Part 12

Hän alkoi jälleen hermostua, koska aikaa oli enää vain kymmenen minuuttia. Herra Fielding oli englantilainen, ja englantilaiset eivät milloinkaan myöhästy junasta, Godbole taas oli hindu eikä häntä sopinut ottaa lukuun. Tämä johdonmukainen ajatteleminen tyynnytti Azizia sitä mukaa kuin lähdönhetki lähestyi. Muhammed Latif oli lahjonut Antonyn, niin ettei tämä lähtenyt mukaan. Aziz ja Muhammed Latif kävelivät edestakaisin laiturilla keskustellen vakavasti keskenään ja päästen vihdoin yksimielisyyteen siitä, että he olivat ottaneet mukaansa niin paljon palvelijoita, että heidän piti jättää heistä pari kolme Marabarin asemalle. Aziz sanoi tekevänsä Muhammedille pari kepposta luolissa, ei epäystävällisyydestä, vaan huvittaakseen vieraitaan. Vanhus antoi siihen suostumuksensa; hän oli aina valmis joutumaan naurunalaiseksi ja pyysi Azizia menettelemään säälimättömästi. Ylpeänä merkityksestään hän alkoi kertoa siveetöntä juttua.

Kerro se joskus toiste, hyvä veli, sopivammassa tilaisuudessa, sillä nyt meidän täytyy, kuten olen jo sanonut, huvittaa ei-muhamettilaisia. Seurueeseemme kuuluu kolme eurooppalaista ja yksi hindu, emmekä saa unhottaa sitä. Meidän pitää osoittaa professori Godbolelle kaikkea mahdollista kunnioitusta, ettei hän tuntisi olevansa muita vieraita huonompi.

‒ Ryhdyn keskustelemaan hänen kanssaan filosofiasta.

‒ Hyvin ystävällistä sinun puoleltasi, mutta palvelijat ovat melkein tärkeimmät. Emme saa osoittaa huonoa järjestelykykyä. Saat nyt mennä. Toivon sinun selviytyvän kaikesta.

Huuto purdahnvaunusta. Juna oli lähtenyt liikkeelle.

— Laupias Jumala! huusi Muhammed Latif. Hän kiiruhti junaan hypäten vaunun portaille. Aziz seurasi hänen esimerkkiään. Se oli helppo temppu, koska sivuratojen junat lähtevät hyvin hitaasti liikkeelle. — Me olemme ketteriä kuin apinat, älkää olko huolissanne! hän huusi pitäen kiinni kaiteesta ja nauraen. Sitten hän kiljui: — Herra Fielding! Herra Fielding!

Ylikäytävällä seisoivat herra Fielding ja vanha Godbole. Mikä onnettomuus! Puomit oli laskettu alas tavallista aikaisemmin. Tulijat hyppäsivät maahan tongastaan ja huitoivat käsillään, mutta mitäpä se hyödytti. Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Kun juna vyöryi kolisten vaihteiden sivu, ehtivät he lausua muutamia pahoittelevia sanoja.

— Ikävää, oikein ikävää! Nyt olette pilanneet minulta kaiken.

— Godbolen pujah sai sen aikaan! huusi englantilainen.

Bramaani loi katseensa maahan häveten uskontoaan. Asia oli näet niin, että hän oli laskenut väärin erään rukouksen pituuden.

— Hypätkää junaan, minun täytyy saada teidät mukaan! huusi Aziz aivan suunniltaan kiukusta.

— Ojentakaa minulle kätenne!

— Hän ei voi, hän satuttaa itsensä, hätäili rouva Moore Fielding hyppäsi, mutta epäonnistui; hän ei saanut kiinni ystävänsä kädestä, vaan putosi selälleen ratavallille. Juna kolisi ohi. Hän kömpi seisoalleen ja huusi heidän jälkeensä: — Se meni hyvin, älkää olko levottomia! Ja sitten he joutuivat kuulomatkan ulkopuolelle.

— Rouva Moore, neiti Quested, huviretkemme on epäonnistunut. Aziz heittäytyi pitkäkseen jalkalaudalle ja oli vähällä purskahtaa itkuun.

— Tulkaa vaunuun, tulkaa vaunuun! Teidän käy muuten samalla tavalla kuin herra Fieldinginkin. En voi huomata vielä niinkään epäonnistuneen.

— Kuinka niin? Selittäkää minulle, sanoi Aziz surkeasti kuin lapsi.

— Meistä tulee nyt kuin yksi perhe, kuten te lupasittekin.

Hän oli oivallinen tavalliseen tapaansa, tuo hyvä rouva Moore. Kaikki se kiitollisuus, mitä Aziz oli tuntenut häntä kohtaan moskeassa, kuohui esille jälleen, mutta nyt paljon raikkaampana senvuoksi, että hän oli unhottanut sen. Ei ollut olemassa mitään, mitä hän ei olisi ollut valmis tekemään rouva Mooren puolesta. Hän halusi kuolla tehdäkseen hänet onnelliseksi.

— Tulkaa vaunuun, tohtori Aziz, meitä alkaa pyörryttää! huusi neiti Quested. — Jos he ovat niin tyhmiä, että tulevat liian myöhään junalle, on tappio heidän eikä meidän.

— Tämä on minun syytäni, sillä minähän tässä isäntänä olen.

— Joutavia, menkää vain vaunuunne. Kaikki käy hyvin ilman heitäkin.

Ei niin täydellinen kuin rouva Moore, mutta hyvin vakava ja ystävällinen. Ihmeteltäviä naisia molemmat ja hänen vieraitaan tänä kalliina aamuna. Aziz tunsi itsensä tärkeäksi ja tilanteen herraksi. Fieldingin poisjääminen oli kyllä henkilökohtainen menetys, koska Aziz oli saanut hänestä yhä rakkaamman ystävän, mutta jos Fielding olisi tullut, olisi hän itse saanut tyytyä toiseen sijaan. »Indialaisilla ei ole vähääkään vastuunalaisuuden tunnetta», sanoivat virkamiehet, ja niin väitti Hamidullahkin joskus. Mutta nytpä hän näyttäisi pessimisteille, että he ovat väärässä. Hän hymyili ylpeästi katsellessaan maisemaa, joka oli yhä vielä pimeän peitossa, ja josta erotti vain epämääräisiä tummia varjoja pimeässä, ja sitten taivaan, jossa ryömivän skorpionin tähdet alkoivat vaaleta. Sitten hän kiipesi ikkunasta muutamaan toisen luokan vaunuun.

— Muhammed Latif, mitä noissa luolissa oikeastaan on? Miksemme kaikki matkustamme katsomaan niitä?

Tämä kysymys meni yli sukulaisraukan ymmärryksen. Hän saattoi vain vastata, että Jumala ja kylän asukkaat tiesivät sen ja että viimeksimainitut tulisivat mielellään heidän oppaikseen.

XIV

Suurin osa elämästä on niin harmaata, ettei siitä voi kertoa mitään, ja kirjojen ja kertomusten, jotka tahtovat kuvailla sitä kiinnostavaksi, pitää liioitella toivoen, että se oikeuttaisi niiden olemassaolon. Työn ja yhteiskunnallisten velvollisuuksien muodostamassa kotelokopassa ihmissielu useimmiten uinuu, tajuten vain mielihyvän ja tuskan erotuksen, mutta ei läheskään niin nopeasti kuin kuvittelemme. Kiihoittavimmassakin päivässä on ajankohtia, jolloin ei tapahdu mitään, ja vaikka huudahtelemmekin: »Ah, kuinka minulla on hauskaa!» tahi: »Ah, kuinka onneton olenkaan!» ne ovat todellisuudessa vain tyhjiä sananparsia, ja kehittynyt ihminen on mieluimmin ihan vaiti.

Nyt oli niin, etteivät rouva Moore ja neiti Quested olleet kokeneet mitään voimaperäistä viime viikkoina. Aina siitä saakka, kun professori Godbole oli laulanut heille kummallisen pienen laulunsa, he olivat kumpikin enemmän tahi vähemmän eläneet kotelossaan, ja heidän mielentilassaan oli eroa vain sikäli, että vanhempi tyytyi välinpitämättömyyden tilaansa, nuoremman ollessa tyytymätön. Kun Adela tunsi olonsa ikäväksi, moitti hän siitä itseään vakavasti ja pakotti huulensa hymyilemään. Hänen muuten niin rehellisessä luonteessaan ei ollutkaan muuta vilpillistä, ja tämäkin vilpillisyys johtui todellisuudessa vain hänen nuoruutensa älyllisestä vastustamishalusta. Hän oli juuri nyt erittäin kiihtyneessä mielentilassa senvuoksi, että hän oli Indiassa ja oli kihloissa. Kummankin seikanhan olisi pitänyt tehdä hänen jokainen hetkensä mielenkiintoiseksi ja erikoiseksi.

India oli sumuinen tänä aamuna, vaikka sitä katsottiinkin indialaisen toimiessa oppaana. Adelan toivomus oli täyttynyt, mutta liian myöhään. Hän ei voinut innostua Aziziin eikä hänen järjestelyihinsä, mutta hän ei ollut alakuloinenkaan. Nuo monet hullunkuriset esineet, jotka ympäröivät häntä — koomillinen purdahnvaunu, läjiin ladotut matot ja tyynyt, pyörivät melonit, makeiden öljyjen tuoksu, tikapuut, messinkihelainen laatikko, Mahomet Alin palvelijan äkillinen ilmestyminen pukuhuoneesta käsissään tarjotin, jolla oli teetä ja paistettuja munia — kaikki se oli uutta ja huvittavaa, ja sai hänet tekemään osuvia huomautuksia, vaikkei hän mitään oikein selvästi huomioinutkaan. Hän koetti rauhoittaa itseään ajattelemalla, että hänen pääasiallinen harrastuksensa tulisi tästä lähtien kohdistumaan Ronnyyn.

‒ Kuinka hauska ja iloinen tarjoilija! Aivan toisenlainen kuin Antony!

— Nuo palvelijat kummastuttavatkin minua enemmän kuin mikään muu. Muuten hyvin omituinen paikka teen keittämiseen, sanoi rouva Moore, joka oli toivonut saavansa hieman uinahtaa.

— Aion erottaa Antonyn. Hänen käyttäytymisensä laiturilla on määrännyt kantani.

Rouva Moore arveli Antonyn paremman minän tulevan esille Simlassa. Neiti Questedin piti mennä naimisiin Simlassa, koska muutamat serkut, joiden talosta oli näköala suoraan Tibetvuoristoon, olivat kutsuneet hänet sinne.

— Meidän pitää joka tapauksessa hankkia yksi palvelija lisää, sillä Simlassa te tulette asumaan hotellissa enkä minä usko Ronnyn palvelijan kykenevän... Hän suunnitteli mielellään.

— Hankkikaa te siinä tapauksessa itsellenne toinen palvelija, niin minä pidän Antonyn. Olen jo tottunut hänen inhoittavaan käytökseensä. Hän kyllä auttaa minua selviytymään helteestä.

— En usko ollenkaan koko tuota puhetta helteestä. Sellaiset henkilöt kuin majuri Callendarkin puhuvat siitä vain, jotta toinen tuntisi itsensä kokemattomaksi ja vähäpätöiseksi. Se on aivan samanlaista kuin tuo heidän iankaikkinen puheenpartensa: »Minä olen oleskellut jo parikymmentä vuotta tässä maassa».

— Minä puolestani uskon, mutta en ole milloinkaan ajatellut sen voivan tehdä minulle, mitä se haluaa. Epäröintinsä vuoksi Adela ja Ronny eivät voineet mennä naimisiin ennen toukokuun tuloa, eikä siis rouva Moorekaan voinut palata Englantiin heti häiden jälkeen, kuten hän oli toivonut. Toukokuussa laskeutuisi tulisulku koko Indian ja lähimpien kulkuvesien poikki, ja hänen olisi pakko istua jossakin Himalajan vuoriston kolkassa odottamassa maailman jäähtymistä.

— En halua lainkaan, että minut heitetään pois, sanoi tyttö. — En voi sietää noita rouvia, jotka jättävät miehensä paistumaan tänne tasangolle. Rouva McBryde ei ole jäänyt tänne ainoatakaan kertaa naimisiinmenonsa jälkeen, vaan matkustaa hauskan miehensä luota puoleksi vuodeksi vuoristoon.

— Mutta hänellähän on lapsia.

— Niin, se on kyllä totta, neiti Quested sanoi hämillään.

— Jokaisen pitää ajatella lapsiaan ennen kaikkea muuta, kunnes ne kasvavat aikuisiksi ja menevät naimisiin. Kun se on tapahtunut, on vanhemmillakin oikeus elää jälleen omaa elämäänsä tasangoilla tahi vuoristossa, miten milloinkin sattuu.

— Aivan niin, olette täysin oikeassa. En ajatellut ollenkaan niin pitkälle.

— Ellei ihminen jo silloin ole tullut liian vanhaksi ja tyhmäksi. Hän ojensi tyhjän kuppinsa palvelijalle.

— Tarkoitukseni oli, että serkkuni hankkisivat minulle palvelijan Simlasta, ainakin yhden, johon voisin turvautua häiden aikana, sillä niiden jälkeen Ronny aikoo järjestää esikuntansa kokonaan uudestaan. Hänellä on ollut hyvin hyvät olot nuorena miehenä, mutta kun hän menee naimisiin, pitää hänen sentään tehdä melkoisia muutoksia — hänen vanhat palvelijansa eivät ota vastaan käskyjä minulta, enkä minä moiti heitä siitä.

Rouva Moore avasi ikkunanluukut ja katsoi ulos. Hän oli vienyt Ronnyn ja Adelan yhteen heidän vakavasta pyynnöstään, mutta voiko hän oikeastaan neuvoa heitä enää? Hän tunsi yhä selvemmin (näky vai painajainen?), että vaikka ihmiset ovatkin huomionarvoisia, heidän keskinäiset suhteensa eivät ole yhtä tärkeitä, ja huomasi ennen muuta, että avioliitosta hälistään liian paljon. Ruumiillinen syleily on ollut käytännössä jo vuosituhansia, eivätkä ihmiset kuitenkaan ymmärrä sen paremmin toisiaan. Ja tänään hän tunsi sen aivan erikoisen voimakkaasti.

— Näkyykö vuoristoa ollenkaan?

— Vain muutamia varjoja pimeässä.

— Me emme voi olla kaukana paikasta, jossa hyenani oli. Hän tuijotti varhaiseen hämärään. Tultiin sillalle. Kolin, kolin, kolin jyskyttivät pyörät junan vyöryessä hyvin hitaasti siltaa pitkin. Jonkin matkan päässä oli toinen silta ja sitten vielä kolmas, jotka ilmaisivat junan lähestyvän korkeampia seutuja.

— Ehkä tuo on juuri se paikka, jossa hyena hyökkäsi automme kimppuun; tie kulkee joka tapauksessa yhdensuuntaisesti rautatien kanssa.

Tämä onnettomuustapaus oli Adelalle miellyttävä muisto. Se oli antanut hänelle tarpeellisen sysäyksen ja paljastanut hänelle Ronnyn todellisen arvon. Sitten hän palasi suunnitelmiinsa; suunnitteleminen oli kuulunut hänen mielitekoihinsa lapsuudesta alkaen. Silloin tällöin hän maksoi veronsa nykyiselle hetkelle. Hän puhui Azizin toverillisuudesta ja ymmärtäväisyydestä, söi guavan, voimatta nauttia mitään paistettuja herkkuja, ja harjoitteli purkamaan vihaansa eräälle palvelijalle. Sitten hänen ajatuksensa harhailivat takaisin tulevaisuuden suunnitelmiin ja siihen angloindialaiseen elämään, johon hän oli päättänyt mukautua. Hänen istuessaan ja kuvitellessaan sitä ja sen yhteyttä Turtonien ja Burtonien kanssa juna säesti hänen ajatuksiaan kolinallaan, tämä puoleksi nukkuva juna, joka ei mennyt oikeastaan mihinkään ja jonka vaunuissa ei ollut erittäin merkillisiä matkustajiakaan; tämä sivuradan juna, joka kiisi yksinään ikävien ketojen välistä pengermää pitkin. Sen viestiä — sillä sellainen sillä oli — hän ei kaikesta lahjakkuudestaan huolimatta ymmärtänyt. Kaukana hänen takanaan kiisi pikajuna yritteliäästi viheltäen sellaisten suurten kaupunkien kuin Kalkutan ja Lahoren läpi, joissa tapahtuu kiinnostavia tapauksia ja kehittyy persoonallisuuksia. Sen hän ymmärsi. Mutta onnettomuudeksi Indiassa on hyvin vähän tärkeitä kaupunkeja. India on melkein silkkaa maaseutua, ketoja ja vain ketoja, vuoria, viidakkoja, vuoria ja taas ketoja. Sivurata loppuu, ja tietä voidaan ajaa vain rattailla määrättyyn kohtaan saakka. Härkävaunut kolisevat vaivalloisesti eteenpäin sivuteitä, polut luikertavat viljelysten lomitse kadoten johonkin punaiseen pilkkuun. Kuinka kukaan voisi ymmärtää sellaista maata? Tunkeilijat ovat koettaneet perehtyä siihen monien sukupolvien aikana, mutta pysyvät kuitenkin aina maanpakolaisina. Heidän rakentamansa huomattavat kaupungit eivät ole muuta kuin pakopaikkoja, heidän riitansa johtuvat tuskastumisesta, kun he eivät löydä kotiaan. India tietää heidän huolensa. Se tuntee koko maailman huolet niiden syvimpiä pohjia myöten. Se huutaa: »Tulkaa!» sadoin suin, hullunkurisin ja ylevin tavoin. Mutta minne? Sitä se ei ole milloinkaan määritellyt. Sen huuto ei ole lupaus, se on vain kutsu.

— Tulen hakemaan teitä Simlasta, kun tulee viileämpää. Minä kyllä vapautan teidät, jatkoi tarmokas nuori nainen. — Sitten katselemme noita mogulimuistoja — olisi hirveätä, ellemme saisi näyttää teille Tajta — ja sitten seuraan teitä Bombayhin. Se, mitä viimeksi tulette näkemään tästä maasta, on todellakin kiinnostavaa.

Mutta rouva Moore oli nukahtanut, koska hän oli väsynyt varhaisesta lähdöstä. Hän ei ollut oikein voimissaan eikä hänen olisi pitänyt lähteä koko retkelle; mutta hän oli karaissut itseänsä sitä varten, ollakseen häiritsemättä muiden iloa. Unessa hänelle esiintyivät nyt hänen toiset lapsensa, Ralph ja Stella, jotka tarvitsivat jotakin, ja hän koetti selittää heille, ettei hän voi olla kahdessa perheessä samalla kertaa. Kun hän heräsi, oli Adela lopettanut suunnittelunsa ja sanoi katsellen ulos ikkunasta: — Ne näyttävät sangen ihmeellisiltä.

Hämmästyttäviä jo siirtokunnan mäeltä nähtyinä Marabar-vuoret olivat täällä jumalia, joiden mielestä maa on unelma. Kawa Dol oli lähinnä. Se kohosi pylväsmäisenä korkeuteen, ja sen huipulla kyhjötti suunnattoman suuri kallionlohkare. Sen takana olivat luolavuoret, leveiden tasaisten maakaistaleiden toisistaan erottamina. Ryhmä, jossa oli yhteensä kymmenen kukkulaa, näytti muuttavan muotoaan junan kolistessa ohi, ikäänkuin se olisi pitänyt silmällä sen tuloa.

— En olisi mistään hinnasta tahtonut luopua tämän näkemisestä, sanoi tyttö liioitellen innostustaan. — Katsokaa, aurinko nousee — tästä tulee jotakin vallan ihmeellistä — tulkaa pian katsomaan!

Hänen puhuessaan taivas muuttui vasemmalla räikeän keltaiseksi. Väri liekehti ja tummeni erään puuryhmän takana, ja tuli vieläkin räikeämmäksi ja kirkkaammaksi heijastuessaan taivaalle. He odottivat ihmettä. Mutta juuri sinä hetkenä, jolloin yön olisi pitänyt kuolla ja päivän syntyä, ei tapahtunut mitään. Näytti siltä, kuin taivaallisen valolähteen voimat olisivat olleet lopussa. Idän värit vaalenivat, vuorten ääriviivat himmentyivät, vaikka ne oikeastaan olivatkin nyt paremmin valaistuja, ja aamutuuli toi mukanaan syvän pettymyksen. Eikö nyt, kun häähuone oli laitettu kuntoon, sulhanen tulisikaan patarumpujen pärinän ja torvien toitotusten saattelemana, kuten ihmiset odottivat? Aurinko nousi ilman komeutta. Se ryömi kellertävänä puiden takaa tavallisen näköiselle taivaalle valaisten olentoja, jotka tekivät jo töitään kedoilla.

— Ah, tämä on varmaankin tuota petollista aamuruskoa! Sen kuulema aiheuttavat ylempien ilmakerrosten tomuhiukkaset, jotka eivät ole pudonneet maahan yön kuluessa. Muistaakseni herra McBryde selitti niin. Mutta minun täytyy tunnustaa, että auringonnousu Englannissa on paljon kauniimpi. Muistatteko vielä Grasmereä?

— Ah, ihana Grasmere! Kaikki pitivät sen pienistä järvistä ja vuorista. Ne olivat romanttisia, mutta kuitenkin luoksensa laskevia, koska ne olivat peräisin ystävällisemmästä kiertotähdestä. Mutta täällä levisi likainen tasanko Marabarin polviin saakka.

— Hyvää huomenta, hyvää huomenta, pankaa päähänne hellekypärit! Aziz huusi junan toisesta päästä.

— Pankaa hellekypäri heti päähänne, sillä aamuaurinko on hyvin vaarallinen. Puhun nyt lääkärinä.

— Hyvää huomenta, hyvää huomenta, pankaa tekin kypäri päähänne!

— Paksu kalloni ei kaipaa sellaista, Aziz nauroi, takoen päätään ja pöyhien tuuheaa tukkaansa.

— Hauska poika, Adela kuiskasi.

— Tohtori Aziz, mihin teidän vuorenne ovatkaan joutuneet? Juna ei ole muistanutkaan pysähtyä.

— Ehkäpä tämä onkin kiertomatkajuna, joka palaa saman tien takaisin Chandraporeen. Kuka tietää!

Kun juna oli kulkenut vielä mailin verran tasangolle, pysähtyi se erään norsun viereen. Siinä kohdassa oli jonkinlainen laiturikin, mutta se näytti nyt perin mitättömältä. Norsu, joka keinutti maalattua päätään, tervehti auringonnousua. — Ah, millainen yllätys! huudahtivat naiset kohteliaasti. Aziz ei sanonut mitään, vaikka hän olikin halkeamaisillaan ylpeydestä ja huojennuksesta. Norsu oli huviretken suurimpia yllätyksiä, ja Jumala yksin tietää, kuinka hän oli nähnyt vaivaa hankkiakseen sen. Koska se oli puoleksi valtion omaisuutta, oli ollut viisainta lähestyä sitä Nawab Bahadurin välityksellä ja Nawab Bahaduria taasen Nureddinin avulla. Poika ei vastannut milloinkaan kirjeisiin, mutta hänen äidillään oli suuri vaikutusvalta häneen, ja äiti taas oli hyvä ystävä Hamidullah Begumin kanssa, joka oli ollut niin erinomaisen ystävällinen ja luvannut puhua tälle, jos vain purdahnvaunun rikkinäinen kaihdin tulisi ajoissa takaisin Kalkutasta. Se, että norsukin saattoi riippua niin pitkästä ja hauraasta nuorasta, tyynnytti Azizin mielen pakottaen hänet kunnioittamaan leikillisesti Itää, jossa ystävien ystävät ovat tärkeitä tekijöitä, jossa kaikki voidaan toteuttaa vähitellen ja jossa jokainen saa ansaitsemansa onnen ennemmin tahi myöhemmin. Ja Muhammed Latifkin oli tyytyväinen, koska hän noiden parin vieraan myöhästymisen vuoksi sai istua kantotuolissa norsun selässä, vaikka hänen olisi pitänyt seurata retkeilijöitä vaunuissa. Ja palvelijatkin olivat tyytyväisiä, koska norsun näkeminen voimistutti heidän itsetuntoaan. He heittivät tavarat maahan tohinalla ja kolinalla huudellen toisilleen ja ollen hyvin palvelushaluisia.

— Sinne on tunnin matka, ja paluumatka vie tunnin, ja luolien katselemiseen menee pari tuntia, mikä tekee yhteensä noin kolme tuntia, sanoi Aziz miellyttävästi hymyillen. Hänen ryhtiinsä oli äkkiä ilmestynyt jotakin kuninkaallista. — Juna palaa takaisin puoli kaksitoista, ja te saatte istuutua lounaalle Chandraporessa herra Heaslopin kanssa tavalliseen aikaanne, nimittäin 1,15. Tiedän teistä kaiken. Neljä tuntia — kokonainen pieni huviretki ja tunti vielä onnettomuuksien varalle, joita sattuu meikäläisille melko usein. Aioin suunnitella kaiken kysymättä teiltä neuvoa, mutta, rouva Moore, ja neiti Quested, voitte milloin tahansa tehdä muutoksia suunnitelmaan, merkitköönpä se sitten vaikka sitäkin, että saamme jättää luolat rauhaan. Suostutteko siihen? Nouskaa sitten tämän villin eläimen selkään.

Norsu oli laskeutunut polvilleen muistuttaen harmaata yksinäistä vuorta. Naiset kiipesivät portaita pitkin sen selkään, mutta Aziz nousi sinne metsästäjien tapaan astuen ensin norsun jalan terävälle syrjälle ja sitten ylössidotulle hännälle. Kun Muhammed Latifin piti seurata häntä, päästi palvelija, joka piti kiinni hännästä, noudattaen saamiaan tarkkoja määräyksiä, sen irti, niin että ukkoraiska horjahti ja jäi riippumaan norsun selkää peittävän verkon varaan. Tämä oli sellaista hovinarrileikkiä, joka inhoitti naisia, vaikka se olikin tarkoitettu huvittamaan heitä. He eivät kumpainenkin pitäneet kujeista. Sitten eläin nousi seisoalleen parilla huojuvalla liikkeellä antaen matkustajien päästä tasapainoon kymmenen jalan korkeudella maasta. Aivan sen alla kuhisi muurahaispesä, jonka norsu aina kokoaa ympärilleen — alkuasukkaita ja alastomia lapsukaisia. Palvelijat sulloivat astiat vaunuihin. Hassan valtasi oriin, joka oli varattu Azizille, komennellen sen selästä Mahomet Alin palvelijoita. Bramaani, joka oli palkattu mukaan valmistamaan professori Godbolen ruokaa, sijoitettiin erään akasian juurelle odottamaan heidän paluutaan. Juna, jolla oli kiire päästä takaisin, kierteli tiehensä kenttien välitse kääntyillen puolelta toiselle kuin tuhatjalkainen. Ainoa liike, joka tämän kaiken lisäksi voitiin huomata, oli antennimaisten pumppupainojen kiikunta, jotka kohosivat ja laskivat pitkiin savipaaluihin kiinnitetyissä tangoissaan, puristaen vaivalloisesti ilmoille ohuita vesisuihkuja. Maisema oli leudossa aamuilmassa verraten miellyttävä, vaikka siinä olikin hyvin vähän väriä, elämää ja liikettä.

Norsun astellessa vuoria kohti (vaalea aurinko oli sillä aikaa tervehtinyt niiden juuria ja piirustellut varjoja niiden rosoisiin pintoihin) tunnelmaan ilmestyi jotakin muutakin, jonkinlaista yliluonnollista hiljaisuutta, jonka saattoi tajuta muillakin aisteilla kuin kuulon avulla. Elämä meni tavallista menoaan, mutta vailla johdonmukaisuutta, äänet eivät herättäneet mitään kaikua ja ajatukset olivat pysähtyneet. Kaikki näytti ikäänkuin juuresta katkaistulta ja harhautti silmää. Siellä oli esimerkiksi muutamia matalia, sahalaitaisia valkaistuja kekoja tien vieressä. Mitähän ne olivat, hautojako vai Paravatis-jumalattaren rintoja? Kylän asukkaat vastasivat myöntävästi molempiin kysymyksiin. Sitten hälistiin käärmeestä, jota ei kuitenkaan löydetty. Neiti Quested näki ohuen mustan esineen törröttävän erään ojan takana ja huudahti: — Käärme! Alkuasukkaat myönsivät sen ja Aziz selitti: — Niin, se on hyvin myrkyllinen musta kobra, joka on noussut pystyyn katsomaan norsua. Mutta kun Adela katsoi sitä Ronnyn kiikarilla, näki hän, ettei se ollutkaan käärme, vaan erään kokospalmun kuiva, oksainen runko. Hän lisäsi senvuoksi: — Se ei olekaan käärme. Talonpojat vastustivat häntä. Hän oli iskenyt sanan heidän päähänsä, ja he kieltäytyivät luopumasta siitä. Azizkin myönsi, että se kiikarilla katsottuna näytti puulta, mutta väitti sentään, että se todellisuudessa oli sittenkin musta kobra, mainiten jotakin luonnon suojelevasta yhtäläisyydestä. Kaikki oli selittämätöntä, eikä kuitenkaan mikään ollut romanttista. Kawa Dol lähetti tasangolle kuumia lämpöaaltoja, jotka hämmensivät vielä enemmän käsityskykyä. Ne tulivat eri pitkien väliaikojen kuluttua aivan mielivaltaisesti. Mutta heidän lähestyessään vuoria säteily lakkasi.