Part 19

Hänen poikansa ei voinut saattaa häntä Bombayhin, sillä paikallinen tilanne antoi vielä aihetta levottomuuteen, ja kaikkien virkamiesten piti pysyä paikoillaan. Antonykaan ei voinut tulla, sillä silloin hän tuskin olisi ehtinyt ajoissa takaisin todistamaan oikeudessa. Niin piti hänen siis matkustaa ilman kenenkään sellaisen henkilön seuraa, joka olisi muistuttanut häntä menneisyydestä. Tämä oli huojennus. Kuumuus oli hellittänyt hieman ennen uutta hyökkäystään eikä päivä tuntunut varsin painostavalta. Kun hän matkusti Chandraporesta, kumotti kuu, joka nyt oli jälleen täysi, Gangeksen pintaan, muuttaen kapenevat kanavat hopealangoiksi. Sitten se kääntyi loistamaan hänen vaununikkunansa läpi. Nopea ja mukava postijuna kiidätti häntä yön pimeydessä, koko seuraavan päivän se tärisytti häntä Keski-Indian maisemien halki, jotka olivat ruskeiksi palaneet ja kellastuneet, mutta jotka eivät sentään näyttäneet niin toivottoman surullisilta kuin tasangot. Hän tarkasteli ihmisen häviämätöntä elämää ja hänen vaihtelevia kasvonpiirteitään, niitä taloja, joita hän rakenteli itselleen ja Jumalalle, ja jotka eivät näyttäneet hänestä hänen oman surunsa aineksilta, vaan esineiltä, joita kannatti katsella niiden itsensä vuoksi. Radan varrella oli esimerkiksi eräs Asirgarh-niminen paikka, jonka hän sivuutti auringon laskiessa ja jonka hän löysi kartastakin — mahtava linnoitus, joka sijaitsi metsäisten kukkuloiden välissä. Kukaan ei ollut milloinkaan puhunut Asirgarhista hänelle, mutta siellä oli suuria ja ylväitä vallinsarvia, joiden oikealla puolella oli moskea. Hän unhotti sen. Mutta kymmenen minuutin kuluttua sukelsi Asirgarh jälleen esiin. Moskea oli nyt vallinsarvien vasemmalla puolella. Juna oli laskeutuessaan Vindyan kautta kiertänyt puoliympyrässä Asirgarhin. Voisiko tämä paikka olla hänelle mitään muuta kuin pelkkä nimi? Ei, koska hän ei tuntenut ketään sen asukkaista. Mutta se oli katsellut häntä pari kertaa ja näytti sanovan: »Minä en katoa?» Hän heräsi keskellä yötä jysähdykseen; juna kiisi alaspäin läntistä vuorenrinnettä. Kuutamossa kimaltelevat kallionhuiput hyökkäsivät häntä kohti kuin meren tyrskyt, sitten seurasi tasanko kuin lyhyt välitapaus, sitten todellinen meri ja sen jälkeen Bombayn yli ruskottava aamusarastus. »Minä en ole saanut katsella oikeita paikkoja», hän ajatteli nähdessään noiden kiskojen, joita pitkin hän oli kiitänyt kokonaisen mantereen poikki, mutta joita pitkin hän ei enää milloinkaan pääsisi takaisin, katoavan näkyvistä Viktoria Terminusaseman laiturien viereen. Hän ei saisi milloinkaan käydä Asirgarhissa eikä muissakaan oudoissa paikoissa, ei Delhissä eikä Agrassa, ei Rajputanakaupungeissa eikä Kashmirissa, eikä nähdä noita vielä salaperäisempiä ihmeellisiä paikkoja, joihin miehet puhellessaan joskus vihjaisivat: Gionarin kaksikielistä kalliota, Shri Belgolan patsasta, Mandun ja Hampin raunioita, Khajrahan temppeliä ja Shalimarin puutarhoja. Kun hän ajoi tuon suuren kaupungin läpi, jonka länsimaat ovat rakentaneet ja senjälkeen toivottomina hylänneet, hän halusi jäädä sinne, vaikka se ainoastaan olikin Bombay, ja tutkia erikseen jokaista noista sadoista indialaisista, jotka kulkivat sen katuja pitkin. Hevosten jalat kiidättivät häntä kuitenkin eteenpäin, heti sen jälkeen lähti laiva liikkeelle ja hän näki tuhansien kokospalmujen sukeltautuvan esiin ankkuripaikkain ympärillä ja kiipeävän kukkuloille viittoilemaan hänelle jäähyväisiä. »Sinä luulit siis Indiaa vain kaiuksi, ja pidit Marabar-luolia jonakin lopullisena», näyttivät ne nauraen sanovan hänelle. »Mitä yhteyttä meillä on niiden tahi Asirgarhin kanssa? Hyvästi?» Sen jälkeen höyrylaiva kiersi Colaban, manner väistyi syrjään ja Ghatsin luona sijaitseva kallio sulautui troopillisen meren kimaltelevaan pintaan. Rouva Mellanby tuli antamaan hänelle sen neuvon, ettei ollut hyvä oleilla ulkona kannella helteessä. — Olemme onnellisesti päässeet irti tuhkasta, sanoi rouva Mellanby, — minkävuoksi meidän pitää varoa, ettemme putoa tuleen.

XXIV

Rouva Mooren lähdön jälkeen lisäsivät äkilliset ilmanvaihdokset kuumuutta, kunnes eläminen muuttui kärsimiseksi ja rikoksia rangaistiin satayksitoista astetta näyttävillä lämpömittareilla. Sähköleyhyttimet surisivat ja sylkivät, vedet kuohuivat korkealle kuin verhot, jääpalaset kalisivat, ja näiden puolustuslaitosten ulkopuolella leijaili hitaasti tomupilviä vaaleanharmaan taivaan ja vaaleankeltaisen maan välissä. Euroopassa paetaan pakkasta, ja siitä ovat saaneet alkunsa nuo mainiot sadut, joita kerrotaan takkavalkean ääressä — Balder, Persephone — mutta täällä pyritään pakoon itse elämänlähdettä, tuota petollista aurinkoa, jota eivät mitkään runot ylistä, koska pettymys ei voi milloinkaan olla kaunis. Ihmiset ikävöivät runoutta, vaikka he eivät ehkä tunnusta sitä; he haluavat ilon suloiseksi ja surun arvokkaaksi ja äärettömyydelle muodon, mutta India ei tyydytä heidän vaatimuksiaan. Vuosittain toistuva sekamelska huhtikuussa, jolloin ärtyisyys ja halut leviävät kuin syöpä, on yksi esimerkki siitä, miten India suhtautuu ihmisten alati palaaviin toivomuksiin. Kalat tulevat toimeen paremmin. Kun lammikot kuivuvat, ne kaivautuvat mutaan odottamaan, kunnes sateet pehmittävät niitä ympäröivän kuoren. Mutta ihmiset koettavat olla aina samanlaisia, ja tulos on joskus hyvin huono. Sivistyksen riemuvaunut voivat äkkiä pysähtyä kivettyneinä, ja sellaisina hetkinä näyttää aivan siltä, kuin Englannin kohtalo muodostuisi samanlaiseksi kuin sen edeltäjien, jotka hekin tulivat maahan muuttaakseen sen toisenlaiseksi, mutta sulautuivat lopulta maan omaan kaavaan ja peittyivät sen tomuun.

Adela oli vuosia kestäneen älyllisyyskauden jälkeen ottanut jälleen käytäntöön kristillisen aamurukouksensa. Siinä ei näyttänyt olevan mitään pahaa, se oli suorin ja mukavin tie näkymättömän luo ja se huojensi hänen huoliaan. Aivan samalla tavalla kuin hindukonttoristit pyytävät Lakshmilta palkankoroitusta, hänkin pyysi Jehovalta suotuisaa tuomiota. Jumala, joka suojelee kuninkaita, valaisisi varmasti poliisien järkeä. Hänen Jumalansa antoi lohduttavia vastauksia, mutta kun hän kohotti kädet kasvoilleen, aiheutti se polttavan kuumuuden, ja hänestä tuntui kuin hän olisi niellyt ja sylkenyt taas pois saman inhoittavan ilmakuplan, joka oli ahdistanut hänen keuhkojaan koko yön. Rouva Turtonin äänikin häiritsi häntä. — Onko tuo nuori nainen jo valmis lähtemään? kuului kimakasti viereisestä huoneesta.

— Puolen minuutin kuluttua, mumisi hän. Turtonit olivat ottaneet hänet hoiviinsa rouva Mooren matkustettua. Heidän ystävällisyytensä oli tavatonta, mutta se johtui vain hänen asemastaan eikä hänestä itsestään. Hän oli tuo englantilainen tyttö, jolle oli käynyt niin hirveän huonosti, ettei hänelle voitu olla tarpeeksi hyviä. Ei kenelläkään muulla kuin Ronnyllä ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen sisimmässään tapahtui, ja hänelläkin vain hyvin hämärästi, sillä henkilökohtaiset siteet löyhtyvät aina julkisuuden vaikutuksesta. Suruissaan Adela sanoi hänelle: — Minä tuotan sinulle vain huolia. Olin silloin oikeassa sanoessani, että meidän pitäisi olla vain ystäviä. Mutta Ronny väitti vastaan, sillä kuta enemmän Adela kärsi, sitä suuremmassa arvossa Ronny piti häntä. Rakastiko Adela Ronnyä? Se kysymys oli jollakin tavalla sotkeutunut yhteen Marabarin kanssa, koska se oli askarruttanut Adelan ajatuksia, hänen mennessään tuohon turmiolliseen luolaan. Kykenikö hän rakastamaan ketään?

— Neiti Quested, Adela, kello on jo puoli kahdeksan. Meidän pitää nyt ajatella lähtöä oikeudenistuntoon, jos te vain jaksatte.

— Hän rukoilee, kuultiin piiripäällikön sanovan.

— Suokaa anteeksi, rakas lapsi, mitään kiirettä ei vielä ole... Oliko teidän chota hazrinne hyvää?

— En voi syödä mitään. Saisinko hieman konjakkia? Adela pyysi hyläten Jehovan.

Kun sitä tuotiin, värisytti häntä ja hän sanoi olevansa valmis lähtemään.

— Ottakaa kulaus; se ei ollutkaan mikään tyhmä päähänpisto.

— En usko, että siitä on apua, Burra Sahib.

— Kai lähetit konjakkia raatihuoneelle, Mary?

— Tottahan, ja samppanjaa myös.

— Kiitän illalla, mutta nyt olen kuin riepu, sanoi tyttö lausuen jokaisen tavun niin huolellisesti kuin hänen taakkansa olisi keventynyt, jos tämä tosiasia vain olisi tullut kunnolla julkilausutuksi. Hän pelkäsi hiljaisuutta, josta ehkä saattoi sukeltaa esille jotakin sellaista, jota hän ei itse voinut nähdä. Hän oli herra McBryden kanssa teeskennellysti ja naurettavasti kerrannut hirmuisen luolaseikkailunsa, kuinka mies ei ollut oikeastaan lainkaan koskenut häneen, vaan vetänyt häntä mukanaan, ja niin edespäin. Hänen tarkoituksensa tänä aamuna oli pelästyneenä näyttää toisille, kuinka heikko hän oli. Luultavasti Amritraon ristikuulustelu lannistaisi hänet kokonaan, ja hän tuottaisi häpeää ystävilleen. — Kaikuni on tullut takaisin, hän sanoi heille.

— Mahtaisikohan aspiriini auttaa?

— Se ei ole päänkipua, vaan kaikua.

Koska majuri Callendar ei voinut poistaa Adelan korvien suhinaa, selitti hän sen johtuvan kuvittelusta, jota ei saanut kiihoittaa. Turtonit vaihtoivatkin senvuoksi puheenaihetta. Heikko, viileä tuulenhenki lakaisi maata erottaen yön päivästä. Kymmenen minuutin kuluttua se olisi tiessään, ja heidän piti käyttää sitä hyväkseen ajaessaan kaupunkiin.

— Tulen varmasti lysähtämään kokoon, toisti Adela.

— Ettehän toki, sanoi piiripäällikkö hyvin hellästi.

— Eikö mitä, hän on niin reipas.

— Mutta, rouva Turton...

— Mitä, lapseni?

— Jos menehdynkin, ei se merkitse mitään. Muutamissa oikeusjutuissa se vaikuttaisi epäedullisesti, mutta ei tässä. Tilanne on mielestäni tällainen: minä voin oikeastaan käyttäytyä kuinka tahansa, voin itkeä ja voin olla naurettava, mutta olen kuitenkin aivan varma tuomiosta, ellei herra Das ole hirvittävän väärämielinen.

— Teidän täytyy voittaa, sanoi piiripäällikkö tyynesti, mainitsematta lainkaan, että tuomiosta vedettäisiin vielä korkeampaan oikeuteen. Nawab Bahadur oli rahoittanut puolustuksen ja panisi mieluummin viimeiset rahansa likoon kuin antaisi viattoman muhamettilaisen joutua tuhon omaksi, ja takana piili vielä muita vähemmän rehellisiä pyyteitä. Juttu joutuisi toisesta oikeusasteesta toiseen ja aiheuttaisi seurauksia, joita ei kukaan voinut aavistaakaan. Chandraporelaisten luonne alkoi muuttua piiripäällikön omien silmien edessä. Kun hänen autonsa kiersi pihalta tielle, kuului heikko kolahdus, joka oli täynnä naurettavaa vihaa — joku lapsi oli heittänyt autoa kivellä. Moskean läheisyydessä heitettiin jo muutamia suurempia kiviä. Maidanilla odotti heitä poliisi osasto moottoripyörineen saattaakseen heidät basaarien läpi. Piiripäällikkö tuli ärtyisäksi ja mumisi: — McBryde on vanha akka. Mutta rouva Turton sanoi: — Mohurramin jälkeen ei ole todellakaan vahingoksi pieni voimannäyte. On naurettavaa kuvitella, etteivät he muka vihaisi meitä, ja toivoa heidän lopettavan tämän teeskentelynsä. Piiripäällikkö vastasi kummallisella, surullisella äänellä: — En osaa selittää sitä, mutta en vihaa heitä. Eikä hän vihannutkaan heitä, sillä jos hän olisi vihannut, olisi hänen ollut pakko tunnustaa koko uransa epäonnistuneeksi. Hän rakasti ylpeästi näitä suojattejaan, joiden keskuudessa hän niin monta vuotta oli liikkunut; heidän täytyi olla hänen vaivojensa arvoiset »Kun oikein ajatellaan, muuttavat juuri naisemme kaiken täällä meille vaikeammaksi», oli hänen sisin ajatuksensa, kun hän huomasi muutamia rivoja piirroksia eräässä pitkässä valkoisessa seinässä. Hänen neiti Questediä kohtaan osoittamansa ritarillisuuden takana piili viha odottaen sopivaa tilaisuutta — ehkäpä kaikessa ritarillisuudessa on vihan siemeniä. Muutamia ylioppilaita oli kokoontunut raatihuoneen edustalle — hermostuneita poikia, jotka hän mainiosti olisi voinut kohdata, jos hän olisi ollut yksinään, mutta nyt hän käski ohjaajan ajaa rakennuksen ympäri takapihalle. Ylioppilaat kirkuivat ivallisesti, ja Rafi huusi, pujahtaen samassa piiloon toverinsa taakse, että englantilaiset olivat pelkureita.

He menivät Ronnyn yksityishuoneeseen, jonne oli kokoontunut joukko heikäläisiä. Ei kukaan ollut arka, mutta kaikki olivat hermostuneita, sillä tuontuosta saapui kummallisia viestejä. Puhdistustyöläiset olivat juuri tehneet lakon, ja senjohdosta oli puolet Chandraporen kloseteista jäänyt hoitoa vaille — ainoastaan puolet, ja muualta piirikunnasta kotoisin olevat puhdistustyöläiset, jotka eivät olleet yhtä varmoja Azizin viattomuudesta, saapuisivat illalla rikkomaan lakon. Mutta miksi pitikään niin hullunkurisen tapauksen sattua juuri nyt? Ja joukko muhamettilaisia naisia oli vannonut olevansa syömättä niin kauan, kunnes vanki vapautettaisiin. Heidän kuolemansa ei herättäisi suurtakaan huomiota, ehkäpä he jo olivatkin kuolleet, koskei heitä näkynyt missään, mutta joka tapauksessa asia oli ikävä. Tuntui kuin uusi henki olisi päässyt valloilleen, jonkinlainen uudestaan järjestäytyminen, jota ei kukaan tuossa valkoisten pienessä vakavassa ryhmässä osannut selittää. He epäilivät Fieldingin olevan kaiken tämän takana, sillä he olivat jo luopuneet siitä käsityksestä, että hän oli muka pelkuri ja raukka. He syyttivät kovasti Fieldingiä; hänen oli nähty ajavan raatihuoneelle Azizin asianajajien, Amritraon ja Mahomet Alin, kanssa; hän antoi vauhtia partiopoikaliikkeelle kapinallisissa tarkoituksissa; hänelle saapui ulkomaisilla postimerkeillä varustettuja kirjeitä, ja luultavasti hän oli japanilaisten palkkaama vakooja. Tämänaamuinen tuomio kukistaisi luopion, mutta hän oli jo ehtinyt tehdä maalleen ja valtakunnalle tavattoman paljon vahinkoa. Heidän moittiessaan häntä neiti Quested lepäsi tuolissaan suljetuin silmin, nojaten käsipuihin ja koettaen kerätä rohkeutta. Jonkin ajan kuluttua muut huomasivat hänet, ja heitä hävetti, kun olivat pitäneet niin kovaa melua.

— Emmekö voi tehdä mitään hyväksesi? kysyi neiti Derek.

— En usko sitä, Nancy, ja minusta näyttää siltä, etten itsekään voi tehdä mitään.

— Mutta sinuahan on ankarasti kielletty ajattelemasta niin; sinä olet suurenmoinen.

— Varmasti! säesti kunnioittava kuoro.

— Das on taattu, sanoi Ronny hiljaisella äänellä kääntäen keskustelun toisaanne.

— Ei ainoakaan heistä ole taattu, väitti majuri Callendar vastaan.

— Mutta Das on todellakin.

— Tarkoitatte, että häntä peloittaa enemmän syytetyn vapauttaminen kuin tuomitseminen, senvuoksi että hän menettää paikkansa, jos hän vapauttaa, sanoi Lesley viekkaasti nauraen.

Ronny ei ollut tarkoittanut sitä. Hän tahtoi vain pitää yllä alaisistaan saamiaan kuvitteluja viran hyvien perintätapojen mukaisesti, ja hänestä tuntui mieluisalta väittää, että hänen Dasillaan todellakin oli moraalista, yliopiston hengen mukaista rohkeutta. Hän väitti eräältä näkökannalta olevan eduksikin, että indialainen toimisi nyt oikeuden puheenjohtajana. Koska vain langettava tuomio voi tulla kysymykseen, on parempi, että joku indialainen julistaa sen, koska se ajan oloon tulisi aiheuttamaan vähemmän melua. Hänen ajatellessaan tätä katosi Adela kuin utukuva hänen tietoisuudestaan..

— Te ette varmaankaan hyväksy sitä anomusta, jonka minä lähetin rouva Mellanbylle? sanoi rouva Turton melko kiihkeästi. No mutta, herra Heaslop, teidän ei tarvitse lainkaan pyytää anteeksi; olen jo tottunut siihen, että olen aina väärässä.

— En tarkoittanut sitä.

— Anteeksipyyntönne on aivan tarpeeton.

— Nuo siat etsivät aina valittamisen syitä, sanoi Lesley lepyttääkseen rouvaa.

— Siat, luulisinpä niin! sanoi majuri. — Ja minä sanon teille vielä erään asian. Se, mitä on tapahtunut, on oikeastaan tavattoman hyvä asia muille, paitsi täällä oleville. Se panee heidät huutamaan ja hetki siihen onkin jo koittanut. Minä olen opettanut heille Herran käskyjä nykyjään sairaalassa. Teidän pitäisi nähdä, tuon niin sanotun johtavan lojalistimme pojanpoika. Hän nauroi raa'asti kuvaillessaan Nureddin raukan nykyistä ulkomuotoa. — Hänen kauneutensa on mennyttä kalua, viisi hammasta poissa yläleuasta ja kaksi alaleuasta ja toinen sierain halki. Panna Lal antoi hänelle eilen kuvastimen ja hän purskahti itkuun. Minua nauratti, nauratti oikein kovasti, sen saatte uskoa, ja samoin olisi naurattanut teitäkin. Hän oli ennen vanhaan oikea neekerikukko, muistaakseni, mutta nyt hän on mennyttä kalua. Piru vieköön, luullakseni hän oli tavattoman siveetön — hm —.Hän keskeytti saatuaan tyrkkäyksen selkäänsä, mutta lisäsi kuitenkin: — Toivoisin saavani leikata auki entisen apulaisenikin; mikään ei ole tarpeeksi pahaa heille.

— Vihdoinkin järkevä sana! huusi rouva Turton miehensä suureksi harmiksi.

— Aivan niinkuin sanoin; sellaisen tapahtuman jälkeen ei mikään ole tarpeeksi julmaa.

— Aivan niin, ja muistakaakin se, miehet. Te olette suuria raukkoja, raukkoja. Niiden pitäisi ryömiä täältä polvillaan luoliin, heti kun englantilainen nainen näyttäytyy, heille puhuminen olisi kiellettävä, kaikkien pitäisi saada sylkeä heitä kasvoihin ja heitä pitäisi kierittää tomussa. Me olemme olleet heille aivan liian ystävällisiä.

Rouva keskeytti hetkiseksi. Kuumuus oli käyttänyt hyväkseen hänen vihastustaan ja voittanut hänet. Hän haki apua sitruunajuomasta ja mumisi imiessään: — Raukkoja, raukkoja! — Ja kaikki märehdittiin sitten toistamiseen. Neiti Questedin herättämät riitakysymykset olivat niin paljon tärkeämmät häntä itseään, että ihmiset unhottivat hänet.

Äkkiä huudettiin juttu esille.

Heidän tuolinsa kannettiin ennen heitä oikeussaliin, sillä oli tärkeää, että he tekisivät arvokkaan vaikutuksen. Ja kun chuprassit olivat saaneet kaiken järjestykseen, marssivat englantilaiset ränstyneeseen huoneeseen niin alentuvaisen näköisinä, kuin sali olisi ollut markkinakoju. Istuutuessaan piiripäällikkö lausui pienen virallisen sukkeluuden, jolle hänen seuralaisensa hymyilivät, ja indialaiset, jotka eivät olleet kuulleet hänen sanojaan, tunsivat jotakin julmaa heitä kohtaan olevan tulossa, sillä muuten eivät sahibit olisi nauraneet.

Oikeussali oli tupaten täynnä väkeä ja tietysti hyvin kuuma. Adela kiinnitti ensiksi huomionsa läsnäolevista kaikkein vaatimattomimpaan, erääseen henkilöön, jolla ei ollut vähintäkään tekemistä jutussa, mieheen, joka hoiti leyhytintä. Hän oli melkein alasti ja tavattoman solakka ruumiiltaan, ja istui eräällä korokkeella takana keskikäytävän päässä. Heti kun Adela tuli huoneeseen, herätti mies hänen huomiotansa. Hän näytti Adelan mielestä pitävän silmällä heidän toimiaan. Hänessä oli kaikki se voima ja kauneus, joka joskus puhkeaa täyteen kukkaan rahvaan luokkaan kuuluvissa indialaisissa. Kun tätä kummallista rotua nöyryytetään ja halveksitaan, näyttää luonto muistavan sen ruumiillisen täydellisyyden, jonka se saa aikaan toisella taholla, ja luo Jumalan — ei monta, vaan jonkun sinne tänne näyttääkseen yhteiskunnalle, kuinka vähän se välittää sen luokista. Tämä mies olisi herättänyt huomiota missä tahansa; Chandraporen ohutsääristen yleistyyppisten lattearintaisten asukasten joukossa hän näytti jumalalliselta, ja kuitenkin hän oli kaupungin omaisuutta, oli elänyt sen tähteillä ja kuolisi jollekin sen roskakasalle. Vetäen köyden luokseen määrätyn tahdin mukaisesti ja sen jälkeen päästäen sen irti hän lähetti ilmavirtoja toisten yli, saamatta itse mitään. Hän näytti elävän ihmiskohtaloiden ulkopuolella, olevan itse miehinen kohtalonjumala, joka piti sieluja vallassaan.

Vastapäätä häntä ja samoin korokkeella istui pieni asessori, sivistynyt, itsetietoinen, tarkka ja huolellinen mies. Mutta leyhyttimen liikuttaja ei ollut mitään tästä kaikesta, hän oli tuskin tietoinen omasta olotilastaan ja tuskin ymmärsi, miksi oikeussali tänään oli tavallista täydempi. Oikeastaan hän ei tiennyt lainkaan, että sali oli tavallista täydempi, yhtä vähän kuin sitäkään, että hän hoiti ilmanvaihtolaitosta, vaikka hän tajusikin vetävänsä jostakin köydestä. Mutta hänen ylhäisessä, hajamielisessä olennossaan oli jotakin, mikä teki voimakkaan vaikutuksen tähän englantilaiseen keskiluokan tyttöön, jotakin, joka oli kuin tytön omien kärsimysten ahtaaseen itsekkyyteen kohdistuva äänetön moite. Millä oikeudella ja minkä korkeamman tarkoituksen vuoksi hän oli aiheuttanut sen, että kaikki nämä ihmiset olivat kokoontuneet ja täyttäneet tämän huoneen? Millä oikeudella juuri hänen kotitekoinen käsitejärjestelmänsä ja juuri se englantilaisten huvilakaupunkien jumala, joka antoi siunauksensa niille — miksi ja millä oikeudella ne voivat vaatia itselleen sellaista merkitystä maailmassa ja röyhkeästi anastaa yksinoikeuden sivistyksen nimeen? Rouva Moore — Adela katsahti ympärilleen, mutta rouva Moore oli jo kaukana merellä. Tämä oli kaikissa tapauksissa juuri sellainen kysymys, josta rouva Moore olisi voinut väitellä hänen, kanssaan tulomatkalla, ennenkuin vanha nainen oli alkanut muuttua tylyksi ja kummalliseksi.

Hänen ajatellessaan rouva Moorea kuului ääniä, jotka vähitellen yhä kovenivat. Tämän huomiota herättävän jutun käsittely oli aloitettu, ja poliisipäällikkö luki ääneen yleisen syyttäjän selostuksen asiasta ja hänen rangaistusvaatimuksensa.

Herra McBryde ei koettanutkaan herättää huomiota puhujana; kaunopuheisuuden hän luovutti vastapuolueelle, koska se saattoi olla sen tarpeessa. Hän asettui sille kannalle, että jokainen tiesi miehen rikolliseksi, ja että hänen velvollisuutensa oli vain todeta se julkisesti, ennenkuin hänet lähetettiin Andamaneille. Hän ei vedonnut moraalisiin eikä helliin tunteisiin, ja vain vähitellen teki hänen esiintymisensä tarkoituksellinen välinpitämättömyys vaikutuksensa. Mutta se raivostutti erästä kuulijakunnan osaa. Hän kuvaili vaivalloisesti, kuinka huviretki oli suunniteltu. Vanki oli tavannut neiti Questedin eräissä kaupungin koulun rehtorin toimeenpanemissa kutsuissa, joissa vanki nähtävästi oli laatinut suunnitelmansa valmiiksi. Vanki on mies, joka vietti irstasta elämää, mikä voitiin todistaa erinäisillä asiakirjoilla, jotka löydettiin hänen taskuistaan vangitsemistilaisuudessa. Hänen virkatoverinsa, tohtori Panna Lal, voi muuten lähemmin kuvailla hänen luonnettaan, ja majuri Callendar oli sitäpaitsi luvannut itse todistaa. Tämän jälkeen keskeytti McBryde esitelmänsä hetkiseksi. Hän tahtoi pysyttää oikeudenkulun niin asiallisena kuin suinkin, mutta hänen lempiaiheensa, itämainen patologia, tuli tässä niin houkuttelevan lähelle, ettei hän voinut vastustaa kiusausta sekoittaa sitä juttuun. Hän irroitti silmälasinsa — kuten hänen tapansa oli ennen suuren totuuden julistamista — katseli vakavasti niitä ja huomautti, että tummempi-ihoiset rodut tuntevat vetovoimaa vaaleampaan rotuun, mutta ei päinvastoin — ja tämä ei ole katkerien eikä vihamielisten päätelmien aihe, vaan yksinkertaisesti sellainen tosiasia, jonka jokainen tieteellinen tutkija voi vahvistaa.

— Siinäkin tapauksessa, että nainen on miestä paljon rumempi?

Oli mahdotonta sanoa, mistäpäin salia ääni oli kuulunut; ehkäpä se tulikin katosta. Se oli ensimmäinen keskeytys, ja puheenjohtaja katsoi velvollisuudekseen tarttua asiaan.

— Ajakaa mies ulos, hän sanoi. Poliisi tarttui erääseen mieheen, joka ei ollut puhunut mitään, ja vei hänet kovakouraisesti ulos salista. Herra McBryde pani silmälasit jälleen nenälleen ja jatkoi. Mutta huomautus oli järkyttänyt neiti Questediä. Hänen ruumiinsa kapinoi sitä vastaan, että sitä sanottiin rumaksi, ja häntä vapisutti.

— Tunnetko voivasi pahoin, Adela? kysyi neiti Derek, joka hellyyttä ja mielipahaa tuntien piti huolta hänestä.

— En tunne milloinkaan muuta, Nancy. Mutta läpäisen kyllä tämän, vaikka tämä onkin niin hirmuista, hirmuista.

Tämä oli johdantona ensimmäiseen kohtaussarjaan. Hänen ystävänsä alkoivat hääriä hänen ympärillään, ja majuri huusi: — Minun pitää saada parempi paikka potilaalleni. Miksi hänen ei sallita sijoittua korokkeelle? Hän ei saa täällä laisinkaan ilmaa.

Herra Das näytti kiusautuneelta ja sanoi: — Luovutan mielelläni tuolin neiti Questedille täällä korokkeella hänen terveyttään koskevien erikoisseikkojen johdosta. — Chuprassit eivät siirtäneet sinne ainoastaan yhtä tuolia, vaan monta, ja koko joukko seurasi Adelaa korokkeelle, niin että Fielding oli ainoa eurooppalainen, joka jäi saliin muiden joukkoon.

— Tämä tuntuu jo paremmalta, sanoi rouva Turton istuutuessaan.

— Hyvin toivottava muutos monestakin syystä, vastasi majuri.