Part 1

Produced by Tapio Riikonen

MATKUSTUS BELGIAAN

Alasaksan kielellä kirjoittanut

Fritz Reuter

Suomennos.

Porvoossa, Werner Söderström, kustantaja, 1888.

Turku, Åbo Tidning'in kirjapainon-osakeyhtiö, 1888.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kuinka turilas surisi. -- Miten ukko Swart tuumaeli ukko Wittin kanssa. -- Swart selittää asian eukollensa, mutta tämä istuu kuin neulojen kärjillä. -- Kuinka Swartin emäntä ja Wittin emäntä itkevät kuin jos olisivat ruoskitut ja kuinka poikanahjus ei ensinkään tahtonut itkeä.

Seinäkello naksutti: tik tak! tik tak!

Oli toinen helluntaipäivä vuonna 1854. Ukko Swart istui nojatuolissaan piippuaan polttaen päivällisen jälkeen, sulattaessaan niitä suloisia viskunasoosin möykkyjä, joita hänen eukkonsa oli laittanut hänelle.

Lempeä aurinko paistoi niin lämpimästi ikkunasta sisälle ja säteet ne leikkivät lattialla. Pienintäkään tuulenpuuskaa ei tuntunut ulkona, syvin hiljaisuus vallitsi sekä ulkona että huoneissa, ainoastaan kellon yksitoikkoinen tik tak kuului, ja ukko Swartin silmänkannet tulivat niin painaviksi. Tik tak! tik tak! Hän sulki silmänsä, nyökäytti päätänsä ja kello se vaan naksutti tik tak, tik tak!

Rengit ja piiat olivat tänään koristaneet tuvan kukilla ja viheriäisillä lehdillä ja lehtien kanssa olivat he tuoneet tupaan turilasia, jotka nyt lentelivät ympäri huoneessa. Kakluunin edessä makasi Vahti-koira, kuorsasi ja ähkyi unissaan, ja penkillä istui talon musta kissa ja kehräsi torkkuen. Ja kello naksutti: tik tak! tik tak!

Ukko Swart nukkui, kissa nukkui, koira nukkui, mutta turilaat eivät nukkuneet, ne lentelivät suristen sinne tänne, ja eräs oikein vanha jörö niistä istahti ukko Swartin nenänkärjelle. Oikeastaan ei se ollutkaan mikään kärki, siksi oli se liian leveä ja mukulamainen, olipa se ennemmin nappi. No niin, turilas se käveli lystikseen ylt'ympäri nappia. Mutta tuo oli ukolle vähän haitaksi, hän irvisteli pahasti ja liikutteli suupieltään, mutta ei siitä apua ollut. Vihdoin kuitenkin turilas kyllästyi tähän leikkiin; se lensi ukko Swartin napilta pois kissan luo ja täältä koiran luo, jolle se kuiskasi jotakin korvaan -- koiran luota lensi se taas Swartin napille ja tätä leikkiä se yhä pitkitti, kuin jos se olisi tahtonut oikein kiusata heitä kaikkia ja tehdä heistä pilaa.

Kissa kehrää, koira murisee, ukko Swart mutisee ja turilas surisee -- ja niin kului kolme tuntia.

Kun nyt taas oli ukko Swartin vuoro ja hän irvisteli ja väänteli suutaan, astui hänen naapurinsa, ukko Witt, tupaan.

"Hyvää päivää, Swart! No, kuinkas sinä voit? Tahdoin vaan kuulustella oletko yksin kotona".

"Niin onkin, yksin olen, Witt".

"No Swart, oletko harkinnut asiaa?"

"Olenpa kylläkin", vastasi hän, "en ole muuta tehnyt koko kolmeen tuntiin. Sitten kuin söin päivällisen, olen istunut tässä koko ajan ja ajatellut asiaa".

"Kuules nyt", sanoi Witt, "minun mielestäni on paras, että istahdamme tähän asiata punnitsemaan kerta vielä".

"Niin, tehkäämme niin!"

Ukot sytyttivät piippunsa palamaan ja istahtivat pöydän ääreen, vielä kerran asiasta tuumailemaan.

Heidän edessään oli olutkannu ja siihen he usein kurkistelivat, ja sitten sitä tuumaeltiin.

"Asia nyt on semmoinen kuin se on", sanoi ukko Swart.

"Niin, Swart, se on aivan totta se".

"Kuka nyt voi tietää mikä oikein olisi parasta?"

"Tämä on mutkallinen asia", sanoi Witt.

"Kovin mutkallinen", sanoi Swart ja raapi korvansa taustaa.

"Olenhan minä aina sanonut, ettemme tässä selville pääse", sanoi Witt.

"Mutta mitä hyötyä tästä tyhjästä puhelemisesta on? Mitä on tapahtuva, se tapahtuu, ja asia selvenee kyllä itsestään lopulta".

"Niinhän minä myös olen aina sanonut, Swart".

"Emmekö pane maata koko asian päälle huomiseksi?"

"Minun mielestäni kaikki nyt on selvillä", sanoi ukko Witt.

"Niin, sen verran kuin minä voin huomata, olemme me yksimieliset tässä suhtein, niinkuin kruununvouti sanoo", arveli Swart.

"Se on minunkin mielipiteeni".

"No, siis on asia päätetty!"

"Niin, hyvästi sitten naapurini; kovasti meitä tässä koetettiin, ennenkuin asia tuli selväksi".

He nousivat istuimiltaan, kurkistivat vielä kannunpohjaan, sammuttivat piippunsa, ja Witt meni kotiinsa.

Mutta tuskin oli hän ehtinyt mennä tiehensä, kun ukko Swartin päähän jo lensi se ajatus, että ehkä hän olikin tehnyt liika pikaisen päätöksen, hän aukaisi sentähden ikkunan ja huusi ulos Wittille.

"Kuules, mitäs arvelet siihen, emmekö ensin keskustele asiasta vaimojemme kanssa?"

"Vaikka maan", vastasi Witt, "eihän se haittaa; eivät he meitä kuitenkaan jätä rauhaan!"

* * * * *

Kun Swartin emäntä hetkisen sen jälkeen tuli kotio -- hän oli ollut naapurin luona hätä hätää kielittelemässä --, tuli asia taasen puheeksi.

"Istu ales, muori!" sanoi Swart, "missä hiidessä sinä nyt taas olet ollut? Minä istun täällä ja vaivaan pää-parkaani, ja sinä vaan menet tiehesi, sinä!"

"Niin, näetkös..."

"Äh! minä en tahdo nähdä yhtään mitään! Paljaita tyhmyyksiä! Tässä minä saan istua itseäni vaivaamassa sillä aikaa kuin sinä juokset ympäri kylää".

"Minä olin vaan asialla".

"Sinulla on aina asioita. Ei tämä ole ensinkään niinkuin pitäisi oleman. Sillä näetkös, _minä_ tahdon sitä, mitä sinä et tahdo, ja _sinä_ tahdot mitä minä en tahdo. Sinä tahdot olla isäntä talossa, mutta luulenpa että minä se vielä isäntänä olen. Istu nyt vaan ales ja kuule, mitä minulla on sinulle sanottavana äläkä keskeytä minua tyhmillä muistutuksillasi. Minä tahdon selittää sinulle jotakin. Näetkös, minä olen monta vuotta vaivannut päätäni ajatellessani, mitä pojastamme on tuleva. Mitä hyötyä siitä on, että hän kuleksii ympäri maailmaa tyhmänä ja laiskana kuin sika. Sentähden olen minä päättänyt, että hän saa matkustaa Berliniin ja sitten Belgiaan, ja siellä saa hän pysyä pari vuotta..."

"Mitä? Siellä, jossa ei kukaan ihminen tunne häntä!" puuttui Swartin emäntä puheesen.

"Pidä suusi! Minä en vielä ole puhunut loppuun. Siinä peijakkaan yhdistyksessä Güstrowissa löytyy viisaita herroja, jotka tuntevat maanviljelystä ja kaikenlaisia kirjoja. Ja he sanoivat naapurille Wittille: 'Se jolla on poika', sanoivat he, 'ja antavat hänen laiskotella muurin ääressä, se on tyhmä aasi'. Ei, sanoivat he, jos hänestä on tuleva kelvollinen maanviljelijä, niin tulee hänen matkustaa Belgiaan ja oppia järkiperäistä maanviljelystä, joka kuuluu olevan jotakin oikein erinomaista siellä. Ja minä sanoin: 'No, mitä sinä arvelet, Witt?' -- 'Minäkö?', sanoi hän, '_minun_ poikani pitää lähtemän sinne'. -- 'No sitten _minunkin_ pitää kanssa', sanoin minä. -- Ja nyt sinä tiedät, miten asian laita on, ja pidä siivosti suusi kiinni, sillä minä en tahdo kuulla mitään muuta".

Tuoli oikein poltti Swartin emäntää, ja hän väänteli itseään niinkuin se, joka istuu neulojen kärjillä. Mutta nyt täytyi hänen puhua suunsa puhtaaksi, ei hän enää kauemmin voinut pidättää itseään.

"No tämäpä oli kummallista! Minun pitää oleman vaiti tuommoisen härkäpään tähden, kuin sinä! Vai niin, minun pitää pitämän suuni kiinni!"

Ja nyt antoi hän sanain virtailla suustaan, aivan niinkuin henkilö joka laskee oltta tynnyristä ja on unhoittanut sulkea tapin, niin virtailivat sanat Swartin emännän suusta.

Ukko Swart istui alallaan kädet ristissä ja antoi myrskyn mennä ohi. Mutta kun hän luuli sen olleen ohi, niin se alkoi uudelleen; eukko oli vaan vähän vetänyt henkeä välillä.

"Vai niin, sinä tahdot lähettää sen viattoman lapsirukan pois maailman matkoille? Luulenpa todellakin, että sen tekisit, jollen minä ottaisi häntä suojellakseni. Minun oma poikani, oma Fritsini! Meillä ei ole muita kuin hän yksin, ja mitä sinä tekisit, jos me kadottaisimme hänet?"

"Rauhoitu nyt vaan, eukkoseni", sanoi ukko Swart. "Jos se nyt tuleekin vähän maksamaan, niin tahdon mielelläni uhrata sen hänen tähtensä. Ja eihän hän enään ole mikään lapsi, pääsihän hän viime vuonna arpomisessa vapaaksi asevelvollisuudesta. Ja mitäs hänelle voisi tapahtua, matkustaahan hän yhdessä Kalle Wittin kanssa?"

"Kalle Wittin kanssa? Vai niin! Lammas pannaan siis toisen lampaan kaitsijaksi. Onhan hän varsin yhtä lapsellinen kuin Frits, ja sinä työnnät ne molemmat onnettomuuteen".

"Mutta pidä nyt jo suusi, eukko. Nyt sinä rupeet aivan hulluttelemaan. Mutta kukaan ei saa sanoa, että minä työnnän poikani onnettomuuteen: minä matkustan myös heidän kanssaan Belgiaan".

"No, kas tämäpä vasta on kaunista! Ei kestäisi kauvan ennenkuin santarmit ottaisivat teidät kaikki niskasta kiinni ja veisivät putkaan".

"Älä hulluttele, minä otan passin mukaan".

"Passin mukaan! Sen vaivan voit itseltäsi säästää. Eihän sinulla ole säällistä nenääkään. Sinulle eivät he todellakaan anna mitään passia, ja siksi toiseksi, niin et sinä tunne tietäkään!"

"Minä kyselen. Ja nyt en minä enää tahdo kuulla puhuttaman tästä. Minä _tahdon_! ja kun minä _tahdon_, niin minä _tahdon_!"

Ja näin sanottuaan meni ukko Swart ulos ovesta ja naapurin luo.

Täällä oli samoin. Ukko Wittin täytyi kestää: kova ottelu vaimonsa kanssa, ja hänen ei käynyt paremmin kuin naapurinsakaan.

"Eukkoni ei tahdo oikein antaa perää", sanoi Witt, "hän pelkää, että jotakin tulisi tapahtumaan pojalle".

"Rauhoittukaat vaan, naapurin emäntä", sanoi ukko Swart. "Tulevathan pojat takaisin. Mutta menkäät nyt minun eukkoni luo ja itkekäät sitten molemmat, minkä jaksatte, niin kaikki on hyvä".

Ja Wittin emäntä meni.

Kun hän tuli tupaan, istui Swartin emäntä kasvot esiliinalla peitettynä. Hän itki ja väänteli käsiään, kuin jos tässä olisi ollut kysymys hänen hengestään, eikä kestänyt kauvan ennenkuin myös Wittin emäntä nosti esiliinan silmilleen ja rupesi itkeä tihuttamaan. Nyt he molemmat itkivät kilpaan ja valittivat. Mutta kun itku rupesi käymään molemmille lilan valtavaksi, alkoivat he huutaa molemmat yhtaikaa.

"Kuinkas tämä tulee päättymään! Jos me vaan olisimme eläneet tämän yli!"

"Että hänen piti pääsemän vapaaksi sotapalveluksesta!" ruikutti Swartin emäntä.

"Minä olen neulotuttanut seitsemän uutta paitaa Kallelle ja uudet siniset housut", valitti Wittin emäntä.

"Frits saa uuden takin, ja nyt pitää hänen lähtemään Belgiaan, siihen kirottuun paikkaan!"

"Kuules, tiedätkö missä se Belgia on?"

"En, kukas sen voi tietää? Mutta pitkä matka sinne on, ja siellä on villiä ihmisiä ja ryöväriä, susia ja rautateitä; kun minä vaan ajattelen sitä, rupee minua värisyttämään!"

"Niin, eikös se ole kauheata!"

"Eikös ne voisi lähettää poikia johonkin maanviljelys-kouluun tässä maassa? Minulla on orpana Kriwitsissä..."

"Niin, sanos nyt muuta! Se on vaan minun ukkoni, joka on pannut nämät ajatukset sinun ukkosi päähän. He tahtovat vaan itse päästä matkustamaan ales Tyroliin tai Puolaan ja kuljeksia ympäri pitkin maanteitä".

"Naapuri kulta ... kuules nyt!"

"Ei tässä mikään auta. Sen ovat he nyt kerran saaneet päähänsä. Mutta kun he kerran ovat päässeet kotia, niin..."

"Ja minun Kalleni ei saa mennä siihen kirottuun seuraan. Hän ei saa, sen tahdon minä luvata, sillä minä se sentään olen pojan äiti".

"Anna nyt asian olla äläkä sano mitään, se on paras. Mutta kun he ovat tulleet takaisin, silloin he saavat nähdä toista".

Kun he olivat ehtineet tämän sopimuksen tehdä, astui Frits huoneesen. Hän oli ollut kylässä puhelemassa hetkisen lukkarin Dorotean kanssa siellä alhaalla sen vanhan seljapuun luona; täällä olivat he vannoneet toisilleen ikuisen uskollisuuden ja kun Frits saisi vastaanottaa talon, viettäisivät he häänsä, vaikka vanhemmat panisivatkin vastaan kuinka ankarasti tahansa. Swartin emäntä ei näet kärsinyt sitä, että näillä nuorilla oli niin paljon puhumista toinen toisensa kanssa. Ei hänellä sentään ollut mitään Doroteaa vastaan, päinvastoin, Dorotea oli kaunis tyttö ja hänellä oli hyvä ymmärryksen lahja ja sitten oli hän niin ketterä neulomaan, hän oli aivan äskeisin neulonut Swartin emännälle uuden kapan. Mutta saisiko Frits ottaa hänet armaaksensa? Ei, siksi oli Dorotea liian köyhä. Vaikkapa he kääntäisivät hänet ylös ales, vakuutti Swartin emäntä, ei siitä asiasta sentään tulisi mitään. Dorotea oli liiaksi paljasjalkainen, ja jos hänen Fritsinsä tahtoisi naida, voisi hän saada aivan toisenlaisia tyttöjä kuin Dorotea. Olipa tässä saatavissa kauppamies Hahnin tytär ja kestikievarin orpana, mutta lukkarin Dorotea oli liian köyhä!

Frits astui tupaan niin iloisella mielin. Hän ja Dorotea olivat nyt tehneet sopimuksensa, hän oli niin iloinen, niin onnellinen.

Kun Swartin emäntä näki hänen tulevan ovesta sanoi hän:

"Sinä hymyilet, poikaseni, sinun pitäisi ennemmin itkeä. Jospa vaan tietäisit mitä on tapahtunut".

"Niin", lisäsi Wittin emäntä, "tässä on kysymyksessä kauheita asioita".

Ja nyt rupesi äiti kertomaan ja selittämään hänelle koko asiaa. Eukko oli luullut, että Frits rupeisi itkemään; mutta Frits kuulteli hänen sanojaan vaan puolella korvalla, hänen ajatuksensa olivat sen vanhan seljapuun ja lukkarin Dorotean luona.

"Onkos kukaan ennen tätä tämmöistä nähnyt?" puhkesi Swartin emäntä lausumaan. "Eikö se tuhma poika istu tuossa irvistellen? Minkätähden et sinä itke, luuletko sinä, että minä lasken leikkiä. Ja mikä se sinua muuten niin huvittaa? Sinä vaan nauraa höhötät, kuu minä itken katkeria kyyneleitä!"

Ja Swartin emäntä nosti taas esiliinansa silmilleen.

Frits ajatteli vaan vanhaa seljapuuta ja omaa Doroteaansa ja se poika nahjus ei ensinkään tahtonut itkeä. Ei ensinkään auttanut, että äiti itki ja torui, Frits ei tahtonut itkeä. Ja niin tuli ilta, ukko Swart tuli kotiin ja Wittin emäntä sanoi hyvästi eikä enää kestänyt kauvan ennenkuin kaikki olivat sängyssä.

Kuu kuumotti ikkunasta ja seinäkello naksutti: tik tak! tik tak!

Swartin emäntä näki kauheita unia. Kolme isoa miestä, joilla oli kyynärän pituinen parta ja jotka olivat käärityt valkoisiin raitiin, hyökkäsivät Fritsin kimppuun ja veivät hänen uuden takkinsa, ja seitsemän sutta söi hänet suuhunsa saappaineen päivineen, mutta se poika nahjus ei sittenkään tahtonut itkeä. Ukko Swart taasen näki unta santarmeista, jotka tarttuivat hänen niskaansa maantiellä ja veivät hänet putkaan -- ja Frits, niin, hän näki unta lukkarin Doroteasta.

TOINEN LUKU.

Mitä rekistraattori Schnabel oli kirjoittanut passiin. -- Kuinka monta muotia löytyy. -- Kuinka Frits ja Dorotea sanoivat jäähyväiset toisillensa.

Seuraavana aamuna läksivät ukko Swart ja Frits sekä ukko Witt ja Kalle kaupunkiin kansliasta ottamaan ulos "passia ulkomaalle". Se maksoi 16 groshenia, ja kun olivat sen saaneet, kiiruhtivat he kotia. Naapuri Swart oli nimittäin siitä mielipiteestä, että matkalle oli lähdettävä mitä kiireimmin. "Sillä muuten eukko taas sekaantuu asiaan", sanoi hän.

Kun ukko Swart tuli kotio, otti hän passin esiin ja sanoi eukollensa:

"Tässä on nyt passi, ja minä seison siinä kokonaan".

"Se mahtaa olla kaunis kuvaus se".

"Kuules Frits", sanoi ukko Swart, "tules tänne ja lue passi meille. Alun saat hypätä yli. Ala ulkonäöstä".

Ja Frits luki.

"Pituus: viisi jalkaa ja yksi tuuma".

"Se on oikein, se", sanoi Swart tyytyväisenä. "Niin erittäin pitkä en minä olekaan".

"Vartalo: sangen r-u-u, sanoo ruu, m-i-i, sanoo mii, ruumii, k-a-s, sanoo kas, ruumiikas".

"Äh, mitä sinä mökötät! Ruumiikas, mitä se on? Olenko minä ruumiin näköinen, minä joka olen lihava ja verevä mies! Se pitää tietysti olla rumakas... No lue eteenpäin!"

"Silmät: harmaat -- tukka: punanen..."

"Se on myöskin oikein. Mutta oikein ketun-punanen ei minun tukkani sentään ole, se vivahtaa vähän keltaseen".

"Äh, isä, kyllä sen lapsikin voi nähdä että te olette oikea kettu!"

"Mitä hittoja! Luulenpa todella, että...! Katso sinä vaan passiin".

"Suu: iso -- nenä, pieni..."

"Sitä täytyy minun oikein mennä peiliin katsomaan. Minä olen aina luullut, että minulla olisi komea nenä ja että se olisi luontevan muotoinen". Ukko tarkasteli nenäänsä peilissä kaikilta puolin. "Mutta mitä pituudesta puuttuu, sen leveys korvaa. Poika, älä naura, vaan lue eteenpäin!"

"Erityisiä tuntomerkkiä: hänen kasvonsa ovat täynnä teirenpilkkuja, samoin rokonarpia ja näyttää, kuin jos ne olisivat kokoonneulotut. Niiden väri vivahtaa vähän siniseen. Hän katsoo vähän kieroon.

"Mitä! Mitenkä siinä seisoo? Anna tänne passi!"

"Tässä seisoo, isä: hän katsoo vähän kieroon!"

"Ettäkö minun kasvoni ovat siniset?"

"Niin tässä seisoo, isä!"

"Ja kasvot näyttävät kuin jos olisivat kokoonneulotut?"

"Niin, tässä seisoo niin!"

"Mutta se on hävytöntä! Että rekistraattori Schnabel on kirjoittanut semmoista passiin! Minä olin muuten aikonut lähettää hänelle juottovasikan. Kaikki se muu minun pituudestani, nenästäni ja suustani, se on kyllä paikallaan ja oikein, ja se 'ruumiikas' olisi myös saanut käydä päinsä, mutta siniset kasvot, se on liian hullusti".

"No enkö minä sitä sanonut?" tiuskasi Swartin emäntä sanomaan. "Kuules Frits, istahdas ales kirjoittamaan kopio tuosta passista minulle, niin minä panetan sen lasiin ja raamiin, ja kun isäsi lähtee pois matkoille, niin on minulla siinä hänen kuvansa!"

Mutta nyt Swart vihastui. Hivukset hänen päässään nousivat pystyyn ja hän rupesi kiljumaan...

"Vai niin, sinä tahdot tehdä pilaa minun ulkomuodostani?" sanoi hän. "Mutta sen minä sinulle sanon, että huomenna aikaiseen aamulla minä ja Frits ja naapuri Witt ja Kalle istahdamme minun vankkuriini ja lähdemme matkaamme. Mutta sinä saat istua kököttää täällä yksin ja tappaa kärpäsiä huviksesi. Nyt sinä menet kauniisti panemaan kapineet kokoon; vähän evästä me myös tarvitsemme mukaamme".

Ja niin sanottuaan meni Swart naapuritaloon.

Mutta tuskin oli hän avannut oven, ennenkuin hän jäi hämmästyksissään seisomaan paikalleen ja puhkesi sanomaan:

"No, enhän minä ennen ole nähnyt hullumpaa! Poika, mitä sinä oikein teet?"

Kalle Witt seisoi pöydällä ja katseli peiliin. Milloin oikoi hän koipiaan suoraan eteenpäin, milloin väänteli hän niitä sivulle päin ja hän tarkasteli uusia keltaisia saappaitaan ja samoin uusia keltaisia housujaan sekä edestä että takaa. Mutta sieväpä hän olikin. Hän oli voidellut tukkansa talilla ja mustannut partansa saapasmusteella. Kädet piti hän kupeellaan ja ruusukukkanen oli hänellä hampaiden välissä. Niin seisoi hän siinä täydessä komeudessaan ja tahtoi nähdä, miltä hän oikein näytti. No, kaikki oli kuin olla piti, ja hän saattaisi kyllä matkustaa, vaikkapa itse Berliniinkin.

Ukko Swartin seisoessa siinä ällistyksestä varsin puhumattomaksi käyneenä, tulivat lukkari, herra Suhr, ja ukko Witt sisään ovesta.

"Katsokaas vaan", sanoi ukko Swart osoittaen piipullaan Kalleen, "katsokaas, kuinka se poika on laittanut itsensä komeaksi".

"Niin, naapuri," sanoi ukko Witt tyytyväisen näköisenä, "se täytyy myöntää, että kyllä hän ymmärtää pukea itsensä hyvin aina. Antakaas, kun hän nyt vaan saa sen uuden hattunsa päähänsä, niin häntä kyllä voisi luulla vaikka kreiviksi, niin hieno hän on".

"Niin", sanoi lukkari, "se minun täytyy sanoa, että hän on valmistanut ja säälinyt itsensä mainiosti tälle matkalle. Muotia on noudattaminen. Minä tahdon nyt vaan sanoa, että jos esimerkiksi sini olisi muotina ja joku ottaisi yllensä viheriäisen takin, niin ei se sopisi yhteen!"

"Ei", sanoi ukko Swart, "siinä te olette aivan oikeassa".

Ja ukko Witt huomautti:

"Niin, totta se kyllä on!"

"Ja muoti on muoti, ja joka asia tai esine joka ei ole muotia, se ei ole muotia, vaikka mitä tekisi. Muotia niitä löytyy ainoastaan kolme, joita täytyy seurata", selitti lukkari vielä, "nimittäin sininen, keltanen ja punanen -- ne muut eivät ole laisinkaan muotia."

"No, Suhr, sanokaas nyt minulle sitten", sanoi Witt, "onko Kalle muodinmukainen? Tules tänne, poikani, ja anna lukkarin tarkastaa sinua. Onko hän muodinmukainen?"

"Onpa kylläkin", sanoi lukkari, "punanen kaulahuivi, sininen takki ja keltaset housut, se sopii säntilleen yhteen. Veli Witt, minä en tiedä mitään, joka puuttuisi, jos ei kenties korkea kaulus".

"Niin", sanoi ukko Swart, "siinä on hän oikeassa, ja olenhan minä aina sanonutkin, että semmoinen valkoinen kaulus se antaa oikein herrakkaan muodon; Frits saa myös semmoisen kauluksen".

Mutta missä oli Frits sillä aikaa?

Hän ja Dorotea istuivat sen vanhan seljapuun alla. He pitelivät toinen toistaan kädestä. Dorotea rupesi katkerasti itkemään, kun kuuli että Frits oli lähtevä matkalle ja jäävä niin pitkäksi aikaa pois. Fritskin olisi itkenyt, jollei se olisi ollut niin akkamaista miehelle. Mutta hän heitti käsivartensa Dorotean vartalon ympäri ja koetti lohduttaa häntä.

"Älä nyt itke, Dorotea", sanoi hän, "tulenhan minä pian takaisin ja silloinhan minä tuon jotakin kaunista sinulle".

"Ah, Frits", vastasi hän, "minun sydämmeni on murtumaisillaan, kun ajattelen, että sinä lähdet pois. Mitä minä pidän väliä lahjoista."

Ja Dorotea itki.

Frits oli heittiö, ei hän edes langennut polvilleen ja vannonut hänelle taivaan ja helvetin, auringon ja kuun nimessä, että hänen sielunsa oli kuuluva Dorotealle. Sitä ei hän ymmärtänyt, mutta hän taputti tyttöä poskelle ja katseli hänen sinisilmiinsä, jotka nyt olivat punaset itkusta. Hän laski käsivartensa Dorotean kaulalle ja nosti hänet istunnan polvilleen.

"Rakas, oma Doroteani", sanoi hän. "Sinä et saa itkeä. Olethan sinä sanonut pitäväsi minusta, eikä tule kauvan viipymään, ennenkuin minä tulen takaisin. Pari vuotta kuluu pian, ja silloin minä suljen sinut syliini, niinkuin nyt tänään".

Ja hän kumartihe vähän alespäin ja suikkasi suuta tytölle.

"Hyvästi nyt", sanoi Dorotea tukahtuneella äänellä, "ja mene Jumalan haltuun!"

Frits nousi ja meni. Mutta vähän väliä hän seisahtui ja kääntyi katsomaan Doroteaan päin; raskas oli tämä lähtö hänelle! Mutta kaikesta surusta huolimatta oli hänellä sentään taivas sydämmessä; ja kuitenkin oli hän vaan tuhma poika.

Ja Dorotea jäi istumaan seljapuun alle ja itki sen tuhman pojan tähden. Satakieli lauloi -- ehkä tyttö juuri sentähden itkikin? -- kevättuuli hyväili häntä -- ehkä hänen sydämmensä juuri sen vuoksi oli niin raskas? -- ja kuu kumotti puitten, pensaitten välitse tähän sydämmeen. Hän ajatteli eroa ja oli kuolla ilosta ja surusta -- ja kuitenkin oli hän vaan köyhä ompelijatar.

KOLMAS LUKU.

Swart lohduttaa eukkoaan mustalla esiliinalla. -- Kuinka Dorotean sydän on murtumaisillaan. -- Kuinka ukko Witt unhoitti rahansa kotiin ja Kalle juoksi niitä noutamaan. -- Lukkari piti kauniita puheita, mutta kadotti kuitenkin lopuksi tasapainon. -- Kuinka lukkari tarttuu onkeen ja ne muut menevät matkoihinsa. Vähän metsän-ihmisistä.

Seuraavana päivänä seisoivat vankkurit, joidenka eteen oli valjastettu kaksi varsatammaa, ukko Swartin oven edessä. Varsat hyppivät iloisina vankkurien ympäri, ja ihmiset ne juoksivat edes takaisin vankkurien ja tuvan väliä; milloin oli unhoitettu sitä, milloin tätä, mutta vihdoinkin oli kaikki järjestyksessä. Vankkurien peräpuolella oli iso arkku neljällä lukolla -- se sisälsi Kallen ja Fritsin matkakapineet -- ja seitsemän koria täynnä evästä oli asetettu sen ympäri.

Koko matkaseurue oli nyt koossa; myöskin lukkari oli saapuvilla, hän seurasi vaan mukana kappaleen matkaa, käydäkseen samalla veljensä luona. Olipa kuitenkin niitä, jotka sanoivat, että hän meni mukaan ainoastaan eväiden tähden, mutta ihmiset sanovat niin paljon.

Sanoma siitä, että Kalle ja Frits olivat lähdössä matkalle maanviljelys-opintoja harjoittamaan, oli levinnyt ympäri kylää, ja sekä vanhat että nuoret olivat kokoontuneet lähtöä katsomaan. Muutamat olivat kiivenneet pitäjänvoudin häkki-aidalle ja muutamat lähellä olevalle pellon aidalle.

"Kaikki on järjestyksessä!" huudahti nyt Swartin Juhani, ja niin sitä nyt sanottiin jäähyväiset toinen toiselleen. Sen kertomisella en minä tahdo kuluttaa aikaa, sentähden että minä en mielelläni tahdo kertoa sitä mikä surullista on. Molemmat eukot itkivät, kun heidän piti sanoman hyvästi pojille, mutta pahimmin kuitenkin itki Swartin emäntä, hän itki kuin piiskattu. Ukko Swart lohdutti häntä, niin hyvin kuin voi.

"No no", sanoi hän pyyhkien hänen silmiään esiliinalla, mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tekemän, sillä esiliina oli tullut padoista pahasti nokeen, niin että eukko nyt sai kaiken noen kasvoihinsa. Mutta tämä kuitenkin rauhoitti häntä. Ja niin sitä vihdoin noustiin vankkuriin.