Part 26

Hänen ei tarvinnut odottaa kauvoja. Maassa, missä kaikki muu on epätäsmällistä, noudatettiin syntymisen hetkeä mitä tarkimmin. Kolme minuuttia ennen määrähetkeä kantoi eräs bramaani Gokulin (legendan Betlehemin) kylän mallin asettaen sen alttarin eteen. Malli oli valmistettu savesta noin neliömetrin kokoiselle laudalle, maalattu helakan siniseksi ja valkoiseksi ja kaunistettu lipuilla ja koristeilla. Siinä istui liian pienellä tuolilla liian isopäinen kuningas Kansa, joka on heidän Herodeksensa ja käskee murhata muutamia viattomia lapsia. Toisessa nurkassa seisoivat samalla tavoin epäsuhtaisesti muovailtuina Herran isä ja äiti, jotka unessa ovat saaneet kehoituksen paeta. Malli ei ollut pyhä, mutta kuitenkin enemmän kuin pelkkä koristus, koska se käänsi pois ihmisten katseet jumalan todellisesta kuvasta ja kiihdytti heidän pyhää riemuaan. Muutamat maalaiset luulivat syntymisen jo tapahtuneen sanoen Jumalan todellakin jo syntyneen, koska he eivät muuten voisi nähdä häntä. Mutta kellon lyödessä kahtatoista kajahti torvien läpitunkeva ääni norsujen toitotuksen säestämänä; kaikki, joilla vain oli suitsuainetta mukanaan, heittivät sen alttarille. Ruusunpunaisessa valaistuksessa ja suitsusavun tuoksussa, soiton tahdissa ja ihmisten kiljuessa pukeutui Ääretön Rakkaus Shri Krishnan hahmoon ja vapautti maailman. Kaikki suru oli pyyhitty pois, eikä tämä koskenut ainoastaan indialaisia, vaan kaikkia ulkomaalaislakin, lintuja, luolia, rautateitä ja tähtiä; kaikki muuttui iloksi, kaikki muuttui nauruksi; sairautta ei ollut milloinkaan ollut olemassakaan, ei epäilyksiä, väärinkäsityksiä, julmuutta eikä pelkoa. Muutamat hyppelivät, muutamat heittäytyivät suulleen ja syleilivät ruumistuneen, kaikkiin kohdistuneen Rakkauden paljaita jalkoja, Purdahnin takana olevat naiset taputtelivat toisiaan ja huudahtelivat; pikku tyttönen livahti ulos ja tanssi yksinään, niin että mustat palmikot heiluivat. Se ei ollut ruumiillista hurjastelua, koska tämän temppelin perinnäistavat kielsivät kaiken sellaisen. Mutta ihmismieli oli toivottomasti ponnistaen koettanut saada käsiinsä tuntemattoman ja taistelussaan luopunut kaikesta tieteestä, historiasta jopa kauneudestakin. Onnistuiko yritys? Jälkeenpäin kirjoitetut kirjat vastaavat tähän myöntävästi, mutta jos jotakin sellaista koetaan, voiko muistaa siitä mitään jälkeenpäin? Voisiko sitä kuvailla muulla kuin sillä itsellään? Salaisuudet eivät pysy salassa ainoastaan ei-uskovaisilta, vihityt itsekään eivät voi käsittää niiden olemusta. He voivat, jos haluavat, ajatella olleensa Jumalan seurassa, mutta samalla kuin he ajattelevat sitä, muuttuu se historiaksi ja noudattaa aikakäsitteen lakeja.

Paperimassasta valmistettu kobra ilmestyi nyt matolle ja sitten ilmestyi sinne puinen kehto, joka riippui telineistä. Professori Godbole lähestyi sitä punainen silkkihuivi kädessään. Silkkihuivi oli Jumala, olematta silti Jumala, ja kuva oli paikallaan alttarin hämärässä. Se oli vain huivi, kierretty kääryksi, joka hieman muistutti lasta. Professori heilutteli sitä käsivarsillaan antaen sen sitten rajahille, joka viimeiset voimansa ponnistaen sai sanotuksi: »Annan tälle lapselle nimeksi Shri Krishna», asettaen sen sitten kehtoon. Kyyneleet valuivat hänen silmistään, koska hän oli nähnyt Herran pelastuksen. Hän oli liian heikko jaksaakseen kohottaa silkkilasta ja näyttää sitä kansalle, mikä ennen vanhaan oli kuulunut hänen etuoikeuksiinsa. Hänen seuralaisensa nostivat hänet kantotuoliin, vielä kerran aukeni tie joukon läpi, ja hänet kannettiin johonkin palatsin vähemmän pyhään osaan. Siellä, eräässä huoneessa, joka ulkoportaitten kautta oli yhteydessä länsimaisen tieteen kanssa, odotti häntä hänen lääkärinsä, tohtori Aziz. Rajahin hindulainen lääkäri, joka oli seurannut herraansa temppeliin, teki lyhyesti selkoa hänen oireistaan. Kuta enemmän riemu lauhtui, sitä levottomammaksi kävi sairas. Sähkömoottoria käyttävän höyrykoneen jyskytys häiritsi häntä ja hän kysyi, mistä syystä se oli tuotu hänen palatsiinsa. He lupasivat ottaa selon asiasta ja antoivat hänelle rauhoittavaa lääkettä.

Alhaalla pyhissä käytävissä oli ilo sillä aikaa muuttunut vallattomuudeksi. Kansan velvollisuuksiin kuului leikkiä monia eri leikkejä vastasyntyneen Jumalan huviksi ja kuvailla Hänen leikkejään Brindabanin iloisten meijerityttöjen kanssa. Näissä leikeissä oli voilla huomattava osa. Kun kehto oli kannettu pois, kokoontuivat valtion korkeimmat aatelismiehet ja ryhtyivät viattomaan ilveilyyn. He irroittivat turbaaninsa, ja muuan asetti voinokareen otsalleen ja odotti, että se liukuisi hänen nenäänsä pitkin suuhun. Mutta ennenkuin se ehti sinne saakka, hiipi toinen hänen taakseen, sieppasi sulavan nokareen suuhunsa ja nieli sen. Kaikki nauroivat riemuitsevasti huomatessaan, että Jumala oli luonteeltaan yhtä leikillinen kuin hekin. »Jumala on rakkaus». Taivaassakin hullutellaan. Jumalakin osaa esiintyä leikillisesti, hän voi siirtää tuolin pois omien jalkojensa tieltä, sytyttää oman turbaaninsa palamaan ja varastaa oman alushameensa kylpiessään. Noudattamalla kohtalaista vapautta tämä palvomismuoto saavutti sen, mitä kristinusko aina on kammonnut: siihen sisältyi hilpeyttäkin. Kaiken, mikä on henkeä ja ainetta, pitää saada osansa pelastuksesta, ja jos yksinkertainen leikillisyys jätetään pois, ei ympyrästä tule kokonaista. Kun voi oli nielty, leikittiin toista leikkiä, josta sattumalta muodostui viehättävä: hyväiltiin lapsen hahmoon pukeutunutta Shri Krishnaa. Heitettiin ilmaan kaunis punakeltainen pallo; se, joka sai sen kiinni, valitsi lapsen joukosta, nosti sen syliinsä ja kantoi sen muiden hyväiltäväksi. Kaikki taputtelivat tuota pientä suloista olentoa Luojan nimessä ja kuiskailivat onnea tuottavia sanoja. Sitten luovutettiin lapsi vanhemmilleen, pallo heitettiin jälleen ilmaan ja joku toinen lapsi sai esittää hetkisen Maailman Kaipuuta. Ja niin käyskenteli Herra pitkin sivukäytäviä, ilmestyen sattumassa ja sattuman onnessa ja säteillen kuolemattomuuttaan pienten kuolevaisten lasten yli... Kun he olivat leikkineet tätä leikkiä tarpeeksi kauan — ja koska he eivät tienneet mitään ikävästä, leikkivät he sen yhä uudestaan — tarttuivat he keppeihin ja iskivät niitä yhteen aivan kuin he olisivat leikkineet Pandavasotaa, ja puivat ja kirnusivat niillä. Sen jälkeen he panivat temppelin katosta riippuvaan verkkoon suuren mustan saviruukun, joka oli maalattu kirjavan punaiseksi ja kääritty kuivattuihin viikunoihin. Ja nyt seurasi virkistävä urheilu. Hypittiin ilmaan ja iskettiin ruukkua kepeillä. Se halkesi pieniksi kappaleiksi, jolloin rasvaisia riisinjyviä ja maitoa valui hyppijöiden kasvoille. He söivät ja voitelivat toistensa suuta ja sukelsivat toistensa jalkojen välitse saadakseen suuhunsa kaiken matollekin valuneen herkun. Ja niin levisi jumalallisen hajaantumisen henki oikealle ja vasemmalle aina tuohon koulupoikaketjuun saakka, jonka tähän saakka oli jotenkuten onnistunut pitää ihmiset loitolla, mutta joka nyt antoi myöten saadakseen osansa. Käytävät ja pihan täytti onnesta hurmautunut joukko. Kärpäsetkin heräsivät henkiin ja vaativat osansa Jumalan lahjoista. Ei riidelty lainkaan, sillä tämän lahjan laatu oli sellainen. Siunattu oli se ihminen, joka siitä antoi lähimmäiselleen, koska hän seurasi siten Jumalan esimerkkiä. Ja niin liehuivat nämä »jäljittelyt», nämä »vertauskuvat» edestakaisin joukon keskuudessa monta tuntia, synnyttäen jokaisessa, kunkin edellytysten mukaan, liikutuksen, jota hän ei muuten olisi tuntenut. Ei mitään kiinteästi muodostunutta kuvaa jäänyt kuitenkaan mieleen; oli avoin kysymys, syntyikö tässä juhlassa hopeanukke, savesta valmistettu kylän malli, silkkihuivi, näkymätön henki vai hurskas aikomus. Ehkä kaikki nämä. Ehkä ei mikään niistä. Ehkä kaikki syntyminen onkin vain kuvaannollista? Ja kuitenkin oli juhla tämän uskonnollisen vuoden päätapaus. Se herätti ihmeellisiä ajatuksiakin. Yltä päältä rasvaisena ja tomuisena professori Godbole oli herättänyt vielä kerran henkensä elämään. Hän oli jälleen yhä elävämmin nähnyt rouva Mooren ja hänen ympärillään heikosti toisiinsa liittyneitä huolestuttavia kuvia. Godbole oli bramaani ja rouva Moore kristitty, mutta se ei merkinnyt mitään; oli samantekevää, vaikka rouva olisikin ollut petollinen muistikuva tahi telepaattinen tuntumus. Hänen velvollisuutensa ja hänen toivomuksensakin oli asettua Jumalan paikalle rakastamaan häntä ja myöskin asettua rouva Mooren paikalle ja sanoa Jumalalle: »Tule, tule, tule, tule!» Siinä kaikki, mitä hän saattoi tehdä. Kuinka vähän se vastasikaan vaatimuksia! Mutta jokainen saa koettaa tehdä parhaan taitonsa mukaan, ja hän tiesi omansa hyvin vähäiseksi. »Vanha englantilainen nainen ja pienenpieni ampiainen», hän ajatteli poistuessaan temppelistä pihalle, jossa hän kohtasi harmaan aamun rankkasateessa. »Se ei näytä paljolta ja kuitenkin se on enemmän kuin minä itse olen».

XXXIV

Samaan aikaan poistui Azizkin palatsista. Palatessaan taloonsa, joka sijaitsi kauniissa puutarhassa kaupungin pääkadun varrella, hän näki vanhan suojelijansa tallustelevan eteenpäin lokaista katua. — Halloo! hän huusi. Se oli nähtävästi sopimatonta, sillä hurskas mies ilmaisi laajoin käsivarrenliikkein, ettei häntä saanut häiritä. Aziz lisäsi: — Suokaa anteeksi, mikä oli sopivampaa, koska Godbole käänsi päätään, niin että se näytti melkein irtaantuvan ruumiista, ja sanoi väkinäisellä äänellä: — Hän meni eurooppalaiseen vieraskotiin. Luulen ainakin niin.

— Niinkö. Milloin sitten?

Mutta ajankohdan määrääminen oli jotakin aivan liian lopullista. Vanhus heilautti vielä epämääräisemmin käsivarsiaan ja katosi. Aziz tiesi hänen tarkoittaneen Fieldingiä, mutta kieltäytyi ajattelemasta häntä, koska se vaikutti häiritsevästi hänen elämäänsä. Hän toivoi vieläkin, että tulvat estäisivät Fieldingiä pääsemästä tänne. Pieni sievä puro, joka juoksi hänen puutarhansa portin ali, lisäsi hänen toiveitaan. Oli mahdotonta, että kukaan voisi päästä tänne Deorasta tällaisella ilmalla. Fieldingin vierailu oli luonteeltaan virallinen. Hänet oli siirretty Chandraporesta ja lähetetty kiertomatkalle Keski-Indiaan ottamaan selkoa siitä, missä määrin etäisimmät valtiot harrastivat englantilaisia kasvatusmenetelmiä. Hän oli mennyt naimisiin, ja, kuten oli voitu odottaakin, valinnut puolisokseen neiti Questedin. Azizia ei haluttanut lainkaan tavata enää Fieldingiä.

»Rakas, vanha Godbole», hän ajatteli ja hymyili. Hän ei ollut vähääkään uskonnollisesti utelias eikä ollut milloinkaan ymmärtänyt tämän vuosittain toistuvan ilveilyn tarkoitusta, mutta oli kuitenkin varma siitä, että Godbole oli kiltti ukko. Aziz oli tullut Mauhun hänen toimestaan ja hänen turvinsa jäänytkin sinne. Ilman hänen apuaan Aziz ei olisi ikinä kyennyt suoriutumaan pulmista, jotka olivat täällä tuiki toisenlaisia kuin Chandraporessa. Sillä täällä oli kuilu bramaanien ja ei-bramaanien välillä; muhamettilaiset ja englantilaiset olivat kokonaan poissa laskusta, ja voi kulua päiviä, ettei heistä mainittu sanaakaan. Koska Godbole oli bramaani, tuli Azizistakin sellainen heidän yhteisten harrastustensa johdosta, ja heidän tapansa oli laskea siitä usein leikkiä keskenään. Indian mantereessa on lukemattomia halkeamia: hindulaisuus, joka kaukaa näyttää niin yhtenäiseltä, on jakautunut lahkoihin ja puolueisiin, jotka hajaantuvat ja liittyvät yhteen ja vaihtavat nimeään aina sen näkökannan mukaan, jolta niitä arvostellaan. Vaikka niitä tutkittaisiin vuosikausia mitä etevimpien opettajien johdolla, huomattaisiin kuitenkin loppujen lopuksi, ettei mikään heidän opettamansa pidä oikein paikkaansa. Sinä päivänä jolloin Aziz asetettiin virkaansa, hän sanoi: — Minä en opiskele mitään, kunnioitan vain, mikä teki erinomaisen edullisen vaikutuksen. Nyt oli enää vain harvoja henkilöitä, joilla oli jotakin häntä vastaan. Nimellisesti hän oli erään hindulääkärin alainen, mutta todellisuudessa hän oli hovin etevin lääkäri. Hän sai heittää sikseen rokotuksen ja muut samanlaiset länsimaiset keksinnöt. Täällä metsissä hän antoi työvälineensä ruostua ja hoiteli pientä sairaalaansa puolella voimalla, ponnistelematta turhanpäiten.

Hänen päätöksensä paeta englantilaisia oli aivan oikea. Hän oli aina pelännyt heitä, ja tätä pelkoa vastaan hän saattoi taistella vain kahdella tavalla: hänen piti joko potkia ja rähistä komiteoissa tahi vetäytyä piiloon johonkin kaukaiseen viidakkoon, minne sahibit harvoin tulevat. Hänen entiset asianajajaystävänsä toivoivat hänen jäävän brittiläiseen Indiaan auttamaan heitä kiihoitustyössä, ja Aziz olisi ehkä jäänytkin, ellei Fieldingin petosta olisi ollut. Uutinen siitä ei ollut hämmästyttänyt häntä ollenkaan. Heidän väliinsä oli auennut kuilu oikeudenkäynnin jälkeen, jolloin Cyril ei ollut ottanut osaa hänen riemukulkuunsa; tytön puolustaminen oli laajentanut sitä; sitten saapuivat Venetsiasta lähetetyt maisemakortit, jotka olivat olleet niin kylmiä ja epäystävällisiä, että jotakin oli täytynyt olla hullusti; ja vihdoin pitkän vaikenemisen jälkeen kirje Hampsteadista. Aziz sattui olemaan Mahomet Alin luona juuri silloin. »Minulla on uutisia, jotka tulevat hämmästyttämään sinua. Menen naimisiin tytön kanssa, jonka sinäkin tunnet...» Hän ei lukenut sen pitemmälle. — Siinä sitä nyt ollaan — ja hän heitti kirjeen Mahomet Alille. Myöhemmin saapuneet kirjeet hän hävitti lukematta niitä. Se oli typerän kokeen loppu. Ja vaikka hän joskus sisimmässään tunsikin Fieldingin tehneen uhrauksia hänen puolestaan, voitti kaiken hänen vilpitön vihansa englantilaisia kohtaan. »Minä olen sittenkin indialainen», hän ajatteli seisoessaan liikkumattomana sateessa.

Elämä kului miellyttävästi, ilmasto oli niin terveellistä, että hän saattoi pitää lapsensa aina luonaan, ja hän oli mennyt uusiin naimisiin — oikeastaan se ei ollut avioliitto, mutta hän mielellään ajatteli suhdettaan sellaiseksi. Hän lueskeli persiankieltä, kirjoitteli runoja, ajeli hevosellaan ja sai joskus, silloin kun nuo kunnon hindut eivät olleet tietääkseen siitä, metsästelläkin. Hänen runonsa käsittelivät aina samaa aihetta — itämaiden naista. »Purdahn pois!» kuului niiden motto. »Muuten meistä ei tule milloinkaan vapaita». Ja hän selitti (haaveellisesti kylläkin), ettei Indiaa milloinkaan olisi lannistettu, jos vain naiset miesten tapaan olisivat ottaneet osaa Plassyn taisteluun. »Mutta me emme saa näyttää naisiamme muukalaisille —» Hän ei kuitenkaan selittänyt, kuinka siitä selvittäisiin, koska hän kirjoitti vain runoja. Persialainen runous ja ruusut eivät häviäisi milloinkaan, voitetun islamin intomieltä oli hänen veressään, eivätkä mitkään uudet aatteet voineet karkoittaa sitä. Epäjohdonmukaisia runoja, aivan niiden kirjoittajan kaltaisia. Mutta sittenkin ne panivat väräjämään oikean kielen: ilman uutta kotia, ei ole milloinkaan isänmaata. Eräässä runossa, ainoassa jonka vanha, hullunkurinen Godbolekin hyväksyi, hän oli jättänyt isänmaan syrjään, (jota hän ei oikein rakastanutkaan), ja heittäytynyt muitta mutkitta internatsionalismin helmaan. — Ah, tuo on bhaktia! Ah, nuori ystäväni, tuo on jotakin toista ja oikein hyvää. India, joka näyttää pysyvän paikoillaan, kulkee suoraan sitä päämäärää kohti, toisten kansojen tuhlatessa aikaansa. Saanko kääntää tämän runon hindujen kielelle? Se olisi oikeastaan käännettävä sanskriitin kielelle, koska se on niin innoittava. Niin, muutkin runosi ovat tietysti hyviä. Hänen korkeutensa sanoi eversti Maggsille, hänen käydessään viimeksi täällä, meidän olevan oikein ylpeitä sinusta, Godbole sanoi mairittelevasti hymyillen.

Eversti Maggs oli naapurivaltioiden poliittinen asiamies ja Azizin voitettu vastustaja. Rikosoikeus piti Azizia jatkuvasti silmällä oikeusjutun jälkeen — sillä ei ollut mitään häntä vastaan, mutta indialaista, joka oli ollut huonossa huudossa, oli pidettävä silmällä, ja neiti Questedin tekemän erehdyksen johdosta Aziz sai olla silmälläpidon alaisena koko loppuikänsä. Eversti Maggs sai ikäväkseen kuulla, että eräs epäiltävä henkilö saapuisi Mauhun, ja laski leikkiä kujeilevaan tapaansa vanhan rajahin kanssa siitä, että rajah salli muhamettilaisen lääkärin lähestyä hänen pyhää persoonaansa. Muutamia vuosia aikaisemmin rajah olisi noudattanut viittausta, sillä siihen aikaan oli poliittinen asiamies peloittava henkilö, joka ilmestyi paikalle valtakunnan koko jyrinällä ja paukkeella mitä sopimattomimpaan aikaan, käänsi poliittisen puolen esiin, tilasi autoja ja pani toimeen tiikerinmetsästyksiä, hakkautti pois puita, jotka pimittivät vieraskodin näköalaa, määräsi, että lehmät oli lypsettävä hänen läsnäollessaan ja sekaantui yleensä röyhkeästi sisäpolitiikkaan. Mutta korkeammalla taholla oli tapahtunut rintamanmuutos. Paikallisia ukkosenpurkauksia ei hyväksytty enää, ja se pikkuvaltioryhmä, joka muodosti tämän asiamiehen piirin, huomasi sen ja aloitti hedelmällisen yhteistyön. Maussa alettiin harjoittaa miellyttävää urheilua, johon kaikki hallituksen osastot ottivat osaa, jotta nähtäisiin, kuinka paljon tahi vähän eversti Maggs sietäisi. Hän sai tyytyä Azizin nimittämiseen. Rajah ei välittänyt viittauksesta, vaan vastasi etteivät hindut varakuninkaan vapaamielisen politiikan vaikutuksesta olleet enää niin ahdasmielisiä, ja että hän piti velvollisuutenaan seurata aikaansa.

Tähän saakka oli kaikki mennyt hyvin, mutta nyt, kun koko valtio oli juhlahumun vallassa, Aziz joutui tyyten toisenlaiseen pulaan. Kotona odotti häntä kirje. Epäilemättä Fielding oli saapunut yöllä, ja Godbole tiesi hänen tulonsa, koska tuo kirje oli osoitettu hänelle ja hän oli lukenut sen, ennenkuin oli lähettänyt sen Azizille ja kirjoittanut sen laitaan: »Eivätkö nämä olekin iloisia uutisia? Ikävä kyllä uskonnolliset velvollisuuteni estävät minua järjestämästä mitään». Fielding kertoi tarkastaneensa Mudkulin, neiti Derekin entisen piirin, ilmoitti olleensa vähältä hukkua Deoraan ja saapuneensa Mauhun määrättyyn aikaan. Hän toivoi voivansa viipyä täällä pari päivää tutkiakseen vanhan ystävänsä erilaisia opetusmenetelmiä. Hän ei ollut sitäpaitsi saapunut yksinään. Hänen vaimonsa ja tämän veli seurasivat mukana. Ja kirjeen loppu oli samanlainen kuin kaikkien valtion vieraskodista saapuneitten kirjeitten. Hän tahtoi saada elintarpeita. Vieraskodissa ei ollut lainkaan munia. Moskiittiverkot olivat rikki. Milloin he voisivat käydä tervehtimässä hänen korkeuttaan? Onko totta, että toimeenpantaisiin soihtukulkue? Saisivatko he siinä tapauksessa katsella sitä? He eivät tahtoneet aiheuttaa mitään melua, tahtoivat vain seisoa jollakin parvekkeella tahi soudella veneellä... Aziz repi kirjeen palasiksi. Hän oli saanut tarpeekseen näytellessään ennen vanhaan neiti Questedille alkuasukasten elämää. Tuo ruma, petollinen, vanha lutka! Kaikki suuria ilkimyksiä! Hän toivoi voivansa karttaa heitä, vaikka se kävisikin vaikeaksi, koska he tulisivat luultavasti viipymään useita päiviä Maussa. Tulva oli melkein pahempi kauempana maassa, ja Asirgahrin rautatieaseman lähistölle oli muodostunut lyijynharmaita järviä.

XXXV

Mutta paljoa ennen, kuin Aziz oli keksinyt Maun, oli muuan toinen nuori muhamettilainen siirtynyt sinne — eräs pyhä mies. Hänen äitinsä oli sanonut hänelle: »Vapauta vangit!» Hän tarttui miekkaansa ja meni linnoitukseen. Hän aukaisi oven ja vangit hyökkäsivät vapauteen ja ryhtyivät entisiin hommiinsa. Poliisi suuttui tästä kuitenkin kovasti ja katkaisi tuon nuoren miehen kaulan. Tietämättä mitään päänsä putoamisesta nuori mies jatkoi matkaansa niiden kallioiden yli, jotka ovat kaupungin ja linnoituksen välillä, ja tappoi poliiseja kulkiessaan. Hän kaatui sitten äitinsä talon edustalle täytettyään hänen käskynsä. Senvuoksi on siellä vielä nykyjäänkin pari hänelle pyhitettyä temppeliä — päälle tuolla ylhäällä ja ruumiille täällä alhaalla — ja niissä käyvät rukoilemassa läheisyydessä asuvat muhamettilaiset ja muutamat hindutkin. Kun Aziz tuli Mauhun ja huomasi islaminkin siellä muuttuneen epäjumalanpalvelukseksi, hän suuttui ja halusi puhdistaa paikan Alamgirin tapaan. Mutta jonkin ajan kuluttua hän kiinnitti siihen yhtä vähän huomiota kuin Akbar. Olihan tämä pyhä mies vapauttanut vankeja, ja hän, Aziz, oli itsekin ollut vankilassa. Tuo ruumiille pyhitetty temppeli oli hänen omassa puutarhassaan ja tuotti joka viikko kosolti lamppuja ja kukkia. Katsellessaan niitä hän muisteli omia kärsimyksiään. Pään pyhäkkö sijaitsi lasten mielestä miellyttävän lyhyen kävelymatkan päässä. Suuren pujahnin jälkeisenä aamuna Azizilla oli vapaata aikaa ja hän pyysi lapsia ulkosalle kanssaan. Jemila piti häntä kädestä, Ahmed ja Karim juoksivat edellä ja tuumiskelivat keskenään, miltä ruumis oli mahtanut näyttää horjuessaan kukkulan rinnettä alas, ja olisivatko he pelästyneet, jos olisivat kohdanneet sen. Aziz ei halunnut kasvattaa heitä taikauskoisiksi ja antoi heille senvuoksi läksytyksen. He vastasivat: »Niin, isä», sillä he olivat hyvin kasvatettuja, mutta kuten Aziz itse, hekin pitivät oman päänsä, ja vaiettuaan hetkisen kohteliaisuudesta he jatkoivat entistä jutteluaan.

Kukkulan laella oli siro kahdeksankulmainen, pensaitten ympäröimä rakennus. Se oli pään pyhäkkö. Siinä ei ollut kattoa ja se olikin oikeastaan vain pieni alttarirakennus. Sen sisässä oli matala hautaholvi ja sen sisässä taasen tavanmukainen ristikon ympäröimä kirjavakuvioisella kankaalla reunustettu tylppä hautakivi. Pyhäkön perimmäisessä nurkassa oli tiheässä villien mehiläisten pesiä, joista katkenneita siipiä ja muita ilmavia esineitä leijaili alituisesti maahan, niin että kostea lattia oli kiiltävän kerroksen peitossa. Ahmed, jolle Muhammed Latif oli selittänyt mehiläisten luontoa, sanoi: — Ne eivät tee mitään pahaa sellaisille ihmisille, joiden elämä on puhdas, ja meni rohkeasti sisälle, mutta hänen sisarensa oli varovaisempi. Pyhäköstä he menivät erääseen moskeaan, joka suuruudeltaan ja muodoltaan muistutti tulitemppeliä. Chandraporen holvikaaret olivat täällä kutistuneet marmorisekoon upotetuksi litteäksi seinäkoristeeksi, jonka molemmin puolin kohosi minareetteja muistuttavia huippuja. Tämä pieni hullunkurinen rakennus ei sijainnut edes tasaisella maallakaan, sillä kallio, jolle se oli rakennettu, oli painumassa laaksoon.

He kävelivät vanhan, hylätyn linnanvallin yli ihaillen näköaloja. Maisemat olivat heidän mielestään viehättäviä — harmaa, synkkä taivas, raskaita riekaleisia sadepilviä kaikkialla, maa tulvillaan vesilammikoita ja limaista liejua. Monsuuni oli suurenmoinen, paras kolmeen vuoteen, ja koska lammikot olivat jo täynnä, voitiin kaiken todennäköisyyden mukaan odottaa ennätyssatoa. Jokilaaksossa oli satanut niin rankasti, että miesten oli ollut pakko vetää postipussit köysillä joen poikki. He saattoivat juuri ja juuri nähdä sen aukon metsässä, jonka kautta vedet purkautuivat, ja sen yläpuolella kohoavat kalliot osoittivat paikan, missä timanttikaivos sijaitsi märkyyttään kiiltävien kallioiden välissä. Suoraan kaivoksen alapuolella oli nuoremman ranin maakartano, jonka tulva oli nyt eristänyt. He saattoivat nähdä, kuinka hänen korkeutensa, joka ei ollut ylen tunnontarkka purdahniin nähden, meloskeli kamarineitoineen puutarhassa ja liinallaan huiskutteli katolla istuville apinoille. Mutta oli ehkä parempi, ettei tätä saatu katsella liian läheltä, ja hyvä oli sekin, että pysyteltiin erossa eurooppalaisesta vieraskodista. Vieraskodin takaa kohosi jono synkkiä kumpuja, joiden rinteet olivat täynnä pieniä valkoisten liekkien näköisiä temppeleitä. Sillä taholla yksistään oli kolmatta sataa jumalaa, jotka vierailivat alituisesti toistensa luona ja olivat lukuisten lehmien ja koko betelinlehtiteollisuuden omistajia ja sitäpaitsi Asirgarhiin liikennettä välittävän autobussin osakkeenomistajia. Monet heistä oleskelivat tällä hetkellä palatsissa, jossa he nauttivat täysin siemauksin elämästään, mutta toiset, jotka olivat liian lihavia tahi liian ylpeitä siirtyäkseen muualle, olivat lähettäneet tunnuskuvia edustajikseen. Ilma oli sakeaa uskonnosta ja sateesta.