahan ne riippuvat puussa!"

Kaikki katsahtivat ylös puuhun. Ja siellä ne todellakin riippuivat.

"Yksi -- kaksi -- kolme -- neljä -- viisi -- kuusi -- seitsemän!" luki Swart. "Ne ovat kaikki tallella!"

"Mitään tämmöistä en minä vielä koskaan eläissäni ole nähnyt", sanoi ukko Witt pudistaen päätään. "Tätä en minä voi ymmärtää".

"Tällä paikalla kummittelee", sanoi Kalle.

"Tällä paikalla ei ole kaikki kuin olla pitäisi", sanoi Witt.

"Ei", sanoi Juhani, "tässä paholainen vehkeilee".

"Tämä kaikki on minusta kuin unennäköä", sanoi Swart; "mutta yhden teistä täytyy kiivetä puuhun".

Frits sanoi ettei hän ollut oppinut kiipeemään.

"Ja minä en myöskään voi kiivetä", sanoi Juhani. "Minun päätäni rupee niin huimaamaan".

Kalle silmäili uusia housujaan, mutta ei tässä nyt mikään auttanut, hänen täytyi kiivetä ylös puuhun. Hän kiipesi ja saikin eväskorit onnellisesti ales -- mutta kiilto hänen keltaisista housuistaan oli poissa.

Kun he näkivät kadottaneensa ainoastaan yhden makkaran, astiallisen voita ja vehnäkakun, sanoi ukko Swart:

"Hyvä sentään on, että kaikki päättyi niin kuin on päättynyt. Mutta älkäämme kertoko tätä juttua kellekään, muuten kaikki vaan tekisivät pilaa meistä, ennen kaikkia ei minun eukkoni pidä saaman tästä vihiä, sillä sitten en minä enää saisi rauhaa häneltä. Kuules se, Frits, että pidät suusi kiinni, ymmärrätkös!"

Mutta heidän nyt ajaessaan läpi metsän laulelivat pikkulinnut puitten oksilta:

"Kuules vaan! Kuules vaan! Ukko Witt ja ukko Swart ovat tulleet narratuksi. Ukko Swart ja ukko Witt. Varis sen kertoi. Tirlirlit! Tuossa istuu ukko Witt, se veijari, se veijari!"

Käki kukkui:

"Kukkuu! Narratuksi tulit! Kukkuu! kukkuu!"

Ja harakka nauroi ja närhi kiljui:

"Se on oikein, se on oikein!"

Ja heidän ajaessaan ulos metsästä, istui varis puun oksalla rääkyen:

"Hurraa, hurraa! Vanha ukko Swart, sinä narratuksi tulit, ukko Swart!"

Ja orapihlajapensastossa tien vieressä lauloi rastas.

"Se hyvää teki! Se hyvää teki!"

Ja vanha tarhapöllö kiljui Wittille: