Part 23

— Sinulla on hyvin vilkas mielikuvitus... Neiti Questediä et tahdo kohdella jalomielisesti, mutta rouva Moorea kohtaan olet ylen ritarillinen. Neiti Quested on kuitenkin käyttäytynyt kiltisti tänään aamupäivällä, kun sitä vastoin tuo vanha nainen ei ole milloinkaan tehnyt mitään hyväksesi. On pelkkää kuvittelua, että hän olisi todistanut sinun hyväksesi; se on vain palvelijain juoruja. Tunteesi eivät näytä milloinkaan olevan oikeassa suhteessa kohteeseensa, Aziz.

— Ovatko tunteet sitten kuin pussillinen perunoita, jotka voidaan myydä määrättyyn hintaan? Olenko minä kone? Tämän jälkeen saan varmaankin kuulla, että tuhlaan loppuun tunteeni käyttämällä niitä.

-— Voisi hyvinkin niin käydä. Se tuntuu todennäköiseltä. Kukaan ei voi syödä leipäänsä kuluttamatta sitä, ei hengen maailmassakaan.

— Jos sinä olisit oikeassa, ei ystävyyskään merkitsisi mitään; kaikki muuttuu vain antamiseksi ja ottamiseksi tahi antamiseksi ja takaisin antamiseksi, mikä on vastenmielistä. Yhtä hyvin voisimme silloin kaikki hypätä tuon rintasuojuksen yli ja tappaa itsemme. Onko sinussa jotakin hullusti tänä iltana, koska sinusta on tullut niin aineellinen?

— Sinun tylyytesi on pahempaa kuin minun aineellisuuteni.

— Onko sinulla vielä jotakin valittamista?

Hän oli hyväntuulinen ja ystävällinen, mutta vaarallinen. Vankeusaika oli ikäänkuin uurtanut määrättyjä kanavia hänen luonteelleen; se ei enää milloinkaan leijailisi yhtä laajalle kuin ennen. — On näet paljon parempi, että kerrot minulla kaikki vaikeutesi, jos tahdomme pysyä hyvinä ystävinä. Sinä et pidä rouva Mooresta ja sinua harmittaa se, että minä pidän hänestä, mutta ajan oloon tulet sinäkin pitämään hänestä.

Kun ihmistä, joka todellisuudessa on kuollut, luullaan eläväksi, muuttuu keskustelu sairaalloiseksi. Fielding ei voinut enää kestää jännitystä, vaan huudahti: — Surullinen velvollisuuteni on ilmoittaa sinulle, että rouva Moore on kuollut.

Mutta Hamidullah, joka oli kuunnellut heidän keskusteluaan alusta saakka, ei sallinut minkään pilata juhlaillan tunnelmaa. Hän huusi Azizille viereisestä vuoteesta: — Aziz, hän koettaa vain petkuttaa sinua. Älä usko sitä veijaria.

— En toki uskokaan, vastasi Aziz, joka oli tottunut tällaisiinkin piloihin.

Fielding ei enää jatkanut. Tosiseikat ovat tosiseikkoja ja kaikki saisivat joka tapauksessa heti aamulla kuulla uutisen rouva Mooren kuolemasta. Mutta se ajatus järkytti häntä, etteivät ihmiset missään tapauksessa ole oikein kuolleita, ennenkuin täydellisesti tiedetään heidän kuolleen. Niin kauan kuin vielä on olemassa jokin heitä koskeva väärinkäsitys, ovat he tavallaan kuolemattomia. Muuan kokemus hänen omasta elämästään tuki tätä käsitystä. Monta vuotta sitten hän oli menettänyt hyvän ystävänsä, naisen, joka oli uskonut kristittyjen taivaaseen ja vakuuttanut hänelle, että he tämän ajallisen elämän satunnaisten vaiheitten jälkeen tapaisivat toisensa siellä. Fielding oli omasta puolestaan selvästi ja rehellisesti jumalankieltäjä, mutta hän kunnioitti ystäviensä mielipiteitä, mikä on olennaista kaikessa ystävyydessä. Ja jonkin aikaa oli hänestä todella tuntunut aivan siltä, kuin kuollut olisi odottanut häntä, mutta kun tämä mielikuva särkyi, jätti se jälkeensä tyhjyyden, joka painoi melkein kuin velka. »Tämä on todellinen loppu», hän oli ajatellut, »minä annoin hänelle kuoliniskun». Ja tänä iltana hän oli koettanut tappaa rouva Mooren Nawab Bahadurin talon katolla, mutta rouva väisti vielä häntä ja tunnelma pysyi muuttumattomana. Pian kohosi kuu taivaanrannan takaa — tuo vaalea kehrä, joka ennustaa päivänkoittoa — hetkisen kuluttua aloittivat ihmiset ja härät ainaisen touhuamisensa, ja miellyttävä välinäytös, jota hän oli yrittänyt lyhentää, päättyi luonnollisella tavalla.

XXVIII

Rouva Moore oli sittenkin kuollut, upotettu meren syvyyteen, laivan keulan vielä osoittaessa etelään, sillä Bombaystä tulevat laivat eivät voi kääntyä Eurooppaa kohden, ennenkuin ovat kiertäneet Arabian eteläisimmän kärjen. Hän oli siis nyt syvemmällä tropiikeissa kuin hän konsanaan oli ollut kiinteällä maalla, nyt kun aurinko viimeisen kerran hyväili häntä ja hänen ruumiinsa haudattiin toisen Indian, Indian valtameren, syvyyteen. Hän jätti jälkeensä ikävän tunnelman, koska merellä sattunut kuolemantapaus antaa laivalle huonon maineen. Kuka tämä rouva Moore oli oikeastaan ollut? Kun laiva saapui Adeniin, lähetteli rouva Mellanby sähkösanomia, kirjoitteli kirjeitä ja teki kaiken, mikä asiaan kuului, mutta varamaaherran rouvia eivät kiinnosta lainkaan tällaiset kokemukset, ja hän toisti: — Ehdin seurustella raukan kanssa vain pari tuntia, kun hän sairastui; tämä kaikki on ollut todellakin tarpeettoman ikävää ja turmelee minulta koko kotimatkan. Aave seurasi laivaa Punaisenmeren poikki, mutta sen ei onnistunut päästä mukaan Välimerelle. Jossakin Suezin tienoilla tapahtuu aina seuraelämän muutos; se, mikä on sopinut Aasialle, menettää luonnollisuutensa, ja Eurooppa alkaa sekaantua peliin. Tämän vaihdoksen aikana unhotettiin rouva Moore kokonaan.

Port Saidin luona tuli kolkko meluisa pohjola vastaan. Ilma oli niin kylmä ja tuulinen, että sen matkustajien mielestä olisi pitänyt tuntua siinäkin maassa, josta he olivat lähteneet, mutta siellä ilma vain muuttui yhä kuumemmaksi tavallisen lainalaisuutensa mukaan.

Chandraporessa aikaansai kuolemantapaus lempeämpiä ja kestävämpiä jälkiä. Siellä sepitettiin legenda, että eräs englantilainen oli tappanut äitinsä senvuoksi, että äiti oli koettanut pelastaa erään indialaisen hengen. Siihen sisältyi kaikissa tapauksissa sen verran totuutta, että se suututti viranomaisia. Joskus oli tapettu vain lehmä ja joskus oli villisian hampailla varustettu krokotiili ryöminyt maalle Gangeksesta. Tällaisia loruja on vaikeampi kumota kuin tavallisia valheita. Ne piiloutuvat roskakasoihin ja liikkuvat silloin, kun ei kukaan ole katsomassa. Yhteen aikaan kerrottiin paristakin eri haudasta, joissa Esmiss Esmooren maalliset jäännökset muka lepäsivät. loinen niistä oli nahkurintehtaan ja toinen tavaramakasiinin läheisyydessä. Herra McBryde kävi katsomassa molempia ja näki niiden vaiheilla jo palvomisen merkkejä, saviruukkuja ja sensemmoista. Mutta koska hän oli kokenut virkamies, hän ei ollut tästä tietääkseenkään, ja viikon parin kuluttua unhotettiin koko juttu. — Siinä on propagandaa takana, hän sanoi unhottaen, että noin sata vuotta sitten, kun eurooppalaiset vielä asettuivat asumaan maaseudulle, he kuolemansa jälkeen muuttuivat joskus paikallisiksi pahoiksihengiksi, ehk'eivät aivan kokonaisiksi jumaliksi, mutta ainakin sellaisten osiksi, siten, että heidät lisäniminä tahi viittauksina liitettiin johonkin sellaiseen, mikä oli jo entuudestaan olemassa, aivan niinkuin pienet jumalat ovat suurten jumalien käskyläisiä ja nämä taasen filosofien Brahman alamaisia.

Ronny toisti itsekseen, että hänen äitinsä oli lähtenyt Indiasta omasta halustaan, mutta hänen omatuntonsa ei ollut puhdas. Hän oli käyttäytynyt huonosti äitiä kohtaan ja hänen piti joko katua, mikä merkitsi henkistä täyskäännöstä, tahi olla edelleen epäystävällinen häntä kohtaan. Hän valitsi tietysti jälkimmäisen vaihtoehdon. Kuinka väsyttävä äiti oli ollutkaan suojellessaan Azizia! Ja kuinka huono vaikutus hänellä oli ollut Adelaan! Ja nyt hän vieläkin aiheutti vaikeuksia naurettavilla »haudoillaan» ja selkkauksillaan alkuasukasten kanssa. Äiti ei tietenkään voinut sille mitään, mutta hän oli harrastanut samanlaisia mielettömiä asioita jo eläessäänkin, ja sen kirjoitti Ronny muistiin hänen debetpuolelleen. Monet seikat aiheuttivat nuorelle miehelle vaikeuksia — kuumuus, kaupungissa vallitseva jännittynyt tilanne, maaherran odotettu vierailu, Adelan arvoitus — ja rouva Mooren indialaistuttaminen punoi ne kaikki yhteen luonnottomaksi köynnökseksi. Mitä tapahtuu ihmisen äidille, kun hän kuolee? Hän pääsee luultavasti taivaaseen, mutta kaikissa tapauksissa hän katoaa. Ronnyn uskonto oli tuota sterilisoitua lajia, joka kestää troopillisissakin maissa. Menipä hän milloin tahansa moskeaan, luolaan tahi temppeliin, hän ei luopunut englantilaisen kirkon katsantokannasta, ja tuomitsi velttoudeksi kaikki yritykset muiden uskontojen ymmärtämiseksi. Hän kokosi ajatuksensa ja karkoitti äidin mielestään. Ajan oloon hän asettaisi kyllä sisar- ja velipuolineen taulun hänen muistokseen Northamptonshiren kirkkoon, missä hän tavallisesti oli käynyt sunnuntaisin. Siihen kaiverrettaisiin hänen syntymä- ja kuolinvuotensa ja ilmoitus siitä, että hänet oli haudattu mereen. Se riittäisi.

Ja Adela — hänkin saisi lähteä matkoihinsa. Ronny oli toivonut, että tyttö itse ehdottaisi sitä. Hän ei voinut mitenkään mennä naimisiin Adelan kanssa, koska se olisi merkinnyt hänen uransa loppua. Surkuteltava Adela raukka! Hän oleskeli vieläkin, Fieldingin kohteliaisuuden nojalla, maakuntaopistossa — sopimattomasti ja nöyryyttävästi kylläkin, mutta ei ainoakaan englantilaisen siirtokunnan perhe halunnut häntä luokseen. Ronny siirsi kaikki yksityiskeskustelut siihen saakka, kunnes tuomio julistettaisiin. Aziz oli nimittäin haastanut Adelan oikeuteen saadakseen häneltä vahingonkorvausta. Sitten Ronny pyytäisi Adelalta vapauttaan. Adela oli tappanut hänen rakkautensa, joka ei konsanaan ollut ollutkaan niin erittäin elinvoimainen. He eivät olisi milloinkaan menneet kihloihin, ellei tuota onnettomuutta olisi tapahtunut heidän ajaessaan Nawab Bahadurin autolla. Adela kuului nyt hänen päättyneeseen, kypsymättömään ylioppilasaikaansa — Grasmereen, vakaviin keskusteluihin, kävelyretkiin ja muuhun sellaiseen.

XXIX

Piirikunnan maaherran vierailu oli seuraava Marabarpulman aiheuttama askel. Sir Gilbertillä oli valistuneita mielipiteitä, vaikkei hän itse ollut erikoisen valistunut.

Koska hän pitkän uransa aikana sihteerinvirastossa ei ollut persoonallisesti joutunut tekemisiin indialaisten kanssa, hän saattoi puhua heistä ennakkoluulottomasti ja pahoitella rotueroavaisuuksia. Hän oli hyvin tyytyväinen jutun päättymisestä ja onnitteli Fieldingiä sen johdosta, että Fielding alusta alkaen oli asettunut tuolle ainoalle laajakatseiselle, järkevälle ja inhimilliselle kannalle.

— Näin meidän kesken sanoen, hän jatkoi — Fielding inhosi salaisuuksia, mutta sir Gilbert tahtoi itsepäisesti uskoa hänelle niitä — ovat tuolla mäellä asuvat ystävämme hoitaneet koko asian alun perin hyvin huonosti, koska he eivät ole ymmärtäneet, että kellon osoittimet liikkuvat eteen- eivätkä taaksepäin. Mutta seuraavan asian hän sanoi voivansa taata: rehtori saisi vastaanottaa hyvin ystävällisen pyynnön ruveta uudestaan kerhon jäseneksi, ja hän pyysi, ei, vaan vaatikin rehtoria hyväksymään sen. Hän palasi hyvin tyytyväisenä takaisin korkeuksiinsa. Kuinka paljon neiti Questedin pitäisi maksaa ja mitä oikeastaan oli tapahtunut luolassa — ne olivat paikallisia yksityisseikkoja, jotka eivät kuuluneet hänelle.

Fielding huomasi sekaantuneensa yhä enemmän neiti Questedin asioihin. Opisto pysyi suljettuna, ja hän söi ja nukkui Hamidullahin luona, niin ettei ollut olemassa mitään syytä, miksi neiti ei voinut oleskella siellä, jos niin tahtoi. Hänen sijassaan Fielding olisi jo lähtenyt matkoihinsa päästäkseen kuulemasta Ronnyn niukkoja ja hajamielisiä kohteliaisuuksia, mutta Adela odotti, että hiekka hänen tuntilasissaan juoksisi loppuun. Rakennus asuttavaksi ja puutarha kuljeskeltavaksi lyhyinä viileinä hetkinä oli kaikki, mitä hän tarvitsi, ja Fielding saattoi lahjoittaa ne hänelle. Onnettomuus oli saanut Adelan tajuamaan rajoituksensa, ja nyt huomasi Fieldingkin, mikä hieno ja uskollinen ihminen hän oli. Hänen nöyryytensä oli liikuttavaa. Hän ei milloinkaan napissut kovaa kohtaloaan, vaan piti sitä tyhmyytensä oikeutettuna rangaistuksena. Kun Fielding vihjaili hänelle, että persoonallinen anteeksipyyntö Azizille olisi paikallaan, hän sanoi surullisesti: — Tietysti. Minun olisi pitänyt käsittää se itsekin, mutta vaistoni ei ilmaise minulle milloinkaan mitään. Miksi en kiiruhtanut hänen jälkeensä oikeudenkäynnin loputtua? Kirjoitan tietysti anteeksipyynnön, mutta ettekö te tahtoisi sanella sitä?

He kyhäsivät yhdessä kirjeen, joka oli täynnä vakavia ja liikuttavia lauseita, mutta kirjeenä se ei ollut ollenkaan liikuttava. — Kirjoitanko uuden? hän kysyi. — Tahdon tehdä vaikka mitä hävittääkseni olemattomiin aikaansaamani pahan. Voin tehdä tuon oikein ja tämän oikein, mutta kun ne molemmat yhdistetään, ei siitä tule mitään. Se on juuri se, mikä minussa on hullusti. En ole ymmärtänyt sitä ennenkuin nyt. Luulin, että minä, olemalla oikeudenmukainen ja tiedonhaluinen, selviäisin kaikista vaikeuksista.

— Kirjeemme ei kelpaa mihinkään, vastasi Fielding, — eräästä yksinkertaisesta syystä, johon meidän on paras suhtautua rehellisesti. Teillä ei ole mitään todellista tunnetta Azizia eikä indialaisia kohtaan yleensä.

Neiti Quested myönsi sen.

— Ensi kerran tavatessamme toisemme tahdoitte oppia tuntemaan Indiaa ettekä indialaisia, ja minä ajattelin silloin: »Sillä tavalla ei pitkälle päästä». Indialaiset tietävät, pitääkö joku heistä vai ei — siinä ei kukaan voi heitä pettää. He eivät tyydy milloinkaan pelkkään oikeudentuntoon, ja senvuoksi onkin brittiläinen keisarikunta perustettu hiekalle.

— Mutta pidänkö minä sitten kenestäkään? sanoi neiti Quested.

Hän piti luultavasti Heaslopista, ja Fielding vaihtoi puheenaihetta, koska tämä tytön elämän puoli ei liikuttanut häntä.

Hänen indialaiset ystävänsä olivat toiselta puolen hieman ylimielisiä. Voitto, joka olisi tehnyt englantilaisista tekopyhiä, teki heistä röyhkeitä. He tahtoivat saada aikaan hyökkäyksen ja koettivat panna sen toimeen hakemalla uusia vääryyksiä ja valitusten aiheita, joista useat olivat täysin perättömiä. He kärsivät siitä pettymyksestä, joka tavallisesti seuraa taistelua. Se, minkä puolesta taistellaan, ja se, mitä voitetaan, eivät ole milloinkaan samoja asioita; jälkimmäisellä on arvonsa, ja vain pyhimykset luopuvat voiton hedelmistä; mutta se kuolemattomuuden loiste, joka on niille ominaista, haihtuu heti, kun ne otetaan käteen. Vaikka sir Gilbert olikin ollut armollinen, melkeinpä liehitteleväkin, ei hänen edustamansa järjestelmä ollut millään tavalla pistänyt niskaansa ikeeseen. Brittiläinen herruus jäi valtaan yhtä läpitunkevana ja vastenmielisenä kuin aurinko, eikä siitä, mitä tämän jälkeen oli tehtävä, ollut selvillä edes Mahomet Alikaan. Yritettiin äänekkäillä puheilla ja naurettavalla pikkumaisuudella, mutta kaiken sen takana piili vilpitön, vaikkakin epämääräinen sivistyksen kaipuu. — Herra Fielding, meidän kaikkien täytyy tulla sivistyneiksi heti.

Aziz oli ystävällinen ja mahtipontinen. Hän tahtoi, että Fielding »liittyisi Itään», kuten hän sanoi, ja jatkaisi elämäänsä myötämielisessä riippuvaisuussuhteessa siihen. — Voit luottaa minuun, Cyril. — Sitä ei voitu epäilläkään, eikä Fieldingillä ollut mitään, mikä olisi sitonut häntä omiinsa. Mutta hänestä ei tosiaankaan voinut tulla toista Muhammed Latifia. Kun he kiistelivät siitä, sukeltautui näkyviin jonkinlainen rotuvihollisuus, ei katkera, vaan välttämätön kuin heidän ihonsa väri: kahvinruskea helakanharmaata vastaan. Ja Azizin oli tapana lopettaa seuraavasti: — Etkö ymmärrä, että olen sinulle kiitollinen avustasi ja tahdon palkita sinua? Tähän vastasi toinen aina: — Jos haluat palkita minua, niin luovu vaatimasta neiti Questediltä korvausta.

Azizin tunteettomuus Adelaa kohtaan vaivasi Fieldingiä. Miltä näkökannalta hyvänsä katsottuna oli oikeinta, että häntä kohdeltaisiin suopeasti. Eräänä päivänä Fielding koetti vedota rouva Mooren muistoon. Hänen kuolemansa oli surettanut kovasti lämminsydämistä Azizia; hän itki kuin lapsi ja käski kolmen lapsensakin itkeä. Epäilemättä hän oli suuresti rakastanut ja kunnioittanut rouva Moorea. Fieldingin ensimmäinen koe epäonnistui kokonaan. Vastaus kuului: — Näen kyllä, mihin tahdot päästä. Mutta minä haluan kostaa heille. Miksi minun pitäisi sietää loukkauksia ja kärsimyksiä, miksi he saisivat lukea taskuissani olleet kirjeet ja viedä vaimoni valokuvan poliisiasemalle? Sitäpaitsi tarvitsen nuo rahat molempien poikieni kasvatukseen, kuten olen hänelle selittänytkin. — Mutta hän alkoi vähitellen taipua, eikä Fielding epäillyt käyttämästä hieman noituuttakin avukseen. Heti kun korvauksesta tuli puhe, hän mainitsi kuolleen nimen. Aivan samalla tavalla kuin muut intoilijat löysivät haudan rouva Moorelle, hän loi Azizin sydämeen epämääräisen kuvan hänestä, sanomatta mitään sellaista, minkä tiesi vääräksi, mutta esittäen sellaista, mikä saattoi ehkä olla kaukana totuudesta. Aziz mukautui äkkiä. Hän tunsi, että rouva Moore tahtoi hänen säästävän tuota naista, jonka oli määrä mennä naimisiin hänen poikansa kanssa ja että se oli ainoa kunnianosoitus, jonka hän voi suoda hänelle. Kiihkeässä ja kauniissa rakkauden purkauksessa hän luopui koko vahingonkorvauksesta vaatien ainoastaan kulujansa. Se oli kaunista hänen puoleltaan, mutta se ei vaikuttanut vähääkään englantilaisiin, kuten hän oli otaksunutkin. He pitivät häntä edelleen syyllisenä, eivätkä luopuisi siitä mielipiteestään koskaan. Vieläkin kuiskailevat eläkettään nauttivat angloindialaiset Tuntridge Wellsissä tahi Cheltenhamissa toisilleen: — Tuo Marabarjuttu, joka kumottiin senvuoksi, ettei tyttö raukka voinut todistaa, oli toinen ikävä juttu.

Kun asia siten oli virallisesti päätetty, meni Ronny, joka juuri odotti siirtoa toiselle paikkakunnalle, Fieldingin pakeille sanoen lyhyesti tavalliseen tapaansa: — Tahtoisin kiittää teitä neiti Questedille suomastanne avusta. Hän ei tule enää väärinkäyttämään vieraanvaraisuuttanne, hän on näet päättänyt palata takaisin Englantiin. Olen juuri järjestänyt hänen matkansa. Luulen hänen haluavan puhutella teitä.

— Lähden heti sinne.

Kun Fielding saapui opistoon, hän tapasi neiti Questedin hämmennyksen vallassa. Hän sai kuulla Ronnyn purkaneen kihlauksen. — Hyvin järkevästi hänen puoleltaan, sanoi neiti Quested intomielisesti. — Minunkin olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta minä vain kävelin ja arvailin, mitä tulisi tapahtumaan. Olisin epäilemättä jatkanut hänen elämänsä turmelemista pelkästä velttoudesta — minulla ei ole mitään tekemistä, en ole missään kotonani ja tulen julkiseksi taakaksi huomaamattani. Rauhoittaakseen Fieldingiä hän lisäsi: — Puhun vain Indiasta. Englannissa en harhaile näin eksyksissä. Sinne minä sovin — ei, älkää luulko minun tekevän tyhmyyksiä Englannissa. Koska minun on pakko palata sinne, ryhdyn siellä johonkin. Minulla on varoja sen verran, että voin opiskella, ja paljon ystäviä, jotka ovat samanlaisia kuin minäkin. Siellä ei minulla ole mitään valittamista. Sitten hän huokaisi: — Mutta voi, kuinka paljon pahaa olenkaan tehnyt kaikille ihmisille täällä! En voi unhottaa sitä milloinkaan. Miten juurtajaksain harkitsinkaan sitä, pitikö Ronnyn ja minun mennä naimisiin vai ei... ja nyt eroamme toisistamme surematta sitä ollenkaan. Meidän ei olisi ikinä pitänyt ajatellakaan avioliittoa. Ettekö tekin hämmästynyt kuullessanne ensi kerran puhuttavan kihlauksestamme?

— Enpä juuri. Minun iälläni hämmästytään niin harvoin, vastasi Fielding hymyillen. — Avioliitto on kaikissa olosuhteissa jotakin hyvin luonnotonta. Se alkaa ja loppuu niin mitättömistä syistä. Toiselta puolen tukee sitä yhteiskunta ja toiselta taasen uskonto, mutta avioliitto ei ole kumpaakaan, vai mitä? Tunnen miehiä, jotka eivät tiedä, miksi he ovat menneet naimisiin, eivätkä liioin heidän vaimonsakaan ole selvillä siitä. Epäilen, että avioliitto useimmissa tapauksissa perustuu pelkkään sattumaan, vaikka jälkeenpäin keksitäänkin kaikenlaisia jaloja vaikutteita. Avioliittoon nähden olen kyynillinen.

— Mutta minäpä en! Tämä hullunkurinen alku oli minun omaa syytäni. En antanut Ronnylle mitään sellaista, mitä minun olisi pitänyt antaa, ja juuri senvuoksi hän purkikin kihlauksemme. Mennessäni tuohon luolaan ajattelin: »Olenko todellakin ihastunut häneen?» En ole kertonut sitä teille vielä, herra Fielding. En ollut oikein varma tunteistani. Annoin hellyyden, kunnioituksen ja persoonallisen kosketuksen korvata ‒ ‒ ‒

- En kaipaa enää ollenkaan rakkautta, sanoi Fielding lausuen puuttuvan sanan.

— En minäkään. Täällä saamani kokemukset ovat parantaneet minut. Mutta tahdon, että toiset kaipaisivat sitä.

— Mutta palataksemme ensimmäiseen keskusteluumme — sillä tämä on kai luullakseni viimeinen — kun menitte tuohon luolaan, kuka teitä todellisuudessa seurasi sinne, vai seurasiko kukaan? Voitteko sanoa sen nyt? Tahtoisin päästä selville siitä asiasta.

— Ehkä se oli opas, Adela sanoi välinpitämättömästi. — Sitä ei saada milloinkaan tietää. Se on samaa, kuin jos vetäisin sormellani pitkin tuota kiiltävää seinää pimeässä, voimatta päästä sen pitemmälle. Se on jotakin, jolle minä en mahda mitään, ettekä ehkä tekään. Rouva Moore — hän tiesi.

— Kuinka hän olisi voinut tietää, koskemme mekään tiedä?

— Ehkä telepatiaa.

Tämä nenäkäs, turhanpäiväinen sana ei selittänyt mitään. Telepatia! Mimmoinen selitys! Parasta oli peruuttaa se oitis, ja Adela peruuttikin sen. Hänen henkiset voimansa eivät riittäneet pitemmälle eivätkä Fieldinginkään. Oliko olemassa muita maailmoita, joihin he eivät ikinä pääsisi, vai oliko tämä maailma, jossa he olivat, ainoa? He eivät tienneet sitä. He ymmärsivät vain, että heidän maailmankatsomuksensa oli enemmän tahi vähemmän samanlainen ja se tyydytti heitä. Ehkä elämä onkin salaperäisyyttä eikä mitään kaaosta? He eivät tienneet sitäkään. Ehkä nuo sadat eri Indiat, jotka meluavat ja riitelevät niin väsyttävästi, muodostavatkin yhden ainoan kokonaisuuden, ja ehkä se maailmakin, jota ne kuvastelevat, on kokonainen? Heillä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia arvostella sitä.

— Kirjoittakaa minulle, kun tulette Englantiin.

— Varmasti, useinkin. Te olette ollut äärettömän ystävällinen minulle. Nyt, kun minun pitää matkustaa, ymmärrän sen. Toivoisin voivani tehdä teille jotakin korvaukseksi, mutta näen, että teillä on täällä kaikkea, mitä tarvitsette.

— Luulen niin, Fielding vastasi hetkisen kuluttua. — En ole milloinkaan ennen tuntenut itseäni niin onnelliseksi ja huolettomaksi kuin nyt. Tulen todellakin hyvin toimeen indialaisten kanssa, ja hekin luottavat minuun. On ihanaa, ettei minun tarvinnut luopua virastani. Minusta tuntui miellyttävältä kuunnella maaherran kohteliaisuuksia. Pysyn paikoillani ensimmäiseen maanjäristykseen saakka.

— Rouva Mooren kuolema on surettanut minua hyvin kovasti.

— Azizkin oli ihastunut häneen.

— Mutta se on muistuttanut minua siitä, että meidän kaikkien täytyy kuolla. Kaikki nämä ystävyyssuhteet, joiden varassa me koetamme elää, ovat vain tilapäisiä. Olin ennen sitä mieltä, että kuolema valitsi uhreikseen erityisiä henkilöitä. Me saamme sellaisen kuvitelman romaaneista senvuoksi, että niissä annetaan aina muutamien ihmisten lörpötellä kirjan loppuun saakka. Mutta nyt alkaa sananparsi »kuolema korjaa kaikki» muuttua minullekin todellisuudeksi.

— Älkää antako sen muuttua liian todelliseksi, sillä silloin kuolette itse. Kenenkään ei pidä ajatella kuolemaa. Kaikki se, mikä askarruttaa meitä, vaikuttaa meihin. Minä olen tuntenut samaa kiusausta, mutta minä karkoitin sen. Haluan elää vielä jonkin aikaa.

— Niin minäkin.