Part 28
Ralphin ujous ja ilmeinen »tuoreus» vaikuttivat ärsyttävästi tyytymättömään Aziziin. Hän sanoi uhkaavasti: — Olkaa hyvä ja antakaa minun katsoa niitä. He olivat käytännöllisesti katsoen kahden, ja Aziz saattoi käsitellä potilastaan aivan samalla tavalla kuin Callendar Nureddiniä.
— Te sanoitte aamulla...
— Taitavimmatkin lääkärit saattavat erehtyä. Olkaa hyvä ja tulkaa tänne, jotta voin tarkastella niitä lampun valossa. Minulla on vähän aikaa.
— Ai —
— No, mitä nyt?
— Teillä on niin kovat kädet.
Aziz hämmentyi ja katsahti käsiinsä. Tuo kummallinen nuorukainen oli oikeassa. Aziz pani kätensä selkänsä taakse, ennenkuin vastasi harmistuneemmin kuin mitä hän todellisuudessa oli: — Mitä hittoa minun käteni liikuttavat teitä? Kuinka omituinen lausunto? Olen taitava lääkäri enkä aio tehdä teille pahaa.
— En tarkoitakaan tuskia, sillä niitä ei ole olemassakaan.
— Olemassakaan?
— Ei todellisuudessa.
— Mainioita uutisia! niiskautti Aziz.
420
421
— Mutta julmuutta on.
— Otin mukaani voidetta, mutta en käsitä, kuinka sitä oikeastaan voidaan levittää kipeille paikoille teidän nykyisessä ärtyneessä tilassanne, Aziz jatkoi hetkisen kuluttua.
— Sallikaa minun itseni tehdä se.
— Ei käy päinsä. Vien voiteen mukanani takaisin apteekkiin. — Hän lähestyi nuorukaista, mutta tämä peräytyi pöydän taakse. — Kuinka tehdään? Annatteko minun hoitaa noita pistonjälkiä vai turvaudutteko mieluummin englantilaiseen lääkäriin. Asirgarhissa on sellainen. Mutta Asirgarh sijaitsee neljänkymmenen mailin päässä täältä ja Ringnodin pato on särkynyt. Siinä nyt näette, millaiseen tilanteeseen olette joutunut. Luullakseni on parasta, että keskustelen teistä herra Fieldingin kanssa, koska suvaitsette käyttäytyä näin lapsellisesti.
— He ovat veneretkellä, sanoi Ralph ja katseli ympärilleen hakien apua.
Aziz koetti näyttää äärettömän hämmästyneeltä. — Toivon, etteivät he ole lähteneet Mauhun päin. Tällaisena yönä voi väkijoukko helposti kiihtyä. Ja aivan kuin hänen väitteensä tueksi kuului samalla häliseviä ääniä. Kulkue lähestyi vankilaa.
— Teidän ei pitäisi kohdella meitä tällä tavoin, sanoi Ralph uhmaavasti, ja tällä kertaa oli Azizin pakko vaieta, sillä vaikka ääni olikin pelästynyt, oli se kuitenkin luja.
— Millä tavoin?
— Tohtori Aziz, me emme ole tehneet teille mitään pahaa.
— Vai niin, tiedätte siis nimenikin. Niin, minä olen Aziz. Aivan niin, teidän erinomainen ystävänne, neiti Quested, ei tietystikään tehnyt minulle mitään pahaa Marabarissa.
Kaikkien valtion tykkien jyminä, kun ne äkkiä laukaistiin, vaimensi hänen viimeiset sanansa. Vankilan pihalta ammuttu raketti antoi merkin. Vanki oli vapautettu ja suuteli nyt laulajien jalkoja. Ruusunlehtiä putoilee taloista, pyhiä ryytejä ja kokospähkinöitä kannetaan esille... Nyt oli juhlan ensimmäinen osa lopussa; Jumala oli laajentanut temppelihän ja pysähtyi hetkiseksi riemuiten. Ristiriitaisia ja sekavia huhuja vapahduksesta saapui vieraskotiin. Näytelmä kiinnosti Azizia ja Ralphia niin suuresti, että he menivät ulos kuistille äkillisen ilotulituksen houkuttelemina. Linnoituksen pronssitykki lähetteli yhä salamoitaan, kaupunki oli valomerenä, jossa rakennukset näyttivät keinuvan, ja palatsi oli saanut ikäänkuin siivet. Alempana väreilevä vesi, vuoret ja taivas eivät olleet vielä mukana; toistaiseksi vain pieni määrä valoa ja laulua taisteli maailmankaikkeuden muodottomien massojen joukossa. Laulu kävi kuultavaksi vain sen alituisen toiston vuoksi. Kuoro toisteli ja käänteli edestakaisin jumalien nimiä.
Radhakrishna
Radhakrishna
Krishnaradha
Rahdakrishna
Rahdakrishna,
Radhakrishna,
Radhakrishna,
Radhakrishna.
se lauloi herättäen vieraskodin nukkuvan vahdin, joka nyt nojautui raudoitettuun keihääseensä.
— Minun täytyy palata takaisin, hyvää yötä, sanoi Aziz ojentaen kätensä ja unhottaen tyyten, etteivät he olleet ystäviä, sekä ikävöiden sydämessään jotakin kaunista, jotakin kaukaisempaa kuin Marabarin luolat. Toinen tarttui hänen käteensä, ja silloin Aziz muisti, kuinka inhoittavasti hän oli käyttäytynyt. Hän sanoi tyynesti: — Enkö minä mielestänne enää olekaan epäystävällinen?
— Ette.
— Kuinka voitte sen tietää, te kummallinen poika?
— Se ei ole ollenkaan vaikeaa, koska se on ainoa, minkä aina tiedän.
— Voitteko aina sanoa, onko joku muukalainen ystävänne vai ei?
— Voin.
— Olette siinä tapauksessa itämaalainen. Sanottuaan sen häntä värisytti ja hän irroitti kätensä. Samat sanat hän oli lausunut rouva Moorelle moskeassa juuri sen hänen elämänsä käänteen alussa, josta hän niin kovien kärsimysten jälkeen oli vapautunut. Hänestä ei saisi milloinkaan tulla englantilaisten ystävää. Moskea, luolat, moskea, luolat. Ja nyt hän oli siellä jälleen. Hän ojensi taikavoiteen Ralphille. — Ottakaa tämä ja muistelkaa minua käyttäessänne sitä. En tahdo sitä milloinkaan takaisin. Minun täytyy antaa teille pieni lahja eikä minulla ole muuta. Olette rouva Mooren poika.
— Niin olenkin, Ralph sanoi hiljaa itsekseen. Ja nyt näytti siltä kuin se Azizin sielun osa, joka tähän saakka oli pysynyt piilossa, olisi noussut ja tunkeutunut väkisin esiin.
— Mutta te olette myöskin Heaslopin veli, ja onnettomuudeksi kansamme eivät voi olla ystäviä keskenään.
— Tiedän sen. Eivät vielä.
— Onko äitinne kertonut minusta teille?
— On kirjeissään, kirjeissään. Hän rakasti teitä.
— Niin, äitinne oli paras ystäväni maailmassa. Aziz seisoi vaiti kuin hämmästyneenä omasta suuresta kiitollisuudestaan. Mitä tuohon rouva Mooren suureen hyvyyteen oikeastaan sisältyikään? Ei niin mitään, kun asiaa tarkemmin ajateltiin ja punnittiin. Rouva Moore ei ollut todistanut hänen hyväkseen eikä käynyt hänen luonaan vankilassakaan, ja kuitenkin hän oli hiipinyt Azizin sydämen sisimpään kammioon, ja Aziz palvoi häntä ikuisesti.
— Tämä on meidän monsuuniamme, kauneinta ilmaamme, hän sanoi kulkueen valojen lepattaessa kuin ne olisivat olleet aaltoilevalle verholle kirjailtuja. — Toivon, että hän olisi saanut nähdä myöskin sateemme. Nyt on sellainen aika, jolloin kaikki ovat onnellisia, nuoret ja vanhat ja koko maailma. Nuo ovat onnellisia tuolla ulkona melutessaan, vaikka meidän onkin hyvin vaikea ymmärtää heitä. Sellainen on India. Toivoisin, ettette olisi täällä virkamiesten seurassa. Silloin voisin näytellä teille maatani, mutta nyt se on mahdotonta. Ehkä minä sentään voisin viedä teidät soutelemaan puoleksi tunniksi.
Alkaisiko koko tapausten ketju uudestaan? Hänen sydämensä oli niin täysi, ettei hän voinut enää peräytyä. Hänen oli pakko lähteä liikkeelle voidakseen osoittaa kohteliaisuuttaan rouva Mooren pojalle tällä ainoalla tavalla. Hän tiesi, missä airoja säilytettiin — ne oli piilotettu pelosta, että vieraat lähtisivät soutelemaan — ja hän otti mukaansa toisenkin parin siltä varalta, että he sattuisivat kohtaamaan tuon toisen veneen. Herra ja rouva Fielding olivat lähteneet vesille sauvoen venettään pitkillä seipäillä ja saattaisivat ehkä joutua vaikeuksiin yhä kiihtyvässä tuulessa.
Päästyään vesille Aziz tuli hyvälle tuulelle. Toinen ystävällinen teko johti hänet aina toiseen ja pian purkautui vieraanvaraisen isännyyden tunne esille kuin koski. Aziz alkoi näytellä Mauta kuin opas, taivuttipa vielä itsensäkin uskomaan käsittävänsä tuon hurjan kulkueen tarkoituksen, jonka valot ja meteli vain lisääntyivät sitä mukaa kuin mutkikkaita juhlamenoja seurattiin. Heidän ei tarvinnut soutaa juuri lainkaan, sillä kiihtyvä tuuli kuljetti heitä toivottuun suuntaan. Risut raapivat veneen pohjaa, he ajautuivat eräälle saarelle pelästyttäen lentoon muutamia kurkia. He aivan kuin liukuivat sen kummallisen elämän ylitse, joka kukoistaa vähän aikaa elokuun tulvavesissä, mutta joka näyttää tarkoitetun kestämään ikuisesti.
Vene oli peräsimetön. Azizin vieras, joka istui perässä vara-airot sylissään, ei kysellyt minkäänlaisia yksityiskohtia. Äkkiä välähti salama ja sitten vielä toinen, pieniä punaisia viiruja synkällä taivaalla. — Oliko tuo rajah? hän kysyi.
— Mitä — mitä tarkoitatte?
— Huovatkaa.
— Mutta eihän täällä ole mitään rajahia — ei mitään.
— Huovatkaa, niin ymmärrätte tarkoitukseni.
Se oli kovaa työtä Azizille vastatuulessa. Mutta hän pani merkille nuppineulan pään kokoisen valopilkun, joka merkitsi vieraskotia, ja huopasi pari kertaa.
— Kas tuolla...
Kimalteleviin kuninkaallisiin vaatteisiin pukeutunut ruhtinas istui siellä korukatoksen alla yksinään pimeässä.
— En todellakaan tiedä, mitä tämä on, Aziz kuiskasi.
— Hänen korkeutensa on kuollut. Luullakseni on parasta, että palaamme heti takaisin.
He olivat aivan hautausmaa-niemen vieressä ja olivat puiden välitse katselleet suoraan rajahin isän haudalle.
Siinä selitys. Aziz oli kuullut puhuttavan kuvapatsaasta, joka äärettömillä kustannuksilla oli tehty niin eläväksi kuin suinkin, mutta hänen ei ollut milloinkaan ennen onnistunut nähdä sitä, vaikka hän oli useinkin soudellut järvellä. Oli olemassa vain yksi ainoa kohta, mistä voitiin katsella, ja sinne oli Ralph vienyt hänet. Hän souti nopeasti pois paikalta tuntien, että hänen toverinsa oli pikemmin opas kuin huvimatkailija. — Lähdemmekö takaisin nyt? hän kysyi.
— Kulkue ei ole vielä hajautunut.
— En mielelläni soutaisi lähemmäksi. Heillä on niin kummallisia tapoja ja he voisivat ehkä loukata teitä.
— Hieman lähemmäksi vain.
Aziz totteli. Hän tiesi sydämessään tämän nuorukaisen rouva Mooren pojaksi eikä hän milloinkaan tiennyt mitään, ennenkuin hänen sydämensä oli puhunut. »Radhakrishna, Radhakrishna, Radhakrishna» kaikui laulu. Sitten se muuttui äkkiä ja väliajoilla hän kuuli aivan selvästi sen pelastushymnin sanat, jota oli laulettu Chandraporessa hänen oikeusjuttunsa aikana.
— Herra Moore, älkää puhuko kenellekään rajahin kuolemasta. Se on toistaiseksi sellainen salaisuus, josta minun ei ole lupa kertoa. Karttaaksemme alakuloisuutta me käyttäydymme juhlan loppuun saakka aivan kuin hän eläisi. Tahdotteko vieläkin lähemmäksi?
— Kyllä.
Aziz koetti pysytellä kaikkien noiden soihtujen valopiirin ulkopuolella, jotka alkoivat tuikkia kuin tähdet toisella rannalla. Ammuttiin raketteja ja tykinlaukaukset jyrähtelivät. Äkkiä, lähempänä kuin hän oli laskenutkaan, sukelsi Krishnan kantotuoli esiin erään luhistuneen muurin takaa; se kannettiin kiveen hakattuja kiiltäviä portaita pitkin veden partaalle. Laulajat tanssivat sen kummallakin puolella ja heidän joukossaan ensimmäisenä eräs nainen, hurja ja kaunis nuori pyhimys, jonka tukassa oli kukkia. Hän ylisti Jumalaansa tunnuskuvitta ja soittimitta — niin käsitti hän Hänet. Toisetkin ylistivät Häntä samalla tavoin, nähden Hänet tässä tahi tuossa ruumiinosassa tahi taivaan ihmeissä. He hyppäsivät matalaan lammikkoon ja seisoivat sen aalloissa, ja nyt valmistettiin hullunkurinen ateria, johon kaikki ne, jotka tunsivat itsensä sen arvoisiksi, ottivat osaa. Vanha Godbole huomasi veneen, jota tuuli kuljetti, ja huitoi käsivarsillaan joko vihoissaan tahi iloissaan, mitä Aziz ei milloinkaan saanut selville. Ylempänä oli Maun maallinen mahti — norsut, tykistö, väkijoukot — ja korkealla niiden yläpuolella alkoi raivota kova myrsky, joka alussa pysytteli ylemmissä ilmakerroksissa. Tuulenpuuskat sekoittivat yhteen pimeyden ja valon, sadekuuroja tuli lakaisten pohjoisesta, niitä saapui lakaisten etelästäkin, ja niiden läpi tunkeutuivat laulajat esille ja heidän laulunsa tulkitsi kaikkia inhimillisiä intohimoja. He valmistautuivat heittämään pois Jumalansa, Jumalan itsensä, vaikka Jumalaa ei milloinkaan voidakaan heittää pois, heittämään Hänet suoraan myrskyn kitaan. Niin heitettiin Hänet joka vuosi pois ja niin heitettiin pois muitakin — pieniä Gaupatin kuvia, jyväkoreja, Mohurramin aikuisia pieniä' tazioita — syntipukkeja, akanoita, jotka olivat erään matkan tunnuskuvia, matkan, joka ei ole helppo, joka ei tapahdu täällä eikä nyt ja jota ei voida ymmärtää, ennenkuin sen päämäärä on saavuttamaton. Jumala, joka heitettiin pois, oli kaiken tämän vertauskuva.
Gokulin kylä ilmestyi jälleen näkyviin tarjottimellaan.
Se edusti tuota hopeaista kuvaa, joka ei milloinkaan poistunut kukkamerestään. Nyt sen täytyi tuhoutua tuon toisen vertauskuvan asemesta. Eräs temppelinpalvelija otti sen syliinsä ja kiskoi siitä irti siniset ja valkoiset liput. Hän oli alaston, harteikas ja solakkavartaloinen — jälleen indialainen olento riemuitsevassa täydellisyydessään — ja hänen perinnöllisiin virkavelvollisuuksiinsa kuului vapahtamisen juhlamenojen päättäminen. Hän astui mustaan veteen työntäen kylää edellään, kunnes savinuket liukuivat pois tuoleiltaan ja alkoivat liueta sateessa, ja kuningas Kansas sulautui yhteen Herran isän ja äidin kanssa. Pienet, mustat, raskaat aallot kohisivat — sitten vyöryi suuri aalto, ja englantilaiset äänet huusivat: — Varokaa!
Veneet törmäsivät yhteen.
Nuo neljä muukalaista ojensivat käsivartensa ja tarttuivat toisiinsa, ja menetettyään aironsa ja seipäänsä kieppuivat ympäri tuulenpyörteessä kuin sadun hirviö. Rahvas huusi vihasta tahi ilosta, kun he avuttomina ajelehtivat temppelinpalvelijaa kohti. Hän odotti heitä, ilmeen muuttumatta hänen kauniissa tummissa kasvoissaan, ja juuri kun viimeiset hituset liukenivat hänen tarjottimellaan, törmäsivät he siihen.
Törmäys oli lievä, mutta Stella, joka istui lähimpänä, kaatui miehensä syliin, kurottautui sitten eteenpäin ja heittäytyi Azizia kohden, jolloin hänen äkillinen liikkeensä kaatoi veneet. He solahtivat lämpimään matalaan veteen ja ponnistelivat kuiville korviahuumaavassa melussa. Airot, pyhä tarjotin, Ronnyn ja Adelan kirjeet kelluivat vierekkäin vedessä. Tykistö ampui, rummut pärisivät, norsut toitottivat ja ukkonen jyrähti kovasti kuin olisi moukarilla isketty taivaanlakeen.
429
428
Se oli huippukohta, mikäli India yleensä suvaitsee mitään sellaista. Sade sekaantui leikkiin koettaen kastella kaiken ja kaikki ja turmelikin hyvin pian kantotuolin kullalla kirjaillut verat ja nuo kalliit pyöreät liput. Muutamat soihdut sammuivat, ilotulitus ei syttynyt, laulaminen alkoi loppua, ja tarjotin ojennettiin jälleen professori Godbolelle, joka muitta mutkitta otti käteensä hieman siihen jäänyttä savea sivellen sillä otsaansa. Tehtyä ei saatu enää tekemättömäksi, ja sillä aikaa kuin tunkeilijat koettivat päästä kuiville parhaansa mukaan, alkoivat hindujoukot palailla epäjärjestyksessä kaupunkiin. Kuvakin kääntyi takaisin ja seuraavana päivänä se kuoli oman yksityisen kuolemansa, kun punaiset ja vihreät verhot vedettiin ruhtinaallisen pyhätön eteen. Laulua jatkettiin vielä jonkin aikaa... uskonnon repaleisia palasia... vaillinaista ja epädramaattista sekasotkua... »God si love». Kun muisteltiin kuluneen vuorokauden epäselviä tapahtumia, oli mahdotonta sanoa, mikä oli ollut niiden uskonnollinen sydän. Yhtä hyvin olisi voitu koettaa saada kiinni pilven sydäntä.
XXXVII
Jälleen ystävinä, mutta tietäen, etteivät he enää milloinkaan tapaisi toisiaan, Aziz ja Fielding lähtivät viimeiselle ratsastusretkelleen Maun viidakkoihin. Tulva oli alentunut, ja rajah oli virallisesti kuollut, niin että vieraskotiin asettunut seurue saattoi matkustaa seuraavana aamuna, kuten hyvä tapa vaati. Vierailu oli muuttunut Fieldingille pettymykseksi samaksi ajaksi sattuneen surun ja juhlallisuuksien tähden. Hän oli töin tuskin saanut tavata Godbolea, joka tosin joka päivä lupasi näyttää hänelle koulunsa — siihen tutustuminen oli ollut Fieldingin matkan päätarkoitus — mutta keksi aina uusia verukkeita. Tänä iltana sattui kuitenkin Aziz ilmaisemaan asian oikean laidan. King-Emperor-koulu oli sisustettu viljamakasiiniksi, eikä opetusministeri tahtonut mielellään tunnustaa sitä entiselle ystävälleen. Kenraalikuvernöörin asiamies oli avannut koulun vasta viime vuonna ja paperilla se oli vieläkin kukoistava laitos. Godbole toivoi yhäti saavansa sen käyntiin, ennenkuin sen olemattomuus huomattaisiin, ja voivansa koota yhteen sen oppilaat, ennenkuin he saivat omia lapsia. Fielding nauroi näille selkkauksille ja työvoimien tuhlaamiselle, mutta ei suhtautunut enää asioihin niin kevyesti kuin aikaisemmin; kasvatustyö kiinnosti häntä pysyvästi, sillä hänen tulonsa ja hänen perheensä hyvinvointi riippuivat siitä. Hän tiesi vain harvojen indialaisten uskovan kasvatuksen siunauksellisiin vaikutuksiin ja pahoitteli sitä nyt monestakin pätevästä syystä. Hän aikoi sanoa jotakin voimaperäistä alkuasukasvaltioista, mutta Azizin ystävällisyys vaiensi hänet. Sovinto hänen kanssaan oli kaikissa tapauksissa jotakin hyvää. Heidän surullisenkoomillisen haaksirikkonsa jälkeen ei heidän välillään enää ollut mitään kaunaa eikä katkeruutta. He olivat nauraen palanneet entiseen suhteeseensa niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Nyt ratsastivat he eteenpäin tuoreenvihreitten pensaitten ja kallioiden välitse. Hetkisen kuluttua maasto laajeni leväten kirkkaassa auringonpaisteessa. He näkivät viettävän perhosista kimaltelevan niityn ja kobran, joka kiemurteli eteenpäin omia aikojaan kadoten villien omenapuiden varjoon. Taivaalla leijaili pyöreitä valkoisia pilviä ja maassa kiilteli valkoisia vesilammikoita; taivaanrannalta kohoavat vuoret olivat purppuranpunaiset. Maisema muistutti suuresti Englannin puistoja vaikuttaen kuitenkin harvinaiselta. He pysähdyttivät hevosensa suodakseen kobralle aikaa poistua, ja Aziz otti esille kirjeen, jonka hän tahtoi lähettää neiti Questedille. Kirje oli hyvin kaunis. Hän tahtoi kiittää vanhaa vihollistaan hänen jalosta esiintymisestään pari vuotta sitten. Nyt hän oli päässyt täydelliseen selvyyteen siitä, että neiti Quested todellakin oli toiminut hyvin ja oikein. »Kun putosin Maun isoimpaan lammikkoon sellaisten olosuhteitten vallitessa, joita muut yhteiset ystävämme tulevat lähemmin kuvailemaan Teille, ajattelin kuinka urhoollinen neiti Quested oli ollut, ja päätin sanoa sen hänelle, huolimatta huonosta englanninkielen taidostani. Saan kiittää Teitä siitä, että asun nyt onnellisena täällä lapsineni, sen sijaan että istuisin vankilassa. En epäile sitä milloinkaan. Lapseni saavat oppia puhumaan Teistä vain mitä suurimmalla myötämielisyydellä ja kunnioituksella».
— Neiti Quested tulee hyvin iloiseksi. Ja minäkin iloitsen siitä, että sinä vihdoinkin osaat antaa arvoa hänen osoittamalleen rohkeudelle.
— Haluan saada kaiken hyväksi ja unhottaa kokonaan tuon kirotun Marabar-jutun. Olen ollut niin hävyttömän ärtyisä ja tyhmä, että luulin sinun tahtovan viekoitella minulta nuo rahat — erehdys, joka oli yhtä onneton kuin tuo luolassakin tehty.
— Aziz, haluaisin, että keskustelisit hieman vaimonikin kanssa. Hänkin uskoo sinun unhottaneen Marabar-jutun.
— Kuinka niin?
— En tiedä. Ehkä hän sanoo sen sinulle, koska hän ei suostu ilmaisemaan sitä minulle. Hänellä on aatteita, joita minä en voi kannattaa. Kun olen erossa hänestä, tuntuvat ne minusta hullunkurisilta. Mutta kun olen hänen luonaan — se johtuu varmaankin siitä, että pidän hänestä — tunnen olevani aivan toisenlainen, puolittain kuollut ja puolittain sokea. Vaimoni hakee jotakin. Sinä, minä ja neiti Quested, me emme todellisuudessa hae juuri mitään erityistä. Me ponnistelemme eteenpäin niin hyvin kuin voimme, sinä hieman meistä muista edellä — hyvin kunnioitettava pieni ryhmä. Mutta vaimoni ei kuulu meihin.
— Mitä tarkoitat? Eikö Stella ole sinulle uskollinen? Tämä huolestuttaa minua suuresti.
Fielding epäröi. Hän ei ollut aivan onnellinen avioliitossaan. Hän oli jälleen fyysillisesti intohimoinen—viimeinen leimahdus, ennenkuin keski-iän kuona sammuttaa tulen — ja tiesi, ettei hänen vaimonsa rakastanut häntä yhtä paljon kuin hän vaimoaan, ja häntä hävetti hänen kiusaamisensa. Mutta tämän vierailun aikana oli heidän suhteensa tullut paremmaksi. Näytti vihdoinkin ilmaantuneen jotakin, joka sitoi heitä yhteen — yhdistävä voima kummankin asianomaisen ulkopuolella, joka on välttämätön edellytys jokaiselle ihmisten väliselle suhteelle. Tahi käyttääksemme uskonnollista kieltä, heidän liittonsa oli siunattu. Hän voi vakuuttaa Azizille, että Stella oli täysin uskollinen, ja koettaessaan kuvailla sellaista, mitä hän ei itsekään oikein ymmärtänyt, hän lisäsi ylimalkaisesti, että eri ihmisillä on erilainen käsitys asioista. — Mutta ellet halua puhella Stellan kanssa Marabarista, voisit keskustella Ralphin kanssa? Hän on totta puhuen hyvin järkevä poika ja, käyttääkseni samaa vertausta, hän kulkee hieman Stellasta jäljessä, mutta seuraa kuitenkin häntä.
— Sano hänelle, ettei minulla ole hänelle mitään sanomista, mutta että hän on todellakin järkevä poika ja että hänellä on ainakin yksi indialainen ystävä. Osaksi pidän hänestä senvuoksi, että hän vei minut takaisin sinun luoksesi sanomaan jäähyväisiä. Sillä tämä on hyvästijättö, Cyril, mutta jos rupeamme ajattelemaan sitä, turmelee se ratsastusretkemme ja tekee mielemme surulliseksi.
— Niin, ollaan ajattelematta sitä. Fieldingkin tunsi, että tämä oli heidän viimeinen vapaa tapaamisensa. Kaikki nuo tyhmät väärinkäsitykset oli todellakin selvitetty, muta yhteiskunnallisesti katsoen he eivät voineet kohdata toisiaan millään yhteisellä pohjalla. Menemällä naimisiin Englannista kotoisin olevan naisen kanssa Fielding oli liittynyt Angloindiaan ja tunsi vähitellen joutuvansa sen ennakkoluulojen valtaan. Hän ajatteli jo melkeinpä ihmetellen entistä sankarillisuuttaan. Voisiko hän enää uhmata omaa kansaansa yksinäisen indialaisen vuoksi? Aziz oli hänelle kuin muisto, kuin voitonmerkki; he olivat ylpeitä toisistaan, ja kuitenkin oli välttämätöntä, että he eroaisivat. Ja levottomassa kiihkossaan käyttää tätä heidän viimeistä iltapäiväänsä hyväkseen niin paljon kuin suinkin hän pakottautui juttelemaan tuttavallisesti vaimostaan, tuosta ihmisestä, joka oli hänelle rakkain: — Hänen näkökannaltaan on tämä matkamme tänne onnistunut mainiosti. Se on rauhoittanut häntä — hänellä on, samoin kuin hänen veljelläänkin, levoton luonne. Täältä hän on löytänyt jotakin viilentävää, jonkinlaisen ratkaisun niille arvoituksille, jotka vaivaavat häntä. — Seurasi väliaika, jonka kestäessä he olivat kuulevinaan ikäänkuin tuhansia suuteloita, kuri maa imi vettä sisäänsä. Sitten hän jatkoi: — Tiedätkö mitään tuosta Krishnajutusta?
— Rakas ystävä, sitä nimitetään virallisesti Gokul Ashtamiksi. Kaikki virastot ovat kiinni, mutta mitäpä se meitä liikuttaa.
— Gokul on se kylä, jossa Krishna on syntynyt, jos on, sillä sen ja erään toisen kylän välillä on samanlainen riita kuin Betlehemin ja Nazareetin kesken. Tahtoisin vain tietää sen uskonnollisen sisällyksen, jos siinä sellaista on.
— Minun kanssani ei kannata keskustella hinduista. Vaikka asunkin heidän keskuudessaan, en tunne heitä silti sen paremmin. Kun luulen ärsyttäväni heitä, en teekään niin. Kun taas luulen, etten ärsytä heitä, silloin juuri ärsytänkin heitä. Ehkä he aikovat tappaa minut senvuoksi, että olen törmännyt heidän nukkekotiinsa, mutta yhtä hyvin he voivat koroittaa palkkaani puolella. Sen saa tulevaisuus näyttää. Miksi olet niin utelias?
— Sitä on vaikea selittää. En ole milloinkaan oikein ymmärtänyt enkä pitänyt heistä, paitsi muutamista Godbolen luonteenominaisuuksista. Toisteleeko hän vieläkin »tule, tule!», tuo vanha veijari.
— Kyllä, muistaakseni.
Fielding huokaisi, avasi suunsa, sulki sen jälleen ja sanoi sitten naurahtaen: — En voi selittää sitä, sillä sitä ei voi kuvailla sanoilla, mutta vaimoni ja hänen veljensä pitävät hindulaisuudesta, vaikka he eivät ole kiinnostuneet sen ulkonaisiin muotoihin. He eivät halua keskustella siitä kanssani. He tietävät minun pitävän erästä heidän elämänsä puolta erehdyksenä, ja ovat arkoja. Tahtoisin juuri senvuoksi, että sinä puhuisit heidän kanssaan, sillä sinähän olet joka tapauksessa itämaalainen.