Part 24

Ilmassa oli pientä ystävyyden tuntua — ikäänkuin kääpiöt olisivat tervehtineet toisiansa kädestä. Sekä mies että nainen olivat parhaimmillaan — he olivat järkeviä ja rehellisiä, jopa teräväjärkisiäkin. He puhuivat samaa kieltä, heillä oli samat mielipiteet eikä eri ikä eikä eri sukupuoli erottanut heitä, ja kuitenkin he olivat tyytymättömiä. Kun he olivat yhtä mieltä siitä, että he tahtovat elää vielä vähän aikaa, tahi siitä, etteivät he usko Jumalaan, seurasi heidän sanojaan omituinen luode ikäänkuin maailmankaikkeus olisi liikahtanut täyttääkseen pienen tyhjän tilan tahi ikäänkuin he olisivat katselleet itseään äärettömästä korkeudesta, nähden kaksi kääpiötä, jotka puhelivat, puristelivat toistensa käsiä ja vakuuttivat toisilleen olevansa samalla henkisellä tasolla. He eivät tarkoittaneet lainkaan sitä, että he olivat väärässä, sillä heti kun rehelliset ihmiset tarkoittavat sitä, käyvät he epävarmoiksi. Heillä ei ollut minkäänlaista kaukaista tähtien takaista päämäärää eivätkä he milloinkaan olleet etsineetkään sitä. Mutta nyt, kuten muissakin tilaisuuksissa, he kävivät vakaviksi; jonkin unelman varjon varjo synkensi heidän suoraviivaisia ajatuksiansa, ja asiat ja tapahtumat, joita he eivät ikinä enää saisi kokea, tuntuivat heistä kuin toisesta maailmasta tulevilta viesteiltä.

— Minä pidän hyvin paljon teistä, jos sallitte minun sanoa sen, vakuutti Fielding.

— Olen iloinen siitä, sillä minäkin pidän teistä. Tavatkaamme toisemme joskus vielä.

— Varmasti tapaamme, Englannissa, jos vain joskus lähden sinne lomalle.

— Siitä ei varmaankaan ole suuria toiveita vähään aikaan, luullakseni?

— Ehkäpä sentään. Harkitsen parhaillaan erästä ehdotusta.

— Ah, kuinka hauskaa se olisikaan!

Niin se loppui. Kymmenen päivää myöhemmin Adela matkusti samaa tietä kuin hänen kuollut ystävänsäkin. Viimeinen lasti ennen monsuunin tuloa. Maa lepäsi voitettuna. Sen talot, puut ja kentät olivat kaikki muovailtuja samasta ruskeasta aineesta, ja Bombayssä läikkyi meri kuin lihaliemi laitureita vasten. Viimeiseen indialaiseen seikkailuunsa Adela joutui Antonyn kanssa, joka saattoi häntä laivaan ja koetti siellä juoruta hänestä. »Hän on ollut Fieldingin rakastajatar», Antony sanoi. Ehkä hän ei ollut tyytyväinen juomarahoihin. Adela soitti hyttinsä kelloa ja sai hänet ulosheitetyksi, mutta hänen panettelunsa sai aikaan sen, että Adelaa vierottiin alkupuolella matkaa. Hän sai olla omissa oloissaan Indian valtamerellä ja Punaisella merellä ja muistella Chandraporen vastenmielisiä tapahtumia.

Mutta Egyptissä ilmasto muuttui toisenlaiseksi. Puhdas hiekka, joka levisi kanavan kummallakin puolen, näytti lakaisevan pois kaiken sotkuisen ja likaisen, ja vieläpä Port Saidkin näytti raikkaalta ja lumoavalta punertavassa aamun sarastuksessa. Hän meni maihin erään amerikkalaisen lähetyssaarnaajan seurassa, he kävelivät Lessepsin kuvapatsaalle ja hengittivät keuhkoihinsa Levantin hyvänhajuista ilmaa.

— Mitkä velvollisuudet odottavat teitä omassa maassanne, neiti Quested, saatuanne hengittää tropiikkien ilmaa? lähetyssaarnaaja kysyi. — Huomatkaa, etten kysy, mihin aiotte ryhtyä, vaan mitkä velvollisuudet odottavat teitä. Jokaisen elämässä pitäisi tapahtua käännös ja takaisinkäännös. Tämä kuuluisa uranuurtaja — hän viittasi kuvapatsaaseen — voi kelvata esimerkiksi. Hän kääntyy Itään ja taas takaisin Länttä kohden. Sen voi huomata hänen hyvin osuneesta käsiensä asennosta, käsien, joista toisessa on makkaranippu. Lähetyssaarnaaja katsoi leikillisesti häneen salatakseen henkistä tyhjyyttänsä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän tarkoitti käännöksillään, hän vain sotki sanoja yhteen näyttääkseen moraaliselta kynttilältä. — Minä ymmärrän, neiti Quested vastasi äkkiä. Hän ymmärsi nyt kaiken Välimeren kirkkaassa ilmassa. Tultuaan Englantiin hänen piti ensi työkseen hakea käsiinsä rouva Mooren toiset lapset, Ralph ja Stella, ja ryhtyä sitten vasta työhön. Rouva Moore oli koettanut pitää molempien avioliittojensa hedelmät erillään toisistaan, niin ettei Adela ollut milloinkaan ennen tavannut tuota nuorempaa haaraa.

XXX

Oikeusjutun paikallisiin seurauksiin voitiin vielä lukea hindulaismuhamettilainen liitto. Etevät kansalaiset vaihtoivat keskenään äänekkäitä ystävyydenosoituksia; heitä lähensi toisiinsa todellinen yhteisymmärryksen tarve. Eräänä päivänä Azizin ollessa sairaalassa tuli hänen luokseen vieraisille melko miellyttävä henkilö, nimittäin herra Das. Virkamies esitti hänelle pari pyyntöä: hän tahtoi savipuolen voidetta ja runon lankonsa uuteen loistolukemistoon. Aziz myöntyi kumpaankin.

— Kunnon Das, kun te olette koettanut lähettää minut vankilaan, niin voisinko minä silloin lähettää herra Battacharyalle runon? Johan nyt! Tämä on tietysti vain pilaa. Lähetän hänelle niin hyvän kuin suinkin, mutta luulin teidän loistolukemistonne olevan yksinomaan hinduja varten.

— Ei erikseen hinduille, vaan indialaisille yleensä, Das sanoi nöyrästi.

— Sellaista olentoa kuin indialaista yleensä ei ole olemassakaan.

— Ei kylläkään vielä, mutta niitä saattaa ilmaantua, kun te kirjoitatte runonne. Te olette sankarimme, teillä on koko kaupunki puolellanne, uskontoon katsomatta.

— Tiedän sen, mutta riittäneeköhän se?

— Ei, pelkään sen olevan liian vähän, sanoi Das, joka ei ollut mikään pölkkypää. — Ja senvuoksi, jos uskallan ehdottaa, pyydänkin, ettette sekoittaisi runoonne liian paljon persialaisia sanontatapoja.

— Hetkinen, Aziz sanoi purren kynäänsä. Hän kirjoitti lääkemääräystä. — Kas, tässä... Eikö tämä ole runoa parempi?

— Onnellinen se, joka kykenee kyhäämään molempia.

— Olette äärettömän kohtelias tänään.

— Tiedän teidän olevan vihoissanne minulle senvuoksi, että johdin tuon jutun käsittelyä, toinen sanoi ojentaen vaistomaisesti kätensä. — Te olette aina ylen ystävällinen ja kohtelias, mutta minä epäilen aina ivallisuutta käytöksessänne.

— Ei, ei! vastusti Aziz. He tarttuivat toistensa käsiin syleillen puolittain toisiaan, mikä oli luonteenomaista heidän liitolleen. Eri ilmanaloista kotoisin olevien ihmisten kesken on mahdollisuuksia romantiikkaan, mutta indialaisten eri ryhmät tuntevat liian hyvin toisensa voidakseen ilman muuta kiivetä kuilun yli. Lähestyminen on arkipäiväistä.

— Mainiota, Aziz sanoi taputtaessaan Dasin leveää olkapäätä, mutta sisimmässään hän ajatteli: »Eikös hän vain saanutkin minut ajattelemaan lehmänlantaa!» Das puolestaan ajatteli, että muutamat muhamettilaiset ovat tavattoman väkivaltaisia. He hymyilivät viekkaasti ja molemmat koettivat vakoilla toistensa sisimpiä ajatuksia. Das, jolle puhuminen oli helpompaa, sanoi: — Suokaa minulle anteeksi erehdykseni ja ymmärtäkää rajoitukseni. Eläminen täällä maailmassa ei ole helppoa.

— Mutta palataan vielä tuohon runoon. Mistä tiesitte minun joskus kirjoittelevan semmoisia? Aziz kysyi mielissään ja melko liikutettuna, sillä kirjallisuus oli aina suonut hänelle lohtua ja ollut jotakin, jota ruma todellisuus ei voinut turmella.

— Professori Godbole puhui siitä usein ennen matkustamistaan Mauhun.

— Mistä hän oli kuullut siitä?

— Hänkin oli runoilija. Ettekö tiennyt sitä?

Hyvillään pyynnöstä Aziz ryhtyi työhön samana iltana. Tuntiessaan kynän sormiensa välissä hänessä heräsi heti halu runoilla persialaiseen tapaan. Hänen runossaan kerrottiin, kuten aina, islamin rappeutumisesta ja rakkauden haihtuvaisuudesta, se oli täynnä kaihoa ja suloutta, mutta siinä ei ollut minkäänlaisia henkilökohtaisia kokemuksia ja siitä puuttui kaikki mielenkiinto noita erinomaisia hinduja kohtaan. Koska hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän runoon, hän heittäytyi toiseen äärimmäisyyteen ja kirjoitti satiirin, jossa oli niin paljon ivaa ja solvauksia, ettei sitä voinut painaa. Hän kykeni vain intomielisyyteen tahi myrkyllisyyteen, vaikka hän elämässä ei joutunut kosketuksiin juuri kummankaan kanssa. Hän rakasti runoutta — tiede oli vain ulkonainen taakka, jonka hän voi laskea syrjään ollessaan yksinään yhtä helposti kuin länsimaiset vaatteensakin — ja tänä iltana hän halusi sepittää uuden laulun, jonka joukot ottaisivat riemuiten vastaan laulaakseen sitä kedoilla. Mutta millä kielellä hän kirjoittaisi sen? Ja mitä se kuvailisi? Hän halusi nähdä ja tulla tuntemaan useita sellaisia indialaisia, jotka eivät olleet muhamettilaisia, ja toivoi, ettei hänen milloinkaan tarvitsisi katsoa taaksepäin. Se on ainoa terveellinen keino. Onko heillä mitään hyötyä heidän leveysasteellaan ja heidän aikanaan Cordovan ja Samarkandin hävinneestä loistosta? Se on ohi, ja sillä aikaa kuin me suremme sitä, miehittävät englantilaiset Delhin ja sulkevat meidät pois Itä-Afrikasta; vieläpä islami itsekin, vaikka siihen sisältyykin totuus, luo hämmentäviä sivuvaloja vapauden tielle. Tulevaisuuden laulun täytyy kohota uskontoa korkeammalle.

Niin jäi runo herra Battacharyalle kokonaan kirjoittamatta, mutta sillä oli kuitenkin eräs vaikutus. Se opasti hänet tielle, joka vei isänmaan hämärää, jättimäistä kuvaa kohden. Häneltä puuttui välitön tunne sitä maata kohtaan, jossa hän oli syntynyt, mutta Marabar-vuoret vetivät häntä sinnepäin. Hän sulki puoleksi silmänsä ja koetti rakastaa Indiaa. Indian täytyy jäljitellä Japania. Indian poikia ei kunnioiteta, ennenkuin Indiasta tulee kansakunta. Hän tunsi itsensä äkkiä taipumattomammaksi ja sulkeutuneemmaksi. Englantilaiset, joille hän oli nauranut tahi joita hän ei ollut näkevinäänkään, ahdistivat häntä nyt kaikkialla, olivatpa vielä kytkeneet hänen haaveensakin. — Olen erehtynyt suuresti siinä, että olen tähän saakka suhtautunut hallitsijoihimme leikillisesti, hän sanoi seuraavana päivänä Hamidullahille, joka vastasi huokaisten: — Se on viisain tapa suhtautua heihin, vaikka se ajan oloon onkin mahdotonta. Ennen tahi myöhemmin sattuu jokin onneton tapaus, kuten esim. sinun tapauksesi, joka paljastaa heidän salaiset ajatuksensa meistä. Ja vaikka Jumala itse astuisi alas taivaasta heidän kerhoonsa ja sanoisi sinua viattomaksi, he eivät uskoisi häntä. Ymmärrätkö nyt, miksi Mahomet Ali ja minä tuhlaamme niin paljon aikaa vehkeilyyn ja yhteistyöhön sellaisten henkilöiden kuin Ram Chandin kanssa?

— Minä en kärsi komiteoja. Aion lähteä tieheni.

— Minne sitten? Turtonit ja Burtonit ovat kaikki samanlaisia.

— Mutta eivät indialaisissa valtioissa.

— Niissä pitää poliittisten kiihoittajien esiintyä hieman hillitymmin, luulemma; muuta eroa ei ole.

— Mutta minä tahdon pois koko Angloindiasta, vaikka saisinkin huonopalkkaisemman toimen jossakin muualla. Kunpa olisin saanut elää Baburin aikoina, taistella hänen puolestaan ja runoilla hänelle. Mutta ne ajat ovat ohi, eikä hyödytä mitään toistella sitä, sillä se vain heikontaa meitä. Me tarvitsemme kuninkaan, Hamidullah; se tekisi meille elämän hieman helpommaksi. Nykyisten olosuhteiden vallitessa meidän pitää oppia antamaan arvoa noille kummallisille hinduille. Aion hakea lääkäriksi johonkin alkuasukasvaltioon.

— Nyt menet aivan liian pitkälle!

— En niinkään pitkälle kuin Ram Chand.

— Entä rahat? Nuo sivistymättömät rajahit eivät milloinkaan maksa sinulle kunnollista palkkaa.

— Minä en rikastu missään paikassa, koska sellainen on luonteelleni vierasta.

— Jos vain olisit ollut järkevä ja antanut neiti Questedin maksaa —

— Pidin toista vaihtoehtoa parempana. Mutta on tarpeetonta väitellä siitä, mitä on tapahtunut, hän sanoi äkkiä melko tiukasti. — Minä olen antanut hänen pitää omaisuutensa, jotta hän voisi ostaa itselleen miehen Englannissa, ja siihen hän totisesti tarvitseekin rahaa. Ei puhuta enää siitä asiasta.

— Hyvä on, saat sitten jatkaa köyhänmiehen elämääsi. Et voi vielä pyytää lomaa Kashmirin matkaasi varten, sinun täytyy pysyä ammatissasi ja kohota hyvin palkattuun virkaan. Et saa vetäytyä piiloon mihinkään viidakkovaltioon kirjoittamaan runoja. Sinun pitää kasvattaa lapsiasi, lukea uusimpia tieteellisiä lehtiä ja pakottaa eurooppalaiset lääkärit kunnioittamaan sinua. Kanna omien töittesi seuraukset kuin mies.

Aziz katsoi häneen pitkään ja vastasi: — Emme ole nyt oikeussalissa. Mies voi olla monella eri tavalla mies, ja minun tehtäväni miehenä on pukea kaikki se sanoiksi, mikä piilee syvimmällä sydämessäni.

— Moinen lausunto ei totisesti kaipaa vastausta, Hamidullah sanoi liikutettuna. Mutta sitten hän tyyntyi ja virkkoi hymyillen: — Oletko kuullut ilkeää juorua, jonka Muhammed Latif on nuuskinut tietoonsa?

— En.

— Kun neiti Quested asui opistossa, oli Fieldingin tapana käydä tervehtimässä häntä... melko myöhäiseen iltaisin, palvelijoiden puheen mukaan ainakin.

— Sehän tuotti hänelle miellyttävää vaihtelua, jos Fielding vain teki niin, Aziz sanoi kummallisen näköisenä.

— Kaiketi ymmärrät, mitä tarkoitan?

— Nuori mies katsoi jälleen häneen ja sanoi: — Kyllä. Mutta tämä ilmoituksesi ei voi missään tapauksessa auttaa minua vaikeuksistani. Olen päättänyt lähteä matkoihini Chandraporesta. Nyt on kysymys vain siitä, minne. Olen päättänyt kirjoittaa runoja. Mutta mistä? Sinä et auta minua ollenkaan. Ja sitten seurasi sekä Hamidullahin että hänen itsensä hämmästykseksi hermostunut mielenpurkaus. — Mutta kukapa minua auttaisikaan? Minulla ei ole ainoatakaan ystävää. Kaikki ovat kavaltajia, omat lapsenikin. Olen saanut kyljikseni ystävistä.

— Aioin juuri ehdottaa sinulle, että menisimme naisten puolelle, mutta siellä ovat nuo kolme petollista lastasi, niin että sinä et kai halua.

— Olen hyvin pahoillani. Vankeuteni jälkeen on luonteeni muuttunut oikulliseksi; ymmärrä minut oikein ja suo minulle anteeksi.

— Nureddinin äiti on nyt vieraisilla vaimoni luona. Mutta se ei kai tee mitään.

— He ovat puhutelleet minua kumpikin erikseen, mutta eivät milloinkaan samalla kertaa. Parasta on, että valmistat heitä yhteisen järkytyksen varalta.

— Ei, yllätetään heidät mieluummin varoittamatta. Naisemme kiinnittävät vielä liian paljon huomiota kaikenlaiseen joutavaan. Kun sinun juttuasi käsiteltiin, aikoivat he luopua purdahnista; jopa muutamat, jotka osasivat kirjoittaa, laativat sensuuntaisen asiakirjankin, mutta kaikki olikin turhaa touhua. Sinähän tiedät, kuinka suuresti he kaikki kunnioittavat Fieldingiä, vaikkei kukaan heistä ole nähnyt häntä. Vaimoni sanoo tahtovansa tutustua häneen, mutta kun hän tulee meille vieraisille, keksii vaimoni aina jonkin verukkeen — hän ei voi oikein hyvin, huone hävettää häntä eikä hänellä ole minkäänlaisia kunnon makeisia tarjottavana Fieldingille, norsunkorvia vain. Jos minä sanon, että norsunkorvat ovat Fieldingin mielestä mitä makeinta herkkua, vastaa vaimoni Fieldingin siinä tapauksessa ymmärtävän, kuinka huonoja hänen valmistamansa ovat, niin ettei hän siis voi ottaa vastaan häntä tuon mitättömän seikan vuoksi. Rakas poikaseni, minä olen nyt viisitoista vuotta väitellyt begumini kanssa, pääsemättä milloinkaan sen pitemmälle. Ja kuitenkin lähetyssaarnaajat valittavat meille, että naisiamme sorretaan. Jos haluat saada aiheen runoosi, niin ota seuraava: »Indialainen nainen sellaisena, jollainen hän on, eikä sellaisena, jollainen hänen väitetään olevan».

XXXI

Aziz ei pystynyt tajuamaan tosiasioita. Hänen toisiaan seuraavat tunnelmansa määräsivät hänen käsityskantansa ja johtivat tuohon traagilliseen, hänen ja hänen englantilaisen ystävänsä välisen suhteen kylmenemiseen. He olivat voittaneet, mutta eivät saisi nauttia voittonsa hedelmistä. Fielding oli matkustanut johonkin neuvottelukokoukseen, ja kun neiti Questedistä levinneet huhut olivat saaneet vaikuttaa Aziziin muutamia päiviä, hän otaksui ne tosiksi. Hänellä ei ollut minkäänlaisia moraalisia syitä sitä vastaan, että hänen ystävänsä huvittelivat, eikä Cyril, joka oli keski-ikäinen mies, voinut enää odottaakaan saavansa naismarkkinoiden parhainta tavaraa, vaan hänen täytyi hakea huvinsa sieltä, mistä hän voi hankkia sen. Mutta häntä loukkasi se, että Fielding oli ruvennut väleihin juuri tämän naisen kanssa, jota Aziz yhä vielä piti vihollisenaan. Ja sitäpaitsi, miksi Fielding ei ollut kertonut sitä hänelle? Mitä on ystävyys ilman luottamusta? Hän oli itse joskus kertonut asioita, joita yleensä pidetään loukkaavina, ja englantilainen oli kuunnellut lausumatta moitteen sanaa, mutta ei ollut kuitenkaan vuorostaan kertonut hänelle mitään samantapaista.

Kun Fielding palasi, Aziz kohtasi hänet asemalla, suostui hänen päivälliskutsuunsa ja alkoi näennäisesti iloisena ja hilpeänä salaisesti arvostella häntä. Hän kertoi eräästä yleisestä eurooppalaisesta häpeäjutusta — herra McBrydestä ja neiti Derekistä. Neiti Derekin uskollinen rakkaus Chandraporea kohtaan oli nyt saanut selityksensä; herra McBryde oli yllätetty hänen huoneessaan ja nyt oli rouva McBryde pyytänyt eroa. — Herra McBryde, joka oli niin siveellinen! Mutta hän tulee syyttämään siitä Indian ilmastoa. Loppujen lopuksi kaikki on tietysti meidän syytämme. No, eikös olekin hämmästyttävä uutinen, Cyril?

— Eipä juuri, vastasi Fielding, joka ei paljoakaan välittänyt toisten synneistä. — Mutta kuuntelehan minua. — Azizin kasvot kirkastuivat. — Kokouksessa päätettiin...

— Tuon kaiken voimme siirtää iltaan. Minun täytyy mennä suoraan Minto-sairaalaan nyt, sillä koleera näyttää pahanlaatuiselta. Meille tuodaan sairaita täältä kaupungista ja muualtakin. Koko elämä on muuten hyvin ikävää. Uusi ylilääkäri on samanlainen kuin entinenkin, vaikka ei vielä uskallakaan näyttää hampaitaan. Vaihdoksesta ei ollut mitään hyötyä. Kaikki kärsimyksen! ovat olleet turhaa. Mutta kuulehan nyt, Cyril, sanon sinulle muistaessani erään asian. Sinustakin juorutaan melkein yhtä paljon kuin McBrydestä. Täällä huhutaan, että sinusta ja neiti Questedistä tuli liiankin hyvät ystävät. Puhuakseni suoraan, väitetään, että teillä olisi ollut jonkinlainen suhde keskenänne.

— Melkeinpä odotin sitä.

— Siitä puhutaan koko kaupungissa ja se on vahingoksi maineellesi. Sinähän tiedät, etteivät läheskään kaikki ole sinun puolellasi. Olen tehnyt voitavani kumotakseni nuo juorut.

— Älä vaivaudu suotta, koska neiti Quested on vihdoinkin matkustanut tiehensä.

— Vain ne, jotka jäävät maahan, eivätkä ne, jotka matkustavat pois, saavat kärsiä moisista jutuista. Voit kuvitella, miten pahoillani ja huolissani olen ollut. Olen tuskin saanut unen rahtustakaan silmiini. Ensin liitettiin minun nimeni hänen nimeensä, ja nyt on sinun vuorosi.

— Älä puhu niin liioittelevasti.

— Mitä tarkoitat?

— Tuota pahoitteluasi ja levottomuuttasi.

— Olenhan elänyt koko ikäni Indiassa! Tiedän siis hyvin, mikä täällä vahingoittaa mainetta. Hänen äänensä kuulosti melkein äreältä.

— Mutta asteikko, asteikko. Sinä turvaudut aina väärään asteikkoon, rakas ystävä. Tuo juoru on tietysti harmillinen, mutta vain niin vähäisessä määrässä, että me yhtä hyvin voimme jutella jostakin muusta.

— Sinusta se tietysti tuntuu ilkeältä neiti Questedin vuoksi. Näen sen sinusta.

— Kyllä, mikäli se nyt liikuttaa minua. En näet välitä juuri mistään.

— Cyril, tuo kerskailemisesi, ettet välitä juuri mistään, koituu vielä turmioksesi. Se hankkii sinulle vihollisia kaikilta tahoilta ja tekee minut tavattoman epävarmaksi.

— Mitä vihollisia?

Koska Aziz oli ajatellut vain itseään, hän ei voinut vastata. Hän tunsi olleensa typerä ja suuttui yhä enemmän. — Olen antanut sinulle luettelon toisensa jälkeen sellaisista tämän kaupungin ihmisistä, joihin ei voi luottaa. Sinun asemassasi olisi minulla sen verran järkeä, että ymmärtäisin liikkuvani vihollisten keskuudessa. Sinähän kuulet minun puhuvan juuri nyt hiljaisella äänellä. Teen sen siksi, että sinulla on uusi palvelija. Kuinka voisin tietää, onko hän vakooja vai ei? — Hän hiljensi vieläkin enemmän ääntään. — Joka kolmas palvelija on vakooja.

— Entä sitten? Fielding kysyi hymyillen.

— Väitätkö tätä lausuntoani vääräksi?

— Se ei liikuta minua ollenkaan. Vakoojia on melkein yhtä paljon kuin moskiitteja, mutta kuluu vuosikausia, ennenkuin tapaan sellaisen, joka kykenee lannistamaan minut. Sinulla on jotakin muuta mielessä.

— Eikä ole! Älä ole tyhmä.

— Onpahan! Sinä olet vihoissasi minulle jostakin syystä.

Suora hyökkäys teki aina Azizin taisteluun kykenemättömäksi. Hän sanoi: — Vai niin, tapanasi oli siis huvitella Adela-neidin kanssa iltaisin? Olet sinäkin koko rumahinen!

Fieldingin ja neiti Questedin synkät ja korkealle tähtäävät keskustelut eivät totisesti olleet mitään rakkaudenkuhertelua. Fieldingiä hämmästytti se, että juttua ollenkaan uskottiin, ja hän suuttui niin kovasti siitä, että häntä nimitettiin rumahiseksi, että hän menetti malttinsa ja huudahti: — Senkin porsas! Huvittelinko minä? Onkohan se uskottavaa sellaisissa olosuhteissa?

— Ah, suo anteeksi! Hillitsemätön itämainen mielikuvitukseni oli vain toiminnassa, Aziz vastasi iloisesti, vaikka hän sisimmässään tunsikin mitä syvintä epätoivoa.

— Käsität kai olosuhteet? Tyttöhän oli yhä vielä kihloissa Heaslopin kanssa enkä minä sitäpaitsi milloinkaan tuntenut...

— Aivan niin, aivan niin, mutta koska sinä et vastustanut minua, luulin sen olevan totta. Itä- ja Länsimaat, rakas ystävä. Silloin syntyy niin helposti väärinkäsityksiä. Tahtoisitko nyt viedä porsaasi vaunuillasi sairaalaan?

-— Et suinkaan ole loukkautunut?

— Enhän toki.

— Jos olet, täytyy asia selvittää.

— Se on jo selvitetty, Aziz vastasi arvokkaasti. — Uskon täydellisesti sanasi, joten on tarpeetonta väitellä asiasta tämän enempää.

— Mutta ilmaisutapani kaipaa selitystä. Olin hävyttömän epäkohtelias. Pyydän sinulta tuhannesti anteeksi.

— Syy oli kokonaan minun.

Näin sotkeutui heidän keskustelunsa yhä enemmän. Pysähdys väärässä kohdassa, väärin ymmärretty korostus ja niin meni koko keskustelu vikaan. Fielding oli ymmällään, mutta ei lainkaan suutuksissaan. Asian selittäminen oli kuitenkin sangen työlästä. Syntyy aina väärinkäsityksiä, kun kaksi ihmistä ajattelee eri tavoin samasta asiasta, aina ikävyyksiä ja yllätyksiä, vieläpä silloinkin, kun molemmat ovat samaa rotua. Fielding alkoi uudestaan kertoa tunteistaan neiti Questediä kohtaan, mutta Aziz keskeytti hänet sanoen: — Mutta minähän uskon sinua, minähän uskon sinua. Muhammed Latif saa vastata tästä jutustaan.

— Äh, jätä se omaan arvoonsa niinkuin muutkin juorut! Se kuuluu niihin asioihin, jotka on koetettava unhottaa. Kun ei siitä välitetä, se haihtuu olemattomiin aivan samalla tavalla kuin vanhan rouva Mooren haudatkin.

— Muhammed Latif on ruvennut vehkeilemään. Olemme joka tapauksessa hyvin tyytymättömiä häneen. Tuletko hyvillesi, jos muitta mutkitta lähetämme hänet hänen perheensä luo?

— Voimme päivällisen jälkeen väitellä hänestä.

Azizin silmät kävivät pieniksi ja koviksi. — Päivällisenkö? Tämäpä oli todellakin ikävää — unhotin sen kokonaan. Olen luvannut aterioida Dasin kanssa.

— Tuo Das mukanasi tänne.

— Hän on ehkä pyytänyt muitakin ystäviään.

— Sinä tulet luokseni päivälliselle, kuten sovimme, sanoi Fielding katsoen syrjään. — En halua kuulla puhuttavankaan muusta. Sinä tulet ja sillä hyvä.

He olivat saapuneet sairaalan edustalle. Fielding jatkoi yksinään matkaansa Maidanin ympäri. Hän oli suutuksissaan itselleen, mutta arveli kaiken selviytyvän päivällisillä. Postikonttorin kohdalla hän tapasi piiripäällikön. Heidän vaununsa olivat vierekkäin kadulla sillä aikaa, kuin heidän palvelijansa olivat konttorissa. — Hyvää huomenta! Vai niin, te olette siis tullut takaisin, Turton sanoi jääkylmästi. — Olisin mielissäni, jos tulisitte kerhoon tänä iltana.

— Olen mukautunut takaisinvalintaan, sir. Pitääkö minun välttämättä tulla sinne? Olisin iloinen, jos pääsisin siitä; sitäpaitsi minulle tulee päivällisvieraita.

— Tässä ei ole kysymys teidän tunteistanne, vaan maaherran toivomuksesta. Aiotte luultavasti kysyä, puhunko virkani puolesta. Teen niin. Odotan teitä kello kuusi tänä iltana. Muihin suunnitelmiinne emme aio sekaantua.