Part 21

Neiti Quested oli luopunut omistaan. Hän poistui heidän luotaan joutuen indialaisten pikkukauppiaiden joukkoon, joka vei häntä mukanaan oikeussalin julkipuolen ulko-ovea kohden. Basaarien heikko omituinen lemu ympäröi hänet. Se oli miellyttävämpää kuin Lontoon köyhälistökorttelien ilma, mutta levottomuutta herättävämpää: erään vanhan miehen korvaan pistetty hyvänhajuinen pumpulitukko, betelilehtien jäännöksiä hänen mustien hampaittensa välissä, hajujauhetta, öljyjä — Idän hyvänhajuisten aineiden koko perinnäislemu, johon sekoittui ihmishien hajua, aivan kuin joku kuuluisa kuningas olisi joutunut häpeään, voimatta vapauttaa itseään tahi kuin auringon hehku olisi keittänyt ja polttanut kaikki maailman ihanuudet yhdeksi ainoaksi tahtaaksi. Ei kukaan välittänyt hänestä. He puristelivat toistensa käsiä hänen olkapäittensä yli ja huusivat ikäänkuin hänen lävitseen — sillä kun indialainen kerran päättää olla välittämättä hallitsijoistaan, hän ei kiinnitä heihin ollenkaan huomiotaan. Joutuen siten täydellisesti sen mahtavan sinfonian ulkopuolelle, jonka hän oli pannut alkuun, hänet heitettiin äkkiä suoraan Fieldingin syliin.

— Mitä te täällä teette?

Adela tiesi hänet vihollisekseen ja jatkoi senvuoksi matkaansa ulos auringonpaisteeseen vastaamatta.

Mutta Fielding huusi hänen jälkeensä: — Mihin menette, neiti Quested?

— En tiedä.

‒ Ette voi kulkea täällä tällä tavalla. Missä ovat vaunut, joissa tulitte tänne?

— Aion kävellä.

— Mutta sehän on mielettömyyttä! Odotetaan kapinaa... poliisit ovat tehneet lakon, eikä kukaan tiedä, mitä tämän jälkeen tapahtuu. Miksi ette pysynyt ystävienne luona?

— Olisiko minun pitänyt seurata heitä? Adela virkkoi tyynesti. Hän tunsi itsensä tyhjäksi ja arvottomaksi, hänessä ei ollut enää ollenkaan rohkeutta.

— Te ette voi, koska se on jo liian myöhäistä. Kuinka voisitte nyt päästä takaisin yksityiseteiseen? Seuratkaa minua tätä tietä... nopeasti... otan teidät vaunuihini.

— Cyril, Cyril, älkää jättäkö minua! kuultiin Azizin murtuneen äänen huutavan.

— Tulen takaisin heti. Tätä tietä! Älkää vastustelko.

Hän tarttui Adelan käsivarteen. — Suokaa anteeksi käyttäytymiseni, mutta täällä ei ole ketään sellaista henkilöä, johon uskaltaisin täydellisesti luottaa. Lähettäkää vaununi takaisin huomenna jolloinkin teille sopivaan aikaan, olkaa niin ystävällinen.

— Mutta minne minä ajan sitten?

— Minne vain haluatte. Enhän minä voi tietää suunnitelmianne?

Vaunut olivat rauhallisesti paikoillaan kapealla, hiljaisella syrjäkadulla, mutta hevosia ei ollut, koska ajaja, joka ei ollut arvannut jutun käsittelyn näin äkkiä loppuvan, oli vienyt ne pois voidakseen käydä tervehtimässä jotakuta tuttavaansa. Adela nousi tottelevaisesti vaunuihin. Fielding ei voinut jättää häntä yksikseen, koska melu yhä kiihtyi ja sieltä täältä kuului jo uhkaavia ääniäkin. Basaarien läpi vievä pääkatu oli suljettu, ja englantilaiset pyrkivät syrjäkatuja pitkin oman siirtokuntansa alueelle. He olivat kiinni kuin hyönteiset verkossa ja olisivat kaikki helposti voineet joutua tuhon omiksi.

— Mutta mitä... mitä ihmettä te olette tarkoittanut kaikella tällä? huudahti Fielding äkkiä. — Onko se ollut ilveilyä, elämän tutkimista vai mitä?

— Sir, tämä on tarkoitettu teille, sir, keskeytti eräs ylioppilas, joka tuli juosten katua pitkin jasmiiniköynnös käsivarrellaan.

— En huoli siitä, menkää matkoihinne!

— Sir, minä olen hevonen, meistä tulee teidän hevosianne, huudahti toinen kohottaen vaunun aisat korkealle ilmaan.

— Rafi hyvä, hakekaa ajurini tänne.

— Ei, sir, tämä on meille suuri kunnia.

Fielding harmistui oppilaisiinsa. Kuta enemmän he häntä kunnioittivat, sitä vähemmän he tottelivat häntä, He vangitsivat hänet jasmiineista ja ruusuista valmistetuilla suopungeilla, antoivat vaunujen likasuojien raapia muureja ja lausuivat erään runon niin äänekkäästi, että koko katu tulvahti täyteen ihmisiä.

— Kiiruhtakaa, sir; vedämme teitä juhlasaatossa! Ja puolittain hellästi ja puolittain väkisin he työnsivät hänet vaunuihin.

— En tiedä, pidättekö tästä, mutta olette nyt kaikissa tapauksissa turvassa, Fielding sanoi neiti Questedille. Vaunut vedettiin kiskomalla pääkadulle, missä ne herättivät melkoista huomiota. Neiti Questediä inhottiin Chandraporessa niin kovasti, että hänen peruutuksensa oli tulkittu vihamielisellä tavalla, ja huhuttiin jumaluuden kurittaneen häntä kesken hänen valheitaan. Mutta nyt he riemuitsivat nähdessään hänen istuvan sankarillisen rehtorin vieressä (muutamat sanoivat häntä rouva Mooreksi), ja kiersivät köynnöksiä hänenkin ympärilleen. Puoleksi jumalina, puoleksi puettuina nukkeina, paksut kukkakiehkuraseppeleet kaulassaan, heitä molempia kiskottiin Azizin voitollisten vaunujen jäljessä. Mutta niihin kunnianosoituksiin, joiden kohteeksi he joutuivat, sisältyi hieman ivaakin. Englantilaiset pitävät aina yhtä. Niin kuului arvostelu. Ja tuskinpa se olikaan väärä. Fielding tunsi itsekin samaa ja tiesi, että jos jokin väärinkäsitys syntyisi ja hänen liittolaisensa hyökkäisivät tytön kimppuun, hänen olisi pakko uhrata henkensä hänen puolestaan. Mutta hän ei halunnut lainkaan kuolla hänen puolestaan, vaan iloita Azizin kanssa.

Minne kulkue oikeastaan oli menossa? Ystävien ja vihollisten luo, Azizin huvilaan, piiripäällikön huvilaan, Minto-sairaalaan, missä ylilääkäri pantaisiin »syömään maata» ja potilaat, joita he erehdyksestä luulivat vangeiksi, vapautettaisiin, Delhiin ja Simlaan. Oppilaat luulivat joukon suuntaavan kulkunsa maakuntaopistolle. Kun he tulivat muutamaan tienristeykseen, käänsivät he vaunut oikealle ja vetivät niitä juosten sivukatuja pitkin erästä mäkeä alas ja sitten muutamasta puutarhan portista mangoistutuksille. Mitä Fieldingiin ja neiti Questediin tulee, kaikki oli vielä toistaiseksi rauhallista ja tyyntä. Puut olivat täynnä kiilteleviä lehviä ja pieniä vihreitä hedelmiä, tomu lepäsi uneliaassa rauhassa; ja toiselta puolelta kohosivat puutarhahuvilan hienot siniset kaaret. — Sir, me tuomme tänne nuo toisetkin; sir, tämä on varmasti liian raskasta käsivarsillemme, kuuli Fielding sanottavan ympärillään. Hän pakeni virkahuoneeseensa ja koetti soittaa McBrydelle, mutta ei voinut, sillä langat oli katkaistu. Kaikki hänen palvelijansa olivat paenneet. Hän oli siis jälleen joutunut sellaiseen tilanteeseen, ettei hän mitenkään voinut jättää neiti Questediä oman onnensa nojaan. Hän luovutti neidille pari huonetta, hankki hänelle jääjuomia ja leivoksia ja pyysi häntä paneutumaan levolle. Hän noudatti itsekin neidin esimerkkiä, koska ei mitään muutakaan voitu tehdä. Hän oli levoton ja huolissaan kuunnellessaan kulkueen poistumista. Hänen hämmennyksensä oli turmellut pahoin hänen iloaan. Voitto oli kyllä saavutettu, mutta hyvin kummallinen voitto.

Juuri silloin Aziz huusi: — Cyril, Cyril! Hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen istuessaan kukitettuna ahtaissa vaunuissa Hamidullahin, Mahomet Alin ja omien pienten poikiensa kanssa, vaan tahtoi saada ympärilleen kaikki ne henkilöt, jotka pitivät hänestä. Voitto ei tuottanut hänelle mitään iloa, koska hän oli kärsinyt liian paljon. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hänet oli vangittu, hän oli ollut tyyten lamassa; hän oli lyyhistynyt maahan kuin haavoitettu eläin, oli joutunut toivottomaksi, ei kuitenkaan pelosta, vaan siitä, että tiesi englantilaisen sanojen painavan vaa'assa enemmän kuin hänen. »Tämä on kohtaloni», hän sanoi, ja niin hän sanoi silloinkin, kun hänet vangittiin uudestaan Mohurramin jälkeen. Ainoa, mikä oli pysynyt tänä kauheana aikana, oli uskollisuus, ja vain sitä hän ajatteli vapautensa ensimmäisinä tuskallisina tunteina. — Miksi Cyril ei ole mukanamme? Käännytään ympäri! Mutta kulkue ei voinut kääntyä. Kuin ojaan joutunut käärme se tunkeutui eteenpäin ahtaan basaarin läpi maidanin suuren lammikon rannalle, missä se voi kääntyä ympäri päättämään saaliinsa kohtalosta.

— Eteenpäin! Eteenpäin! huusi Mahomet Ali, jonka kaikki lauseet olivat pelkkää kiljuntaa. — Alas piiripäällikkö, alas poliisipäällikkö!

‒ Mutta, Mahomet Ali, tämä ei ole järkevää, huomautti Nawab Bahadur, joka tiesi, ettei mitään voitu voittaa hyökkäämällä englantilaisten kimppuun, jotka olivat pudonneet omaan kuoppaansa ja saisivat nyt sinne jäädäkin. Hänellä oli sitäpaitsi paljon omaisuutta, minkävuoksi hän vastusti kaikkea anarkiaa.

Cyril, nyt hylkäät minut jälleen! Aziz huusi.

— Mutta jonkinlainen hyvässä järjestyksessä tapahtuva mielenosoitus on kuitenkin paikallaan, sanoi Hamidullah, — muuten he luulevat meidän pelkäävän.

— Alas ylilääkäri... pelastakaa Nureddin!

— Nureddinko?

— He kiduttavat häntä.

— Ah, hyvä Jumala... hänkin oli Azizin ystävä!

— Eivätkä kiduta. En halua, että pojanpoikani otetaan verukkeeksi sairashuonetta vastaan suunnitellulle hyökkäykselle, vastusti vanhus.

— Kyllä ne kiduttavat häntä. Callendar kerskaili siitä ennen oikeudenistuntoa. Kuulin hänen sanovan suoraan: »Olen kiduttanut tuota neekeriä».

— Ah, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Sanoiko Callendar häntä neekeriksi?

— Hänen haavoihinsa pantiin pippuria antiseptisten aineiden asemesta.

— Herra Mahomet Ali, se on mahdotonta. Hituinen ankaruutta ei ole pojalle vahingoksi, koska hän on kurin tarpeessa.

— Pippuria. Niin ylilääkäri sanoi. He toivovat voivansa tehdä meistä lopun yksitellen, mutta siinä he erehtyvät.

Tämä uusi vääryys kiihdytti kansanjoukon raivoa. Tähän saakka siltä oli puuttunut päämäärä ja tyytymättömyyden syy. Kun se tuli Maidanille ja näki Minto-sairaalan vaaleankeltaiset seinät, hyökkäsi se kiljuen sinnepäin. Oli jo puolenpäivän aika. Maa ja taivas olivat sairaalloisen kelmeät ja pahuuden henki kiiruhti eteenpäin pitkin askelin. Vain Nawab Bahadur taisteli vastaan väittäen huhua valheeksi. Noin viikko sitten hän oli nähnyt pojanpoikansa olevan hyvässä turvassa. Mutta hänetkin vedettiin mukaan uutta kuilua kohti, vapautustyöhön, jonka tarkoituksena oli kostaa majurille pahoinpitelemällä häntä. Sitten seuraisi koko englantilaisen siirtokunnan vuoro.

Mutta onnettomuus torjuttiin; sen torjui tohtori Panna Lal.

Tohtori Panna Lal oli tarjoutunut todistamaan syyttäjän eduksi mielistelläkseen englantilaisia ja senkinvuoksi, että hän vihasi tohtori Azizia. Mutta kun oikeudenkäynnistä ei tullutkaan mitään, hän joutui hyvin tukalaan asemaan. Aikaisemmin kuin muut hän oivalsi onnettomuuden lähestyvän, livahti pois oikeussalista, ennenkuin herra Das oli lopettanut, ja ajoi täyttä laukkaa basaarien läpi lähestyvää raivoa pakoon. Sairaalassa hän olisi turvassa, koska majuri Callendar suojelisi häntä. Mutta majuria ei kuulunutkaan sinne, ja nyt olivat olosuhteet pahemmat kuin milloinkaan ennen, sillä tämä kansanjoukko himoitsi ilmeisesti verta. Sairaanhoitajatkin kuuluivat kapinallisiin eivätkä tahtoneet auttaa häntä takamuurin yli tahi pikemminkin hinasivat hänet ylös ja pudottivat jälleen takaisin maahan potilaitten suureksi huviksi. Kauhuissaan hän huusi, että »ihminen voi kuolla vain kerran» ja nilkutti pihan poikki ottamaan vastaan hyökkäystä. Hän tervehti indialaisten tapaan toisella kädellään pitäen toisessa vaaleankeltaista auringonvarjostinta. — Ah, suokaa minulle anteeksi! hän vaikeroi lähestyessään voittajien vaunuja. — Ah, tohtori Aziz, suokaa minulle anteeksi kaikki kurjat valheeni! Aziz istui vaieten paikoillaan, mutta toiset jännittivät kurkkunsa ja kohottivat leukansa pystyyn vihansa merkiksi. — Pelkäsin niin kovasti ja minua petettiin, jatkoi anoja. — Minulle valehdeltiin luonteestanne milloin siellä, milloin täällä ja yleensä kaikkialla. Ah, suokaa anteeksi vanhalle lääkäriraukalle, joka antoi teille maitoa, ollessanne sairaana. Ah, Nawab Bahadur ja jokainen muukin, joka tahtoo olla armelias, haluatteko anastaa pienen varastoni? Ottakaa vain jok'ainoa kirottu pullo!

Liikutettuna, mutta tarkkasilmäisenä hän näki heidän hymyilevän hänen huonolle englanninkielelleen, ja äkkiä hän ryhtyi ilveilemään, heitti auringonvarjostimensa maahan, potkaisi sitä ja näpsäytti itseään nenälle. Hän tiesi, mitä teki, ja muutkin tiesivät sen. Ei ollut ensinkään liikuttavaa eikä tavatonta nähdä tällaisen miehen alentavan itseänsä. Koska tohtori Panna Lal oli alhaista syntyperää, ei hänessä ollut mitään sellaista, mitä olisi voitu häväistä, ja hän päätti, viisaasti kyllä, antaa noiden toisten indialaisten tuntea itsensä ruhtinaiksi, koska se parantaisi heidän mielialaansa. Kun hän kuuli heidän haluavan Nureddinin mukaansa, hyppeli hän kuin vuohi, sipsutteli kuin kana ollakseen heille mieliksi. Sairaala pelastettiin, eikä Panna Lal kuolinpäiväänsä saakka voinut ymmärtää, miksi hän ei saanut koroitusta palkaksi senaamuisesta työstä. — »Nopeutta, sir, nopeutta teidän esimerkkinne mukaan», oli hänen perustelunsa pyytäessään sitä majurilta.

Kun Nureddin tuli pihalle kasvot kääreissä, huudettiin huojennuksesta, ikäänkuin bastilji olisi antautunut. Se oli kriitillisin hetki ja sitten onnistui Nawab Bahadurin päästä tilanteen herraksi. Hän suuteli nuorta miestä julkisesti ja alkoi puhua oikeudesta, rohkeudesta, vapaudesta ja viisaudesta tavalla, joka viilensi rahvaan intohimoja. Sitten hän ilmoitti luopuvansa englantilaisten hänelle antamasta arvonimestä ja jatkavansa elämäänsä yksityisenä henkilönä, pelkästään Zulfiqar-nimisenä, ja aikovansa matkustaa heti maatilalleen. Vaunut kääntyivät, joukko seurasi niitä, vaara oli ohi. Marabarluolat olivat koetelleet hirmuisesti paikallista hallintoa; ne muuttivat monen elämän vallan toiseksi tuhoten monen tulevaisuudenkin. Mutta ne eivät kyenneet kaatamaan yhtä maailmanosaa nurinniskoin, eivätkä edes sotkemaan yhden piirikunnankaan asioita.

— Me juhlimme illalla, sanoi vanhus. — Herra Hamidullah, valtuutan teidät hakemaan luoksemme ystävämme Fieldingin ja Amritraon ja ottamaan selville, pitääkö viimeksimainitulle valmistaa erityisiä ruokia. Muut seuraavat minua. Emme tietenkään lähde Dilkushaan ennen iltapäivän viileyttä. En tiedä, kuinka muiden herrojen laita on, mutta minun pääni on hieman kipeä ja toivon, että olisin muistanut pyytää hyvältä Panna Lalilta hiukkasen aspiriinia.

Sillä helle saapui omine vaatimuksineen. Kun se ei voinut tehdä heistä hulluja, se veltostutti heidät, ja ennen pitkää nukkuivat useimmat Chandraporen tappelupukareista. Englantilaisen siirtokunnan asukkaat pitivät jonkin aikaa vartiota hyökkäyksen pelosta, mutta pian vaipuivat hekin unien helmaan — tuohon maailmaan, jossa ihminen viettää kolmanneksen elämästään ja jota muutamat pessimistit pitävät iankaikkisuuden enteenä.

XXVI

Koitti jo ilta, kun Fielding ja neiti Quested kohtasivat toisensa ja syventyivät ensimmäiseen monista kummallisista keskusteluistaan. Fielding oli toivonut herätessään saavansa todeta, että joku oli käynyt hakemassa pois neidin, mutta opisto pysyi edelleen eristettynä muusta maailmasta. Neiti Quested kysyi, saisiko hän »haastatella» häntä, mutta kun Fielding ei vastannut mitään, hän sanoi: — Voitteko te mitenkään selittää kummallista käytöstäni?

— En mitenkään, Fielding vastasi lyhyesti. — Miksi esititte sellaisen syytöksen, jonka kuitenkin lopulta aioitte peruuttaa?

— Niin, miksi?

— Minun pitäisi ehkä olla kiitollinen teille, mutta...

— En odota mitään kiitollisuutta. Luulin vain teidän mielellänne kuuntelevan, mitä minulla on sanottavana.

— Tietysti, Fielding vastasi ärtyisästi ja tuntien olevansa kuin koulupoika. — Luulen kuitenkin, että meidän on turhaa ruveta väittelemään asiasta. Pulmakseni suoraan, olen tuon toisen puolen liittolainen tässä surullisessa jutussa.

— Ettekö mielellänne tahtoisi kuulla minunkin kantaani?

— Enpä juuri.

— Minun ei tietystikään pitäisi puhua tästä teille, mutta saatte kertoa puoluelaisillenne kaiken mitä sanon, sillä tämänpäiväisestä kurjuudesta on kaikissa tapauksissa koittanut suuri onni eikä minulla ole minkäänlaisia salaisuuksia enää. Kaikuni on poissa — olen nimittänyt korvieni suhinaa kaiuksi. Nähkääs, en ole voinut hyvin huviretkemme jälkeen, ja tuskinpa lienen ollut terve ennen sitäkään.

Hänen sanansa kiinnostivat hieman Fieldingiä, koska ne ilmaisivat sen, mitä hän itsekin oli joskus epäillyt.

— Millä tavalla olette ollut sairas? hän kysyi.

Adela painoi korvallistaan ja pudisti päätään.

— Se oli siis sitä, mitä heti epäilin vangitsemisen tapahduttua — harhanäky.

— Luuletteko sen tuntuvan sillä tavalla? Adela kysyi hyvin nöyrästi. — Mikä olisi voinut aiheuttaa tuollaisen harhanäyn?

— Marabarissa on varmasti täytynyt tapahtua jonkun seuraavista kolmesta seikasta, Fielding sanoi ryhtyen jo vastoin tahtoaan väittelyyn. — Tahi oikeammin sanoen jonkun seuraavista neljästä seikasta: Aziz on joko rikoksellinen, kuten teidän ystävänne luulevat, tahi sitten te olette keksinyt syytöksen ilkeydestä, kuten minun ystäväni uskovat, tahi olette nähnyt harhanäyn. Olen hyvin taipuvainen uskomaan — hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin pitkin askelin — nyt, kun sanoitte minulle olleenne sairas jo ennen huviretkeäkin — ja se on hyvin tärkeä seikka todistusketjussa — että olette itse katkaissut kiikarinne hihnan ja että olette ollut luolassa yksinänne koko ajan.

— Ehkä...

— Voitteko muistaa, milloin ensi kerran aloitte tuntea olonne kummalliseksi?

— Silloin, kun join teetä luonanne puutarhamajassa.

— Ne olivat hyvin turmiolliset teekutsut. Aziz ja vanha Godbole sairastuivat myös jälkeenpäin.

— En ollut sairas — se, mitä tunsin, oli liian hämärää määriteltäväksi, ja kaikki oli sitäpaitsi liittynyt yksityisasioihini. Nautin laulusta... ja luullakseni juuri silloin jouduin alakuloisen tunnelman valtaan, vaikka en aluksi huomannutkaan sitä... ei, en voi sanoa, että se olisi ollut oikeastaan alakuloisuuttakaan, vaan pikemminkin jotakin sellaista kuin olisin elänyt vain puolilla voimillani. Niin, vain puolilla voimillani. Muistan seuranneeni herra Heaslopia Maidanille katsomaan polokilpailua. Tapahtui paljon muutakin — lienee yhdentekevää, mitä se oli — mutta joka tapauksessa tunsin olevani tavallista huonommassa kunnossa. On aivan varmaa, että olin sellaisessa tilassa huviretkellä, ja nyt te sanotte — siinä ei muutoin ole mitään, mikä järkyttäisi tai loukkaisi minua — te sanotte, että minä näin luolassa harhanäyn, että näin jotakin tuollaista, joka — vaikkakin hirmuisessa muodossa — saa muutamat naiset luulemaan, että heitä on kosittu, vaikka ei mitään sellaista ole tapahtunutkaan.

— Te suhtaudutte siihen kaikissa tapauksissa hyvin rehellisesti.

— Minut kasvatettiin rehelliseksi, mutta eipä se näy, ikävä kyllä, olevan minulle miksikään hyväksi.

Fielding tunsi olevansa jo suopeampi häntä kohtaan ja sanoi hymyillen:

— Se vie meidät taivaaseen.

— Niinköhän?

— Vie, jos vain taivas on olemassa.

— Ettekö te usko sen olemassaoloa, herra Fielding, jos saan luvan kysyä? Adela sanoi katsoen arasti häneen.

— En. Mutta uskon kaikissa tapauksissa rehellisyyden vievän meidät sinne.

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Palataan nyt harhanäkyihimme. Pidin teitä tarkasti silmällä todistaessanne aamulla, ja jos ymmärsin oikein, katosi harhanäky tahi tuo, jota te sanotte puoleksi voimaksi, äkkiä.

Adela koetti palauttaa mieleensä, mitä hän oli tuntenut oikeussalissa, mutta ei voinut. Koko näky haihtui hänen mielestään heti, kun hän koetti muistella sitä. — Tapaukset esiintyivät minulle johdonmukaisessa järjestyksessä, hän sanoi vihdoin, mikä ei ollut laisinkaan totta.

— Luulen — ja tietysti kuuntelin hyvin tarkkaavaisesti toivoen teidän sekaantuvan puheissanne — luulen McBryde-raukan karkoittaneen teistä pahanhengen. Heti kun hän teki teille yksinkertaisen ja selvän kysymyksen, vastasitte puolestanne selvästi ja yksinkertaisesti, ja lyyhistyitte sitten vasta.

— Tarkoitatte, että hän karkoitti sillä tavoin pahanhengen. Luulin teidän tarkoittaneen, että minä olin nähnyt aaveen.

— Ei, niin pitkälle en tahdo mennä.

— On ihmisiä, joita kunnioitan sangen suuresti ja jotka näkevät aaveita, sanoi Adela melko tiukasti. — Niiden joukkoon kuuluu ystäväni rouva Moorekin..

— Hän on jo vanha nainen.

— Teidän ei mielestäni tarvitse olla yhtä epäkohtelias hänelle kuin hänen pojalleen.

— En aikonut olla epäkohtelias. Tarkoitin vain, että meidän on sitä vaikeampi vastustaa kaikkea yliluonnollista, kuta vanhemmiksi tulemme. Olen itsekin tuntenut sen. Työskentelen vielä ilman sitä, mutta kiusaus on suuri jo näin viidenviidettä ikäisenä kuvitella kaikki kuolleet jälleen eläviksi; tarkoitan omia kuolleita, koska muiden kuolleet eivät merkitse mitään.

— Mutta eiväthän kuolleet voi elää elämäänsä uudestaan.

— Pelkään, etteivät voi.

— Niin minäkin.

Nyt seurasi hetkisen väliaika, kuten usein järkeisuskon voiton jälkeen. Sitten Fielding pyysi miellyttävällä tavalla anteeksi käyttäytymistään herra Heaslopia kohtaan.

— Mitä sanoo tohtori Aziz minusta? kysyi Adela hetkisen kuluttua.

— Hän — hän ei ole kyennyt ajattelemaan mitään kurjassa tilassaan. Luonnollisesti hän on hyvin katkeroitunut, vastasi Fielding hieman hämillään, sillä se, mitä Aziz todellakin oli sanonut, ei ollut ainoastaan katkeraa, vaan rumaakin. Azizin ajatus oli ollut suunnilleen seuraava: »On suuri häpeä minulle, että minusta puhutaan sellaisen noidan yhteydessä». Ajatus, että häntä syytti sellainen nainen, jolta puuttui persoonallista kauneutta, oli raivostuttanut Azizia, sillä sukupuoliasioissa hän oli keikari. Tämä huomio oli sekä tyrmistyttänyt että huolestuttanut Fieldingiä. Rehellinen ja suora aistillisuus ei inhoittanut häntä, vaan tämä väärä keikariaistillisuus — se käsitys, että kauniin rakastajattaren ylläpitäminen on yhtä hienoa kuin auton omistaminenkin, mutta ruman elättäminen yhtä alentavaa kuin syöpäläisten sietäminen — sellainen oli tyyten vierasta Fieldingin omille tunteille, ja hänestä oli kuin muuri olisi kohonnut hänen itsensä ja Azizin väliin heti, kun näistä asioista ruvettiin puhumaan. Vaihtaakseen puheenaihetta Fielding sanoi: — Mutta antakaa minun lopettaa analyysini. Mehän olemme samaa mieltä siitä, ettei hän ole huono ihminen yhtä vähän kuin tekään, mutta emme ole vielä oikein varmoja siitä, oliko se harhanäky. On olemassa neljäskin mahdollisuus, jota emme saa sivuuttaa, nimittäin: oliko se ehkä joku muu?

— Tarkoitatteko opasta?

— Juuri häntä. Olen usein ajatellut sitä. Onnettomuudeksi Aziz sivalsi häntä kasvoihin, niin että hän pelästyi ja livisti tiehensä. Kaikki tämä vaikeutti tutkimusta suuresti eikä meillä ollut poliisia apunamme. Oppaan löytäminen ei näet merkinnyt sille mitään.

— Ehkäpä opas teki sen, sanoi Adela tyynesti; koko kysymys lakkasi äkkiä kiinnostamasta häntä..

— Vai olisikohan sen tehnyt joku noista pathaneista, joita on maleksinut piirikunnassa?

— Siis joku, joka oleskeli jossakin toisessa luolassa ja seurasi minua oppaan katsoessa muualle. Niin, se voi olla hyvinkin mahdollista.

Juuri silloin tuli Hamidullah huoneeseen eikä näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä nähdessään heidät kahden kesken. Kuten kaikki Chandraporen asukkaat ei hänkään voinut ymmärtää neiti Questedin käyttäytymistä. Hän oli kuullut heidän keskustelunsa viimeisen lauseen. — Halloo, rakas Fielding, sanoi hän. — Sain teidät vihdoinkin käsiini. Voitteko lähteä heti Dilkushaan?

— Hetikö?

— Toivon voivani lähteä täältä minuutin kuluttua, niin että älkää välittäkö minusta, sanoi Adela.

— Puhelinjohto on katkaistu eikä neiti Quested voi soittaa ystävilleen, selitti Fielding.

— On katkaistu paljon muutakin, enemmän kuin mitä milloinkaan saadaan korjatuksi, sanoi toinen. —

Mutta kaikissa tapauksissa olisi keksittävä jokin keino tämän neidin siirtämiseksi takaisin siviililinjoille. Sivistyksellähän on niin monenlaisia keinoja, hän sanoi katsomatta neiti Questediin.

Fielding, jonka mielestä tämä kohtaaminen voi yhtä hyvin tapahtua ystävällisestikin, sanoi: — Neiti Quested on selittänyt minulle hieman käyttäytymistään tänä aamuna.

— Ehkä ihmeitten aika on palannut takaisin. Ihmisten täytyy olla valmistuneita kaikkeen, sanovat filosofimme.