Part 3

"Ukko Witt, taskukellosi jäi orapihlajapensastoon, uhhuu! ukko Witt!"

Ja se oli totta, mitä pöllö sanoi, sillä kun Witt aikoi katsoa kuinka paljon kello oli, oli se vanha iso kello poissa.

Kun he sitten vihdoinkin saapuivat Strelitsiin ja seisahtuivat majatalon pihalle oikealle kädelle, seisoi siinä neljä hanhea, ja ukkohanhi sanoi:

"Mitä lörpötystä se on! Kuka avomaantiellä nukkuisi?"

Ja ne kolme tyhmää naarashanhea rupesivat myös kiljumaan:

"Mitä lörpötystä se on! Kuka antaa itsensä niin narrata?"

VIIDES LUKU.

Kuka oli "Hiljaisen raudan" isäntä. -- Kuinka he polttivat sikaria. -- Miltä Kalle näytti tullessaan näytelmästä. -- Sinisestä hännystakista tulee tavallinen viheriäinen takki. -- Kuinka Witt huusi: "valkea on irti!" -- Sikareista, joissa ei ole ilmaa.

Kun he tulivat majatalon luo, sanoi ukko Swart:

"Käykäämme tähän kortteliin! Minä tunnen isännän ja hän on sangen höyli mies, hän on ennen ollut räätäli, mutta nyt on hän ostanut majatalon 'Hiljainen rauha'".

"Se nimi on minun mieleiseni", sanoi Witt, "täällä varmaankin mahtaa olla hyvin rauhaista, käykäämme tähän kortteriin".

"Ottakaat eväskorit ales vankkureista, pojat", sanoi Swart, "ja tules, naapuri, niin astumme sisään".

Mutta kun he tulivat ovelle, saivat he kuulla hirmuista elämää huoneesta.

"No, tule esiin vaan, äläkä vihoita minua", huusi naisen ääni.

"Sitä en tee", kuului toinen ääni, "minä en laisinkaan pidä lukua siitä oletko sinä suutuksissa vai et".

"Jollet paikalla tule esiin, niin minä revin sinulta silmät päästäsi".

"Minä näytän sinulle, että minä se olen isäntä tässä talossa".

"Tahdotko tulla esiin, sinä vaivainen pelkuri! No, tuletko! Minäpä kyllä sinun opetan, minä!"

Molemmat huusivat ja kiljuivat kilpaa. Witt ja Swart katsahtivat toinen toisensa puoleen ja ajattelivat, että suuri onnettomuus oli tapahtumassa, ja hetkisen kuunneltuaan tätä elämää, astuivat he sisälle "Hiljaiseen rauhaan".

Räätäli istui pöydän alla kiljuen:

"Minä en liiku paikaltakaan, minä tahdon vielä kerran nähdä, enkö minä ole isäntä omassa talossani!"

Hänen rakas eukkonsa seisoi hänen edessään. Hän oli aivan tulipunainen kasvoiltaan paljaasta kiukusta, ja hivukset ne valuivat ja läähyivät pitkin hänen korviaan.

"Ei, minä se olen", sanoi hän kimakalla äänellään, tarttui räätälin kaulukseen vetääksensä häntä pöydän alta esille. "Tahdotko vieläkin väittää, etten minä olisi 'Hiljaisen rauhan' isäntä?"

Nyt meni Swart väliin.

"Ansaitseeko tuo nyt mitään riitelemistä! Jos minun eukkoni siellä kotona", sanoi hän kääntyen Wittin puoleen, "niin välttämättömästi tahtoisi istua pöydän alla, niin minä antaisin hänen istua ylihuomiseen asti, jos hänellä vaan olisi halua".

"Ei se", sanoi siihen Witt, "minuakaan ensinkään huolettaisi".

No, yksi hyvä sana synnytti toisen, ja vihdoin viimein masentui viha. Kun pojat tulivat sisään, oli rauha taasen jo palautettu "Hiljaiseen rauhaan".

Räätäli sanoi että jos he kauniisti pyytäisivät häntä, antaisi hän tällä kertaa vaimollensa anteeksi, mutta varoa hänen pitäisi vastedes enää tällaista tekemästä, sillä silloin tulisi hirmuinen onnettomuus tapahtumaan; hän oli sentään kuin olikin isäntä talossa.

"Luulenpa, että me tunnemme toinen toisemme, Aleksanteri hyvä", sanoi eukko mennessään ulos huoneesta.

"Isä", sanoi Frits, "Kalle Witt ja minä olemme kuulleet, että täällä tänä iltana näytetään joku kometia; jos teillä ei ole mitään sitä vastaan, niin menisimme sitä katsomaan".

"No menkäät, menkäät, minun puolestani, vaan!" sanoi Swart. "siivokaat itsenne sentään ensin vähän, mutta käyttäkäät nyt vaan itsenne hyvin ja kertokaat sitten meille mitä kaikkia olette saaneet nähdä, kun tulette kotia".

Molemmat nuorukaiset menivät.

"Mitä arvelet?" sanoi ukko Swart ukko Wittille, emmeköhän maistaisi vähän olutta?"

"No maistetaan vaan!" sanoi Witt.

Ja räätäli Flick täytti lasit.

"Eihän tuo ole liikaa", sanoi Swart, "jos me tyhjennämmekin lasin olutta"

"Ei", sanoi Witt, "se ei ole hullumpaa!"

Flick oli täyttänyt kolme lasia oluella.

"Että minä sentään hukkasin piippuni!" sanoi Witt, "entä jos minä polttaisin sikaria".

"Sikarit ovat niin omituisia", sanoi Swart "minä luulen, ettei se tekisi sinulle hyvää".

"Kuinka niin?" sanoi räätäli Flick. "Niin, jos sikari olisi huonoa lajia, mutta minulla on erinomaisen hyvää sorttia, jota imevä lapsikin voi polttaa, tuntematta mitään pahoin-vointia. Ne maksavatkin minulle kymmenen taaleria tuhat.

"Saakeli soikoon!" sanoi Witt, "nepä vasta mahtavat olla oikein aimo sikaria. Niistä minä tahdon yhden".

"Oitis!" sanoi Flick ja toi koko kourallisen tätä hienoa tavaraa.

"Tässä on yksi! Sytyttäkäät ja polttakaat sitä. Eikö se todellakin maista hyvälle? Ja se hieno haju sitten?"

Ukko Witt hän imi ja imi, mutta ei hän saanut sitä kirottua sikaria palamaan.

"Malttakaas vähän", sanoi räätäli. "Jos ei se tahdo palaa oikein, niin purette toisen pään pois: se on juuri hyvän sikarin tuntomerkki".

Witt puri ja piti sikaria kynttilän liekissä ja pisti sen sitten taas suuhunsa ja poltti ja veti ja imi imemistään.

"Niin", sanoi räätäli, "semmoista tapahtuu. Oikeat sikarit eivät tahdo koskaan palaa, ainakaan muutamat niistä. Voidelkaamme sitä vähän talilla, niin se tulee hyväksi. Kas niin, purkaat nyt vielä palanen pois!"

Se auttoi, ja kaiken imemisen, puremisen ja voitelemisen jälkeen saatiin sikari vihdoin palamaan, ja räätäli hieroi tyytyväisenä hyppysiään.

"Eikö se ole erinomainen sikari?" sanoi hän, "koko huone siitä hajahtaa".

"No", sanoi Swart, "se haisee melkein samalla lailla kuin jos eukkoni siellä kotona on puhaltanut traanilampun sammuksiin ja antaa sydämmen savuta. Minä olenkin iloinen, ettei siitä enää ole mitään jälellä". --

Meidän matkamiehemme olivat päättäneet jatkaa matkaansa omnibusvaunuilla, ja nyt astui ajuri Kaarle Wepupp huoneesen.

"Huomen'aamulla kello neljä minä seisahdun tähän oven eteen", sanoi hän. "Olkaat silloin valmiina, paitsi teitä tulevat ne kahdeksan musikanttia mukaan, ja sitten ovat vaunut täynnä".

Heidän tässä istuessa puhellen matkastaan tulivat Frits ja Kalle kotia teaatterinäytännöstä.

"Mitä hittoa", sanoi ukko Swart, "onko se jo loppunut? Ja minä kun luulin, että näytäntö nyt vasta alkaisi. Mitä kappaletta ne tänään näyttivät?"

"No, isä", sanoi Frits, "siinä oli pyssynluotien valamista ja ampumista ja paholaisen rotko pääkalloineen, iso huuhkain, piru itse ja jos jotakin pirunkonstia".

"No, oliko se lystiä?"

"No", vastasi Frits, "voihan tuo käydä laatuun, vaikka ei siitä ole paljon kertomista. Mutta se viimeinen hyppäys, se oli vaarallinen, se olisi helposti voinut päättyä hullusti".

"Mitä se sitten oli, Jöröjussi? No kerro!"

"Jos te rupeette torumaan, isä", sanoi Frits, "niin saa Kalle kertoa itse kuinka se oli, minä tiedän vaan että meidän täytyi juosta".

"No, Kalle", sanoi Swart, "tules tänne. Kuinka se oli?"

Kalle oli asettunut seisomaan Fritsin taakse, nyt hiipi hän hiljaa esille. Herranen aika, miltä hän näytti! Toisesta syrjästä etupuolelta oli hänen nuttunsa sininen takki, toisesta syrjästä se näytti vaan liiviltä ja takaaltapäin näytti se siniseltä hännystakilta.

"Poika", sanoi ukko Witt, minkälainen sinä olet?"

"No semmoisena", sanoi Swart, "emme me voi ottaa häntä mukaan, se ei käy laatuun".

"Se ei laisinkaan käy laatuun", sanoi räätäli Flick.

"Ei, se ei laisinkaan käy laatuun", sanoi Kalle Wepupp.

"Poika", sanoi ukko Swart, "tule kohta tänne ja kerro kuinka tämä on tapahtunut!"

"En minä sitä voi auttaa", sanoi Frits. "Kalle teki hyppäyksen ja minä tartuin hänen hännystakkiinsa, mutta toinen lieve meni irti ja minä lankesin hänen päällensä".

Toiset katselivat kummastellen toisiinsa.

"Sepä on kummallista", sanoi ukko Witt.

"Se ehkä kuuluu näytelmään", sanoi räätäli.

"Niin, ehkä se kuuluu näytelmään", sanoi Swart.

Asian laita oli kuitenkin se, että juuri kun näytettiin tuota hurjaa metsästystä näytelmässä "Noita-ampuja", meni rintavarustin parvella rikki. Kalle ja Frits tekivät aika hyppäyksen ja pääsivät leikistä paljaalla peljästyksellä ja hännystakin toisen liepeen menettämisellä, mutta niin onnelliset eivät kaikki olleet. Yksi katsojista taittoi molemmat jalkansa ja oli kannettava pois, noin kymmenkunta henkilöä sai suurempia tai pienempiä vammoja. Mutta siitä eivät Kalle ja Frits tietäneet mitään.

"Se on niinkuin minä sanon", sanoi ukko Witt, "se kuuluu näytelmään. Mutta mistä me nyt saamme takin hänelle? Ei meillä ole aikaa mennä hakemaan mitään räätäliä".

"Ei, minä lähden matkalle huomenaamulla varhain", sanoi Kalle Wepupp.

"No", sanoi räätäli Flick, "minulla on hieno viheriäinen samettikauluksinen ja keltanappinen verkatakki, aivan semmoinen kuin hovissa käytetään. Sen minä myyn teille halvasti".

"Kuulkaas, isä", pyysi Kalle.

"Niin", sanoi ukko Witt, "kun se vaan sopisi".

Flick toi takin ja Kalle puki sen yllensä.

"Nähkääs vaan", sanoi ukko Swart, "kuinka se sopii hänelle hyvin".

"Niinpä todellakin", myönsi Witt. "Poika, pane hattu päähäsi!"

"Hän on nyt uljas kuin kreivi", sanoi Kalle Wepupp.

"Niin, aivan kuin kreivi", vakuutti räätäli.

Kalle ojenteli itseään uudessa takissaan, silitti tukkaansa, sovitteli kaulustaan, kierteli keltahousuisia jalkojaan ja asteli ylpeänä edes takaisin lattialla kädet kupeillaan ja nenä pystyssä.

"Minun mielestäni" sanoi Witt; "se sopisi hänelle paremmin, jos se istuisi vähän toisella lailla".

"No", sanoi Kalle Wepupp, "voihan hän kasvaa vielä!"

Se oli aivan totta, se; ja ukko Witt ja räätäli Flick sopivat nyt hinnasta, ja kun takki oli maksettu, läksivät matkamiehemme ylikertaan mennäkseen lepäämään päivän vaivoista.

Witt ja Swart makasivat toisessa sängyssä sekä Kalle ja Frits toisessa. Pian oli kaikki hiljaa huoneessa ja kuu kumotti huoneesen. Kalle yksin ei taitanut nukkua, sillä hän ei voinut riistää ajatuksiansa tuosta uudesta takista. Vihdoin hän varovaisesti nousi sängystä, puki takin yllensä ja rupesi astuskelemaan edes takaisin lattialla. Silloin tällöin seisahtui hän tarkastellakseen itseään, koetteli sormillaan takkia, avasi nappia ja pani ne jälleen kiinni ja ojensi vartaloaan suoraksi, aivan kuin jos hän olisi valmistainnut häihin.

Nyt tapahtui, että ukko Swart, joka makasi selällään kuorsaellen, samassa kääntyi toiselle kyljelleen. Tämä nyt oli kaikki hyvin. Mutta pahaksi onneksi tuli hän pistäneeksi leveän, paksun nenänsä suoraan Wittin korvaan ja kuorsasi niin siihen sisälle. Witt hypähti ylös kuin salaman iskemänä. Ja koska huone oli hänelle outo ja hän näki Kallen seisovan keskellä lattiaa paitasillaan viheriäisessä takissa, huusi hän:

"Valkea on irti! Valkea on irti! Missäs minä olen?"

Frits ja Swart hypähtivät kohta ylös sängyistään kuin pistoleista ammuttuina, tarttuivat Wittin käsivarteen ja huusivat:

"Naapuri Witt! Mikä teidän on? Menkäät rauhassa maata jälleen, olemmehan me matkalla Belgiaan!"

Vihdoin Witt rauhoittui jälleen ja meni maata.

"Nyt minä vaan tahdon sanoa sinulle yhden asian", sanoi hän ukko Swartille, "ettet sinä vielä kerran saisi tehdä minulle tuommoista tepposta, niin minä panen maata pää sinun jalkapuolellesi, sillä kuka sen voi tietää, ettet sinä rupea uudestaan kuorsaamaan?"

"No, se on hyvä", mutisi Swart.

Toisetkin menivät nyt levolle ja pian makasivat he kaikki taasen.

Ukko Witt oli hänkin vaipunut unen helmaan, mutta hänellä oli se paha tapa, että hän nukkui suu avonaisena, ja nyt piti juuri tapahtuman, että ukko Swart taasen kääntyi toiselle kyljelleen ja mitään huomaamatta pisti isonvarpaansa Wittin suuhun. Ukko Witt juuri silloin näki unta sikareista, joissa ei oikein ollut ilmaa, vaikka ne hajahtelivat niin hyvälle; hän imi ja imi, mutta ei hänen ensinkään tahtonut onnistua saada sitä kirottua sikaria syttymään. Yhtäkkiä oli hän kuulevinaan räätälin sanovan:

"Pure pää poikki!"

Ja Witt puri.

Nyt oli Swartin vuoro hypätä ylös sängystä. Hän kirosi ja kiljui! Frits hypähti sängystään ja Kalle veti housut jalkaansa, ja kun nyt kaikki olivat jaloillaan, makasi yksin ukko Witt vuoteellaan, viatonna kuin lapsi joka syntyi eilen, eikä ensinkään voinut ymmärtää mikä nyt oli hätänä.

"Mitä", ärjyi ukko Swart. "Sinä rakkari ja kanalja! Vai niin, sinä puret ihmisiä, sinä? Ansaitsisitpa aika kolauksen vasten suutasi. Hän on salavihainen kuin vanha rakkikoira".

Ukko Witt hän vannoi olevansa viaton. Hän oli vaan tehnyt niin unissaan, ja jos hän olisi tietänyt mitä se oli, ei hän tosiaankaan olisi ottanut varvasta suuhunsa. Olihan hänelläkin ihmistunteita. Hyi, kun hän vaan ajatteli sitä, vääntelivät suolet hänen mahassaan. Hän kyllä, hän myönsi sen, että sikari eilisiltana oli tehnyt hänelle pahaa, mutta tämä kuitenkin oli seitsemän kertaa pahempaa.

"Mutta", sanoi hän, "jos sinä välttämättömästi tahdot kostoa, niin minä aivan mielelläni pistän varpaani sinun suuhusi, ja niin on asia sovitettu".

Ei, sitä ei Swart tahtonut, ja niin he menivät uudelleen levolle ja heräsivät vasta kuu kello löi neljä ja heidän oli matkaansa jatkaminen.

Kun he tuskin olivat pukeneet yllensä, menivät he alikertaan ja joivat aamukahvia, kunnes Kalle Wepupp tuli ajaen viedäksensä heidät sieltä.

KUUDES LUKU.

Frits lähettää terveisiä Dorotealle. -- Kuinka Swart tuli istuneeksi rummussa. -- Kuinka talonpojat ja musikantit tappelivat. -- Mitä Neu-Strelitsin porvarit siitä sanoivat. -- Kuinka ukko Krum valittiin puheenjohtajaksi ja ajoi koko seurueen pormestarin eteen.

Toisten kahvia juodessa meni Frits Juhanin puheille pihalle.

"Juhani", sanoi hän, "sinä kyllä tiedät, että minä ja lukkarin Dorotea pidämme yhtä. Kun tulet kotia, niin mene kohta Dorotean luo ja anna hänelle tämä pieni rasia. Siinä on kultasormus, jonka minä ostin eilen illalla, ja pieni paperilappu, johon on kääritty kiharainen minun tukastani, ne lähetän minä hänelle muistoksi. Ja sano hänelle myös, että parin vuoden perästä minä annan hänelle vielä jotakin parempaa, jos hän pysyy minulle uskollisena ja että hän silloin tällöin kirjoittaisi minulle, kuinka kotona käy. Hän saa vaan kirjoittaa kirjeen kuoreen: Herra Frits Swartille, nykyään asuva Belgiassa, niin ei kirje joudu hukkaan. Sano terveisiä äidille ja sano hänelle, että me tulimme onnellisesti tänne, että olemme terveet ja kaikki on käynyt hyvin, muutamia pieniä kohtauksia lukuun ottamatta -- niinkuin että me kerran olimme vähällä taittaa niskamme. Sano hänelle ettei hän turhia itke, sillä isä sanoo, että tämä on minun parahakseni. Ja katso nyt hyvin varsojen perään, erittäinkin niiden pienien, ja tuo elukat oikeaan aikaan kotia laitumelta, kun rupee tulemaan kylmät ilmat, niin ettei niiden ole kylmä öisin, ja katso myös Vahdin perään, se uskollinen koira rupee jo tulemaan vanhaksi. Ja voikaat hyvin kaikki! Hyvästi nyt, Juhani!"

Frits meni, mutta ovessa kääntyi hän ja meni taas Juhanin luo.

"Vielä yksi asia, kuu vielä muistan sen", sanoi hän. "Älä nyt vaan unhoita sitä. Sinä tiedät, että lukkarilla on lehmä, jota Dorotea aina lypsää; ruoho heidän vanhassa niityssään on huonoa, ja kun meidän niitty on aivan lukkarin niityn vieressä, olen minä luvannut että se saa mennä meidän niittyymme. Sano se äidille, kyllä minä puhun siitä isälle. Syksyllä saa lukkari aina meiltä kuorman heiniä, tee se oikein suureksi, ja anna hänen, jos mahdollista, saada kaksi kuormaa".

Hän oli tuskin ehtinyt sanoneeksi tämän, kuu he saivat kuulla hirveän metelin kadulta.

Frits ja Juhani kiiruhtivat sinne, ja kun he tulivat vaunujen luo, oli kuin jos niiden sisällä olisi ollut puolen tusinaa peikkoja. Ukko Witt, Kalle, kahdeksan musikanttia ja Kalle Wepupp, lyhty kädessä, tulivat juosten paikalle katsomaan mikä nyt oli hätänä. Wepupp valaisi lyhdyllään vaunuja ja toiset katselivat yli hänen olkapäänsä.

Siellä istui ukko Swart peräpuoli painuneena isoon turkkilaiseen rumpuun ja koivet pystyssä. Hänen kasvonsa olivat vallan siniset ja käsiään ja jalkojaan hän sätkytteli päästäksensä irti.

"Auttakaat, auttakaat!" huusi hän, "minä kuolen, minä kuolen!"

No, Frits ja Kalle ja Wepupp ja ukko Witt he tarttuivat Swartin käsivarsiin ja jalkoihin vetääksensä häntä ylös rummusta, mutta se oli turhaa; sillä kun Swart nostettiin ylös seurasi rumpu myötä ja kun he laskivat hänen jälleen ales, vaipui hänen painopisteensä syvemmälle rumpuun.

Sillä välin se musikantti, jonka rumpu tämä oli, kiroili ja noitui ja sanoi että hänen soittokoneensa oli tullut kokonaan turmelluksi, ja se oli maksanut hänelle koko sata markkaa vähintäin, ja samassa antoi hän ukko Wittille semmoisen iskun vasten rintaa, että hän menetti tasapainonsa ja lankesi harareisin ison bassoviulun yli.

Nyt oli hätä käsissä; jos meidän ystävämme jo ennen olivat olleet pulassa, niin oli heidän tilansa nyt vielä pahempi.

"Kas, nyt meidän on hyvä olla", sanoi Kalle Wepupp. "Toinen ukoista istuu bassoviulussa ja toinen rummussa".

"Ai, ai", parkui ukko Witt, "minä luulen että minä olen ihan halki revennyt".

Kalle ja Frits he vetivät ja nykivät ukko Swartia niin että hänen tilansa vaan kävi pahemmaksi, kunnes rumpari ruuvasi rummun pois pingoituksestaan ja sanoi:

"No, vetäkäät nyt!"

He vetivät, ja ukko Swart oli pelastettu.

"Hurraa!" huusi Kalle ja heilutti hattuaan. "Tässä hän nyt on".

Tämä nyt oli hyvä kaikki, mutta pahin oli vielä jälellä.

Musikantit kiljuivat ja pauhasivat, erittäinkin bassoviulun omistaja ja hirmustunut rumpari; he tahtoivat korvausta siitä vahingosta, minkä heidän soittokoneensa oli saanut, ja olivat niin hävyttömät, että pyysivät 100 markkaa.

Ukko Swart suuttui, hänen kasvonsa muuttuivat aivan ruskeiksi paljaasta kiukusta ja hän käski heidät mennä... No mihin hän heidät käski menemään ja mitä hän muuten sanoi, ei mahtanut olla niin erittäin kauniisti sanottua ja sopivaa musikanteille, sillä kaksi heistä, räikkätorven soittaja ja bassoviulun vinguttaja, tarttui ukon kaulukseen aikoen heittää hänet ulos vaunuista. Frits juoksi esiin auttamaan häntä ja syöksi bassoviulun soittajan kimppuun. Mutta nyt klarinetin ja huilun soittajat taas puolestaan tarttuivat häneen ja rumpari ja vaskitorven soittaja rupesivat rummuttamaan ukko Wittiä. Kallella oli tarpeeksi tekemistä estäessään viulun-soittajan ja basuninpuhaltajan repimästä rikki hänen uuden takkinsa, ja ukko Swart oli saanut räikkätorven puhaltajan allensa ja menetteli pahoin hänen suupielensä kanssa, Frits tappeli bassoviulun soittajan kanssa ja potki klarinetin-puhaltajan sääriluita vastaan, mutta huilunsoittaja soitti hänen niskassaan. Ukko Witt löi rumparia kuin rumpua niin kovaa kuin suinkin jaksoi, mutta se kirottu vaskitorven-puhaltaja puhalsi kourallaan hänen korvaansa. Ja Kalle hän puolusti uutta takkiaan, ja se ei ollut helppoa työtä. Basunin soittaja hän toitotti hänen nenäänsä ja viulunvinguttaja hieroi niin lämpimästi hänen toista kylkeään. Nämätpä olivat verrattomat soittajaiset. Kalle Wepupp oli mennyt sisälle majataloon, kun tappelu alkoi, Flick oli paennut anniskelu-huoneesen ja varmaankin piiloutunut pöydän alle, niin että koko tämä kahakka varmaankin olisi päättynyt huonosti meidän ystävillemme, jos ei apua olisi tullut. Mutta juuri päättävässä silmänräpäyksessä tuli apua monelta haaralta yhtaikaa, ja matami Flick syöksi rumparin kimppuun ja samassa tuokiossa oli hänen kasvonahkansa pahasti revitty.

"Kirotut heittiöt!" huusi hän. "Tahdotteko te hyökätä minun vieraani päälle?"

"Hurraa", huusi Frits ja piti klarinetin soittajaa kauluksesta, "tässä hän nyt on!"

"Hurraa!" huusi Swart, "nyt me olemme voittaneet, tulkaat pojat, niin annamme heille vielä hyvän saunan!"

Musikantit olisivat ehkä joutuneet pahasti tappiolle, mutta nyt oli katu täynnä ihmisiä, jotka kysyivät mikä nyt oli hätänä.

"Tämäpä on kummallista", sanoi suutari Pikinen, "saada nähdä tämmöistä Neu-Strelitsin kadulla".

"Ja vieraita ihmisiä päälle päätteeksi", sanoi läkkiseppä Bleck, "onko se niinkuin sopii!"

"Ei" sanoi puuseppä Höylänen, "kun me silloin tällöin annamme toinen toisellemme muutamia kolauksia kaikessa ystävyydessä, niin on meillä siihen täysi oikeus kaupungin porvareina".

"Niin, saammehan me maksaa veroa ja ulostekoja", sanoi läkkiseppä. "Meillä on lupa tapella, jos tahdomme, sitä vartenhan meillä on maistraatti".

"Mutta nuo vieraat ja maalaiset", sanoi puuseppä, "tahtovat tapella Neu-Strelitsissä? Pankaamme ne maankuleksijat kohta putkaan!"

Siihen olivat kaikki taipuvaiset, ja Höylänen, Pikinen, Bleck ja pari heidän naapuriansa marssivat "Hiljaista Rauhaa" vastaan".

"Seis", huusi Bleck, "me emme enää kauemmin voi sallia, että te täällä omin käsin anastatte meidän oikeutemme ja rupeette tappelemaan keskellä katua. Te olette kaikki meidän vankimme".

"Mitä", huusi ukko Swart, "mekö antaisimme itsemme vangita?"

"Uskaltakaapas vaan tehdä sitä minun oveni edessä", huusi matami Flick uhkaavalla kasvojen muodolla. "Tuollainen suutari ja kattilan paikkaaja tahtovat olla poliseja aivan minun kynnykseni edessä! Se puuttui vielä! Ei, siitä ei tule mitään!"

"Tahdotteko paikalla mennä tiehenne" sanoi ukko Swart, ja antoi läkkisepälle aika kolauksen niskaan.

"Kuules, Bleck", sanoi Pikinen ja meni hänen luoksensa, "sinä teet nyt liikoja. Meillä porvareilla on tosin oikeus tapella, mutta ei hieroa rauhaa, kun muut tappelevat. Sano mitä tahdot, mutta se on esivallan asia".

"Kas tuolla", huudahti Höylänen, "tuolla tulee ukko Krum koiraneen. Nyt me pääsemme pulasta; kaupungin lehmäpaimenena saa hän kaupungilta leivän ja palkan ja on hän siis tavallaan myös esivaltaan kuuluva".

Ukko Krum aikoi juuri ruveta toitottamaan lehmiänsä kokoon, kun porvarit kokoontuivat hänen ympärillensä ja kiljuivat hänen korviinsa. Hänen piti heti paikalla vangita ne vieraat miehet, sanoivat he, hän oli siihen "oikea mies".

"Niin, hyvät ystävät", sanoi hän, "minä olen siihen oikea mies! No, seuratkaat minua kaikki raastupaan".

"Mitä", sanoi matami Flick, "minäkö, joka olen rehellisen porvarin vaimo ja yhdentoista lapsen äiti?"

"Ei, Krum", sanoi Pikinen, "nyt sinä menet liian pitkälle. Sinä voit ottaa talonpojat ja musikantit kanssasi raastupaan, mutta matami Flick, joka on rehellinen kansalainen ja minun miniäni tädin täti, hänen saat sinä antaa olla rauhassa".

Eihän tuo ollutkaan muuta kuin aivan kohtuullista. Ukko Krum oli myöntyväinen ja hän ajoi nyt talonpojat ja musikantit pormestarin portille.

Ukko Swart tosin teki vastarintaa, mutta ei siitä apua ollut; hänelle oli näet tapahtunut se onnettomuus että hänen henskelinsä olivat menneet poikki hänen taistellessaan torvensoittajan kanssa, ja hänen täytyi nyt pidellä housujaan estääksensä niitä putoomasta ales kantapäille. Kun hän nyt vihoissaan unohti housunsa ja hosui käsivarsillaan, rupesivat ne luikumaan ales ja hänen täytyi siis tarttua sormin niihin ja estelemättä antaa itseään viedä muiden muassa.

Kuten sanottu, Krum sai vaivoin ja koiransa avulla joukkonsa kokoon. Ensiksi marssivat kaupungin lehmät, sitten astuskelivat talonpojat ja heidän perässään tulivat musikantit ja häntänä lopulta kulki muutamia porvaria.

Kun he tulivat pormestarin portille, puhalsi Krum niin vahvasti torvehensa, että pormestari lensi ylös sängystään, sai pian housut jalkaansa ja luuli että koko Neu-Strelits oli ilmitulessa.

Hän avasi ikkunan ja pisti ulos päänsä.

"Mikä nyt on hätänä?" huusi hän.

"Tuossa on kaupungin karja, herra pormestari", sanoi Krum, "tuossa on meidän vankimme, tuossa on meidän arvoisa yleisömme, ja minä olen tässä viranomainen henkilö. Kaikki on kuin olla pitää".

Nyt tuli myös kaupungin polisipalvelija juosten; hänellä oli se paha onni, että aina kuin valkea oli irti Neu-Strelitsissä, oli hän viimeinen, joka huusi: "valkea on irti!"

"Ah, herra pormestari", sanoi hän, "se ei ole totta! Asia on aivan samanlainen kuin muutamia vuosia takaperin, jolloin ei kukaan pitänyt lukua Jumalasta tai muista; matami Flick on osallinen tässä juonessa, ja hän on sangen vaarallinen henkilö. Ei, herra pormestari, uskokaat minua, tämä on oikea kapina, aivan kuin vuonna kahdeksantoistasataa neljäkymmentäkahdeksan!"

No pormestari säikähtyi, hänen kasvonsa kalpenivat kuin lumi, ja vähälläpä hän oli kaatua nurin, mutta hän oli järkevä ja sukkela mies, sentähden sanoi hän itsekseen: