Part 16

Hän oli pahoillaan, että hänen oli ollut pakko ilmaista kantansa. Hän olisi halunnut selviytyä Indiasta saamatta nimilippua selkäänsä. Tämän jälkeen alettaisiin häntä nimittää »englantilaisviholliseksi» ja »epäiltäväksi» — kuluneita sananparsia, jotka ärsyttivät häntä ja vähensivät sitä hyötyä, jota hän olisi voinut tehdä. Hän aavisti, että tästä tulisi sekä traagillinen että vaarallinenkin selkkaus; hän oli jo näkevinään useita pieniä työläitä solmuja, ja joka kerta, kun hänen katseensa sattui kohdistumaan niihin, näyttivät ne muuttuneen suuremmiksi. Vapauteen syntyneenä hän ei pelännyt kaaosta, mutta ei voinut sivuuttaa tosiseikkojakaan.

Päivän tämän osan lopetti kummallinen ja epämääräinen keskustelu professori Godbolen kanssa. Tuo ainainen juttu kyykäärmeestä oli jälleen esillä. Muutamia viikkoja sitten oli eräs opettaja, vastenmielinen parsilainen, löytänyt luokkahuoneesta kiemurtelevan kyykäärmeen. Se oli mahdollisesti voinut tulla sinne itse, mahdollisesti ei, ja opettajakunta vaivasi sillä yhä vieläkin päällikköään tuhlaten hänen aikaansa teorioillaan. Käärme oli niin vaarallinen eläin, ettei Fielding voinut ilman muuta sivuuttaa juttua, ja he tiesivät sen. Senvuoksi oli hänen pakko, vaikka hänellä olikin toisenlaisia huolia miettiessään, voisiko hän lähettää neiti Questedille armahdusanomuksen Azizin puolesta, kuunnella sekavaa selostusta, jossa ei ollut alkua eikä loppua ja joka oli kokonaan vailla perusteita. Lopuksi professori Godbole sanoi: — Saanko nyt sanoa hyvästi? mikä aina tarkoitti sitä, ettei hän ollut vielä puhunut suutansa puhtaaksi. — Kun nyt sanon hyvästi, saan samalla lausua suuren iloni sen johdosta, että sittenkin pääsitte Marabariin. Täsmällisyyden puutteestani ei siis aiheutunut teille kovin suurta harmia, sillä pääsitte sinne kuulemma hyvin miellyttävällä tavalla neiti Derekin autossa. Toivon huviretken onnistuneen hyvin.

— Puheestanne päättäen ette ole vielä kuullut uutista.

— Kyllä olen kuullut.

— Tokkohan. Azizille on tapahtunut jotakin hirveätä.

— Aivan niin. Koulussa ei juuri muusta puhutakaan.

— Mutta huviretkeä, jonka kestäessä jotakin sellaista tapahtuu, tuskin voi sanoa onnistuneeksi, sanoi Fielding kohottaen hämmästyneenä katseensa.

— En tiedä sitä, koska en ollut siellä.

Fielding tuijotti häneen jälleen — hyvin tarpeeton teko, koska mikään silmä ei olisi voinut huomata, mitä bramaanin sielussa liikkui, ja kuitenkin hänellä oli sielu ja sydänkin, ja kaikki hänen ystävänsä luottivat häneen, tietämättä miksi.

— Olen hirveästi pahoillani, Fielding sanoi.

— Huomasin sen heti tullessani huoneeseenne. En halua viivyttää teitä, mutta pyytäisin apuanne erään yksityisen pulman selvittämiseen. Kuten ehkä tiedätte, aion piakkoin lopettaa työni täällä.

— Olen ikäväkseni kuullut sen.

— Aion palata syntymäseudulleni Keski-Indiaan ja jatkaa opetustyötäni siellä. Tahtoisin perustaa sinne terveiden englantilaisten periaatteiden mukaisen lukion, juuri tämän maakuntaopiston kaltaisen.

— Entä sitten? Fielding kysyi huokaisten ja koettaen näyttää kiinnostuneelta.

— Nykyään on olemassa vain yksi kotimainen koulu Maussa. Velvollisuuteni on koettaa saada aikaan parannusta kouluoloihin. Aion neuvoa hänen korkeuttaan antamaan luvan ainakin yhden lukion perustamiseen pääkaupunkiin ja mahdollisesti yhden jokaiseen maakuntaan.

Fielding nojasi päätään käsiinsä. Indialaiset olivat todellakin joskus aivan sietämättömiä.

— Pyytäisin teitä nyt auttamaan minua koulun nimen keksimisessä.

— Nimen keksimisessä? Fielding huudahti tuntien itsensä äkkiä ruumiillisesti sairaaksi, kuten päivällä odotussalissa.

— Niin juuri. Tahtoisin antaa sille sopivan nimen, joka tekisi sen yleisesti tunnetuksi.

— Minulla ei tosiaankaan ole minkäänlaisia koulujen nimiä päässäni enkä voi nyt ajatella muuta kuin Aziz raukkaa. Ettekö nyt ymmärrä, että hän istuu parhaillaan vankilassa?

— Kyllä, mutta en haluakaan vastausta kysymykseeni heti. Pyydän vain, että ajattaisitte asiaa sopivassa tilaisuudessa ja ehdottaisitte sitten pari kolme vaihtoehtoista nimeä. Olin ajatellut nimittää koulun »Herra Fieldingin lukioksi» tahi ellei se sovi, »Keisari Yrjö Viidennen lukioksi».

— Godbole!

Vanha mies risti kätensä näyttäen viekkaalta ja mielistelevältä.

— Onko Aziz syyllinen vai syytön?

— Sen ratkaisee oikeus. Tuomio tulee varmasti olemaan todistusten mukainen.

— Niin, mutta mikä on persoonallinen mielipiteenne? Tässä on mies, joka on ystävämme ja jota pidämme suuressa arvossakin, koska hän elää rauhallista elämää ja tekee työnsä hyvin. No, mitä johtopäätöksiä siitä voi tehdä? Voiko hän vai ei tehdä sellaista tekoa, josta häntä syytetään?

— Ah, sehän on vallan toinen kysymys kuin ensimmäinen, ja siihen on vaikeampi vastata, tarkoitan uskontomme kannalta. Tohtori Aziz on erinomainen nuori mies ja minä kunnioitan häntä suuresti, mutta kuvittelen teidän kysyneen minulta, voiko ihminen tehdä hyviä töitä tai pahoja töitä, mikä seikka on hyvin vaikea ratkaista. Hän puhui välinpitämättömästi ja katkonaisesti.

— Kysyn: tekikö hän sen vai ei? Onko se tarpeeksi selvää? Tiedän, ettei hän tehnyt sitä, ja se on minun lähtökohtani. Aion hankkia täydellisen selvyyden muutamien päivien kuluessa. Viimeinen mielipiteeni on, että syyllinen on opas, joka seurasi neitiä luolaan. Mistään vihamielisyydestä neiti Questedin puolelta ei voi olla puhetta, vaikka Hamidullah uskookin niin. Hänelle on varmasti tapahtunut jotakin hirveää. Mutta te puhutte ikäänkuin hyvä ja paha olisivat yksi ja sama asia.

— Ei, suokaa minulle anteeksi, mutta ei vallan niinkään uskontomme mukaan. Mitään ei voi tapahtua erillisesti. Koko maailma tekee hyväntyön, silloin kun sellainen tehdään, ja kun alhainen teko tehdään, tekee koko maailma senkin. Sallikaa minun ottaa tämä tapaus esimerkiksi selittääkseni teille tarkoitukseni.

Minulle on ilmoitettu, että Marabar-vuoristossa on tehty alhainen teko, jonka seurauksista eräs korkeasti kunnioitettu englantilainen nainen on vakavasti sairastunut. Vastaukseni kuuluu: — Teon suoritti tohtori Aziz. Hän vaikeni imaisten laihat poskensa kuopalle. — Sen suoritti opas. Hän vaikeni jälleen. — Sen suorittaja olitte te. Hänen ilmeensä muuttui samalla kertaa sekä rohkeaksi että araksi. — Sen tein minä. Hän katseli hämillään hihaansa. — Sen tekivät minun oppilaani. Sen on yhtä hyvin voinut tehdä tuo nuori nainen itsekin. Kun jotakin alhaista tapahtuu, on sen takana koko maailmankaikkeus. Asia on sama, kun jotakin hyvää tapahtuu.

— Ja samoin on varmaan silloinkin, kun jollekulle aiheutetaan kärsimyksiä ja niin edespäin, eikä kaikki ole mitään eikä mikään ole mitään, mumisi Fielding ärtyisästi, koska hän tarvitsi lujaa maata jalkojensa alle.

— Suokaa anteeksi, mutta nyt muutatte jälleen keskustelumme lähtökohtaa. Mehän väittelimme hyvästä ja pahasta. Kärsiminen on jotakin, joka koskee vain yksilöä. Jos nuori nainen saa auringonpiston, ei se merkitse mitään maailmankaikkeudelle. Ei niin mitään. Se on erillinen ilmiö ja koskee vain häntä itseään. Jos hän vain uskoisi, ettei hänen päätään pakota, ei hän olisi sairas ja koko juttu loppuisi siihen. Mutta pahan ja hyvän laita on vallan toisin. Ne eivät ole sitä, mitä te luulette niiden olevan, vaan ne ovat sitä, mitä ne ovat, ja jokainen meistä on ollut osaltaan vaikuttamassa kumpaankin.

— Te saarnaatte siis, että paha ja hyvä ovat yksi ja sama asia.

— En, pyydän jälleen anteeksi. Hyvä ja paha ovat eri käsitteitä, kuten niiden nimetkin. Mutta minun vähäpätöisen käsitykseni mukaan ne ovat Jumalan ominaisuuksia. Hän on läsnä toisessa, mutta poissa toisesta, ja läsnäolon ja poissaolon erotus on suuri, suurempi kuin heikot aivoni voivat käsittää. Mutta poissaoloon sisältyy läsnäolokin, poissaolo on eiolemista ja senvuoksi meitä kehoitetaankin toistamaan: — Tule, tule, tule. — Ja samassa hengenvedossa kuin haihduttaakseen sen kauneuden jokaisen jäljen, jota hänen sanoissaan mahdollisesti oli ollut, hän lisäsi: — Mutta oliko teillä lainkaan aikaa katsella Marabarin kiinnostavia muinaisjäännöksiä?

Fielding istui vaiti, koettaen ajatella ja lepuuttaa aivojaan.

— Ettekö edes nähnyt tavallisella leiripaikalla sijaitsevaa kaivoakaan?

— Kyllä, kyllä, vastasi toinen hajamielisesti ajatellen kymmeniä eri asioita.

— Sepä hyvä, sillä se on Tikarin kaivo. Ja hän kertoi legendan, joka olisi ollut hyväksyttävä, jos hän olisi kertonut sen teekutsuissa pari viikkoa sitten. Siinä kerrottiin eräästä hindulaisesta rajahista, joka oli murhannut oman sisarenpoikansa, ja tikarista, jolla teko oli suoritettu ja joka oli tarttunut hänen käteensä, kunnes hän monien vuosien kuluttua oli saapunut Marabar-vuoristoon. Siellä hän oli tullut janoiseksi ja tahtonut juoda, mutta oli huomannut samassa janoisen lehmän ja käskenyt miestensä juottaa sen ensin. Kun se oli tehty, oli tikari pudonnut hänen kädestään, ja tämän tapahtuman muistoksi hän oli sitten rakennuttanut kaivon. Professori Godbolen kertomuksissa esiintyi usein lehmä. Fielding kuunteli tätä kertomusta synkkänä ja äänettömänä.

Illalla hän sai lupakirjan ja kävi puhuttelemassa Azizia, joka oli aivan sekapäinen onnettomuutensa johdosta. ‒ Te hylkäsitte minut, oli hänen ainoa yhtenäinen lauseensa Fielding lähti tiehensä kirjoittamaan kirjettä neiti Questedille. Mutta vaikka neiti saisikin sen, se ei vaikuttaisi mitään asiaan, ja luultavasti McBrydet eivät antaisikaan hänelle koko kirjettä. Neiti Quested oli kova pähkinä purtavaksi. Hän oli niin järkevä ja viisas tyttö ja niin kokonaan vailla ilkeyttä, että hän oli varmasti viimeinen ihminen Chandraporessa, joka olisi tahtonut laittomasti syyttää jotakin indialaista.

XX

Vaikka neiti Quested ei ollut erikoisemmin englantilaisten suosiossa, sai hänen onnettomuutensa nyt esille heidän luonteensa kaikkein parhaimmat puolet. Kaikki joutuivat pariksi tunniksi kiihtymyksen valtaan, jonka naiset tunsivat vielä voimakkaammin kuin miehet, mutta eivät niin pitkää aikaa. »Mitä voimme tehdä sisaremme puolesta?» oli rouva Callendarin ja rouva Lesleyn ainoa ajatus, kun he tukahduttavassa kuumuudessa ajoivat vierailulle. Rouva Turton oli ainoa vieraista, jonka sallittiin mennä sairaan huoneeseen. Hän poistui sieltä epäitsekkään surun aateloimana.

— Minusta tuntuu kuin hän olisi oma rakastettu tyttäreni, hän sanoi, ja kun hän sitten muisti nimittäneensä häntä »intoilijaksi» ja suuttuneensa siitä, että Adela oli mennyt kihloihin nuoren Heaslopin kanssa, hän alkoi itkeä. Kukaan ei ollut milloinkaan nähnyt piiripäällikön rouvan itkevän. Valmis vuodattamaan kyyneliä — niin kylläkin, mutta aina säästäen ne johonkin erikoiseen tilaisuuteen; ja nyt oli sellainen ilmestynyt. Ah, miksi eivät he kaikki olleet ystävällisempiä vieraalle, kärsivällisempiä häntä kohtaan, miksi he eivät olleet vieraanvaraisuuden ohella lahjoittaneet hänelle myötätuntoaankin? Sydämen hellimmät kielet, joita niin harvoin näpätään, värähtelivät nyt hetkisen omantunnonvaivojen kosketuksesta. Jos kaikki toivo oli mennyttä, mikä voitiin ymmärtää majuri Callendarin lausunnosta, oli se mennyttä, eikä sille voitu mitään, mutta heitä painosti määrittelemätön vastuunalaisuuden tunne tuon hänelle tapahtuneen hirmuisuuden vuoksi. Vaikka hän ei ollutkaan kuulunut heikäläisiin, olisi heidän pitänyt ottaa hänet hoiviinsa. Nyt, kun heidän kutsunsa ei enää voinut saavuttaa häntä, eivät he voisi milloinkaan tehdä sitä. — Miksi ei ihminen ajattele enemmän lähimmäistään? huokasi huvinhaluinen neiti Derek. Tällaiset omantunnonvaivat kestivät puhtaimmassa muodossaan enintään muutamia tunteja. Ennen auringonlaskua olivat toiset arvelut tahranneet ne, ja syyllisyyden tunne, joka niin kummallisesti liittyy meidän ja kärsimyksen ensi kohtaukseen, alkoi haihtua.

Ajettiin kerhoon harkitun tyyninä — herrasväkeä tasaista hölkkää vihreiden pensasaitojen välitse — sillä alkuasukkaille ei saanut näyttää, että oltiin järkkyyntyneitä. Nautittiin juomia kuten tavallisesti, mutta kaikki maistui nyt toisenlaiselta, ja katseltiin kaktuksien muodostamia paalutuksia, joiden huiput siirtyivät taivaan purppuraista rantaa vastaan; tunnettiin, että oltiin tuhansien penikulmien päässä sellaisesta maisemasta, josta olisi voitu nauttia. Kerhossa oli tavallista enemmän väkeä, ja monet vanhemmat olivat tuoneet mukanaan lapsensa aikuisten huoneeseen. Eräs nuori äiti — tyhmä, mutta tavattoman kaunis nainen — istui matalalla sohvalla tupakkahuoneessa lapsi sylissään. Hänen miehensä oli matkoilla eikä hän uskaltanut palata huvilaansa pelosta, että »neekerit» voisivat ehkä hyökätä sinne. Koska hän oli naimisissa vähäpätöisen rautatievirkamiehen kanssa, nolattiin hänet tavallisesti, mutta tänä iltana tämä uhkeavartaloinen vaaleatukkainen nainen oli ehkä vaikuttavammin kuin Adela raukka kaiken sen vertauskuva, minkä puolesta kannatti taistella ja kuolla. »Älkää olko levoton, rouva Blakiston, nuo ovat vain Mohurramrumpuja», saattoivat herrat sanoa hänelle. — Siinä tapauksessa ne ovat aloittaneet! rouva vaikeroi painaen lapsensa rintaansa vasten ja toivoen, ettei se valuttaisi kuolaa leualleen tällaisena hetkenä. — Eikö mitä, eivätkä ne missään tapauksessa tule tänne kerhoon. Eivätkä ne tule Burra Sahibin huvilaankaan, hyvä ystävä, vastasi rouva Turton, joka suojelevana kuin Pallas Atene seisoi hänen vieressään luvaten itselleen, ettei hän enää tulevaisuudessa käyttäytyisi niin ylpeästi.

Piiripäällikkö taputti käsiään vaatien hiljaisuutta. Hän oli nyt paljon tyynempi kuin vastaanottaessaan Fieldingin. Hän oli oikeastaan aina tyynempi puhuessaan kokonaiselle seurueelle kuin sen yksityiselle jäsenelle.

— Ensiksikin tahdon sanoa muutamia sanoja naisille, hän aloitti. — Ei ole vähintäkään aihetta levottomuuteen. Olkaa ennen kaikkea tyyniä. Pysykää huoneissanne niin paljon kuin mahdollista, älkää menkö kaupungille älkääkä keskustelko palvelijoiden kuullen. Siinä kaikki.

— Harry, onko kaupungista kuulunut mitään uutta? kysyi hänen vaimonsa, joka seisoi vähän matkan päässä hänestä ja oli myös ottanut käytäntöön pitää-yllä-järjestystä-äänensä. Toiset vaikenivat tämän ylentävän keskustelun aikana.

— Siellä on kaikki täysin rauhallista.

— Minäkin otaksuin niin. Nuo rummut ovat tietysti vain Mohurramia.

— Sen valmistelua vain. Kulkue lähtee liikkeelle vasta ensi viikolla.

— Aivan niin. Vasta maanantaina.

— Herra McBryde on pukeutunut fakiiriksi ja mennyt sinne, sanoi rouva Callendar.

— Tuo on juuri sellaista, mitä ei saa sanoa, huomautti piiripäällikkö viitaten häneen. — Pyydän teitä olemaan varovaisempi, rouva Callendar, tällaisina aikoina.

— Minäkö? Kyllä... minä... Hän ei loukkautunut, tuntien olevansa turvallinen nähdessään piiripäällikön vakavuuden.

— Onko vielä muita kysymyksiä? Välttämättömiä kysymyksiä.

— Onko... missä _hän_ on? sopersi rouva Lesley.

— Vankilassa. Takuuta ei hyväksytty.

Fielding puhui senjälkeen. Hän tahtoi tietää, oliko neiti Questedin tilasta laadittu minkäänlaista virallista ilmoitusta, vai olivatko kaikki nämä vakavat huhut pelkkiä juoruja. Hänen kysymyksensä vaikutti vastenmielisesti, osittain senvuoksi, että hän oli maininnut neidin nimen. Hänestä ja Azizista puheltiin tavallisesti vain kautta rantain.

— Toivon Callendarin piakkoin voivan antaa meille tietoja.

— En voi ymmärtää, miten tämä kysymys voidaan lukea välttämättömiin kysymyksiin, sanoi rouva Turton.

— Pyytäisin kaikkia naisia nyt hyväntahtoisesti poistumaan tupakkahuoneesta? huusi Turton taputtaen jälleen käsiään. — Ja muistakaa sanani. Teidän pitää auttaa meitä näiden pahojen aikojen läpi, ja te voitte tehdä sen siten, että käyttäydytte kuten normaaliaikoinakin. Muuta en pyydä. Voinko luottaa teihin?

— Ehdottomasti, Burra Sahib, sanoivat kuorossa jännittyneet, levottomat naiset. He poistuivat huolestuneina, mutta ylpeinä, vieden rouva Blakistonin keskellään kuin pyhän liekin. Piiripäällikön yksinkertaiset sanat olivat muistuttaneet heitä siitä, että hekin muodostivat valtakunnan etuvartion. Heidän Adelaa kohtaan osoittamansa myötätuntoisen rakkauden rinnalle tuli muuan toinen tunne, joka ajan oloon tukahduttaisi edellisen. Sen ensimmäiset merkit olivat vähäpätöiset ja arkipäiväiset. Rouva Turton teki äänekkäitä leikillisiä huomautuksia pelatessaan bridgeä ja rouva Lesley alkoi nyplätä kaulahuivia.

Naisten poistuttua tupakkahuoneesta piiripäällikkö istuutui pöydänkulmalle voidakseen johtaa puhetta muodollisuuksitta. Ristiriitaiset ajatukset taistelivat ylivallasta hänen sisimmässään. Hän tahtoi kostaa neiti Questedin puolesta ja rangaista Fieldingiä, mutta käyttäytyä silti täysin puolueettomasti. Hän tahtoi antaa raippoja jokaiselle näkemälleen alkuasukkaalle, mutta pidättyä tekemästä mitään sellaista, joka aiheuttaisi kapinan ja tekisi sotaväen väliintulon välttämättömäksi Häntä oikein peloitti kutsua avukseen joukkoja; sotilaat saavat aikaan järjestyksen yhdessä asiassa, mutta sotkevat tusinan muita sekä nöyryyttävät mielellään siviiliviranomaisia. Muuan upseerikin oli läsnä kokouksessa sinä iltana eräs luutnantti, joka oli eksynyt sinne jostakin gurkharykmentistä. Hän oli hieman juovuksissa ja piti itseään kohtalon lähettämänä. Piiripäällikkö huokaisi. Tässä ei näyttänyt olevan mitään muuta tehtävissä kuin turvautua neuvotteluihin ja myönnytyksiin entiseen tapaan. Hän toivoi takaisin noita hyviä vanhoja aikoja, jolloin englantilainen voi ottaa kunniansa omiin käsiinsä tarvitsematta pelätä jälkiseurauksia. Nuori Heaslop raukka oli astunut askeleen siihen suuntaan kieltäytymällä hyväksymästä takuuta, mutta piiripäällikön mielestä nuori Heaslop raukka ei ollut menetellyt siinä oikein viisaasti. Siitä ei olisi seurauksena ainoastaan se, että Nawab Bahadur ja muut suuttuivat, vaan sekin, että Indian hallitus puuttuisi asiaan ja loppujen lopuksi Englannin parlamenttikin. Hänen täytyi koko ajan pitää mielessään, ettei Aziz ollut vielä syyllinen lain kannalta, ja tämä ponnistus väsytti häntä.

Toiset, joiden edesvastuu ei ollut niin suuri, saattoivat käyttäytyä luonnollisesti. He olivat alkaneet keskustella »naisista ja lapsista» — ilmaisumuoto, joka muutamia kertoja toistettuna voi viekoitella miehisen sukupuolen menettämään malttinsa. Jokainen tunsi, että kaikki se, mitä hän rakasti enimmän maailmassa, oli vaarassa ja huusi kostoa, ja neiti Questedin kylmät, melkein tuntemattomat piirteet katosivat niiden kasvojen tieltä, jotka olivat kullekin suloisimmat ja lämpimimmät hänen yksityisessä elämässään. »Tässä ovat naiset ja lapset kysymyksessä», toistelivat he. Piiripäällikkö tiesi, että hänen pitäisi estää heitä kiihtymästä, mutta ei hennonnut tehdä sitä. »Meidän pitäisi pakottaa heidät antamaan panttivankeja», ja niin edespäin. Useimmat näistä naisista ja lapsista matkustaisivat parin päivän kuluttua vuoristoon, mutta nyt ehdotettiin, että heidät lähetettäisiin sinne heti ylimääräisellä junalla.

— Hyvä ehdotus, huudahti luutnantti. — Meidän täytyy saada tänne sotaväkeä ennemmin tahi myöhemmin. (Ylimääräiset junat ja joukko-osastot kuuluivat hänen mielestään yhteen.) Tätä ei olisi milloinkaan tapahtunut, jos Barbas-vuoret olisivat olleet sotilasvalvonnan alaisia. Ei olisi tarvittu muuta kuin asettaa muutamia sotamiehiä luolan suulle.

— Rouva Blakiston toivoo, että meillä olisi edes muutamia englantilaisia sotilaita täällä, huomautti joku.

— Englantilaisista ei ole mihinkään! luutnantti huudahti horjahtaen hieman uskollisuudestaan. — Tämä maa tarvitsee alkuasukasjoukkoja. Tuokaa tänne parhaita alkuasukastyyppejä, gurkhia, raiputeja, sikhejä, marathalaisia, bhilejä, afrideja, pathaaneja ja vaikkapa basaarien roskaväkeäkin, kunhan heille vain toimitetaan oikeat johtajat. Minä voisin saada heidät vaikka mihin.

Piiripäällikkö nyökäytti hänelle ystävällisesti sanoen omilleen: — Älkää ottako aseita mukaanne lähtiessänne kaupungille. Haluan, että kaikki menee tavallista menoaan, kunnes ilmaantuu aihetta vakavampiin toimenpiteisiin. Lähettäkää naiset vuoristoon, mutta tehkää se tyynesti, älkääkä taivaan nimessä puhuko mitään ylimääräisistä junista, ajattelittepa tahi tunsittepa mitä tahansa. Minullakin voi olla tunteita. Muuan indialainen on tehnyt — häntä syytetään eräästä rikoksesta. Hän näpsäytti lujasti sormellaan otsaansa ja kaikki ymmärsivät hänen tuntevan yhtä syvästi kuin hekin, rakastivat häntä ja päättivät olla lisäämättä hänen vaikeuksiaan. — Toimikaa toistaiseksi, kunnes lisää tosiseikkoja tulee ilmi, ikäänkuin jokainen indialainen olisi enkeli.

He mumisivat: — Hyvä, Burra Sahib... Enkeleitäkö? Aivan niin!

— Niinhän minäkin sanoin, luutnantti puuttui puheeseen. Alkuasukkaissa ei ole mitään vikaa, jos heitä tarkastellaan kutakin erikseen. Lesley! Lesley, muistatko sitä indialaista, jonka kanssa pelasin poloa Maidanilla viime kuussa? Hänessä ei ollut mitään vikaa. Jokainen poloa pelaava indialainen on kunnon mies. Vain sivistyneitä luokkia on pidettävä lujalla.

Tupakkahuoneen ovi aukaistiin ja sisään tunkeutui naisäänien sorina. Rouva Turton huusi: — Hän voi jo paremmin! ja seurakunnan molemmat osastot huokaisivat ilosta ja huojennuksesta. Ylilääkäri, joka oli tuonut tämän hyvän uutisen, tuli sisään. Hänen vastenmieliset, taikinamaiset kasvonsa näyttivät ärtyisiltä. Hän tarkasteli seuruetta, huomasi Fieldingin, joka istui kumarassa sohvalla hänen lähellään, ja sanoi: — Hm!

Kaikki tahtoivat tietää yksityiskohtia.

— Kenenkään tilaa ei voida pitää vaarattomana tässä maassa, niin kauan kuin hänessä on kuumetta, kuului hänen vastauksensa. Kuulosti aivan siltä, kuin hän olisi ollut vihoissaan potilaansa parantumisesta, eikä kukaan, joka tunsi vanhan majurin ja hänen tapansa, kummastellut sitä.

— Istuudu, Callendar, ja kerro kaikki.

— Se vie hieman aikaa.

— Kuinka vanha rouva voi?

— Kuumetta.

— Rouvani kertoi kuumeen laskeneen.

— Mahdollista. En takaa mitään. Minua ei pidä kiusata niin monilla kysymyksillä, Lesley.

— Suo anteeksi.

— Heaslop saapuu tänne tuossa paikassa.

Kun he kuulivat Heaslopin nimen, kirkasti hieno, kaunis ilme jälleen heidän kasvojaan. Neiti Quested oli vain uhri, mutta nuori Heaslop oli marttyyri, hän oli saanut kärsiä kaiken pahan, jonka oli suunnannut heitä kaikkia kohtaan se maa, jota he olivat koettaneet hyödyttää. Ja heitä harmitti, etteivät he voineet tehdä hänelle minkäänlaista vastapalvelusta; heistä tuntui niin nololta istua kaikessa levossa ja rauhassa odottamassa oikeuden tuomiota.

— Toivon Jumalan nimessä, etten olisi antanut verrattomalle apulaiselleni lomaa! Minun olisi mieluummin pitänyt repiä kieli suustani. Tunnen olevani vastuussa tapahtumasta, ja se kiusaa minua. Kielsin ensin, mutta mukauduin sitten. Niin tein, pojat, niin tein.

Fielding otti piipun suustaan näyttäen miettiväiseltä, Callendar, joka luuli hänen pelkäävän, jatkoi: — Olin tullut siihen käsitykseen, että joku englantilainen lähtisi mukaan retkelle, ja senvuoksi myönnyin.

— Teitä ei moiti kukaan, hyvä Callendar, sanoi piiripäällikkö katsoen alas. — Me olemme kaikki syyllisiä sikäli, ettemme ymmärtäneet retken vaarallisuutta emmekä estäneet sitä. Tiesin itsekin siitä; me lainasimme automme aamulla naisille, että he pääsisivät asemalle. Sillä tavalla olemme kaikki syyllisiä, mutta teitä kohtaan erikseen ei ole ilmaantunut syytöksen varjoakaan.

— En ajattele niin. Toivoisin, että voisin. Vastuunalaisuus on jotakin kamalaa enkä minä pidä sellaista ihmistä minkään arvoisena, joka koettaa päästä siitä. Hänen silmänsä olivat kohdistuneet Fieldingiin. Kaikki ne, jotka tiesivät Fieldingin luvanneen lähteä mukaan, mutta myöhästyneen junasta, säälivät häntä; muutahan ei voi odottaakaan, kun antautuu alkuasukasten seuraan; se loppuu aina jollakin tavoin häpeällisesti. Piiripäällikkö, joka tiesi enemmän, vaikeni, sillä virkamiehenä hän toivoi vieläkin, että Fielding astuisi riviin. Keskustelu siirtyi jälleen naisiin ja lapsiin, ja sen varjolla majuri Callendar otti luutnantin haltuunsa asettaen hänet syötiksi opettajalle. Teeskennellen olevansa enemmän juovuksissa kuin olikaan luutnantti alkoi ladella loukkaavia vihjauksia.

— Oletteko kuulleet mitään neiti Questedin palvelijasta? aloitti majuri jälleen.

— En. Mitä hänestä puhutaan?