Part 22

— Katsojista se varmaan näyttikin jonkinlaiselta ihmeeltä, sanoi Adela kääntyen hermostuneesti Hamidullahin puoleen. — Mutta todellisuudessa se johtui siitä, että minä käsitin tehneeni erehdyksen, ennenkuin se oli liian myöhäistä, ja että minulla oli jäljellä niin paljon itsehillintää, kuin tarvittiin sanoakseni sen. Siinä on tuon niin peräti ihmeellisen käyttäytymiseni koko totuus.

— Koko totuus tietenkin, aivan niin, vastasi Hamidullah vapisten raivosta, mutta hilliten itsensä, koska hän epäili Adelan ehkä virittävän toista loukkua. — Yksityisenä kansalaisena ja näin yksityisessä keskustelussa voin myöntää ihailleeni käytöstänne, ja ihastuin suuresti, kun lämminsydämiset oppilaamme peittivät teidätkin kukkaköynnöksillään. Mutta minä olen sentään herra Fieldingin tapaan melko kummissani, joka muuten on aivan liian heikko sana. Minä näen teidän raahaavan parhaan ystäväni lokaan, vahingoittavan hänen terveyttään ja tuhoavan hänen tulevaisuutensa tavalla, jota te ette voi käsittää senvuoksi, ettette tunne yhteiskuntaamme ettekä uskontoamme. Ja sitten te äkkiä esiinnytte todistajana ja sanotte: »Ah, ei, herra McBryde, kun kaikki otetaan huomioon, en ole ollenkaan varma asiastani; voitte yhtä hyvin päästää hänet vapaaksi». Olenko hullu? Niin kyselen itseltäni koko ajan? Onko tämä unta, ja jos niin on, milloin se alkoi? Ja ilman vähintäkään epäilystä se onkin uni, joka ei vielä ole loppunut. Sillä ymmärrän nyt, ettette vieläkään luovu ahdistamasta meitä, vaan aiotte nyt syyttää tuota vanhaa miesparkaa, joka opasti teitä luolissa.

— Ei ollenkaan, keskustelimme vain ajateltavista mahdollisuuksista, Fielding selitti.

— Kiintoisaa ajanvietettä, mutta hyvin pitkällistä. Tässä maassa asuu sataseitsemänkymmentämiljoonaa indialaista ja tietysti yksi heistä tuli luolaan. Joku, indialainen on rikollinen, sehän on päivänselvää. Ja koska, herra Fielding, nämä ajateltavat mahdollisuudet vaativat ehkä aikanne melkein kokonaan — hän laski kätensä englantilaisen olkapäälle ja pudisteli häntä hiljaa — niin ettekö luule, että olisi parempi lähteä heti Nawab Bahadurin maatilalle tahi oikeammin Zulfiqarin taloon, koska hän nyt toivoo meidän rupeavan nimittämään häntä siten.

— Mielelläni, minuutin kuluttua...

— Olen juuri päättänyt, minne menen, sanoi neiti Quested. — Menen hotelliin.

— Ettekö te lähdekään Turtonien luo? kysyi Hamidullah silmät suurina. — Luulin teitä heidän vieraakseen.

Chandraporen hotelli oli keskinkertaistakin huonompi, eikä siellä luultavasti ollut palvelijoitakaan. Fielding, joka ajatteli itsenäisesti, vaikka hän vieläkin kallistui Hamidullahin puolelle, sanoi hetkistä myöhemmin: — Minulla on teille parempi ehdotus, neiti Quested. Teidän pitää jäädä tänne opistoon. Minä viivyn poissa ainakin pari päivää ja saatte siksi aikaa koko talon haltuunne ja voitte tehdä täällä millaisia suunnitelmia haluatte.

— En suostu siihen, sanoi Hamidullah korostaen hyvin selvästi tyytymättömyyttään. — Tämä ehdotus on hyvin huono. Voi olla mahdollista, etteivät mielenosoitukset ole vieläkään lopussa. Ajatelkaa, kuinka silloin käy, jos opistoa vastaan hyökätään. Te saisitte vastata neidin turvallisuudesta, rakas ystävä.

— He voivat yhtä hyvin hyökätä hotelliakin vastaan.

— Tietysti, mutta siinä tapauksessa te ette ole minkäänlaisessa vastuussa.

— Aivan niin. Minä olen jo aiheuttanut tarpeeksi vaivaa ja huolta.

— Siinä sen kuulitte. Neiti myöntää sen itsekin. En pelkää minkäänlaista hyökkäystä meikäläisten puolelta — teidän olisi pitänyt nähdä, kuinka siivosti he käyttäytyivät sairaalan edustalla — mutta meidän pitää olla varuillamme poliisin salaisesti valmistelemaa hyökkäystä vastaan, jonka tarkoituksena on saattaa teidät huonoon valoon. McBrydellä on tarpeeksi jätkiä käytettävänään siihen tarkoitukseen, ja tämä juuri soisi hänelle sopivan tilaisuuden.

— Älkää te huolehtiko ollenkaan siitä asiasta. Hän ei mene hotelliin, sanoi Fielding, joka oli luonnostaan myötämielinen kaikkia sorrettuja kohtaan. Osaksi senvuoksi hän nyt väistyi Azizin sivulta ja päätti olla jättämättä tyttöraukkaa oman onnensa nojaan. Hän oli sitäpaitsi alkanut uudestaan kunnioittaa häntä, mikä oli seuraus heidän keskustelustaan. Sillä vaikka neidin kylmä opettajatarkäytös ei ollutkaan muuttunut, ei hän enää tutkinut elämää, vaan elämä tutki häntä. Hänestä oli tullut todellinen ihminen.

— Mutta minne hän sitten menee? Me saamme hänet aina taakaksemme!

Neiti Quested ei ollut voittanut puolelleen Hamidullahin myötätuntoa. Jos hän olisi ollut kovasti liikutettu oikeussalissa, vaipunut kokoon, lyönyt rintoihinsa ja huutanut Jumalaa avukseen, hän olisi vedonnut hänen mielikuvitukseensa ja jalouteensa, jotka molemmat ominaisuudet Hamidullahilla oli runsain määrin. Mutta samalla kuin Adela oli nostanut taakan Hamidullahin itämaiselta sielulta, hän oli jäähdyttänyt sen niin, että Hamidullah tuskin voi uskoa häntä vilpittömäksi, eikä hän itse asiassa sellainen ollutkaan Hamidullahin näkökannalta katsottuna. Sillä koko hänen käyttäytymisensä nojautui kylmään oikeudentuntoon ja rehellisyyteen. Peruuttaessaan syytöksensä hän ei tuntenut mitään hehkuvaa rakkautta niitä kohtaan, joille hän oli tehnyt vääryyttä. Totuus ei ole totuutta tässä vaativaisessa maassa, ellei se liity hyvyyteen ja taaskin hyvyyteen, aivan kuten Sana, joka oli Jumalan tykönä, on myös Jumala. Ja tytön uhrautuvaan menettelyyn, joka länsimaisen katsantokannan mukaan oli hänelle suureksi kunniaksi, luultiin täällä voitavan oikeudenmukaisesti suhtautua kylmästi, koska se ei, vaikka se tulikin hänen sydämestään, kuitenkaan sisältänyt hänen sydäntään. Muutamat oppilasten lahjoittamat kukkakiehkurat olivat ainoa korvaus, jonka India antoi hänelle.

Mutta missä hän saa päivällistä ja missä hän nukkuu? Minä sanon täällä, juuri täällä, ja jos jätkät tulevat ja iskevät häntä päähän, saa hän iskun päähänsä. En voi muuta tehdä. Mitä te arvelette, neiti Quested?

— Olette hyvin ystävällinen. Minun pitäisi vastata myöntävästi, mutta olen samaa mieltä kuin herra Hamidullah. En saa todellakaan aiheuttaa teille enää huolia. Luulen, että minun on viisainta palata takaisin Turtonien luo pyytämään itselleni yösijaa, mutta jos he karkoittavat minut, täytyy minun mennä hotelliin. Poliisipäällikkö ottaisi minut kyllä vastaan, mutta rouva Turton sanoi aamulla, ettei hän halua nähdä minua enää milloinkaan. — Adela puhui ilman katkeruutta tahi, Hamidullahin käsityskannan mukaan, ilman persoonallista ylpeyttä. Hänen ainoa tarkoituksensa oli aiheuttaa niin vähän vaikeuksia kuin suinkin.

— Teidän on paljon parempi jäädä tänne kuin antautua tuon mielettömän naisen loukattavaksi.

— Onko hän mielestänne sellainen? Olin samaa mieltä ennen, mutta en enää.

— No niin, tuossa on meillä ratkaisu, sanoi asianajaja, joka oli mennyt ikkunaan. — Tuolla tulee pormestari. Hän ajaa kolmannen luokan vaunuissa pysyäkseen tuntemattomana eikä hänellä ole palvelijaakaan mukanaan, mutta tuolla hän joka tapauksessa tulee.

— Vai niin. Hän tulee siis vihdoinkin.

— Vihdoinkin, sanoi Adela tiukasti, ja sellaisella äänellä, että Fieldingin oli pakko katsahtaa häneen.

— Hän tulee, hän tulee, hän tulee! Minä kumarran syvään. Minua vapisuttaa.

— Tahtoisitteko kysyä häneltä, mitä hän haluaa, herra Fielding?

— Hän haluaa tietysti tavata teitä.

— Mutta ehkäpä hän ei edes tiedä minun olevan täällä.

— Puhun hänen kanssaan ensin, jos niin haluatte.

Kun Fielding oli mennyt, sanoi Hamidullah tytölle purevan ivallisesti: — Todellakin, todellakin! Pitikö teidän vielä asettaa Fielding tällekin nöyryytykselle alttiiksi? Hän on todellakin aivan liian hienotunteinen. ‒ Adela ei vastannut ja heidän välillään vallitsi senvuoksi ehdoton hiljaisuus, kunnes heidän isäntänsä palasi.

— Hänellä on muutamia uutisia teille, Fielding sanoi.

— Te voitte tavata häntä kuistissa. Hän ei mielellään tule sisään.

— Pyysikö hän minua tulemaan sinne?

— Vaikka hän ei olisi pyytänytkään, luulen teidän sentään menevän, sanoi Hamidullah.

Adela oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten: Hän lausui muutamia kiitollisia sanoja rehtorille kaikesta siitä ystävyydestä, jota rehtori oli osoittanut hänelle päivän kuluessa.

— Nyt se on, Jumalan kiitos, ohi, huomautti Fielding. Hän ei seurannut Adelaa kuistiin, koska hän ei halunnut tavata Ronnyä toistamiseen.

— Kieltäytyminen tulemasta sisään oli loukkaus hänen puoleltaan.

— Tuskinpa hän olisi voinut tulla esiintymiseni jälkeen kerhossa. Heaslop on oikeastaan selviytynyt kunnialla asiasta. Kohtalo on muuten käsitellyt häntä melko kovasti tänään. Hän on juuri saanut sähkösanoman äitinsä kuolemasta.

Todellako? Rouva Mooren kuolemasta siis. Hyvin ikävää, sanoi Hamidullah melko välinpitämättömästi.

— Hän kuoli merellä.

— Helteeseen, luullakseni.

— Niin kai.

— Toukokuu ei ole sopiva aika vanhojen naisten matkustaa.

— Aivan niin. Heaslopin ei olisi pitänyt sallia hänen lähteä ja hän tietää sen. Lähdetäänkö nyt?

— Odotetaan hieman, kunnes tuo onnellinen pari on poistunut talosta... He ovat todellakin kiusallisen vitkastelevia. Mutta nyt muistankin, Fielding, ettette te usko kohtaloon. Mutta minäpä uskon. Tämä on rangaistus Heaslopille siitä, että hän lähetti pois todistajamme siinä tarkoituksessa, ettemme voisi todistaa Azizin muuallaoloa.

— Menette liian pitkälle väittäessänne sellaista. Tuon vanhan naisraukan todistuksella ei olisi ollut mitään arvoa. Mahomet Ali olisi saanut huutaa ja meluta mielensä mukaan. Rouva Moore ei olisi mitenkään voinut nähdä Kawa Dolin läpi, vaikka olisi halunnutkin. Vain neiti Quested saattoi pelastaa Azizin.

— Rouva rakasti Azizia, väittää Aziz itse, ja hän rakasti Indiaakin ja Aziz rakasti häntä.

— Rakkaus ei tee todistajaa arvokkaammaksi. Jokaisen asianajajan pitäisi tietää se. Mutta minä näen, rakas Hamidullah, että Esmiss Esmoor-legendaa valmistellaan Chandraporessa enkä halua estää sen kehitystä.

Toinen hymyili ja katsoi kelloaan. Kuolemantapaus oli järkyttänyt heitä molempia, mutta he olivat keski-ikäisiä miehiä, joiden tunteet olivat kohdistuneet toiselle taholle, eikä senvuoksi voitu odottaakaan, että tällaisen vähemmän tutun henkilön kuolema olisi herättänyt heissä syvempää surua. Vain jokaisen omat kuolleet merkitsevät jotakin. Vaikka yhteisen surun tunne saikin heidät hetkiseksi valtoihinsa, haihtui se kuitenkin pian. Ja kuinka saattaisi olla mahdollistakaan, että yksityinen inhimillinen olento voisi surra kaikkia niitä onnettomuuksia, joita tapahtuu maailmassa ja jotka eivät koske ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin eläimiä, kasveja, ehkäpä kiviäkin. Sielu väsyy silmänräpäyksessä, ja pelosta, että se menettää senkin vähän, mitä se ymmärtää, se kääntyy jälleen takaisin entiselle elämänreitilleen, jonka tottumus tahi kohtalo on sille viitoittanut, ja kärsii siellä. Fielding oli tavannut vainajan vain pari kolme kertaa. Hamidullah oli nähnyt hänet kerran kaukaa, ja he tunsivat paljon suurempaa kiinnostusta Dilkushassa alkavaa juhlaa, tuota voittoateriaa kohtaan, jonne he voittajien tapaan tulisivat sangen myöhään. He sopivat siitä, että he vasta huomenna kertoisivat Azizille rouva Mooresta, koska Aziz oli pitänyt hänestä, ja tämä surullinen uutinen voisi senvuoksi turmella hänen ilonsa.

— Tämä on sietämätöntä! mumisi Hamidullah, sillä neiti Quested palasi takaisin.

— Herra Fielding, kertoiko Ronny teille uudesta onnettomuudestaan?

Fielding kumarsi.

— Oh! Neiti istuutui ja näytti jäykistyvän kuvapatsaaksi.

— Heaslop odottaa teitä, luulemma.

— Kaipaan niin yksinäisyyttä. Hän oli paras ystäväni ja paljon suuremman arvoinen minulle kuin Ronnylle. En voi seurustella nyt Ronnyn kanssa... En osaa selittää sitä... Ettekö te sentään voisi osoittaa minulle niin suurta ystävällisyyttä, että sallisitte minun jäädä tänne?

Hamidullah kirosi äidinkielellään.

— Mielelläni, mutta mitä herra Heaslop siitä sanoo?

— En kysynyt sitä häneltä, koska me molemmat olimme liian järkytettyjä. Tämä on niin mutkallista, ei lainkaan sellaista, millaisiksi onnettomuudet tavallisesti kuvitellaan. Me kaipaamme molemmat yksinäisyyttä voidaksemme ajatella. Olkaa niin ystävällinen ja menkää puhuttelemaan uudelleen Ronnyä.

— Hänen pitäisi mielestäni tulla sisään tällä kertaa, sanoi Fielding, joka piti jatkuvaa myöntymistä arvoaan alentavana. — Olkaa niin hyvä ja pyytäkää hänet sisään.

Neiti Quested palasi pormestarin kanssa. Tämä oli puoleksi murtunut, puoleksi taistelunhaluinen — tosiaankin kummallinen sekoitus — ja puhkesi heti ristiriitaisiin selityksiin. — Tulin tänne noutamaan neiti Questediä, mutta hänen vierailunsa Turtonien luona on lopussa, enkä minä toistaiseksi ole vielä ehtinyt järjestää mitään. Kotini on jälleen muuttunut nuorenmiehen asunnoksi —

Fielding keskeytti hänet kohteliaasti. — Teidän ei tarvitse selittää enempää, neiti Quested jää tänne. Tahdoin vain saada varmuuden siitä, ettei teillä ole mitään sitä vastaan. Neiti Quested, teidän on parasta lähettää hakemaan oma palvelijanne tänne, jos hänet vain voidaan löytää, mutta jätän kaikissa tapauksissa määräyksen palvelijoilleni, että he tekisivät kaiken voitavansa hyväksenne, ja ilmoitanpa vielä partiolaisillekin asiasta. He ovat pitäneet vartiota täällä opistossa aina sen sulkemisesta saakka. Luulen todellakin teidän olevan täällä aivan yhtä hyvässä turvassa kuin missä tahansa muualla. Torstaina tulen takaisin.

Sillä aikaa oli Hamidullah, joka oli päättänyt kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa aiheuttaa viholliselleen tuskia, sanonut Ronnylle: — Kuulimme puhuttavan, sir, että äitinne on kuollut. Saanko kysyä, mistä sähkösanoma oli lähetetty?

— Adenista.

— Ah, mutta tehän ilmoititte oikeudessa hänen saapuneen terveenä Adeniin.

— Mutta hän kuoli matkalla sinne, huomautti Adela. — Hän oli jo kuollut silloin, kun hänen nimeään huudettiin aamulla. Hänet on varmaankin haudattu mereen.

Olipa sen asian laita miten hyvänsä, se hillitsi kuitenkin Hamidullahia, niin että hän luopui raakuudestaan, joka oli järkyttänyt ennenkaikkea Fieldingiä. Kun neiti Questedin opistoon sijoittumisen yksityiskohdista neuvoteltiin, hän oli vaiti koko ajan sanoen vain kerran Ronnylle: — On kai selvää, ettei herra Fielding eikä kukaan meistä ole vastuunalainen neidin turvallisuudesta maakuntaopistossa, minkä Ronnykin myönsi. Sitten hän katseli hieman vahingoniloisesti noiden kolmen englantilaisen puolikohteliasta käyttäytymistä. Hänen mielestään Fielding oli menetellyt tavattoman tyhmästi ja raukkamaisesti, ja nuorten ylpeyden puute hämmästytti häntä. Kun he tunnin kuluttua olivat matkalla Dilkushaan, hän sanoi Amritraolle, joka seurasi heitä: — Herra Amritrao, oletteko ajatellut, kuinka suuren vahingonkorvauksen neiti Quested saa maksaa?

— Kaksikymmentätuhatta rupiaa [rupia, brittil. Indian hopearaha, n. 1/10 puntaa].

Ei mitään muuta sanottu, mutta lausunto kauhistutti silti Fieldingiä. Hän ei voinut sietää ajatusta, että tältä hauskalta, rehelliseltä tytöltä riistettäisiin rahat ja ehkäpä vielä sulhanenkin. Hän oli äkkiä näkevinään Adelan edessään. Ja koska tämä armoton ja äärettömän pitkä päivä oli väsyttänyt hänet loppuun, hän kadotti tavallisen, terveen käsityksensä ihmisten keskinäisistä suhteista ja ajatteli, ettemme me ole olemassa itsessämme, vaan ainoastaan suhteessamme toisiin — käsitys, jota logiikka ei millään tavalla tue ja joka oli aikaisemmin juolahtanut hänen mieleensä vain kerran, tuona onnettomuuden jälkeisenä iltana, jolloin hän kerhon parvekkeelta oli nähnyt Marabar-vuorten kourien ja haarakkeiden kasvavan, kunnes ne ulottuivat yli koko öisen taivaan.

XXVII

— Aziz, oletko hereillä?

— En, jutelkaamme. Ruvetaan haaveilemaan tulevaisuudesta.

— En kykene siihen.

— Hyvää yötä sitten, rakas ystävä.

Juhlapidot olivat loppuneet ja sen osanottajat lepäilivät herra Zulfiqarin maatalon katolla nukkuen tahi katsellen tähtiä moskiittiverkkojen läpi. Juuri heidän kohdallaan oli Leijonan tähtisikermä ja Reguluksen loistava kehrä näytti niin suurelta ja kirkkaalta, että se muistutti tunnelia, ja kun sellainen ajatus kerran oli pälkähtänyt päähän, näyttivät kaikki muutkin tähdet tunneleilta.

— Oletko tyytyväinen päiväntyöhömme, Cyril? jatkoi ääni vasemmalta.

— Oletko sinä?

— Olen vain syönyt liikaa, muuten kyllä. Kuinka on vatsasi ja pääsi laita? Luulen Panna Lalin ja Callendarin saavan potkut.

— Chandraporessa tulee epäilemättä tapahtumaan paljon muutoksia.

— Ja sinä saat koroituksen.

— He eivät voi hevin alentaakaan minua, vaikka he kyllä mielellään tekisivät sen.

— Me vietämme joka tapauksessa lomamme yhdessä ja matkustamme Kashmiriin, ehkäpä Persiaan saakka, sillä minä saan paljon rahaa. Ne maksetaan minulle korvaukseksi moraaliani vastaan tehdystä syytöksestä, hän selitti kyynillisen tyynesti. — Niin kauan kuin sinä olet minun kanssani, ei sinun tarvitse maksaa penniäkään. Olen aina toivonut sitä ja nyt olen sen vihdoinkin saanut onnettomuuksieni korvaukseksi.

— Olet saanut suuren voiton, aloitti Fielding.

— Tiedän sen, hyvä ystävä, tiedän sen eikä sinun äänesi tarvitse ollenkaan muuttua noin juhlalliseksi eikä huolestuneeksi. Tiedän sinun aikovan sanoa tämän jälkeen: »Ah, vapauta neiti Quested kokonaan maksusta, niin että englantilaiset voivat sanoa: 'Kas siinäpä vasta alkuasukas, joka osaa käyttäytyä herrasmiehen tapaan. Elleivät hänen kasvonsa olisi noin mustat, voitaisiin hänet melkein valita kerhon jäseneksi'». Mutta sinun kansalaistesi kiitos ei kiinnosta minua enää, koska minusta on tullut kaiken englantilaisuuden vastustaja. Jos minusta olisi tullut sellainen aikaisemmin, olisin pelastunut monesta ikävyydestä.

— Tarkoitatko näillä sanoillasi minuakin?

— Mennäänkö kaatamaan vettä Muhammed Latifin kasvoille? Hän käyttäytyy niin hullunkurisesti unissaan.

Azizin sanat eivät sisältäneet mitään kysymystä, ne olivat vain keskeytys. Fielding ymmärsi ne siten, ja syntyi äänettömyys, jonka aikana heikko tuulenhenkäys lakaisi miellyttävästi talon kattoa. Juhla-ateria oli ollut hauska, vaikkakin meluisa, ja nyt nautti kirjava seurue toimettomuuden siunauksista, mikä on tuntematonta länsimaissa, joissa joko työskennellään tahi niskoitellaan. Täällä sivistys kuljeksii kuin aave hakien keisarikunnan raunioita; se ei tule näkyviin suurissa taideteoksissa ja sankarillisissa teoissa, vaan jalosukuisten indialaisten liikkeissä, kun he istuvat tahi makaavat. Fielding, joka oli pukeutunut alkuasukasten pukuun, oppi omasta erinomaisesta kömpelyydestään tajuamaan ensiksikin sen, että kaikki hänen liikkeensä johtuivat välttämättömyyden pakosta, kun sitävastoin Nawab Bahajurin ojentaessa kätensä ottaakseen ruokaa tahi Nureddinin taputtaessa käsiään jollekin laululle luotiin taideteos, joka ei kaivannut minkäänlaisia selityksiä. Tämä liikkeiden vitkallinen rauhallisuus — kun kaikki otetaan huomioon, on se juuri sitä rauhaa, jota ei voida ymmärtää — vastaa seuraelämässä Yogaa [Yoga, indial. uskonnollis-filos. järjestelmä]. Se esiintyy silloin, kun toiminnan sekamelska lakkaa, ja paljastaa sivistyksen, jota länsimaat voivat hämmentää, mutta ei milloinkaan saavuttaa. Käsi ojennetaan eteenpäin ikuisiksi ajoiksi, taivutetussa polvessa on jotakin haudan iankaikkisuudesta, muistuttamatta kuitenkaan sen synkkyydestä. Aziz oli täynnä kulttuuria tänä iltana, hän oli täydellinen, arvokas ja melkein luoksepääsemätön, ja toinen tunsi itsensä perin onnettomaksi sanoessaan: — Niin, sinun pitää todellakin käyttäytyä kiltisti neiti Questediä kohtaan. On paikallaan, että hän maksaa kaikki kulusi, mutta älä kohtele häntä kuin voitettua vihollista.

— Onko hän varakas? Sinä saat ottaa siitä selon.

— Se rahasumma, josta puhuttiin päivällisillä, jolloin te kaikki olitte niin hilpeitä, saattaisi hänet vararikkoon, ja sehän onkin aivan kohtuuton. Katsohan nyt...

— Kyllä minä näen, vaikka nyt onkin hieman pimeä. Näen, että Cyril Fielding on hyvin kiltti poika ja paras ystäväni, mutta muutamissa tapauksissa hölmö. Sinä luulet, että minä, antamalla neiti Questedin päästä huokealla asiasta, voisin hankkia itselleni ja indialaisille yleensä paremman maineen. Ei ollenkaan. Se tulkittaisiin arkuudeksi ja yritykseksi hankkia itselleen julkista tunnustusta. Olen todella päättänyt lopettaa kaikki suhteeni brittiläiseen Indiaan. Otan toimen jossakin muhamettilaisessa valtiossa, esimerkiksi Hyderabadissa tahi Bhopalissa, missä englantilaiset eivät enää voi loukata minua. Älä koetakaan neuvoa minua muuhun.

— Erään pitkän keskustelun aikana neiti Questedin kanssa...

— En halua ollenkaan kuunnella selostuksiasi noista pitkistä keskusteluista.

— Rauhoituhan nyt. Erään pitkän keskustelun aikana neiti Questedin kanssa aloin päästä selville hänen luonteestaan. Se ei ollut niinkään helppoa, koska hän on niin naurettava. Mutta hän on täydellisesti vilpitön ja hyvin rohkea. Kun hän huomasi olevansa väärässä, antoi hän itselleen töytäyksen ja tunnusti sen. Tahtoisin sinun ymmärtävän, mitä se merkitsee. Kaikki hänen ympärilleen kokoontuneet ystävänsä, koko brittiläinen Raj, pakottivat häntä eteenpäin. Mutta hän pysähtyikin ja antoi asian mennä päin seiniä. Hänen asemassaan minä olisin antanut kaiken mennä menojaan. Mutta hän pysähtyi, ja hänestä olisi melkein tullut kansallissankaritar, elleivät oppilaani olisi vieneet meitä eräälle syrjäkadulle ennen väkijoukon innostumista. Kohtele häntä hyvin. Hänen ei pitäisi todellakaan saada kokea niin pahaa tässä maailmanosassa. Tiedän, mitä kaikki nuo — hän viittasi katolla lepääviin — tulevat vaatimaan, mutta sinä et saa kuunnella heitä. Ole laupias. Toimi, kuten joku noista kuudesta mogulikeisaristasi tahi kuin kaikki nuo kuusi yhdessä.

— Eivät edes mogulikeisaritkaan olleet armeliaita, ennenkuin heiltä pyydettiin anteeksi.

‒ Hän tulee pyytämään anteeksi, jos vain siitä on kysymys, Fielding huudahti nousten istualleen. — Teen sinulle nyt ehdotuksen. Sanele minulle sellainen anteeksipyyntö kuin vain haluat ja huomenna tähän aikaan saat sen allekirjoitettuna haltuusi.

— »Rakas tohtori Aziz! Toivon että olisitte seurannut minua luolaan. Olen hirmuinen vanha noita ja se oli minun viimeinen mahdollisuuteni». Suostuuko hän allekirjoittamaan senkin?

— Hyvää yötä sitten, on jo aika ruveta nukkumaan.

— Niinpä niin, hyvää yötä.

— Toivoisin, ettet olisi sanonut niin, jatkoi Fielding hetkisen kuluttua. — Se on sinussa ainoa piirre, johon en voi mukautua.

— Minä puolestani voin mukautua kaikkeen sinussa, niin että mitä on tehtävä?

— Loukkasit minua sanomalla sen. Hyvää yötä.

Seurasi lyhyt väliaika, ja sitten sanoi haaveileva, mutta syvästi liikutettu ääni: — Cyril, päähäni on juolahtanut jotakin, joka tulee tyydyttämään tunteellista mieltäsi. Aion neuvotella rouva Mooren kanssa.

Fielding aukaisi silmänsä, mutta kun hän näki kaikki nuo tuhannet tähdet, ei hän voinut vastata. Ne vaiensivat hänet.

— Hänen mielipiteensä saa ratkaista, koska luotan häneen ehdottomasti. Jos hän neuvoo minua antamaan anteeksi tytölle, teen niin. Hän ei neuvo minua mihinkään sellaiseen, mikä voisi loukata todellista kunniaani, kuten sinä ehkä voisit tehdä.

— Puhutaan siitä huomenna.

— Eikö ole kummallista? Unohdan aina, että hän on jo matkustanut pois Indiasta. Kun he kiljuivat hänen nimeään oikeussalissa, tunsin, että hän oli läsnä siellä. Olin sulkenut silmäni, huumasin itseäni tahallani tukahduttaakseni tuskani. Juuri nyt unhotin itseni jälleen. Minun on pakko kirjoittaa hänelle. Nyt hän on jo kaukana täältä matkalla Ralphin ja Stellan luo.

— Keiden luo?

— Muiden lapsiensa luo.

— En ole kuullutkaan, että hänellä on muitakin lapsia.

— Rouva Moorella on kaksi poikaa ja yksi tyttö, kuten minullakin. Hän kertoi sen minulle moskeassa.

— Tunsin häntä hyvin vähän.

— En minäkään ole tavannut häntä kuin kolmesti, mutta tiedän hänet silti itämaalaiseksi.