Part 17

— Heaslop oli varoittanut eilen illalla neiti Questedin palvelijaa päästämästä emäntäänsä näkyvistään. Mutta vanki sai vihiä siitä ja houkutteli hänet jäämään kotiin. Lahjoi hänet yksinkertaisesti. Heaslop on juuri saanut tietää koko jutun, nimet ja lahjuksen suuruuden. Muuan noiden ihmisten huonomaineinen parittaja oli maksanut rahat. Hänen nimensä on Muhammed Latif. Sen verran palvelijasta. Mutta kuinka oli englantilaisen laita — tämän meidän ystävämme? Kuinka he pääsivät hänestä? Oliko siinäkin raha kysymyksessä?

Fielding nousi seisoalleen muminan ja huutojen tukemana, sillä kukaan ei vielä ollut epäillyt hänen rehellisyyttään.

— Ah, pyydän anteeksi, sanani käsitettiin väärin, majuri sanoi ärtyisästi. — En tarkoittanut ollenkaan sitä, että he lahjoivat herra Fieldinginkin.

— Mitä sitten tarkoititte? kysyi Fielding.

— He maksoivat tuolle toiselle indialaiselle, Godbolelle, jotta hän myöhästyttäisi teidät. Hän luki rukouksiaan. Minä tunnen nuo rukoukset.

— Tämähän on naurettavaa! Fielding istuutui jälleen vapisten raivosta; toinen indialainen toisensa jälkeen vedettiin lokaan.

Ammuttuaan ensimmäisen järeän ammuksensa majuri ryhtyi laukaisemaan toista: — Heaslop on saanut selville erään asian äidiltäänkin. Aziz oli palkannut kokonaisen indialaisjoukon tukahduttamaan hänet erääseen luolaan. Se teki lopun hänestä tahi olisi ainakin tehnyt, ellei hän olisi päässyt sieltä pois. Hienosti suunniteltua, vai mitä? Oikein sievästi. Siten hän saattoi toteuttaa tyttöön kohdistuneet suunnitelmansa. Hän, neiti ja muuan opas, jonka tuo samainen Muhammed Latif oli hankkinut. Opas on kadoksissa. Sievää! Ylilääkärin ääni muuttui käheäksi. — Nyt ei kellään ole aikaa istua kädet ristissä. Tässä täytyy toimia. Kutsukaa joukot tänne ja puhdistakaa basaarit!

Majurin purkauksiin ei tavallisesti suhtauduttu vakavasti, mutta tällä kertaa hän teki kaikki levottomiksi. Rikos oli nähtävästi pahempi, kuin he olivat kuvitelleet. Fielding unhotti vihansa ajatellessaan Godbole raukkaa; paha levisi kaikille suunnille, se näytti elävän omaa elämäänsä, huolimatta indialaisten puheista ja teoista, ja hän ymmärsi jo paremmin, miksi Aziz ja Hamidullah olisivat mieluimmin kuolleet. Hänen vastustajansa huomasi hänen joutuneen pulaan ja arveli voivansa hyökätä rohkeammin.

— Otaksun, ettei mitään siitä, mitä täällä puhutaan, leviä muualle, hän sanoi iskien silmää Lesleylle.

— Kuinka niin? Lesley kysyi.

— Muuten vain. Kuulin kerrottavan, että eräs täällä nyt läsnäoleva kerhonjäsen olisi käynyt tervehtimässä vankia iltapäivällä. Ei voi juosta kilpaa jäniksen eikä metsästää koirien kanssa, ei ainakaan tässä maassa.

— Onko täällä sitten joku, joka haluaa sitä?

Fielding oli varuillaan, ettei häntä petettäisi toista kertaa. Hänellä oli kyllä jotakin sanottavaa, mutta hän halusi itse valita sopivan hetken. Hyökkäys epäonnistui, koska piiripäällikkö ei kannattanut sitä. Huomio kääntyi hänestä hetkiseksi muualle. Alkoi jälleen kuulua naisten ääntensorinaa. Ronny oli avannut oven.

Nuori mies näytti rasittuneelta ja surulliselta, mutta tavallista miellyttävämmältä. Hän kunnioitti aina päälliköltään, mutta nyt se tuli suoraan hänen sydämestään. Hän näytti pyytävän heidän suojelustaan kärsimänsä loukkauksen johdosta, ja kuin vaistomaisesta kunnioituksesta kaikki nousivat seisoalleen. Mutta virallisuus myrkyttää Idässä jokaisen inhimillisen teon. Samalla kuin he kunnioittivat häntä, he tuomitsivat Azizin ja Indian. Fielding tunsi sen ja jäi istumaan. Teko oli kömpelö ja naurettava ja ehkäpä tyhmäkin, mutta hän tunsi olleensa välinpitämätön tarpeeksi kauan ja joutuvansa väärään uomaan, ellei hän asettuisi vastarintaan. Ronny, joka ei ollut nähnyt häntä, sanoi käheällä äänellä: — Ah, istuutukaa kaikki, tahdon vain kuulla päätöksenne.

— Heaslop, olen juuri kehoittanut heitä välttämään kaikkia mielenosoituksia, sanoi piiripäällikkö anteeksipyytävästi. — En tiedä, tuntuuko teistä samalta kuin minusta, mutta niin käsitän minä tilanteen. Sitten kuin tuomio on julistettu, on asia toisin.

— Te ymmärrätte sen varmasti parhaiten; minulla ei ole minkäänlaisia kokemuksia, Burra Sahib.

— Kuinka äitinne jaksaa, rakas ystävä?

— Kiitoksia, paremmin. Kunpa vain kaikki istuutuisivat!

— Muuan on istunut koko ajan, huomautti nuori upseeri.

— Ja majuri on juuri tuonut meille ilahduttavia tietoja neiti Questedistä, jatkoi Turton.

— Aivan niin; minä olenkin tyytyväinen, sanoi majuri Callendar.

— Olitte aikaisemmin levottomampi, majuri Callendar, vai mitä? Juuri siksi en hyväksynyt takuuta?

Callendar nauroi ystävällisesti ja tuttavallisesti ja sanoi: — Heaslop, Heaslop, kun joku tämän jälkeen tahtoo antaa takuun, soittakaa ensin vanhalle tohtorille. Hänen hartiansa ovat leveät, ja näin meidän kesken sanoen teidän ei pidä suhtautua vanhan tohtorin mielipiteeseen ylen vakavasti. Hän on kyllä suuri hölmö, sen voi epäröimättä sanoa, mutta hän tekee kaiken voitavansa, jotta miestä ei laskettaisi pois putkasta. Hän keskeytti teeskennellyn kohteliaasti. — Ah, hänellähän on eräs ystävä täällä!

— Luutnantti huusi: — Nouskaa seisoallenne, sika!

— Herra Fielding, mistä oikeastaan johtuu, ettette noussut seisoallenne? sanoi piiripäällikkö sekautuen vihdoinkin riitaan. Fielding oli odottanut hyökkäystä ja hänen täytyi vastata siihen.

— Saanko selittää asian, sir?

— Tietysti.

Tyynesti ja hilliten itsensä täydellisesti, vapaana nuoruuden ja kansallisvihan huumauksesta, opettaja teki jotakin, mikä hänen mielestään oli verraten yksinkertainen asia. Hän nousi seisoalleen ja sanoi: — Luulen, että tohtori Aziz on viaton.

— Teillä on täysi oikeus ajatella niin, mutta, suokaa anteeksi, riittääkö se syyksi, jonka perusteella voitte loukata herra Heaslopia?

— Saanko lopettaa selitykseni?

— Tietysti.

— Odotan oikeuden päätöstä. Jos tohtori Aziz on syyllinen, eroan toimestani ja poistun Indiasta. Pyydän nyt eroa kerhon jäsenyydestä.

— Ette ole vielä vastannut kysymykseeni. Miksi ette noussut seisoallenne Heaslopin tullessa huoneeseen?

— Kaikella kunnioituksella, sir, en ole tullut tänne vastaamaan kysymyksiin, vaan antamaan henkilökohtaisen selityksen, ja sen olen nyt antanut.

— Saanko kysyä, tekö olette ottanut käsiinne tämän piirikunnan päällikkyyden?

Fielding lähti ovea kohti.

— Hetkinen vielä, herra Fielding. Älkää poistuko vielä. Ennenkuin poistutte kerhosta, josta erotessanne teette mielestäni aivan oikein, pitää teidän katua käytöstänne ja pyytää herra Heaslopilta anteeksi.

— Puhutteko nyt virkanne puolesta, sir?

Piiripäällikkö, joka ei milloinkaan muuta tehnytkään, raivostui niin, että menetti kokonaan malttinsa. Hän huusi: — Poistukaa heti tästä huoneesta! Kadun kovasti, että alennuin tulemaan teitä vastaan asemalle. Te olette vajonnut liittolaistenne tasolle, olette raukka, kurja raukka —

— Haluaisin poistua, mutta tämä herra on tielläni, Fielding sanoi kevyesti. Luutnantti oli asettunut hänen tielleen.

— Sallikaa hänen poistua, pyysi Ronny melkein itkien.

Muu ei olisikaan voinut pelastaa tilannetta. Kaikkeen, mitä Heaslop pyysi, täytyi heidän suostua. Oven luona syntyi pieni käsikähmä, ja Fielding pyöräytettiin hieman tavallista nopeammin siihen huoneeseen, jossa naiset pelasivat korttia. Mitähän, jos olisin kaatunut tahi suuttunut, ajatteli hän. Hän oli tietysti vihoissaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen tapellut vertaistensa kanssa eikä häntä ikinä oltu nimitetty raukaksi, ja sitäpaitsi Heaslop oli koonnut tulisia hiiliä hänen päänsä päälle. Hän toivoi nyt, ettei hän olisi sekoittanut Heaslopia riitaan, koska tarjona oli ollut tärkeämpiäkin riidanaiheita.

Mutta nyt se oli tehty, ja saadakseen raitista ilmaa ja tyyntyäkseen hän meni hetkiseksi ylimmälle parvekkeelle, jossa hän ensi työkseen kohdisti katseensa Marabar-vuoriin. Näin kaukaa ja tähän vuorokauden aikaan ne näyttivät ihmeen kauniilta: ne olivat kuin Montsalvat, Valhalla, tuomiokirkko, jossa pyhimykset ja sankarit asuivat ja joka oli aivan kukkien peitossa. Mikä roisto siellä piilikään joutuakseen lain käden paljastettavaksi? Kuka oli opas ja eikö häntä oltu vieläkään löydetty? Mikä oli tuo kaiku, josta tyttö niin kauhistuneena kertoi? Hän ei tiennyt sitä vielä, mutta piakkoin hän saisi tietää sen. Tieto on voimaa ja se voittaa. Päivän viimeinen kajo himmeni himmenemistään ja kun hän katsoi Marabar-vuoria, näyttivät ne ylväästi liukuvan häntä kohden kuin kuningatar, ja niiden kauneus liittyi taivaan kauneuteen. Juuri katoamisensa hetkellä ne olivat kaikkialla, yön viileä siunaus laskeutui maahan, tähdet alkoivat tuikkia ja koko äärettömyys oli kuin vuori. Ihmeellinen, suloinen hetki, mutta se kiisi englantilaisen ohi poiskäännetyin kasvoin ja nopein siivin. Hän ei tuntenut mitään itse; oli kuin joku olisi kertonut hänelle sen olevan niin ja hänen oli pakko uskoa se. Ja hän tunsi itsensä äkkiä epäröiväksi ja tyytymättömäksi ja arvaili, oliko hän oikeastaan niin erittäin onnistunut inhimillinen tuote. Neljänkymmenen vuoden kokemusten jälkeen hän oli oppinut järjestämään elämänsä ja nauttimaan siitä vapaamielisten eurooppalaisten periaatteiden mukaisesti, saanut selville rajoituksensa, lannistanut intohimonsa — ja tehnyt kaiken tämän tulematta turhantarkaksi ja pintapuoliseksi. Tunnustusta ansaitseva sankariteko, mutta tämän hetken haihtuessa hän tunsi, että hänen olisi pitänyt koko ajan pyrkiä johonkin muuhun — hän ei tiennyt, mihin, ei saisi milloinkaan tietää sitä, ei voisi ikinä tietää sitä, ja juuri senvuoksi hän olikin niin surullinen.

XXI

Hän tukahdutti katumuksensa, joka ei juuri ollenkaan sopinut yhteen sen kanssa, mitä hänen lähinnä piti tehdä ja lopetti päivän viimeisen osan ratsastamalla uusien liittolaistensa luo. Hän iloitsi siitä, että oli eronnut kerhosta, sillä siellä hän olisi vain kuullut kaikenlaisia juoruja, joita hän olisi sitten kertonut kaupungilla, ja hän oli iloinen, että se mahdollisuus oli nyt mennyttä. Hän tulisi kyllä kaipaamaan biljaardisalia, verkkopalloa ja laverteluaan McBryden kanssa, mutta siinä olikin kaikki, mistä hän kerhossa välitti. Basaarien kohdalla hänen hevosensa säikähti tiikeriä — poikavekkulia, joka oli naamioinut itsensä tiikeriksi maalamalla ruumiinsa ruskea- ja keltajuovaiseksi ja kiinnittämällä naamion kasvoilleen. Mohurram teki tuloaan. Kaupungilta kuului rumpujen pärinää, mutta se tuntui hyvänluontoiselta. Häntä pyydettiin katsomaan erästä pientä taziaa — haurasta ja rumaa rakennusta, joka pikemminkin oli vannehameen kuin Kerbelassa kaatuneen profeetan pojanpojan haudan näköinen. Ilakoivat lapset liimailivat kirjavia paperipalasia holveihin. Illan loppuosan hän vietti Nawab Bahadurin, Hamidullahin, Mahomet Alin ja muiden liiton jäsenten seurassa. Taistelu oli alkanut. Sähkösanoma oli lähetetty tuolle kuuluisalle Amritraolle ja hän oli vastannut myöntävästi. Aiottiin uudistaa pyyntö saada asettaa takuu. Sitä ei voitaisi nyt hevin hylätä, koska neiti Quested oli jo sivuuttanut vaaran. Neuvottelu oli vakava ja järkevä, mutta sitä häiritsivät muutamat itsepäiset soittajat, joiden sallittiin meluta pihalla. Näillä oli kaikilla suuri piikivillä täytetty saviruukku, jota kukin pudisteli ja heilutteli edestakaisin valittavan laulun säestykseksi. Fielding, jota melu häiritsi, ehdotti, että soittajat karkoitettaisiin pihalta, mutta Nawab Bahadur kielsi sanoen, että soittajat, jotka olivat kävelleet monta penikulmaa, voivat tuottaa heille onnea.

Myöhään illalla Fielding sai halun kertoa Godbolelle siitä taktillisesta ja moraalisesta erehdyksestä, jonka hän oli tehnyt käyttäytymällä epäkohteliaasti herra Heaslopia kohtaan, kuullakseen, mitä hän sanoisi asiasta. Mutta vanhus oli jo mennyt nukkumaan ja katosi parin kolmen päivän kuluttua esteettömästi uudelle työmaalleen Hän osasi aina taitavasti kadota.

XXII

Adela lepäili monta päivää McBryden huvilassa. Hän oli saanut auringonpiston ja sitäpaitsi täytyi lääkärin nyppiä hänen ihostaan satoja kaktuksenpiikkejä. Tuon tuosta tarkastelivat rouva Bryde ja neiti Derek hänen ihoaan suurennuslasilla ja löysivät aina uusia siirtokuntia hienon hienoja piikkejä, jotka voivat katketa ja mennä vereen, ellei niitä ajoissa löydetty ja poistettu. Hän lepäsi passiivisena heidän hapuilevien sormiensa alla, mikä lisäsi hänen luolassa kokemaansa järkytystä. Tähän saakka hän ei oikeastaan ollut välittänyt siitä, koskettiinko häneen vai ei, koska hänen aistinsa olivat tavattomasti turtuneet. Mutta nyt oli hänen ihonsa tullut herkäksi ja sitä alkoi ilkeästi kirvellä. Ihmiset näyttivät hänestä hyvin samanlaisilta, se vain erona, että muutamat tulivat lähelle ja muutamat pysyivät poissa. »Lähellä paikallisesti, mutta kaukana ajallisesti», hän toisti itsekseen, kun piikkejä kiskottiin pois. Hänen aivonsa olivat niin lamassa, ettei hän voinut päättää, oliko se filosofinen lause vai sananlasku.

He olivat ystävällisiä hänelle, liiankin ystävällisiä, miehet liian kunnioittavia ja naiset liian myötämielisiä. Vain rouva Moore, jota hän kiihkeimmin kaipasi, pysyi poissa. Kukaan ei käsittänyt Adelan huolia eikä ymmärtänyt, miksi hän heilui kivikovan järkevyyden ja hysterian välimailla. Hän saattoi ruveta puhumaan, ikäänkuin ei mitään erityistä olisi tapahtunutkaan. — Menin tuollaiseen inhoittavaan luolaan, hän saattoi sanoa hyvin lyhyesti, — ja voin vieläkin muistaa raapineeni kynnelläni seinää saadakseni hereille tuon tavallisen kaiun, ja silloin ilmestyi tuo varjo, josta olen jo puhunut, aukkoon sulkien käytävän. Aika tuntui minusta vuosisadan pituiselta, mutta luulen sen todellisuudessa kestäneen vain puoli minuuttia. Löin häntä kiikarilla, hän veti minua ympäri luolaa hihnasta, joka katkesi, ja minä pakenin. Siinä kaikki. Hän ei koskenut minuun todellakaan ainoatakaan kertaa. Kaikki tuntuu niin typerältä. — Sitten saattoivat hänen silmänsä täyttyä kyynelillä. — Olen tietysti hermostunut, mutta toivun kyllä tästä. Ja senjälkeen hän voi menettää rohkeutensa kokonaan, ja naiset saattoivat tuntea hänenkin kuuluvan heihin, jopa voivan itkeäkin, ja toisessa huoneessa oleskelevat miehet saattoivat kuiskailla: — Herra Jumala! Ei kukaan ymmärtänyt, että hänen mielestään itkeminen oli jotakin alhaista. Se tuntui hänestä paljoa pahemmalta nöyryytykseltä kuin mikään muu, mitä hän oli saanut kärsiä Marabarissa, se oli hänen vapautuneen katsantokantansa ja hänen luontaisen rehellisyytensä kieltämistä ja tukahduttamista. Hän koetti ajatella, kuinka kaikki oli käynyt, ja muisti aina, ettei mitään vahinkoa ollut tapahtunut. Hän oli kyllä saanut kovia kolahduksia, mutta mitäpä siitä? Joskus hän saattoi päätelmissään päästä varmuuden rajalle, mutta sitten hän oli jälleen kuulevinaan kaiun, itki, vakuutti olevansa liian huono Ronnylle, ja toivoi, että mies, joka oli tehnyt hänelle väkivaltaa, saisi mahdollisimman ankaran rangaistuksen. Mutta tällaisen kohtauksen jälkeen hänet tavallisesti valtasi halu lähteä basaareihin pyytämään anteeksi kaikilta ihmisiltä, koska hän tunsi hämärästi tehneensä maailman pahemmaksi kuin se ennen oli ollut. Hän tunsi itsensä syylliseksi, kunnes palaava ajatuskyky sai hänet vakuutetuksi päinvastaisesta, ja sitten hän aloitti jälleen kiertokulkunsa.

Kunpa hän vain olisi saanut puhutella rouva Moorea! Vanha rouvakin oli huonovointinen eikä Ronnyn ilmoituksen mukaan halunnut lähteä kaupungille. Ja sen johdosta Adela oli kuulevinaan kaiun yhä kovemmin; se koveni ja hiljeni kuin sairaan kuulohermon värinä, ja siten levisivät nuo tarkoituksettomat äänet, kunnes ne tukahduttivat kaiken muun. Hän oli ihan aiheettomasti törmännyt kiiltävään seinään, ja ennenkuin ääni oli lakannut kaikumasta, oli mies seurannut häntä. Jännityksen huipun oli muodostanut hetki, jolloin hän oli pudottanut kiikarinsa. Ääni oli seurannut häntä hänen paetessaan ja kajahteli vieläkin hänen korvissaan kuin tasangolle tulvivan virran kohina. Vain rouva Moore olisi voinut karkoittaa sen takaisin lähtökohtaansa, sulkea särkyneen patoluukun. Paha oli päästetty irti, hän saattoi kuulla, kuinka se tunkeutui toisten ihmisten elämään ... Ja Adela kulutti päivät pitkät tässä surun ja masentuneisuuden tilassa. Hänen ystävänsä koettivat pitää hänen rohkeuttaan vireillä vaatimalla uhrattavaksi sadoittain alkuasukkaita, mutta Adela oli liian suruissaan ja heikko.

Kun kaikki piikit oli poistettu ja hänen lämpönsä laskeutunut normaaliseksi, tuli Ronny hakemaan häntä. Hän oli vihan ja kärsimysten kalvama, ja Adela toivoi voivansa lohduttaa häntä. Mutta kaikki hänen yrityksensä tuttavallisempaan lähestymiseen muuttuivat irvikuvamaisiksi, ja kuta enemmän he puhuivat, sitä vaivautuneemmiksi ja hajamielisemmiksi he kävivät. Helpointa oli keskustelu puhtaasti käytännöllisistä seikoista. Ronny ja McBryde kertoivat nyt hänelle muutamia asioita, jotka he kriitillisenä aikana olivat lääkärin määräyksestä salanneet häneltä. Hän kuuli nyt ensi kerran puhuttavan Mohurramin aikana sattuneesta hälinästä, josta oli ollut vähällä kehittyä kapina. Ensimmäisenä juhlapäivänä oli suuri kulkue poikennut syrjään tavalliselta tieltään ja koettanut tunkeutua englantilaisen siirtokunnan alueelle. Muuan puhelinlinja oli katkaistu, koska se oli ollut korkean paperitornin tiellä. McBryde ja poliisi olivat kuitenkin päässeet tilanteen herroiksi, toimien todellakin kiitettävän ripeästi. Sitten he alkoivat jutella toisesta tuskallisemmasta asiasta, nimittäin oikeusjutusta. Adelan pitäisi tulla oikeuteen todistamaan syytetyn henkilöllisyys ja mukautua indialaisen asianajajan ristikuulusteluun.

— Voiko rouva Moore tulla mukaani? Adela kysyi.

— Kyllä, ja minäkin tulen sinne, vastasi Ronny. — Mutta juttu ei joudu minun käsiteltäväkseni, persoonallisista syistä se ei käy päinsä. Se käsitellään kuitenkin täällä Chandraporessa — me luulimme jo jonkin aikaa, että sen käsitteleminen siirrettäisiin jonkin muun paikkakunnan oikeuteen.

— Neiti Quested ymmärtää kyllä, mitä tähän kaikkeen sisältyy, sanoi McBryde vakavasti. — Das on saanut haltuunsa jutun käsittelyn. Das oli Ronnyn apulainen, tuon saman rouva Bhattacharyan veli, joka oli petkuttanut heitä vaunuillaan kuukausi takaperin. Hän oli hienotunteinen ja ymmärtäväinen ja voi, saatuaan tietoonsa kaikki todistukset, tehdä vain yhden johtopäätöksen; mutta kaikissa tapauksissa se seikka, että hän sai vaatia englantilaisen tytön kuulusteltavakseen, pani koko siirtokunnan kiehumaan vihasta, ja muutamat naiset lähettivät sähkösanoman asiasta, varamaaherra Mellanbyn rouvalle.

— Minun on tietysti pakko alistua jonkun kuulusteltavaksi.

— Se onkin oikea tapa suhtautua asiaan, McBryde virkkoi. Olette kelpo tyttö, neiti Quested. Hän lausui sitten melko ankaroita sanoja nykyisestä oikeudenkäyntijärjestyksestä nimittäen sitä »kansanvallan hedelmäksi». Ennen vanhaan ei englantilaisen naisen olisi milloinkaan ollut pakko esiintyä persoonallisesti oikeudessa, eikä yksikään indialainen olisi milloinkaan uskaltanut ruveta penkomaan hänen yksityisasioitaan. Nainen olisi vain lausunut todistuksensa ja tuomio olisi julistettu sen perusteella. Ronny pyysi anteeksi maassa vallitsevia oloja, mutta siitä oli seurauksena, että Adela sai äkkiä pienen itkukohtauksen tavalliseen tapaansa. Onneton Ronny käveli edestakaisin huoneessa hänen itkiessään, polkien tuon joka asunnossa välttämättömän kashmirmaton kukkia tahi naputellen sormillaan messinkisiin benaresruukkuihin. — Näin käyttäydyn vielä joka päivä, vähenevässä määrässä kuitenkin, ja pian olen aivan entiselläni, sanoi Adela niistäen nenänsä ja tuntien olevansa kurja. — Kaipaan niin jotakin tekemistä. Nämä naurettavat itkunpuuskat johtuvat pelkästä toimettomuudesta.

‒ Ne eivät mielestämme ole ollenkaan naurettavia, vaan pikemminkin te olette suurenmoinen, sanoi poliisipäällikkö vakavasti. — Pahoittelemme vain, ettemme voi auttaa teitä tehokkaammin. Osoititte meille suuren kunnian jäämällä luoksemme näissä olosuhteissa. Hänkin tuli liikutetuksi. — Mutta nyt muistankin, että teille tuli kirje tänne ollessanne sairaana. Minun täytyy tehdä se kummallinen tunnustus, että minä avasin sen. Voitteko antaa sen minulle anteeksi? Olosuhteet olivat niin omituiset. Kirje oli Fieldingiltä.

‒ Miksi hän kirjoittaa minulle?

— On tapahtunut jotakin hyvin valitettavaa. Vastapuoli on saanut hänet puolelleen.

— Hän on mieletön, hän on mieletön, sanoi Ronny kevyesti.

— Te sanotte niin, mutta mies voi olla mieletön, olematta silti lurjus. Neiti Questedin pitäisi mielestäni saada tietää, kuinka Fielding on käyttäytynyt häntä kohtaan. Ellette te kerro sitä, kertoo sen joku toinen. — Ja poliisipäällikkö kertoi tapahtumien kulun jatkaen sitten: — Minun ei kai tarvinne enää lisätä, että hän on nyt puolustuksen paras mies. Hän on ainoa englantilainen koko tuossa tyrannilaumassa. Hän ottaa vastaan lähetystöjä basaareista, ja kaikki pureskelevat beteliä ja hierovat toistensa käsiin hyvänhajuisia öljyjä. On hyvin vaikeata ymmärtää, millaiselta sellaisen miehen sisin olemus näyttää. Hänen oppilaansa ovat tehneet lakon; pelkästä ihastuksesta, jota he tuntevat häntä kohtaan, he kieltäytyvät lukemasta läksyjään. Ellei Fieldingiä olisi ollut, ei Mohurramin kestäessä olisi tapahtunut mitään hälinää. Hän on tehnyt koko yhteiskunnalle suuren karhunpalveluksen. Kirje oli täällä pari kolme päivää odottamassa, että te tulisitte terveemmäksi, mutta sitten kävi tilanne niin vakavaksi, että minä päätin avata sen. Toivoin sen voivan olla meille ehkä hyödyksi.

— No, oliko se? kysyi Adela hiljaa.

— Ei ollenkaan. Hän on vain niin hävytön, että uskaltaa väittää teidän erehtyneen.

— Toivoisin erehtyneeni. Adela silmäili läpi kirjeen, joka oli hyvin huolellisesti sommiteltu. »Tohtori Aziz on viaton», hän luki. Sitten hänen äänensä alkoi jälleen vapista. — Mutta ajatteleppas, kuinka hän on käyttäytynyt sinua kohtaan, Ronny! Sinunhan on täytynyt kärsiä kovasti jo pelkästään minun vuokseni. Se oli inhoittavaa hänen puoleltaan. Rakkaani, kuinka voinkaan hyvittää kaiken? Kuinka ihminen voi maksaa, kun hänellä ei ole enää mitään annettavaa? Ovatko ystävyyssiteet enää minkään arvoiset, kun kaikki antavat vähemmän ja vähemmän? Minusta tuntuu siltä kuin meidän kaikkien pitäisi palata takaisin erämaahan sadoiksi vuosiksi yrittämään, eikö meistä lopultakin voisi kehittyä hyviä ihmisiä. Tahtoisin aloittaa aivan alusta. Kaikki se, mitä luulin oppineeni, on vain esteeksi eikä ole lainkaan mitään tietoa. Minua ei ole luotu ystävyyssuhteita varten. Mutta lähdetään nyt. Fieldingin kirje ei tietysti merkitse mitään, hän saa ajatella ja kirjoittaa, mitä hän haluaa, mutta hänen ei olisi pitänyt olla epäkohtelias sinulle, koska sinulla oli muutenkin niin paljon kestettävää. Vain se merkitsee jotakin. En kaipaa käsivartesi tukea, voin kävellä vallan mainiosti, ole senvuoksi kiltti äläkä koske minuun.

Rouva McBryde sanoi Adelalle hellät jäähyväiset. Hän oli sellainen nainen, jonka kanssa Adelalla ei ollut mitään yhteistä ja jonka tuttavallisuus ärsytti häntä. Ja nyt heidän olisi pakko seurustella keskenään vuosikausia, kunnes jommankumman mies saisi eläkkeen. Angloindia kostaa todellakin, ja ehkä se oli oikein hänelle, koska hän oli koettanut kulkea omaa tietään. Hän kiitti nöyrästi, mutta tuntien vastenmielisyyttä. — Ah, meidän täytyy auttaa toisiamme, meidän täytyy yhdessä ottaa vastaan niin hyvät kuin pahatkin päivät, sanoi rouva McBryde. — Neiti Derek oli myöskin läsnä laskien yhä vieläkin leikkiä hullunkurisesta maharajahistaan ja maharanistaan. Koska hänet oli haastettu todistajaksi juttuun, oli hän kieltäytynyt lähettämästä takaisin autoaan, mistä hänen isäntäväkensä oli varmasti raivoissaan. Kumpainenkin, sekä rouva McBryde että neiti Derek, suuteli häntä ja puhutteli häntä ristimänimeltä. Ronny vei hänet vaunuillaan kotiinsa. Oli vielä varhainen aamu, sillä sitä mukaa kuin kuuma vuodenaika jatkui, kasvoi päivä kuin hirviö molemmista päistään, jättäen yhä vähemmän liikkumistilaa kuolevaisille.