Part 25

Hän otti määrättyyn aikaan osaa tuohon vastenmieliseen pikku juhlallisuuteen. Siellä oikein kolisi vieraanvaraisuuden luuranko. — Haluatteko grogin vai tavallisen ryypyn? — Hän jutteli viisi minuuttia rouva Blakistonin kanssa, joka oli ainoa läsnäoleva naisolento. Hän keskusteli McBrydenkin kanssa, joka, tuntien tehneensä syntiä sahibina, oli hermostuneella tuulella avioeronsa vuoksi. Hän puheli uuden ylilääkärin, majuri Robertsin, ja uuden pormestarin, herra Milnerin, kanssa, mutta kuta useampia kerhon jäseniä vaihtui toisiin, sitä muuttumattomammaksi näytti itse kerho jäävän. »Tämä ei ole hyväksi», Fielding ajatteli palatessaan takaisin moskean vieritse. »Me rakennamme kaikki juoksevalle hiekalle, ja kuta nykyaikaisemmaksi maa muuttuu, sitä suurempi on romahdus. Ennen vanhaan, seitsemännellätoista vuosisadalla, jolloin julmuus ja vääryys hallitsivat, korjasi näkymätön voima hävityksen jäljet. Mutta nykyjään toistuu kaikki; ei mikään estä kaikua kuulumasta. Alkuperäinen ääni voi olla hyvinkin viaton, mutta kaiku on aina paha». Tämä ajatus kaiusta piili Fieldingin aivoissa. Hän ei saanut milloinkaan sitä itselleen oikein selväksi. Se kuului siihen maailmaan, jota hän ei ollut saavuttanut tahi jonka hän oli hylännyt.

Aziz tuli päivällisille väsyneenä ja alakuloisena, minkä vuoksi Fielding päätti kosketella heidän välillään vallitsevaa erimielisyyttä vasta myöhemmin illalla, jolloin siitä puhuminen tuntuisi luonnollisemmalta. Hän ei salannut ollenkaan kerhossa käyntiään, mutta sanoi menneensä sinne käskystä eikä uudistavansa vierailuaan, jollei saisi uutta määräystä. — Toisin sanoen, tuskinpa koskaan, sillä aion piakkoin matkustaa Englantiin.

— Arvelinkin sinun lopulta palaavan Englantiin, Aziz sanoi hyvin tyynesti, ja sitten he vaihtoivat puheenaihetta. He söivät päivällisensä melko painostavan tunnelman vallitessa ja menivät sitten puutarhaan ja istuutuivat moguliajalta peräisin olevaan huvimajaan.

— Matkustan vain lyhyeksi aikaa virallisissa asioissa. Esimieheni haluavat minun poistuvan Chandraporesta joksikin aikaa. Heidän on pakko kunnioittaa minua, vaikka he eivät pidäkään minusta. Tilanne on melko hullunkurinen.

— Millaisissa asioissa sitten? Saatko lainkaan vapaata aikaa?

— Saan tarpeekseni voidakseni käydä tervehtimässä ystäviäni.

— Odotin juuri sellaista vastausta. Olet uskollinen ystävä. Mutta emmekö voisi puhua jostakin muusta?

— Miksei, mutta mistä sitten?

— Runoudesta, sanoi toinen kyyneleet silmissä. — Keskustellaan siitä, miksi runous ei enää pysty tekemään ihmisiä urhoollisiksi. Isoisäni oli runoilija ja taisteli teitä vastaan bengaalilaisten kapinan aikana. Tahtoisin olla hänen kaltaisensa mahdollisen uuden kapinan syttyessä. Tällä haavaa olen vain lääkäri, joka on voittanut oikeusjutun ja jolla on kolme lasta elätettävänään.

Puhutaan vain runoudesta. Fielding käänsi puheen tähän viattomaan aiheeseen. — Kansalaisiltasi on todeltakin ikävät olot. Mistä te oikeastaan runoilisitte? Te ette voi iänkaiken runoilta »kuihtuneesta ruususta». Mehän tiedämme, että se on kuihtunut. Ettekä te voi jatkaa tuota isänmaallista »India, oma Indiamme»-runouttannekaan, koska kenelläkään ei ole mitään Indiaa.

Tällaisesta keskustelusta pidän. Se voi johtaa johonkin kiinnostavaan.

— Olet mielestäni oikeassa väittäessäsi, että runouden täytyy olla tekemisissä elävän elämän kanssa. Tutustuessani ensi kerran sinuun, sinä käytit sitä jonkinlaisena loitsuna.

— Olin silloin vielä lapsi. Silloin olivat kaikki ihmiset ystäviäni. Ystävä — se on Jumalan persialainen nimi. Mutta minä en halua kehittyä uskonnolliseksi runoilijaksi.

— Kuitenkin toivoin sitä.

— Miten niin? Olethan itse jumalankieltäjä?

— Uskonnossa on jotakin, joka on totta, mutta josta ei ole vielä kirjoitettu runoja.

— Selitä tarkemmin.

— Jotakin, minkä hindut ovat ehkä löytäneet.

— Runoilkoot he sitten siitä.

— Hindut eivät osaa runoilla.

— Cyril, sinä teet joskus järkeviäkin huomautuksia. Mutta tämä saa jo riittää runoudesta hetkiseksi. Puhutaan nyt jälleen sinun Englannin-matkastasi.

— Emmehän ole vielä keskustelleet runoudesta juuri lainkaan, sanoi toinen hymyillen.

Mutta Aziz rakasti kameijoja. Hän piti tätä katkonaista keskustelua kädessään kuin kameijan kukkaa ja huomasi sen ikäänkuin kuvastavan hänen omia pulmiaan. Hän palautti muistiinsa hetkiseksi vaimonsa, ja kuten usein tapahtuu voimakkaiden muistikuvien johtuessa mieleen, menneisyys yhtyi tulevaisuuteen ja hän oli näkevinhän vaimonsa luonaan rauhallisessa hindulaisessa viidakkovaltiossa kaukana muukalaisista. — Otaksun, että käyt tervehtimässä neiti Questediäkin, hän sanoi sitten.

— Jos minulta vain on aikaa siihen. Tuntuu oudolta tavata hänet Hampsteadissa.

— Mikä Hampstead on?

— Lontoon taiteellinen ja sivistynyt etukaupunki.

— Ja siellä hän asuu hyvissä oloissa ja hänen tapaamisensa tulee tuntumaan sinusta hauskalta. Ystäväni, päätäni kivistää tänä iltana. Ehkä minä olen saanut koleeratartunnan. Lähden kotiin aikaisin, jos vain sallit.

— Milloin haluat vaunut?

— Ei minkäänlaista vaivaa minun vuokseni; ajan pyörällä.

— Mutta eihän pyöräsi ole täällä. Koska vaununi toivat sinut tänne, niin salli niiden viedä sinut takaisinkin.

— Järkevä syy, Aziz sanoi koettaen näyttää iloiselta. — Niin, pyöräni ei ole täällä. Mutta minut nähdään aivan liian usein sinun vaunuissasi. Herra Ram Chand luulee minun käyttävän väärin vieraanvaraisuuttasi. — Aziz oli pahalla tuulella ja poissa tolaltaan. Keskustelu siirtyi hyppien aiheesta toiseen. He olivat luottavaisia ja tuttavallisia, mutta siitä ei ollut apua.

-— Aziz, olet kai antanut minulle anteeksi tuon aamulla lausumani typeryyden?

— Senkö, että sanoit minua porsaaksi?

— Niin, ikuiseksi häpeäkseni. Sinähän tiedät, miten ihastunut olen sinuun.

— Se ei merkitse mitään, mehän olemme kaikki erehtyväisiä. Meidän ystävyyttämme eivät pienet yhteentörmäykset häiritse.

Mutta kun hän ajoi tiehensä, painoi jokin hänen mieltään — ruumista tahi sielua vaivasi kova tuska, jonka piti saada purkautua. Saavuttuaan asuntoonsa hän tunsi halua palata takaisin Fieldingin luo ja sanoa hänelle jotakin hyvin hellää, mutta sen sijaan hän antoikin tallirengille runsaasti juomarahoja, istuutui synkkänä vuoteensa laidalle ja antautui taitavan Hassanin hierottavaksi. Kärpäsiä kuhisi katossa, ja huoneen lattia oli täynnä ruskeita läikkiä, sillä Muhammed Latif oli asunut siellä hänen vankeutensa aikana ja syljeskellyt kelpo tavalla. Pöytälaatikko oli rikki, sillä poliisi oli särkenyt sen lukon: Chandraporessa vaikutti kaikki käytetyltä, ilmakin. Nyt purkaantui hänen sisällinen levottomuutensa. Hän oli epäluuloinen; hän epäili ystävänsä aikovan mennä naimisiin neiti Questedin kanssa hänen rahojensa vuoksi ja matkustavan juuri siinä asiassa Englantiin.

— Huzoor, mitä nyt? Hän oli jutellut itsekseen.

— Katso noita kärpäsiä tuolla katossa. Miksi et ole hukuttanut niitä?

— Huzoor, niitä tulee aina uusia.

— Niinkuin kaikkea muutakin pahaa.

Kääntääkseen keskustelun toisaanne Hassan kertoi keittiöpojan tappaneen käärmeen — hyvä — mutta tappaneen sen katkaisemalla sen poikki — paha — koska siitä silloin tulee kaksi käärmettä.

— Tuleeko kaksi lautastakin, jos särkee yhden?

— Me saamme ostaa laseja ja uuden teekannun samalla kertaa ja minulle uudeltakin.

Aziz huokaisi. Jokainen tahtoo saada omansa. Toinen tarvitsee takin ja toinen rikkaan rouvan; kaikki lähestyvät päämääräänsä taitavasti kierrellen. Fielding oli pelastanut kaksikymmentätuhatta rupiaa tytölle ja matkustaa nyt tytön jäljessä Englantiin. Jos hän todellakin aikoo mennä naimisiin tytön kanssa, on kaikki selvää; silloin tyttö tuo vain suuremmat myötäjäiset hänelle. Aziz ei uskonut omia epäilyksiään — olisi ollut parempi, jos hän olisi uskonut, sillä silloin hän olisi syyttänyt Fieldingiä avoimesti ja tilanne olisi selviytynyt. Hänen mielessään saattoivat epäluulot ja luottamus asustaa samalla kertaa. Ne pulpahtivat esille eri lähteistä eikä niitä milloinkaan tarvinnut sekoittaa. Itämaalaisessa epäluulo on kuin ilkeä ajos, sielunsairaus, joka äkkiä tekee hänet sulkeutuneeksi ja tylyksi; hän samalla kertaa sekä uskoo että epäilee tavalla, mitä länsimaalainen ei voi ymmärtää. Se on hänen pahahenkensä samalla tavalla kuin tekopyhyys on länsimaalaisen. Aziz oli sen riivaama ja hänen mielikuvituksensa rakensi pirullisen rakennuksen, jonka perustus oli laskettu tähtien valossa Dilkushassa tapahtuneen keskustelun aikana. Tyttö oli varmasti ollut Cyrilin rakastajatar asuessaan opistossa — Muhammed Latif oli oikeassa. Mutta oliko siinä kaikki? Ehkäpä juuri Cyril oli seurannut häntä luolaan?... Ei, mahdotonta. Cyrilhän ei ollut käynytkään Kawa Dolilla. Mahdotonta. Naurettavaa. Ja kuitenkin tämä ajatus sai hänet vapisemaan toivottomuudesta. Sellainen petos — jos se oli totta — oli ennenkuulumaton Indian historiassa; niin halpamaista, kurjaa tekoa ei ollut ennen tapahtunut, ei edes silloin, kun Sivaji murhasi Afzul Khanin. Hän tunsi mielensä järkkyyntyneeksi, aivan kuin se olisi ollut totta, ja lähetti pois Hassanin.

Seuraavana päivänä hän päätti matkustaa lastensa kanssa takaisin Mussoorieen. Lapset olivat saapuneet kaupunkiin oikeusjutun aikana, jotta Aziz saisi sanoa heille jäähyväiset, ja olivat jääneet Hamidullahin luo juhlan ajaksi. Majuri Roberts antaisi hänelle kyllä lomaa, ja hänen poissaollessaan matkustaisi Fielding Englantiin. Suunnitelma sopi yhtä hyvin hänen luottamukseensa kuin hänen epäluuloonsakin. Tulevaisuus saisi näyttää, kumpi niistä oli oikeassa.

Fieldingillä oli tunne jostakin vihamielisestä, mutta koska hän oli vilpittömästi kiintynyt Aziziin, petti hänen hyväuskoisuutensa hänet. Ei ole niinkään helppoa olla »kiinnittämättä huomiotaan johonkin», kun tunteet ovat mukana pelissä. Hänen oli mahdotonta hölkyttää eteenpäin siinä vaatimattomassa toivossa, että kaikki vielä selviytyy, ja senvuoksi hän kirjoittikin huolellisesti sommitellun kirjeen nykyaikaiseen tyyliin: »Minua vaivaa se, että sinä luulet minun ujostelevan naisia. Se on viimeinen seikka, mitä toivoisin sinun luulevan minusta. Jos elänkin moitteetonta elämää nykyjään, johtuu se vain siitä, että olen jo pitkälti neljännelläkymmenellä — siis ajankohdassa, jolloin katsellaan taaksepäin. Kun täytän kahdeksankymmentä, tulen jälleen sellaiseen ajankohtaan. Mutta olinpa elävä tahi kuollut, olen ehdottomasti vapaa kaikesta moralisoimisesta. Koeta ymmärtää tämä». Aziz ei pitänyt kirjeestä. Se loukkasi hänen hienotunteisuuttaan. Hän piti luottamuksesta, kuinka karkealuontoisesta tahansa, mutta yleistyttämiset ja vertaukset loukkasivat häntä aina. Elämä ei ole mikään tieteellinen käsikirja. Hän vastasi kylmästi, ettei hän ehtisi takaisin Mussooriesta ennen ystävänsä matkustamista. »Mutta minun täytyy ottaa lyhyt lomani silloin, kun saan sen. Tämän jälkeen pitää minun elää säästäväisyyden merkeissä, kaikki toiveeni Kashmiriin matkustamisesta ovat iäksi haihtuneet. Kun palaat, olen uudessa toimessa kaukana täältä».

Ja Fielding matkusti. Ja Chandraporen katuojissa kukkivat indialaisten rumat mielikuvat. Fieldingin omat ystävät kannattivat niitä, sillä vaikka he olivatkin pitäneet rehtorista, heistä tuntui ilkeältä, että hän oli saanut tietää niin paljon heidän yksityisasioitaan. Mahomet Ali väitti ennen pitkää, että petos piili ilmassa. Hamidullah mumisi: »Varmaa on, ettei hän viime aikoina kohdellut meitä yhtä vilpittömästi, kuin ennen», ja hän varoitti Azizia odottamasta liikoja, — »koska Fielding ja tyttö ovat kuitenkin loppujen lopuksi samaa rotua». — »Missä ovat nyt nuo parikymmentätuhatta rupiaani?» ajatteli Aziz. Hän oli muuten välinpitämätön rahasta — ei ainoastaan sikäli, että hän oli avokätinen, vaan myöskin sikäli, että hän maksoi säännöllisesti laskunsa, milloin sattui muistamaan ne — mutta nämä rupiat ärsyttivät häntä senvuoksi, että ne oli riistetty häneltä petoksella ja viety meren taakse, kuten niin paljon muutakin Indian tavaraa ja kultaa. Cyril menisi naimisiin neiti Questedin kanssa — Aziz tuli vähitellen yhä varmemmaksi siitä, ja kaikki Marabarjutun selvittämättömät seikat vahvistivat sitä. Se oli tuon ilkeän, mielettömän huviretken luonnollinen loppu. Ei mennyt kauvoja, ennenkuin Aziz oli varma siitäkin, että avioliitto oli jo solmittu.

XXXII

Egypti oli lumoava — vihreä kaistale mattoa, ja tuota kaistaletta pitkin käveli edestakaisin neljä erilaista eläintä ja yksi ja sama ihminen. Fieldingin oli asioidensa vuoksi pysähdyttävä sinne muutamiksi päiviksi. Hän nousi jälleen laivaan Aleksandriassa. — Kirkas sininen taivas, tasainen tuuli ja puhdas matala rannikkoviiva, kuinka suuresti ne erosivatkaan Bombayssa vallitsevasta sekamelskasta! Kreeta toivotti hänet sen jälkeen tervetulleeksi pitkillä lumipeitteisillä vuorijonoillaan, ja sitten seurasi Venetsia. Kun hän nousi maihin torille, kohotettiin kauneuden täyttämä malja hänen huulilleen ja hän tyhjensi sen tuntien olevansa uskoton. Venetsian rakennukset sijaitsivat kaikki oikeilla paikoillaan, kuten Kreetan vuoret ja Egyptin kedotkin, mutta kaukaisessa Indiassa ei ollut mikään oikealla paikallaan. Epäjumalien temppelien ja kömpelöiden vuorien keskellä hän oli unhottanut muodon kauneuden. Niin, voiko olla olemassakaan kauneutta ilman muotoa? Siellä täällä moskeoissa oli kyllä havaittavissa pyrkimyksiä muotoon, joka oli jäykistynyt liikkumattomaksi pelkästä hermostuneisuudesta, mutta mitäpä se oli näiden Italian kirkkojen rinnalla! San Giorgio tuolla saarellaan, jonka ilman sitä tuskin voisi ajatella kohonneen aalloista, ja Salute halliten sen kanavan suuta, joka ilman sitä ei olisikaan Canale Grande. Menneinä ylioppilaspäivinään hän oli kietoutunut San Marcon kirkon moniväriseen huntuun, mutta nyt tarjottiin hänelle jotakin, joka oli mosaiikkia ja marmoria kalliimpaa: sopusuhtaisuutta ihmistöitten ja sen maan välillä, joka kannatti niitä, sivistystä, joka oli noussut kaaoksesta, järjelliseen muotoon puettua henkeä, joka oli tullut yhdeksi lihan ja veren kanssa. Kirjoitellessaan postikortteja indialaisille ystävilleen hän tunsi, että he kaikki olivat tuomitut olemaan sitä iloa vailla, jota hän nyt tunsi, tätä muodon aiheuttamaa iloa, ja tiesi, että se oli vakava välimuuri. He olisivat kyllä nähneet Venetsian komeuden, mutta eivät sen muotoa, ja vaikka Venetsia ei olekaan samaa kuin Eurooppa, on se kuitenkin Välimerenkulttuurin sopusuhtaisen kokonaisuuden osa. Välimeri on ihmisen mitta. Kun ihminen poistuu näiltä ihmeellisiltä vesiltä joko Bosporin tahi Gibraltarin kautta, hän lähestyy jotakin eriskummaista ja suurenmoista; ja eteläisin portti johtaa kaikkein ihmeellisimpiin kokemuksiin. Hän käänsi sille vielä kerran selkänsä ja astui pohjoiseen menevään junaan. Kun hän sai katsella kesäkuun voikukkia ja tuhatkaunokkeja, hän tunsi, kuinka hänen sisimmässään heräsivät henkiin hiljaiset romanttiset unelmat, joiden hän jo aikoja sitten oli luullut kuolleen.

III

TEMPPELI

XXXIII

Muutamien satojen mailien päässä länteen päin Marabar-vuorista ja parin vuoden kuluttua viime tapahtumista seisoo professori Narayan Godbole jumalansa edessä. Jumala ei ole vielä syntynyt — se tapahtuu keskiyöllä — mutta Hän on kuitenkin syntynyt satoja vuosia sitten; toisaalta hän ei voi milloinkaan syntyä, sillä Hän on maailmankaikkeuden Herra, mikä menee yli ihmisen ymmärryksen. Hän on, ei ole ollut, ei ole, vaan oli. Hän ja professori Godbole seisoivat samalla pitkällä matolla, toinen sen toisessa, toinen toisessa päässä.

»Tukaram, Tukaram, sinä olet isäni, äitini, kaikkeni. Tukaram, Tukaram, sinä olet isäni, äitini, kaikkeni. Tukaram, Tukaram, sinä olet isäni, äitini, kaikkeni. Tukaram, Tukaram, sinä olet isäni, äitini, kaikkeni. Tukaram...»

Tämä Maun palatsin käytävä päättyi toisten käytävien kautta umpinaiseen pihaan. Palatsi oli ihanaa, kovaa, valkoista marmorisekoa, mutta sen pilareita ja holveja tuskin voi nähdä kirjavien riepujen, kimaltelevien pallojen, vaaleanpunaisesta läpinäkymättömästä lasista tehtyjen kynttilänjalkojen ja huonosti puitteisiin pantujen vaalenneiden valokuvien takaa. Sen toisessa päässä oli hallitsijasuvun pieni, mutta kuuluisa pyhättö, ja jumalaa, jonka piti syntyä, esitti teelusikan kokoinen hopeinen pystykuva. Maton kummallakin puolella istui hinduja vieri vieressä. He täyttivät läheiset käytävät ja pihankin — hinduja, yksinomaan hinduja, lempeän näköisiä miehiä, suurimmaksi osaksi byboja, joiden mielestä kaikki, mitä tapahtui heidän kyliensä ulkopuolella, oli kuin unta. He kuuluivat noihin ahkeriin maamiehiin, jotka muutamien mielestä edustavat oikeata Indiaa. Heidän joukossaan istui muutamia tuon pienen kaupungin kauppiaita, virkamiehiä, hovimiehiä ja hallitsijasuvun jäseniä. Koulupojat pitivät nipin napin yllä järjestystä. Seurakunta oli vaipunut sellaiseen suloiseen onnen huumaukseen, jota eurooppalainen väkijoukko ei tunne, kohisten kuin onnea tuottava taikajuoma. Kun maalaiset tunkeutuivat lähemmäksi saadakseen nähdä vilahduksen hopeisesta pystykuvasesta, muuttui heidän kasvojensa ilme loistavan kauniiksi; tämä kauneus oli täysin persoonatonta, koska se teki heistä kaikista yhdennäköisiä niin pitkäksi aikaa kuin sitä kesti, ja vasta sen haihduttua heistä tuli jälleen yksilöllisiä tomumajoja. Samoin oli soitonkin laita. Oli soittoa, mutta se kumpusi niin monista lähteistä, että kokonaisuus muuttui kaaosmaiseksi. Räminä, rummutus ja viheltäminen sulautuivat yhdeksi ainoaksi pyörteeksi, joka kiiri palatsin ympäri ennen häipymistään ukkosenjylinään. Sadekuuroja sattui tuon tuosta yön kuluessa.

Oli tullut professori Godbolen kuoron vuoro. Kun edellinen laulajaryhmä hajaantui väkijoukkoon, hän tunkeutui esiin taustalta laulaen jo täyttä päätä, ettei pyhien laulujen ketju katkeaisi. Hän oli avojaloin, yllään valkoinen puku ja päässä vaaleansininen turbaani; hänen kultasankaiset silmälasinsa olivat tarttuneet kiinni jasmiiniseppeleeseen ja riippuivat vinossa hänen nenällään. Hän ja hänen kuusi virkaveljeään, jotka muodostivat kuoron, kilistivät symbaaleitaan, löivät pieniin rumpuihinsa, soittivat pieniä urkuja ja lauloivat:

»Tukaram, Tukaram, sinä olet isäni, äitini ja kaikkeni. Tukaram...»

He eivät laulaneet ainoastaan jumalalle, jonka edessä he seisoivat, vaan pyhimyksellekin; he eivät tehneet mitään sellaista, mitä ei-hindut olisivat pitäneet draamallisesti oikeana; tämä Indian riemumarssi oli kaaosta (me ainakin sanomme sitä sellaiseksi), kaiken järjen ja muodon hävittämistä. Missä olikaan Jumala itse, jonka kunniaksi tänne oli kokoonnuttu? Häntä oli mahdoton löytää Hänen omalla alttarillaan vallitsevasta sekamelskasta, sillä Hän oli piilossa vähäarvoisten kuvien, ruusunlehtien, öljymaalausten, rajahin esi-isien kullattujen muistotaulujen ja, tuulenpuuskan sattuessa, erään banaanipuun repaleisten lehtien takana. Sadat sähkölamput paloivat Hänen kunniakseen (niihin antoi valoa moottori, jonka kumea käynti rikkoi hymnin rytmin), eikä Hänen kasvojaan voinut silti erottaa. Hänen ympärilleen oli kasattu satoja hopeamaljakoita, jotka kuitenkin näyttivät sangen mitättömiltä. Valtion runoilijoiden sepittämiä ylistysrunoja oli ripustettu sellaisiin paikkoihin, joissa niitä ei voitu lukea, tahi olivat naulat, joilla ne oli kiinnitetty marmorisekoon, pudonneet maahan. Eräs niistä, joka oli kirjoitettu englannin kielellä korostaakseen Hänen yleismaailmallisuuttaan, supistui taiteilijan onnettoman erehdyksen vuoksi vain sanoihin: »God si love».

Jumala on rakkaus. Onko se Indian suurin sanoma?

Tukaram, Tukaram...

jatkoi kuoro, jonka esitystä säesti purdahnin takana tapahtuva väittely. Sieltä pari äitiä yritti työntää samalla kertaa esille lapsensa. Pihalla alkoi pieni eurooppalaistettu orkesteri, jonka jäsenet sade oli kastellut läpimäriksi, soittaa valssia. Se soitti »Ilon aaltoja», mutta tämä kilpailija ei häirinnyt laulajia, jotka olivat kilpailun yläpuolella. Kului kauan aikaa, ennenkuin se professori Godbolen olemuksen mitätön osa, joka oli herkkä ulkonaisen maailman vaikutuksille, totesi, että silmälasit olivat hullusti ja ettei hän voinut valita uutta hymniä, ennenkuin oli asettanut ne suoraan. Hän laski toisen symbaalin maahan ja huitoi toisella ilmaa tarttuen vapaalla kädellään kaulassa oleviin kukkiin. Eräs kuoron jäsenistä auttoi häntä. He lauloivat toistensa harmaisiin viiksiin ja selvittelivät samalla ketjun kimaltelevan sykkyrän. Godbole katsahti nuottikirjaan ja sanoi jotakin rummuttajalle, joka keskeytti rytmin, antaen kuulua hiljaisen surisevan äänen ennen uuden rytmin alkua. Se oli kiihoittavampi, sen esiin loihtimat kuvat olivat selvemmät ja laulajien ilme oli hajamielisempi ja kaipaavampi. He rakastivat kaikkia ihmisiä, koko maailmankaikkeutta, ja heidän sisimmästään sukelsi esille hajanaisia menneisyyden muistoja pieninä sirpaleina, jotka soluivat hetkisen kuluttua pois kaikkia ympäröivässä lämpöaallossa. Godbole esimerkiksi muisti nyt erään vanhan naisen, johon hän oli tutustunut Chandraporessa, vaikka tuo nainen ei ollutkaan merkinnyt hänelle mitään. Godbole ei ollut valinnut häntä, vaan hän pilkahti sattumalta pinnalle noiden toistensa kanssa kilpailevien muistikuvien joukosta, ja koko henkisellä voimallaan Godbole pakotti hänet siirtymään sinne, missä kaikki täydennetään. Täydennetään vain, mutta ei rakenneta uudestaan. Hänen tajuntansa heikentyi, hän muisti erään ampiaisen, jonka hän oli nähnyt jossakin, ehkä jollakin kivellä. Hän rakasti ampiaista yhtä lämpimästi pakottaen sen samalla tavalla poistumaan. Ja kiven, jolla ampiainen oli istunut, hän voi... Ei, hän ei voinut, hän olisi tehnyt väärin, jos hän olisi koettanut pakottaa kiveä; logiikka ja tietoinen ponnistus olivat vieneet hänet liian kauaksi, hän palasi jälleen takaisin punaiselle matolle ja huomasi tanssivansa sillä. Edestakaisin, kolmasosa matkasta alttarille ja takaisin jälleen; hän löi symbaaleja yhteen ja hänen toverinsa tanssivat hänen kanssaan ja toistensa kanssa. Melua loputtomiin, eurooppalaistunut orkesteri soitti yhä kovemmin, kaikkialla tuoksui alttarin pyhäsavu, haisi hieltä, kynttilöiden liekit lepattivat vedossa, tuuli suhisi banaanipuissa, melua, kohua ja hälinää. Hänen rannekellonsa näytti 11,50, minkä hän näki, kun hän heitti käsivartensa korkealle pysähdyttäen sen heikon rytmillisen tärinän, johon hänen sielunsa oli joutunut. Joukosta kuului yhä kovempia huutoja, mutta hän jatkoi tanssiaan. Kaikki ne pojat ja miehet, jotka istuivat sivukäytävissä, kohotettiin ilmaan väkisin ja laskettiin naapureittensa polville, heidän itsensä muuttamatta asentoaan. Käytävää pitkin, joka siten aukeni väkijoukkoon, lähestyi kantotuoli.

Siinä oli valtakunnan iäkäs hallitsija, joka vastoin lääkäriensä kieltoa oli kannettu tänne katselemaan Jumalan syntymisen juhlamenoja.

Ei kukaan tervehtinyt rajahia eikä hän sitä vaatinutkaan, sillä maailmallinen loisto ei ollut tällä hetkellä paikallaan. Kantotuolia ei voitu laskea maahan, koska, se silloin olisi häpäissyt pyhäkön näyttämällä valtaistuimelta. Hänet nostettiin senvuoksi pois kantotuolista, joka keikkui sen aikaa ilmassa, ja laskettiin matolle aivan alttarin viereen. Hänen pitkä partansa valui suorana, jalat olivat koukussa hänen allaan, ja paperi, jossa oli punaista jauhetta, työnnettiin hänen käteensä. Siinä hän istui nojaten pilariin sairauden uuvuttamana ja silmin, jotka olivat suuret vuodattamattomista kyynelistä.