Part 18

Kun he lähestyivät huvilaa, Ronny sanoi: — Äiti odottaa sinua, mutta hän on jo vanha, mikä meidän on muistettava. Vanhat ihmiset eivät milloinkaan suhtaudu asioihin niinkuin odottaisi. — Hän näytti tahtovan varoittaa Adelaa lähestyvästä pettymyksestä, mutta Adela ei välittänyt siitä. Hänen ystävyytensä rouva Moorea kohtaan oli niin syvää ja todellista, ettei mikään voisi horjuttaa sitä. — Mitä voisinkaan tehdä helpottaakseni sinun tilaasi? Vain sinä merkitset tässä jotakin, sanoi Adela huokaisten.

— Olet kiltti saneessasi niin.

— Rakkaani. — Sitten hän huudahti: — Ronny, ei suinkaan hän ole sairas?

Ronny tyynnytti häntä. Majuri Callendar ei ollut levoton.

— Mutta tulet huomaamaan hänet hieman ärtyisäksi. Se on meissä sukuvika. Niin, saat itse nähdä. Varmasti eivät minunkaan hermoni ole parhaimmassa kunnossaan, ja kun tulin konttorista, odotin äidiltä enemmän, kuin hän voi antaa. Hän tulee varmasti koettamaan parastaan sinun tähtesi; mutta en halua, että kotiintulosi aiheuttaisi sinulle pettymyksiä. Älä odota liikoja.

Talo tuli näkyviin. Se oli tarkka sen huvilan jäljennös, josta Adela äsken oli poistunut. Rouva Moore makasi sohvalla punaisena kasvoiltaan, huohottaen ja kummallisen vakavana. Hän ei noussut heidän tullessaan huoneeseen, ja ihmetyksissään siitä Adela unohti omat huolensa.

— Vai niin, siinäkö te nyt molemmat olette, oli hänen ainoa tervehdyksensä.

Adela istuutui ja tarttui hänen käteensä. Se vetäistiin pois ja hän ymmärsi rouva Mooren tuntevan samanlaista inhoa häntä kohtaan kuin hänkin tunsi muita kohtaan.

— Voitko hyvin? Näytit niin terveeltä lähtiessäni täältä, sanoi Ronny koettaen olla näyttämättä tylyltä; mutta koska hän oli pyytänyt äitiä ottamaan tytön sydämellisesti vastaan, ei hän voinut olla vihastumatta.

— Kyllä minä voin hyvin, vastasi äiti jäykästi. — Olen, puhuakseni totta, hakenut paluulippuni käsille. Sen voi vaihtaa, niin että saan valita useamman laivan joukosta kuin olin luullutkaan.

— Mutta siitähän voimme puhua myöhemmin, vai mitä?

— Ralph ja Stella tahtovat tietää, milloin tulen.

— Meillähän on vielä runsaasti aikaa. Miltä sinusta Adela näyttää?

— Toivon teidän auttavan minua kestämään kaiken. On siunattu asia päästä jälleen läheisyyteenne, koska kaikki muut ovat minulle vieraita, sanoi tyttö nopeasti.

Mutta rouva Moorella ei näyttänyt olevan lainkaan halua avuliaisuuteen. Hänestä huokui jonkinlaista katkeruutta ja hän näytti sanovan: »Vaivataanko minua alituisesti?» Hänen kristillinen lempeytensä näytti haihtuneen tahi se oli kehittynyt kovuudeksi, jonkinlaiseksi itsehurskaaksi ärtyisyydeksi koko ihmiskuntaa kohtaan; vangitseminen ei ollut kiinnittänyt vähääkään hänen mieltään, hän oli tuskin kysynytkään mitään ja kieltäytynyt poistumasta vuoteestaan Mohurramin jälkeisenä yönä, jolloin oli pelätty hyökkäystä huvilaa vastaan.

— Tiedän, ettei se ole mitään; minun pitää koettaa olla järkevä ja minä koetankin kaikin voimin, Adela jatkoi taistellen itkua vastaan. — En välittäisi siitä lainkaan, jos se olisi tapahtunut jossakin muualla, enkä sitäpaitsi oikeastaan tiedäkään, missä se tapahtui.

Ronny luuli ymmärtävänsä hänen tarkoituksensa. Adela ei voinut tuntea eikä kuvailla juuri sitä luolaa, niin, melkeinpä kieltäytyi ajattelemastakin sitä, ja tiedettiin yleisesti, että vastapuoli tulisi oikeudessa käyttämään hyväkseen juuri tätä seikkaa. Ronny tyynnytti häntä. Kaikki olivat selvillä siitä, kuinka toistensa kaltaisia Marabar-luolat ovat; mutta vastaisen varalle ne tullaan numeroimaan järjestyksessä valkoisella värillä.

— Niin, tarkoitin kyllä sitäkin; mutta tuon kaiun kuulen yhä vielä korvissani.

— Mitä sanoit kaiusta? kysyi rouva Moore kiinnittäen häneen nyt ensi kerran hieman huomiota.

— En voi päästä siitä.

— Et pääsekään siitä ikinä.

Ronny oli koettanut teroittaa äidilleen, että Adela palasi kotiin heikossa tilassa, ja kuitenkin äiti käyttäytyi suorastaan ilkeästi.

— Rouva Moore, mitä tuo kaiku oikeastaan on?

— Etkö tiedä sitä?

— En... mikä se on? Voi, sanokaa! Tunsin, että te voisitte selittää sen... se tyynnyttäisi minua...

— Ellet tiedä sitä, niin et tiedä; minä en voi kertoa sitä sinulle.

— Teette mielestäni epäystävällisesti, ellette kerro.

— Kerro ja kerro, vanha nainen sanoi katkerasti. — Mitäpä se puhumisesta paranee! Olen kuluttanut koko elämäni kertomiseen ja kertomusten kuulemiseen, ja olen kuullut niitä jo aivan tarpeekseni. Nyt on jo aika, että saan olla rauhassa. Mutta en kuollakseni, hän lisäsi happamesti. — Te odotatte tietysti kuolemaani, mutta nähtyäni sinut ja Ronnyn naimisissa ja tavattuani nuo molemmat toiset ja kuultuani, että hekin menevät naimisiin, vetäydyn piiloon omaan luolaani. Hän hymyili antaakseen lausunnolleen jokapäiväisemmän leiman ja tehdäkseen sen siten vielä katkerammaksi. — Piiloudun jonnekin, minne eivät nuoret ihmiset pääse tekemään kysymyksiä ja odottamaan vastauksia.

— Niin kyllä, mutta nyt on tulossa oikeudenkäynti, sanoi hänen poikansa kiivaasti, — ja useimmat meistä ovat sitä mieltä, että meidän pitäisi auttaa toisiamme, sen sijaan että olemme ilkeitä toisillemme. Aiotko puhua tuolla tavalla todistaessasikin?

— Miksi minun pitäisi todistaa?

— Vahvistaaksesi muutamia syytöksen kohtia.

— Minua eivät liikuta vähääkään teidän naurettavat tuomioistuimenne, rouva sanoi vihaisesti. — En halua sekaantua koko juttuun.

— En minäkään tahdo hänen sekaantuvan siihen; minun takiani ei pidä enää ketään vaivata, huudahti Adela tarttuen uudestaan käteen, joka kiskaistiin jälleen pois. — Hänen todistuksensa ei ole ollenkaan ratkaiseva.

— Luulin hänen mielellään esittävän sen. Kukaan ei moiti sinua, äiti, mutta sitä tosiseikkaa ei voida kieltää, että sinä menit matkoihisi ensimmäisen luolakäynnin jälkeen ja kehoitit Adelaa menemään kahdenkesken hänen kanssaan. Siellä ei olisi tapahtunut mitään, jos vain sinä olisit ollut heidän mukanaan. Aziz suunnitteli kaiken, tiedän sen. Mutta sinä tartuit hänen loukkuunsa samalla tavalla kuin Fielding ja Antony ennen sinua. Suo minulle anteeksi suorapuheisuuteni, mutta sinulla ei ole lainkaan oikeutta puhua niin halveksivasti tuomioistuimista. Jos olet sairas, on se toinen asia, mutta sinähän sanot voivasi hyvin ja näytätkin pirteältä, minkävuoksi luulin sinun tahtovan täyttää velvollisuutesi. Olin todellakin siinä luulossa.

— En halua, että häntä vaivataan, olipa hän terve tahi sairas, sanoi Adela poistuen sohvalta tarttuakseen Ronnyn käsivarteen, mutta sitten hän päästi sen jälleen irti huokaisten ja istuutui. Mutta Ronny oli iloinen, että Adela oli vedonnut häneen, ja katsoi nuhtelevasti äitiinsä. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut itseään oikein varmaksi äitinsä seurassa. Äiti ei ollut ollenkaan tuollainen erinomainen vanha nainen, kuten syrjäiset luulivat, ja India oli paljastanut hänet.

— Tulen häihinne, mutta en seuraamaan oikeusjuttuanne, sanoi hän heille lyöden polveensa; hän oli tullut levottomaksi ja melkeinpä epämiellyttäväksi. — Sitten matkustan Englantiin.

— Mutta olemmehan sopineet siitä, ettet matkustaisi vielä toukokuussa.

— Olen nyt muuttanut mieltäni.

— Parasta on, että lopetamme tämän odottamattoman riidan, sanoi nuorimies kävellen edestakaisin. — Sinä näytät haluavan pysyä kaiken ulkopuolella, ja se riittää.

— Ruumiini, kurja ruumiini, huokaisi rouva. — Miksi se ei ole voimakas? Miksi en voi mennä tieheni ja pysyä poissa? Miksi en voi täyttää loppuun velvollisuuksia ja matkustaa tieheni? Miksi hengästyn ja miksi pääni tulee kipeäksi, kun kävelen? Ja sitten koko ajan tehdään sitä ja tehdään tätä ja tehdään se sinun tavallasi ja tehdään se hänen tavallaan ja ollaan myötämielisiä ja levottomia ja kannetaan muiden kuormia. Miksi sitä ei voida tehdä minun tavallani ja miksi en saa olla rauhassa? En käsitä ollenkaan, miksi jotakin olisi tehtävä? Miksi kaikki tämä hälinä avioliitosta? Ihmiskunnasta olisi tullut yksi ainoa henkilö jo satoja vuosia sitten, jos avioliitosta olisi ollut jotakin hyötyä. Ja kaikki tämä melu rakkaudesta, rakkaudesta kirkossa, rakkaudesta luolassa, niin kuin nyt siinä olisi mitään eroa? Miksi sellaisten mitättömien seikkojen pitääkin olla esteenä hommilleni?

— Mitä sinä sitten haluat? kysyi Ronny ollen aivan suunniltaan. — Etkö voi selittää sitä yksinkertaisemmin?

— Haluan saada pasianssikorttini.

— No, hae ne käsiisi sitten.

Hän huomasi tyttö-raukan itkevän, kuten hän oli odottanutkin. Ja tavalliseen tapaan sattui muuan indialainen tulemaan ikkunan taakse kuuntelemaan. Ronny istui hiljaa ja tyrmistyneenä hetkisen paikoillaan ajatellen äitiään ja hänen vanhuudesta johtuvaa sekaannustaan. Hän toivoi, ettei hän milloinkaan olisi pyytänyt häntä tulemaan Indiaan tahi ettei hän ikinä olisi joutunut minkäänlaiseen kiitollisuudenvelkaan hänelle.

— Niin, tyttöseni, tätä ei voi juuri sanoa tulotervehdykseksi, hän sanoi vihdoin. — Minulla ei ollut aavistustakaan tällaisesta.

Adela oli lakannut itkemästä. Hänen kasvojensa ilme oli muuttunut kummalliseksi, puoleksi huojentuneeksi, puoleksi kauhistuneeksi. Hän toisteli: — Aziz, Aziz.

Kaikki karttoivat mainitsemasta sitä nimeä. Se oli muuttunut pahan voimien synonyymiksi. Hän oli vain »vanki», »kysymyksessä oleva henkilö», »syytetty», ja nyt kajahti ääni kuin uuden sinfonian ensimmäinen sävel.

— Aziz... olenkohan erehtynyt?

— Sinä olet kokonaan lopussa väsymyksestä! huudahti Ronny, kummastumatta hyvinkään suuresti.

— Ronny, hän on viaton; olen erehtynyt hirveästi.

— Istuudu nyt ainakin. Hän katsoi ympärilleen huoneessa, mutta siellä oli vain pari varpusta, jotka ajoivat toisiaan takaa. Adela totteli ja tarttui hänen käteensä. Hän hyväili sitä ja Adela hymyili ja huokaisi huojennuksesta ikäänkuin olisi saanut kasvonsa vedenpinnalle, ja tarttui sitten korvaansa.

— Kaikuni on jo parempi.

— Sepä hyvä. Parannut kyllä täydellisesti parissa päivässä, mutta nyt sinun täytyy säästää itseäsi oikeudenkäyntiin. Das on kunnon mies ja me tulemme kaikki sinne.

— Mutta, Ronny, rakas Ronny, ellei oikeudenkäynti olisikaan tarpeen.

— En ymmärrä oikein tarkoitustasi enkä luule sinun ymmärtävän sitä itsekään.

— Jollei tohtori Aziz ole tehnyt mitään, pitäisi hänen päästä vapaaksi.

Ronnyä värisytti kuin kuolemanvaaran uhatessa. Hän sanoi nopeasti: — Hän olikin vapaana — Mohurramkapinaan saakka, jolloin meidän oli pakko vangita hänet jälleen. Ja huvittaakseen Adelaa hän kertoi koko jutun, joka oli kaikkien mielestä hyvin hullunkurinen. Nureddin oli varastanut Nawab Bahadurin auton ja ajanut pimeässä ojaan Azizin kanssa. Molemmat olivat lentäneet maahan, ja Nureddin oli loukannut kasvonsa. Oikeauskoisten huudot olivat tukahduttaneet heidän vaikeroimisensa, ja kului pitkälti aikaa, ennenkuin poliisin oli onnistunut viedä heidät pois. Nureddin oli viety Mintosairaalaan ja Aziz takaisin vankilaan. Häntä syytetään nyt lisäksi vielä siitä, että hän on esiintynyt kiihoittavasti ja pahennusta herättävästi. — Odota puoli tuntia, sanoi hän, lopetettuaan kertomuksensa ja meni puhelimeen pyytäen Callendaria poikkeamaan taloon sopivassa tilaisuudessa, koska Adela ei voinut hyvin kotimatkasta.

Kun hän tuli takaisin, oli Adela hyvin hermostuneessa tilassa, mutta toisenlaisessa kuin äsken — hän tarrautui kiinni Ronnyyn ja nyyhkytti: — Auta minua tekemään se, mikä minun pitää tehdä. Aziz ei ole tehnyt mitään pahaa. Sinähän kuulit äitisi sanovan niin.

— Miten sitten?

— Hän ei ole tehnyt mitään pahaa, ja minä olen väärin syyttänyt häntä.

— Äiti ei ole milloinkaan sanonut niin.

— Eikö hän ole sanonut niin? kysyi Adela hyvin järkevästi. Hän oli altis kaikenlaisille vaikutteille mihin suuntaan hyvänsä.

— Hän ei ole edes maininnut mitään nimeäkään.

— Mutta, Ronny, minähän kuulin hänen sanovan sen.

— Pelkkää mielikuvitusta. Et varmaankaan voi oikein hyvin, koska voit kuvitella sellaista.

— Ehkäpä en. Taidan käyttäytyä aika kummallisesti!

— Kuulin kaiken, mitä hän sanoi. Mikäli siitä sain selvää, koska hän puhui hyvin sekavasti.

— Hän sanoi sen silloin, kun hän alensi ääntään, aivan lopussa, kun hän puhui rakkaudesta — rakkaudesta... en voinut seurata oikein mukana, mutta juuri silloin hän sanoi: »Tohtori Aziz ei ole milloinkaan tehnyt sitä».

— Sanoiko hän sen juuri noilla sanoilla?

— Ei ihan niillä sanoilla, mutta hän tarkoitti sitä.

— Ei milloinkaan, ei ikinä, rakkaani, tuo on vain pelkkää mielikuvitusta. Kukaan ei maininnut hänen nimeään. Sinä sekoitat nyt tähän Fieldingin kirjeen.

— Ah, niin se on, niin se juuri onkin? huudahti Adela hyvin huojentuneena. — Tiesin kuulleeni hänen nimensä jossakin. Olen hyvin kiitollinen, että selvitit tämän. Juuri tällaiset erehdykset vaivaavat minua, ja ne osoittavat, että olen hermosairas.

— Sinä et siis väitä enää, että hän on viaton? Jokainen palvelijani on vakooja. Hän meni ikkunaan. Indialainen oli mennyt tahi oikeammin muuttunut kahdeksi pieneksi lapseksi — mahdotonta, että hekin olisivat ymmärtäneet englanninkieltä, mutta hän ajoi heidät silti tiehensä. — Ne vihaavat meitä kaikki, hän sanoi. — Kun tuomio on julistettu, muuttuu kaikki taasen ennalleen, sillä minun täytyy myöntää, että indialaiset mukautuvat todistettuihin tosiseikkoihin. Nykyään he kuitenkin panevat likoon rahoja saadakseen meidät kiinni erehdyksestä, ja sinun äskeinen lausuntosi on ihan kuin heitä varten laadittu. He väittäisivät sen nojalla, että me virkamiehet olemme tahallamme panneet kaiken alulle. Ymmärrät kai tarkoitukseni.

Rouva Moore tuli takaisin yhtä yrmeän näköisenä ja istuutui raskaasti pelipöydän ääreen. Selvittääkseen vyyhden Ronny kysyi häneltä suoraan, oliko hän maininnut vangin nimen. Rouva Moore ei ymmärtänyt kysymystä eikä sitäkään, miksi tämä asia otettiin jälleen esille, ja vastasi: — En maininnut milloinkaan hänen nimeään, aloittaen sitten pasianssinsa.

— Muistelin teidän sanoneen: »Aziz on viaton», mutta se olikin Fieldingin kirjeessä.

— Tietysti hän on viaton, vastasi rouva Moore välinpitämättömästi, lausuen nyt ensi kerran mielipiteensä asiasta.

— Näet nyt, että olin oikeassa, Ronny, sanoi tyttö.

— Et ollut oikeassa, koska hän ei ole milloinkaan sanonut sitä.

— Mutta hän on sitä mieltä.

— Kuka siitä välittää, mitä hän uskoo?

— Punainen yhdeksikkö mustalle kympille — kuului pelipöydän luota.

— Hän saattaa olla sitä mieltä ja samoin Fieldingkin, mutta luullakseni on olemassa jotakin sellaistakin, mitä sanotaan todistuksiksi.

— Tiedän sen, mutta —

— Onko velvollisuuteni puhua jälleen? kysyi rouva Moore kohottaen katseensa. — Luultavasti, koska te alituisesti häiritsette minua.

— Vain siinä tapauksessa, että sinulla on jotakin järkevää sanottavana.

— Voi, kuinka inhoittavaa... kurjaa... ja aivan samalla tavalla kuin hän oli ivaillut rakkautta, hän näytti lähestyvän heitä jostakin kaukaa pimeydestä. — Voi, miksi on kaikki yhä vieläkin minun niskoillani! Milloin pääsen vapaaksi kaikesta tästä hälinästä? Oliko hän luolassa ja olitko sinä luolassa, ja niin edespäin... ja poika on meille annettu, ja lapsi on meille syntynyt tänään... ja olenko minä hyvä ja onko hän paha ja olemmeko me turvassa... ja kaikki loppuu kaikuun.

— En kuule sitä enää niin usein, sanoi Adela siirtyen lähemmäksi häntä. — Te karkoititte sen pois ettekä te tee mitään muuta kuin hyvää, koska te itsekin olette niin hyvä.

— En ole ollenkaan hyvä, vaan huono. Hän puhui tyynesti, kokosi korttinsa ja sanoi latoessaan niitä pöydälle: — Huono vanha nainen, hyvin huono, kerrassaan inhoittava. Olin hyvä lapsille heidän kasvaessaan, ja kun tapasin tuon nuoren miehen moskeassa, toivoin hänenkin tulevan onnelliseksi. Hyvät, onnelliset, vaatimattomat ihmiset! Mutta sellaisia ei ole olemassakaan, se oli vain unta... En halua kuitenkaan auttaa sinua hänen kiusaamisessaan sellaisen rikkomuksen vuoksi, jota hän ei ole milloinkaan tehnyt. On olemassa monenlaista pahuutta, ja mielestäni omani on parempaa kuin sinun.

— Onko sinulla joitakin todistuksia vangin hyväksi? kysyi Ronny oikeamielisen virkamiehen tapaan. — Siinä tapauksessa on ehdoton velvollisuutesi todistaa hänen hyväkseen, sen sijaan että todistaisit meidän eduksemme. Kukaan ei tule estämään sinua.

— Ihmisten luonteet tunnetaan, kuten sinä suvaitset sanoa, vastasi rouva Moore niin halveksivasti, kuin hän olisi tuntenut enemmänkin kuin luonteen, mutta ei voinut sanoa sitä. — Olen kuullut sekä englantilaisten että indialaisten puhuvan hyvää hänestä ja tunnen, ettei tämä ole sellaista, mitä hän voisi tehdä.

— Heikkoa, äiti, hyvin heikkoa.

— Hyvin heikkoako?

— Ja hyvin epähienoa Adelaa kohtaan.

Adela sanoi: — Olisi hirveätä, jos olisin erehtynyt. Tappaisin silloin itseni.

Ronny kääntyi hänen puoleensa: — Mistä varoitinkaan sinua äsken. Tiedät olevasi oikeassa ja sen tietää koko siirtokuntakin.

— Niin, hän... Tämä on hyvin, hyvin vaikeata. Olen niin vuorenvarma siitä, että hän seurasi minua, mutta eikö oikeudenkäyntiä silti voitaisi peruuttaa? Todistaminen kauhistuttaa minua yhä enemmän, ja täällä te olette kaikki niin hyviä meille naisille ja teillä on täällä paljon suurempi valta kuin Englannissa — ajatelkaa vain neiti Derekin autoa. Mutta sehän on tietysti mahdotonta ja ehdotukseni hävettää minua. Suo minulle anteeksi.

— Hyvä on, sanoi Ronny aivan aiheettomasti. — Tietysti suon sinulle anteeksi, kuten sinä suvaitset sanoa. Mutta asian täytyy joutua oikeuden käsiteltäväksi nyt, sille ei todellakaan voida mitään, koska koneisto on jo pantu käyntiin.

— Hän on pannut koneiston käymään ja se käy, kunnes kaikki on valmista.

Adela purskahti itkuun tämän epäystävällisen huomautuksen johdosta, ja Ronny alkoi tarkastella lähtevien matkustajalaivojen luetteloa mainio tuuma päässään. Hänen äitinsä saa lähteä Indiasta heti, koska hän ei ole täällä miksikään hyväksi itselleen eikä muille.

XXIII

Chandraporen naisten anomus oli tuottanut mielihyvää varamaaherra Mellanbyn rouvalle. Mutta hän ei voinut tehdä mitään ja sitäpaitsi hän oli juuri aikeissa matkustaa Englantiin, hän halusi vain saada tietää, voisiko hän jollakin muulla tavalla osoittaa myötämielisyyttään. Rouva Turton vastasi, että herra Heaslopin äiti oli koettanut saada hyttipaikkaa, mutta oli vitkastellut niin kauan, että kaikki matkustajalaivat olivat täynnä. Voisiko rouva Mellanby käyttää vaikutusvaltaansa hänen hyväkseen? Mutta ei edes rouva Mellanbykään voinut lisätä matkustajalaivojen hyttejä. Hän oli kuitenkin hyvin, hyvin kiltti nainen ja sähkötti heti tuolle tuntemattomalle mitättömälle vanhalle naiselle, että tämä saisi seurata mukana hänelle itselleen varatussa hytissä. Se oli kuin lahja taivaasta, ja nöyrä ja kiitollinen Ronny ei voinut muuta kuin todeta, ettei ole olemassa mitään niin pahaa, mistä ei seuraisi jotakin hyvääkin. Adela raukan takia tunnettiin hänen nimensä hyvin maaherran talossa, ja nyt saisi rouva Moore painaa sen vielä paremmin rouva Mellanbyn tietoisuuteen Indian valtameren ja Punaisen meren poikki tehtävällä matkalla. Hän tunsi jälleen hellyyttä äitiään kohtaan, kuten me tunnemme sukulaisiamme kohtaan silloin, kun he joutuvat huomattavien ja odottamattomien kunnianosoitusten kohteeksi. Rouva Moore ei ollut vielä poissa laskuista, hän saattoi vielä kiinnittää korkean virkamiehen rouvankin huomiota.

Sillä tavalla rouva Moore sai kaiken toivomansa; hän vapautui oikeusjutusta, häistä ja kuumuudesta; hän voi palata Englantiin miellyttävällä ja kunniakkaalla tavalla ja tavata muut lapsensa. Hän matkusti poikansa ehdotuksesta ja omasta halustaan. Mutta hän otti hyvän onnensa vastaan innostuksetta. Hän oli päässyt siihen mielentilaan, että hän samalla kertaa saattoi nähdä sekä maailmankaikkeuden peloittavuuden että sen mitättömyyden — hänen suhteensa maailmaan oli kaksinainen, kuten niin usein vanhoilla ihmisillä. Ellei tämä maailma ole mielemme mukainen, niin onhan silloin kaikkien mahdollisuuksien varalta olemassa taivas, helvetti ja tyhjiinraukeemus — joku näistä mahtavista käsitteistä — äärettömän suuri tähtien, tulien, sinisen tahi synkän taivaan muodostama teatteritausta. Kaikki sankarilliset pyrkimykset, samoin kuin kaikki sekin, mitä sanotaan taiteeksi, edellyttävät tällaisen taustan olemassaoloa, aivan samalla tavalla kuin kaikki ne käytännölliset pyrkimykset, joita me harrastamme, silloin kun maailma miellyttää meitä, edellyttävät, että tämä maailma sisältää meille kaiken. Mutta vanhuuden hämärässä, sen kaksinaisessa suhteessa maailmaan, esiintyy omituinen henkinen epäselvyys, jota ei voi kuvailla minkäänlaisilla suurilla sanoilla; me emme voi toimia emmekä olla toimimatta, emme voi kunnioittaa äärettömyyttä emmekä olla sitä kunnioittamatta. Rouva Moore oli ollut aina taipuvainen alistumaan. Heti kun hän oli astunut maihin Indiassa, oli maa tuntunut hänestä hyvältä, ja kun hän näki veden virtaavan moskeoiden lammikkojen läpi tai Gangeksen tahi kuun, jonka yön musta huntu verhosi kuten kaikki muutkin taivaanvalot, tuntui kuolema, hänestä helposti saavutettavalta ja kauniilta päämäärältä. Yhtyä maailmankaikkeuteen! Kuinka se olikaan täynnä arvokkuutta ja yksinkertaisuutta! Mutta oli olemassa aina joku pieni velvollisuus, joka oli ensin täytettävä, vielä kortti, joka oli nostettava vähenevästä pakasta ja sijoitettava paikalleen — ja samalla kuin hän näin käänteli pikku huoliaan, kajahti Marabarin rumpu.

Mikä olikaan puhunut hänelle tuossa kiiltäväseinäisessä graniittiluolassa? Mitä oli ollut tuossa ensimmäisessä luolassa? Jotakin hyvin vanhaa ja hyvin pientä. Se oli ollut olemassa ennen aikaa ja ennen paikkaakin. Jotakin matalaa ja tylsää, jolle kaikki jalous oli käsittämätöntä, itse iankaikkinen, kuolematon maakin. Siitä saakka kuin hän oli kuullut sen äänen, ei hän ollut voinut ajatella ainoatakaan suurta eikä vapaata ajatusta, ja hän suorastaan kadehti Adelaa. Mitä olikaan kaikki tämä hälinä pelästyneen tytön takia? Ei mitään ollut tapahtunut, »ja jos se oli tapahtunut», hän ajatteli kyynillisesti kuin vanha papitar »jos se oli tapahtunut, niin silloinhan oli olemassa jotakin rakkautta pahempaa». Tuo karkea hyökkäys esiintyi hänelle rakkauden valossa, olipa se sitten tapahtunut joko luolassa tahi kirkossa — samantekevää. Luullaan tavallisesti, että näkyjä seuraa syvällinen viisaus, mutta odottakaa, rakkaat lukijat, kunnes omin silmin näette sellaisen. Itse helvetti voi näyttää aivan mitättömältä paikalta ja iankaikkisuuden käärme saattaa olla muodostunut pienen pienistä madoista. Hänen alituisesti palaava ajatuksensa oli seuraava: »Ihmisten pitäisi osoittaa tulevalle miniälleni vähemmän ja minulle enemmän kunnioitusta, koskei mitään surua voi verrata minun suruuni». Mutta milloin tällaista huomiota osoitettiin hänelle, torjui hän sen ärtyisin mielin.