Part 27

Ahmed ja Karim juoksivat ilosta huutaen linnanvallin yli, niin että heidän valkoiset paitansa liehuivat tuulessa. Vihdoin he kohtasivat joukon vankejakin, jotka tyhmän näköisinä katselivat erästä vanhaa pronssitykkiä. — Kuka teistä armahdetaan? lapset kysyivät heiltä. Sillä illalla esiintyi ylimmän Jumalan kulkue, jolloin Hän koko valtiomahdin seuraamana poistui palatsista ja sivuutti vankilan, joka nykyjään sijaitsi kaupungissa. Kun Hän teki niin ja Bethesdan lammikon enkelin tavoin pani länsimaisen sivistyksen veden liikkeelle, vapautettiin aina joku vanki. Sen jälkeen Hänen oli määrä jatkaa matkaansa suurelle Mau-lammikolle, joka oli vieraskodin puutarhan pituinen, ja siellä tapahtuisi jotakin muuta, lopullinen jumalaksi julistautuminen, minkä jälkeen Hänen oli alistuttava unen kokemuksiin. Koska Azizin perhe oli muhamettilainen, se ei tiennyt mitään tästä, mutta vierailu vankilassa oli kaikille tunnettua. Vangit keskustelivat näiden hienojen ihmisten kanssa vapautumismahdollisuuksistaan hymyillen ja alasluoduin silmin. Lukuunottamatta nilkkoihin kiinnitettyjä rautakahleita he olivat muiden ihmisten näköisiä ja käyttäytyivät kuten muut. Viisi heistä, joita ei oltu vielä tuomittu, ei voinut toivoa armahdusta, mutta kaikki toiset olivat täynnä toivoa. Heidän mielestään ei ollut mitään eroa rajahin ja Jumalan välillä, koska molemmat olivat yhtä paljon heitä korkeammalla, mutta vartia oli saanut paremman kasvatuksen ja uskalsi kysyä hänen korkeutensa vointia.

— Hän paranee paranemistaan, vastasi lääkäri.

Nyt oli asia todellisuudessa niin, että rajah oli jo kuollut. Yön juhlallisuudet olivat rasittaneet häntä liiaksi. Mutta hänen kuolemansa salattiin, ettei juhlien loisto siitä himmentyisi. Hindulääkäri, yksityissihteeri ja muuan uskottu palvelija valvoivat ruumiin ääressä, sillä aikaa kuin Aziz oli ottanut velvollisuudekseen esiintyä kaupungilla kansan pettämiseksi. Hän oli pitänyt paljon hallitsijasta ja mahdollista oli, ettei hän saavuttaisi hänen seuraajansa suosiota, mutta hän ei voinut harkita sitä asiaa nyt, koska se harhakuvitelma, jonka luomisessa hän oli apuna, valtasi hänet itsensäkin. Lapset juoksentelivat sinne tänne pyydystellen sammakkoa, jonka he aikoivat panna Muhammed Latifin vuoteeseen. Heidän omassa puutarhassaan oli satoja sammakoita, mutta he tahtoivat välttämättä saada mukaansa sammakon täältä kummulta. He ilmoittivat näkevänsä alempana kaksi hellekypärää. Fielding ja hänen lankonsa kiipesivät siellä rinnettä pitkin pyhimyksen haudalle suomatta itselleen lepoa matkan jälkeen.

— Heitänkö kivellä? kysyi Karim.

— Siroittelemmeko heidän paistinpannuunsa jauhettua lasia?

— Ahmed, tule tänne, niin saat selkääsi ilkeydestäsi! Aziz kohotti kätensä lyödäkseen esikoistaan, mutta sallikin tämän sen sijaan suudella sitä. Hänestä tuntui suloiselta, että pojat olivat hänen mukanaan tällaisena hetkenä, hänen uskolliset ja rohkeat poikansa. Hän selitti heille, että englantilaiset olivat valtion vieraita, minkä vuoksi heitä ei saanut myrkyttää, ja kuten aina, pojat olivat kohteliaasti ja samalla innostuneesti samaa mieltä hänen kanssaan.

Molemmat muukalaiset menivät tuohon kahdeksankulmaiseen rakennukseen, mutta hyökkäsivät sieltä heti takaisin mehiläisten takaa-ajamina ja juoksentelivat sinne tänne huitoen käsillään. Lapset hihkuivat vahingonilosta, ja taivaasta tuli ihana sadekuuro, aivan kuin tynnyrin tappi olisi aukaistu. Aziz ei ollut aikonut tervehtiä entistä ystäväänsä, mutta nyt hän tuli tapauksen johdosta loistavalle tuulelle. Hän tunsi itsensä varmaksi ja voimakkaaksi ja huudahti: — Halloo, ovatko herrat joutuneet pulaan?

Toinen vieraista huusi mehiläisen pistäneen häntä.

— Istuutukaa vesilätäkköön, sir... niitä on täällä aivan tarpeeksi. Älkää tulko minun lähelleni. En voi niille mitään, ne ovat valtion mehiläisiä, mutta kirjoitan valituksen hänen korkeudelleen niiden käyttäytymisestä. Mitään todellista vaaraa ei ollut, sillä rupesi satamaan ja mehiläisparvi palasi silloin takaisin temppeliin. Aziz meni muukalaisen luo, veti pois muutamia piikkejä hänen ranteestaan ja sanoi: — Kas niin, rauhoittukaa ja olkaa mies.

— Mitä sinulle nykyjään kuuluu, Aziz? Sain vasta äsken kuulla sinun muuttaneen tänne, huusi Fielding hänelle jokseenkin välinpitämättömästi. — Muutamat pistot eivät luullakseni haittaa mitään.

— Eivät tietenkään. Lähetän vieraskotiin spriikääreitä. Kuulin sinun asettuneen asumaan sinne.

— Miksi et ole vastannut kirjeisiini? Fielding kysyi koettaen kiivetä huipulle, mutta epäonnistuen rankassa sateessa. Hänen toverinsa, joka ei milloinkaan ennen ollut käynyt maassa, huusi, kun sadepisarat ropisivat hänen hellekypärilleen, että mehiläiset olivat uudelleen hänen kimpussaan. Fielding moitti häntä melko tiukasti hänen tyhmyydestään ja sanoi sitten: — Voimmeko päästä täältä jotakin oikotietä vaunuillemme? Meidän täytyy luopua retkestämme. Ilma on inhoittava.

— Kyllä tuota tietä pitkin.

— Etkö sinäkin tule mukaan?

Aziz kumarsi liioitellun kohteliaasti. Hän oli yhtä taitava antamaan pieniä neulanpistoja kuin muutkin indialaiset. »Minua vapisuttaa, minä tottelen», ilmaisi kumarrus eikä se ollut tekemättä vaikutustaan Fieldingiin. He laskeutuivat tielle kurjaa polkua pitkin — molemmat aikuiset miehet kulkivat edellä, lanko, joka näytti pikemminkin pojalta kuin mieheltä, seurasi heitä puristellen vaikeroiden käsivarttaan, jota pakotti, ja hänen jäljessään tulivat nuo kolme äänekästä ja hävytöntä indialaislasta. Kaikki olivat läpimärkiä.

— Mitä kuuluu, Aziz?

— Terveyteni on mainio kuten ennenkin.

‒ Oletko päässyt jonkinlaisiin tuloksiin täällä?

— Millaisiin tuloksiin sinä sitten olet päässyt?

— Kuka on vieraskodin ylivalvoja? kysyi Fielding luopuen samalla heikoista yrityksistään entisen tuttavallisuuden palauttamiseksi ja muuttaen käytöksensä virallisemmaksi. Hän oli vanhempi ja karskimpi kuin toinen.

— Hänen korkeutensa yksityissihteeri, luullakseni.

-— Missä hän sitten oleskelee?

— En tiedä.

Meidän tulomme jälkeen ei kukaan ole kiinnittänyt meihin vähintäkään huomiota.

— Todellako?

‒ Kirjoitin jo edeltäpäin tänne ja kysyin, tapahtuuko vierailuni sopivaan aikaan. Sain myöntävän vastauksen ja suunnittelin matkani sen mukaan, mutta vieraskodin palveluskunta ei näytä saaneen oikeita määräyksiä. Me emme saa ollenkaan munia ja rouvani haluaisi lähteä soutelemaan.

— Siellä on kaksikin venettä.

‒ On kyllä, mutta ei ainoatakaan airoa.

Eversti Maggs katkoi airot viimeisen vierailunsa aikana.

— Kaikki airotko?

— Hän on hyvin voimakas mies.

— Jos vain ilma seestyy, tahtoisimme katsella soihtukulkuettanne joelta tänä iltana, jatkoi hän. — Kirjoitin Godbolelle siitä, mutta häntä ei ole näkynyt eikä kuulunut. Täällähän on kaikki ihan kuollutta.

— Ehkä kysymyksessä oleva ministeri ei ole milloinkaan saanutkaan kirjettäsi.

— Onko kansalla mitään sitä vastaan, että englantilaiset katselevat kulkuetta?

— En tiedä mitään täkäläisestä uskonnosta. Mutta minun mieleeni ei milloinkaan juolahtaisi lähteä katselemaan tuota kulkuetta.

— Sekä Mudkulissa että Deorassa otettiin meidät aivan toisin vastaan. Deorassa erittäinkin oltiin hyvin ystävällisiä. Maharajah ja maharani tahtoivat näyttää meille kaiken.

— Teidän ei olisi pitänyt ensinkään lähteä sieltä.

— Hyppää vaunuihin, Ralph! He olivat saapuneet vaunujen luo.

— Hypätkää vaunuihin, herrat Quested ja Fielding.

— Kuka taivaan nimessä on herra Quested?

— Lausuinko tuon tunnetun nimen väärin? Eikö hän ole vaimosi veli?

— Kenen kanssa sinä oikeastaan luulet minun menneen naimisiin?

— Minä olen vain Ralph Moore, sanoi poika punastuen, ja juuri silloin purkaantui uusi kuuro pärskäytellen vettä heidän jaloilleen. Aziz koetti peräytyä, mutta se oli liian myöhäistä.

— Quested, Quested? Etkö sinä tiedä, että rouvani on rouva Mooren tytär?

Azizia vapisutti, hän vuorotellen kalpeni ja punastui. Häntä inhoitti kuulemansa uutinen samoin kuin rouva Mooren nimikin.

— Ehkä tämä selittääkin sinun kummallisen käytöksesi.

— Ole ystävällinen ja ilmoita, mitä vikoja käytöksessäni on.

— Tarkoitan tuota inhoittavaa kirjettä, jonka Mahomet Ali kirjoitti puolestasi.

— Minusta tämä keskustelu tuntuu aivan tarkoituksettomalta.

— Kuinka saatoitkaan erehtyä niin suuresti? kysyi Fielding ystävällisemmin kuin ennen, mutta vieläkin vihaisesti. — Se on melkein uskomatonta. Luulen kirjoittaneeni sinulle ainakin kuusi kertaa ja maininneeni samalla vaimoni nimen. Neiti Quested! Olipa sekin päähänpisto? Hänen hymystään Aziz saattoi ymmärtää, että Stella oli kaunis. — Neiti Quested on paras ystävämme, hän vei meidät yhteen, mutta... mikä hämmästyttävä päähänpisto. Aziz, meidän pitää selvittää tämä väärinkäsitys myöhemmin. Se on varmaankin jotakin pirullisuutta Mahomet Alin puolelta. Hän tietää vallan hyvin minun menneen naimisiin neiti Mooren kanssa. Mahomet Ali nimitti häntä »Heaslopin sisareksi» minulle kirjoittamassaan hävyttömässä kirjeessä.

Tämä nimi raivostutti Azizia. — Mitä se minuun kuuluu, kenen kanssa sinä olet mennyt naimisiin? Anna minun vain olla rauhassa täällä Maussa, muuta en pyydä. Minä en tarvitse sinua, en tarvitse teistä ainoatakaan yksityisessä elämässäni, sen sanon viimeiseen hengenvetoon asti. Niin, niin, olen tehnyt tyhmän erehdyksen, halveksi ja ivaile minua vain. Luulin sinun menneen naimisiin viholliseni kanssa. En lukenut ollenkaan kirjeitäsi. Mahomet Ali petti minut. Luulin sinun varastaneen rahani, mutta — hän löi yhteen kätensä ja hänen lapsensa kokoontuivat hänen ympärilleen — minusta tuntuu sittenkin siltä kuin sinä olisit tehnyt sen. Annan kaiken anteeksi Mahomet Alille, sillä hän rakasti minua. Sen jälkeen hän vaikeni hetkiseksi ja sateen rätistessä kuin revolverin laukaukset hän jatkoi: — Sydämeni kuuluu tämän jälkeen omalle kansalleni. Sen sanottuaan Aziz läksi menemään. Cyril käveli hänen jäljessään savista tietä pitkin pyydellen anteeksi ja selitellen asiaa. Hän oli halukas saattamaan kaiken jälleen oikealle tolalle, ja todisteli hyvin johdonmukaisesti, ettei hän ollut mennyt naimisiin Heaslopin morsiamen, vaan Heaslopin sisaren kanssa. Mutta mitäpä se auttoi enää? Aziz oli perustanut elämänsä erehdykselle, jota ei voinut korjata. Puhuen urdujen kieltä, niin että lapsetkin voivat ymmärtää häntä, Aziz sanoi: — Ole hyvä äläkä seuraa meitä enää, olkoonpa vaimosi kuka tahansa. En halua ketään englantilaista miestä enkä naista ystäväkseni.

Hän palasi kotiin kiihoittuneena ja onnellisena. Tuo hetki jolloin rouva Mooren nimi mainittiin, oli ollut katkera ja hirvittävä nimen herättämien muistojen vuoksi. »Esmiss Esmoor — — —» Rouva Moore oli aina ollut niin hyvä, ja tuo nuorukainen, jota hän tuskin oli katsellut, oli hänen poikansa, Ralp Moore; Stella ja Ralph, joita kohtaan hän oli luvannut olla ystävällinen, ja Stella oli mennyt naimisiin Cyrilin kanssa.

XXXVI

Palatsi kajahteli yhä soittimien kilinästä ja rummutuksesta. Ilmestys oli ohi, mutta sen vaikutus jatkui, ja tämän vaikutuksen tarkoituksena oli antaa ihmisille sellainen tunne kuin ei ilmestystä olisi vielä tapahtunutkaan. Toivo oli jäljellä huolimatta siitä, että sen päämäärä oli saavutettu. Vaikka Jumala olikin syntynyt, ei hänen kulkueensa ollut vielä lähtenyt liikkeelle. Normaalivuosina toimeenpantiin tavallisesti tämän päivän keskipäivällä erinomaisen kauniita juhlallisuuksia rajahin yksityisasunnossa. Hänellä oli pyhään toimitukseen vihitty ryhmä miehiä ja nuorukaisia, joiden velvollisuuksiin kuului hänen edessään tanssien ilmentää hänen uskonsääntöjään ja uskonnollisia mietteitään. Siten hän saattoi mukavasti istuen katsella noita kolmea askelta, joilla vapauttava Jumala astui maailmankaikkeuden yli saattaakseen Indran häpeään, samoin lohikäärmeen kuolemaa, vuorta, joka muutettiin auringonvarjostimeksi, ja sadhua, joka (koomillisin seurauksin) rukoili Jumalaa ennen päivällistä. Kaiken huippuna oli kuitenkin maitotyttöjen tanssi Krishnan edessä ja Krishnan vielä ihanampi tanssi maitotyttöjen edessä, jolloin soittajat sekaantuivat tummansinisiin pukuihin puettujen kruunupäisten näyttelijöiden joukkoon, niin että kaikki muuttui yhdeksi kokonaisuudeksi. Rajah ja hänen vieraansa voivat silloin kokonaan unhottaa katselevansa näytelmää ja rukoilla näyttelijöitä. Mutta tänään ei voinut mitään sellaista tapahtua, sillä kuolema keskeyttää kaiken. Ja kuitenkin sai kuolema aikaan täällä pienemmän keskeytyksen kuin minkä se saa aikaan Euroopassa; sen paatos ei ollut niin vihlaiseva, eikä iva niin julma. Onnettomuudeksi oli olemassa pari kruununtavoittelijaa, jotka molemmat oleskelivat nyt palatsissa ja aavistivat, mitä oli tapahtunut. Mutta he eivät panneet toimeen mitään meteliä, koska uskonto on hinduille elävä voima, joka erityisissä tapauksissa voi tukahduttaa kaiken, mikä on luonteeltaan pikkumaista ja tilapäistä. Juhla jatkui hurjana ja välittömänä, kaikki ihmiset rakastivat toisiaan karttaen vaistomaisesti kaikkea sellaista, mikä voi aiheuttaa riitaa tai tuskaa.

Aziz ei voinut käsittää tätä, yhtä vähän kuin sitä olisi voinut käsittää keskinkertainen kristittykään. Häntä hämmästytti se, että Mau näin äkkiä oli vapautunut kaikesta epäluuloisuudesta ja itsekkyydestä. Vaikka hän oli muukalainen ja perehtymätön hindujen uskonnollisiin menoihin, tuntui väestö hänestä erittäin puoleensavetävältä ja miellyttävältä tähän aikaan; hän ja hänen taloutensa saivat vastaanottaa kaikenlaisia pieniä huomaavaisuudenosoituksia ja lahjoja vain senvuoksi, että hän oli muukalainen. Hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä koko päivänä kuin lähettää lupaamansa lääke vieraskotiin. Se juolahti hänen mieleensä iltapäivällä ja hän rupesi etsimään talostaan jotakin lievittävää voidetta, sillä apteekki oli suljettu. Hän löysikin läkkirasiallisen voidetta, joka kuului Muhammed Latifille. Tämä ei mielellään tahtonut luopua siitä, koska sitä keitettäessä oli luettu loitsuja, mutta Aziz lupasi tuoda sen takaisin voideltuaan pistojen jäljet; hän tahtoi saada verukkeen ratsastusmatkaa varten.

Kun hän sivuutti palatsin, alkoi kulkue järjestäytyä. Suuri väkijoukko katseli ruhtinaallisen kantotuolin kuntoonpanoa, jonka hopeinen lohikäärmeen muotoinen yläosa työntyi näkyviin korkeasta puoliavoimesta ovesta. Siihen sullottiin sekä suuria että pieniä jumalia. Aziz käänsi pois katseensa, koska hän ei oikein tiennyt, kuinka paljon hänen oli lupa nähdä, ja oli samalla vähällä törmätä opetusministeriin. — Ah, sinä voit aiheuttaa minulle viivytystä! ministeri sanoi tarkoittaen sillä, että ei-hindun kosketus voi pakottaa hänet vielä yhteen kylpyyn. Sanat lausuttiin ilman vähintäkään moraalista suuttumusta. — Suo anteeksi, Aziz sanoi. Godbole hymyili ja alkoi toistamiseen jutella vieraskodin vieraista. Kun hän kuuli, ettei Fieldingin rouva ollutkaan neiti Quested, hän huomautti: — Ah ei, hänhän menikin naimisiin herra Heaslopin sisaren kanssa! Aivan niin. Olen tiennyt sen jo toista vuotta. Hän sanoi tämän hyvin välinpitämättömästi.

— Miksi et kertonut sitä minulle? Vaikenemisesi on saattanut minut hyvin ikävään asemaan.

Godbole, jonka ei milloinkaan oltu kuultu kertovan mitään kenellekään, hymyili jälleen ja lisäsi anteeksipyytävästi: — Älä ole vihainen minulle. Olen ystäväsi mikäli persoonallinen rajoitukseni vain sallii, mutta nyt on pyhä juhla.

Aziz tunsi aina olevansa kuin pieni lapsi tämän kummallisen henkilön seurassa, kuin hyvin pieni lapsi, jolle äkkiä lahjoitetaan leikkikalu. Hänkin hymyili ja käänsi hevosensa lisääntyvän tungoksen vuoksi eräälle sivukujalle. Puhdistustyöläisten soittokunta lähestyi. Miehet rämisyttivät seuloja ja muita työvälineitään marssien suoraan palatsin porttia kohti kuin voittoisa armeija. Kaikki muu soitto oli tauonnut, sillä nyt oli juhlamenojen mukaan kaikkien halveksittujen ja hylättyjen hetki. Jumala ei voinut poistua temppelistään, ennenkuin puhdistustyöläisten saastainen kasti oli soittanut kappaleensa; he muodostivat sen saastaisen alkuaineen, jota ilman henki ei voinut aineellistua. Nyt seurasi suurenmoinen näytelmä, joka kesti muutamia silmänräpäyksiä. Palatsin ovet aukaistiin ja sisällä nähtiin koko hovi avojaloin ja valkoisissa puvuissa. Käytävän keskellä oli kultaisella veralla peitetty liitonarkki, jota varjostivat sivuilta mahtavat riikinkukonsulat ja jäykät tulipunaiset pyöreät liput. Se oli laitojaan myöten täynnä pystykuvasia ja kukkia. Kun se kohotettiin maasta kantajien olkapäille, alkoi monsuunin lempeä aurinko heloittaa värittäen maailman, niin että kaikki nuo palatsin seiniin maalatut keltaiset tiikerit näyttivät valmistautuvan hyppyyn, ja vaaleanpunaisia ja vihreitä pilviä leijaili taivaalla kuin repaleisia silkkivyyhtejä. Kantotuoli lähti liikkeelle. Aukio oli täynnä ruhtinaallisia norsuja, joiden piti seurata arkkua katos tyhjänä nöyryyden merkiksi. Nämä pyhät juhlallisuudet eivät kiinnostaneet Azizia lainkaan, koska niillä ei ollut mitään yhteistä hänen oman uskontonsa kanssa. Ne ikävystyttivät häntä ja tekivät hänet hieman ivalliseksi, kuten hänen oman rakkaan keisari Baburinsakin, joka tullessaan pohjoisesta ei löytänyt Hindostanista hyviä hedelmiä, ei raikasta vettä, ei kiintoisaa keskustelua, eipä edes ystävää.

Aukiolta pääsi suoraan ulos kaupungista korkeille kallioille ja viidakkoon. Aziz ratsasti sinnepäin katsellen suurta Maulammikkoa, joka lepäsi hänen alapuolellaan. Se kuvasteli iltapilviä ja sen pinnassa maa ja taivas näyttivät vaipuvan riemukkaaseen syleilyyn. Hän sylkäisi kyynillisesti, nyt vielä kyynillisemmin kuin äsken, sillä tuon liekehtivän ympyrän keskeltä lähestyi pieni musta pilkku — vieraskodin vene. Englantilaiset olivat hankkineet tilapäisiä airoja ja jatkoivat edelleen Indian tutkimistaan. Heidän ilmestymisensä näkyviin teki Azizin suopeamielisemmäksi hinduja kohtaan. Katsoessaan jälleen palatsin maidonvalkoista kupoolia hän toivoi, että epäjumalankuvan kantaminen tuottaisi hinduille iloa, sillä he eivät ainakaan sekaantuneet toisten asioihin. Tuo pyrkimys »ymmärtää Indiaa», joka kerran oli pettänyt hänet Chandraporessa neiti Questedin hahmossa, oli sekin vain keino Indian kukistamiseksi; siihen ei sisältynyt minkäänlaista myötämielisyyttä. Hän tiesi aivan tarkasti, mitä veneessä tapahtui, seurueen tuijottaessa portaisiin, joita pitkin jumalankuvia hetkisen kuluttua kannettaisiin, ja arvaillessa, kuinka lähelle he uskaltaisivat soutaa aiheuttamatta virallista rettelöä.

Aziz ei kääntynyt palaamaan takaisin, sillä vieraskodissa oli palvelijoita, joilta hän voisi kysellä; ylimalkaisetkin tiedot ovat aina tervetulleita. Hän ohjasi ratsunsa sen synkän niemen sivu, jossa oli kuninkaallinen hautausmaa. Haudat olivat, kuten palatsikin, lumivalkoista marmoria ja loistivat aavemaisesti tihenevässä pimeydessä. Niemellä kasvoi korkeita puita, ja sieltä kuului aivan kuin suuteloita, kun yöperhoset irtaantuivat oksista ja hipoivat lentäessään lammikon pintaa. Niiden oli tullut jano riippuessaan oksissa koko päivän. Rauhallinen indialainen ilta täydellistyi piirre piirteeltä, kaikilta tahoilta kuului sammakoiden kurnuttamista ja kaikkialla poltettiin tuota loppumatonta lehmänlantaa. Parvellinen myöhästyneitä sarviharakoita lentää räpytteli hämärässä hänen yläpuolellaan muistuttaen siivekkäitä luurankoja. Ilmassa oli kuoleman tuntua, mutta vain suruttoman kuoleman; kohtalo ja pyyteet olivat tehneet sovinnon keskenään ja ihmissydänkin oli asettunut lepoon.

Eurooppalainen vieraskoti sijaitsi parisataa jalkaa vedenpintaa korkeammalla kallioisen ja metsäisen viidakkoniemekkeen huipulla. Kun Aziz pääsi perille, oli vedenpinta vaalennut harmaanpunertavaksi kalvoksi ja vene hävinnyt kokonaan näkyvistä. Vieraskodin kuistilla nukkui vartia, ja sen tyhjissä ristin muotoon järjestetyissä huoneissa paloi lamppu. Hän kulki pahansuovasti tarkastellen huoneesta toiseen. Hänen vaivansa palkittiinkin parilla, pianon kannelle jätetyllä kirjeellä, jotka hän heti aukaisi ja luki. Hänen tekonsa ei häntä hävettänyt ollenkaan. Itämaat eivät ole milloinkaan kunnioittaneet yksityiskirjeenvaihtoa. Olihan McBryde sitäpaitsi kerran lukenut hänen kirjeensä ja kertonut muille niiden sisällön. Toinen kirje, kiintoisin niistä, oli Heaslopilta Fieldingille. Se valaisi hänen entisen ystävänsä mielenlaatua ja lisäsi Azizin vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Siinä puhuttiin paljon Ralph Mooresta, joka kirjeestä päättäen näytti olevan melkein vähämielinen. »Lähetä veljeni tänne milloin sinulle vain sopii. Kirjoitan tästä senvuoksi, että olen melkein varma siitä, että hän tulee tekemään vielä jotakin hullua». Kauempana kirjeessä oli: »Olen aivan samaa mieltä kanssasi — elämä on aivan liian lyhyt surujen hautomiseen. Mieltäni huojentaa sekin, että luulet tulevasi toimeen Indian sortajien kanssa. Me olemme kaiken sen avun tarpeessa, jota vain voimme saada. Toivon että Stella tullessaan ensi kerran tänne tuo sinutkin mukanaan. Koetan järjestää olosi täällä niin mukavaksi kuin nuorena miehenä vain voin — on jo todellakin aika, että tapaamme toisemme. Sisareni avioliitto kanssasi niin pian äitini kuoleman jälkeen saattoi minut aivan suunniltani ja minä olin joka suhteessa mahdoton. On jo aika, kuten sanot, että teemme sovinnon — tunnustamme kumpikin vikamme. Poikanne ja perillisenne syntyminen ilahduttaa minua. Kun kirjoitat Adelalle, niin lausu hänelle sopivalla tavalla terveiseni, koska tahtoisin sopia hänenkin kanssaan. Teillä on onni mukananne, koska teidän ei tällä haavaa tarvitse oleskella brittiläisessä Indiassa. Täällä toistuvat samat asiat yhä uudestaan ja kaiken alkusyynä on kiihoitustyö, mutta me emme voi hankkia siitä sitovia todistuksia. Kuta kauemmin täällä asuu, sitä varmemmaksi tulee siitä, että asia on niinkuin sanon. Omakohtainen mielipiteeni on se, että kaiken takana ovat juutalaiset».

Niin kirjoitti tuo punanenäinen poika. Järveltä kuuluvat heikot äänet häiritsivät hieman Azizia; kulkue oli lähtenyt liikkeelle. Toinen kirje oli neiti Questediltä rouva Fieldingille. Se sisälsi pari kolme kiintoisaa asiaa. Kirjoittaja toivoi »Ralphin saavan nauttia Indianmatkastaan enemmän kuin minä», ja näytti antaneen hänelle rahaa siihen tarkoitukseen. »Velkani, jota en milloinkaan henkilökohtaisesti voi maksaa takaisin». Millaisessa velassa neiti Quested kuvitteli olevansa maalle? Aziz ei ymmärtänyt sitä lausetta. Sitten puhuttiin Ralphin terveydestä. Kaikki oli vain »Stellaa ja Ralphia», vieläpä »Cyriliä ja Ronnyäkin» — ystävällistä ja järkevää ja sellaisessa hengessä kirjoitettua, josta hän ei tullut hullua hurskaammaksi. Aziz kadehti tätä kevyttä seurustelutaitoa, ominaista vain sellaiselle kansalle, jonka naiset ovat vapaita. Nämä viisi ihmistä selvittivät välinsä ja sulkivat hajaantuneet rivinsä muukalaisilta. Vieläpä Heaslopkin sai olla mukana. Se oli Englannin voiman perustus. Pahantuulen puuskassaan Aziz iski nyrkkinsä pianoon ja koska sen koskettimet olivat turvonneet niin, että niitä aina soi kolme yhdessä, hän sai aikaan melkoisen hälinän.

— Kuka siellä on? kysyi hermostunut, kunnioittava ääni. Aziz ei voinut muistaa, missä hän oli kuullut sen ennen. Joku liikkui viereisen huoneen puolipimeässä. Hän vastasi: — Ruhtinaan lääkäri, ratsastanut tänne tervehtimään, osaa vain hieman englanninkieltä. Hän työnsi kirjeet taskuunsa ja näyttääkseen, että hänellä oli oikeus oleskella vieraskodissa, hän painoi jälleen pianon koskettimia.

Ralph Moore tuli huoneeseen.

Kuinka kummallinen nuorukainen hän olikaan! Pitkä, liian varhain kehittynyt, siniset silmät, jotka olivat himmeät levottomuudesta, harva takkuinen tukka, suoraan sanoen, tyyppi, jota valtakunnasta harvoin viedään muualle. Lääkäri Aziz ajatteli hänen syntyneen liian vanhasta äidistä, mutta runoilija Azizista näytti nuorukainen melkein kauniilta.

— En voinut mitenkään päästä tänne aikaisemmin työni vuoksi. Kuinka on nyt noiden kauheiden mehiläispistojen laita? Aziz kysyi suojelevasti.

— Olen — olen levähdellyt täällä. Heidän mielestään minun piti tehdä niin. Niitä pakottaa.