Part 13

Norsu käveli suoraan Kawa Dolin juurelle, aivan kuin se olisi halunnut koputtaa otsallaan sen kylkeen pyytäen sisäänpääsyä, kääntyi sitten syrjään ja seurasi sen vieritse käyvää polkua. Vuoret viettivät äkkijyrkästi alas kuin kalliot mereen, ja neiti Questedin huomauttaessa siitä ja ihmetellessä sitä tasanko katosi hyvin hiljaa, se ikäänkuin kuorittiin pois, eivätkä matkailijat nähneet enää ympärillään mitään muuta kuin kuollutta, liikkumatonta graniittia. Taivas hallitsi kaikkea tavalliseen tapaansa näyttäen kuitenkin olevan epäterveellisen lähellä, kiinni naulattuna kuin katto vuorten huippuihin. Tuntui kuin ei mikään täällä sisällä olisi milleinkään muuttunut. Aziz oli niin huumaantunut omasta erinomaisuudestaan, ettei hän nähnyt mitään. Mutta hänen vieraansa huomasivat sentään jotakin. Heidän mielestään tämä paikka ei ollut hauska eikä katsomisen arvoinenkaan, ja he toivoivat, että sen tilalla olisi ollut esim. jokin muhamettilainen moskea, jota heidän isäntänsä olisi voinut kunnioittaa ja näyttää heille. Hänen tietämättömyytensä oli ilmeistä ja vähensi huvia. Huolimatta iloisesta ja luottavaisesta haastelustaan hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka hänen piti esitellä tätä erikoista Indian nähtävyyttä. Kun hänellä ei ollut apuinaan professori Godbolea, hän oli yhtä hämmennyksissään kuin naisetkin.

Käytävä muuttui yhä ahtaammaksi laajeten vihdoin tarjottimen muotoiseksi. Siinä oli tavallaan heidän päämääränsä. Eräässä rikkinäisessä vesialtaassa oli hieman vettä, jota eläimet voivat ehkä juoda, ja juuri sen yläpuolella ammotti musta aukko, ensimmäinen luola. Kolme vuorta ympäröi tarjotinta. Pari niistä huokui yhtämittaista kuumuutta, mutta kolmas oli varjossa, ja he leiriytyivät sen juurelle.

— Millainen hirveä ja ikävä paikka tämä onkaan! mumisi rouva Moore itsekseen.

— Kuinka reippaita palvelijoita teillä on! huudahti neiti Quested. Sillä pöytäliina oli jo levitetty, ruukullinen tekokukkia asetettu sen keskelle, ja Mahomet Alin hovimestari tarjosi heille toistamiseen paistettuja munia ja teetä.

— Ajattelin, että meidän on parasta syödä hiukkasen ennen luoliin menemistä ja nauttia aamiainen myöhemmin.

— Eikö tämä sitten olekaan aamiainen?

— Aamiainen? Luulitteko minun voivan kohdella teitä niin huonosti? — Hänelle oli sanottu, etteivät englantilaiset lakkaa milloinkaan syömästä, ja että hänen oli viisainta antaa heille ruokaa joka toinen tunti, kunnes oikea ateria oli valmis.

— Kuinka mainiosti kaikki onkaan järjestetty!

— Teidän pitää sanoa se vasta sitten, kun pääsemme takaisin Chandraporeen. Vaikka joutuisin millaiseen häpeään tahansa, olette joka tapauksessa vieraitani. Hän oli nyt vakavissaan. He olivat riippuvaisia hänestä näiden muutamien tuntien aikana, ja hän tunsi olevansa kiitollisuuden velassa heille, koska he olivat suostuneet alistumaan sellaiseen asemaan. Niin pitkälle oli siis kaikki hyvin. Norsu oli nostanut tuoreen oksan suuhunsa, tongien aisat törröttivät ilmassa, keittiöpoika kuori perunoita, Hassan huuteli ja Muhammed Latif seisoi kuorittu vitsa kädessään, kuten hänen pitikin. Huviretki oli onnistunut ja oli aito indialainen; eräs vähäpätöinen nuori mies oli saanut luvan olla kohtelias toisesta maasta kotoisin oleville vieraille ja siihen sisältyykin kaikki mitä indialaiset pyytävät — sellaiset kyynikotkin kuin Mahomet Ali — saamatta siihen milloinkaan tilaisuutta. Mutta hän oli nyt päässyt isännän asemaan, he olivat »hänen» vieraitaan, hänen kunniansa riippui heidän onnestaan, ja jokainen ikävyys, jonka uhreiksi he joutuisivat, raatelisi hänen sieluaan.

Kuten useimmat itämaalaiset Azizkin pani liian suurta painoa vieraanvaraisuudelle, ymmärsi sen väärin tuttavallisuudeksi eikä käsittänyt, että siihen siten tuli omistusoikeuden tuntua. Vain rouva Mooren tahi Fieldingin seurassa hän näki syvemmälle ja tunsi, että autuaampi on ottaa kuin antaa. Näillä molemmilla henkisillä oli kummallinen vaikutus häneen; he olivat hänen ystäviään, hänen ikuisesti ja hän heidän ikuisesti; hän rakasti heitä niin suuresti, että antaminen ja ottaminen muuttuivat samaksi asiaksi. Hän rakasti heitä vielä enemmän kuin Hamidullaheita, sillä hänen oli täytynyt voittaa esteitä saadakseen tavata heitä, ja sellainen elähdyttää anteliasta sydäntä. Heidän kuvansa juurtuivat hänen sieluunsa hänen kuolinpäiväänsä saakka pysyen siellä muuttumattomina koristeina. Hän katseli rouva Moorea nyt, tämän istuessa juomassa hänen teetään, ja tunsi hetkisen sellaista iloa, jossa jo itsessään oli oman haihtumisensa siemen, sillä se pani hänet ajattelemaan: »Ah, mitä vielä voisinkaan tehdä hänen hyväkseen?» ja palautti hänet siten jälleen isännyyden ikävään kiertokulkuun. Hänen mustiin silmiinsä tuli pehmyt, ilmeikäs loiste, ja hän sanoi: — Muisteletteko milloinkaan moskeaamme, rouva Moore?

— Kyllä useinkin! vastasi rouva muuttuen äkkiä nuoreksi ja vilkkaaksi.

— Muistatteko senkin, kuinka epäkohtelias ja tyly olin ja kuinka ystävällinen te olitte?

— Ja kuinka onnellisia me molemmat olimme.

— Sellainen ystävyys, joka alkaa siten, kestää kauimmin. Saankohan milloinkaan nähdä teidän muita lapsianne?

— Oletteko kuullut puhuttavan niistäkin? Minun kanssani hän ei keskustele niistä milloinkaan, sanoi neiti Quested rikkoen tietämättään lumouksen.

— Ralph ja Stella, niin, tiedän kaiken heistä. Mutta me emme saa unhottaa luolien katselemista. Muuan elämäni unelma on nyt toteutunut, kun olen saanut teidät vieraikseni tänne. Ette voi kuvitellakaan, kuinka suuren kunnian suotte minulle. Olen mielestäni kuin keisari Babur.

— Miksi juuri hän? kysyi Adela nousten.

— Senvuoksi, että esi-isäni tulivat hänen mukanaan tänne Afganistanista. He liittyivät häneen Heratin luona. Hänelläkään ei ollut usein enempää kuin yksi norsu, eikä kaikkina aikoina sitäkään, mutta hänen vieraanvaraisuutensa oli aina ehtymätön. Jos hän taisteli, metsästeli tahi pakeni, pysähtyi hän aina hetkiseksi jonnekin vuorten väliin, kuten mekin, supistamatta milloinkaan vieraanvaraisuuttaan ja hillitsemättä iloaan; ja ellei ruokaa ollut riittävästi, antoi hän järjestää sen vähän, mitä oli, herkullisesti ja jos leirissä sattui olemaan yksikään soitin, hän pani sen kaiuttamaan kauniita säveliä. Otan nyt hänet ihanteekseni. Hän oli köyhä aatelismies, mutta hänestä tuli suuri kuningas.

— Olen luullut erästä toista keisaria ihanteeksenne — olen unhottanut hänen nimensä — kerroitte hänestä herra Fieldingin luona — minun kirjassani nimitetään häntä Aurangzebiksi.

— Tarkoitatteko Alamgiria? Niin, hän oli tietysti hurskaampi. Mutta Babur ei milloinkaan elämässään pettänyt ystävää, enkä minä tänä aamuna saata ajatella muita kuin häntä. Tiedättekö, kuinka hän kuoli? Hän uhrasi henkensä poikansa puolesta. Hänen kuolemansa oli paljon tuskallisempi kuin taistelussa kaatuminen. Kuumuus yllätti heidät. He aikoivat palata Kabuliin ennen kuuman vuodenajan alkua, mutta eivät voineetkaan valtionasioiden vuoksi, ja Humayun sairastui Agrassa. Babur käveli silloin kolmesti vuoteen ympäri ja sanoi: »Olen kantanut sen pois». Ja hän kantoikin sen pois, kuume jätti pojan rauhaan, mutta tarttui häneen ja hän kuoli. Senvuoksi pidän enemmän Baburista kuin Alamgirista, vaikka minun ei oikeastaan pitäisi tehdä niin. Mutta en saa viivyttää teitä. Näen, että olette valmiit lähtemään.

— Emme ollenkaan, sanoi neiti Quested istuutuen rouva Mooren viereen. — Kuuntelemme teitä mielellämme.

Vihdoinkin Aziz puhui sellaista, minkä hän tiesi ja tunsi, puhui samalla tavalla kuin Fieldingin puutarhassa; nyt hän oli jälleen itämaalainen opas, jolle he voivat antaa arvoa.

— Minusta on aina niin hauskaa haastella moguleista. Mitään sen hauskempaa en tiedäkään. Nuo ensimmäiset kuusi keisaria olivat kaikki ihmeellisiä miehiä, ja heti kun jonkun nimi, vaikkapa kenen hyvänsä heistä, mainitaan, unhotan kaiken muun maailmassa. Ette voisi löytää kuutta sellaista hallitsijaa maailman kaikista maista, ette niin peräkkäin — isää ja poikaa, tarkoitan.

— Kertokaa jotakin Akbarista.

— Ah, olette kuullut Akbarin nimen! Hyvä. Hamidullah, johon vielä tulette tutustumaan, väittää Akbarin olleen suurimman heistä kaikista. Mutta minä puolestani sanon, että Akbar oli ihmeellinen, vaikka hän olikin puoleksi hindu; hän ei ollut oikea muhamettilainen, minkä johdosta Hamidullah aina huomauttaa: »Eihän Baburkaan ollut, koska hän joi viiniä!» Mutta Babur katui aina jälkeenpäin, mikä on otettava huomioon. Akbar ei katunut milloinkaan uuden uskonnon tuomista valtakuntaansa pyhän Koraanin tilalle.

— Mutta eikö Akbarin uusi uskonto ollut hyvin kaunis? Senhän piti levitä koko Indiaan.

— Hyvin kaunis, neiti Quested, mutta järjetön. Teillä on oma uskontonne, kuten minullakin omani. Se on parasta. Ei mikään leviä koko Indiaan, ei mikään, ja siinä juuri Akbar erehtyi.

— Niinkö luulette, tohtori Aziz? Adela sanoi miettiväisesti. — Toivon teidän olevan väärässä. Tähän maahan täytyy tulla jotakin yhteistä — en tarkoita uskontoa, koska en ole itsekään uskonnollinen, mutta jotakin muuta, sillä kuinka voitaisiin muuten kaikki erotukset poistaa?

Hän tarkoitti sitä yleistä veljeyttä, josta Aziz joskus haaveili, mutta heti kun se ilmaistiin suorasanaisesti, muuttui se mahdottomaksi.

— Ajatelkaa minun tapaustani, hän jatkoi, koska juuri hänen oma tapauksensa oli innoittanut häntä. — En tiedä, oletteko sattunut kuulemaan, että aion mennä naimisiin herra Heaslopin kanssa.

— Siihen toivotan teille sydämestäni onnea.

— Rouva Moore, saanko kertoa huolistamme tohtori Azizille — tarkoitan, angloindialaisista huolistamme?

— Ne ovat sinun huoliasi, eivät minun, hyvä lapsi.

— Niin, se on kyllä totta. Nyt, kun menen naimisiin herra Heaslopin kanssa, tulee minusta niin sanottu angloindialainen.

Aziz kohotti vastustavasti kättään. — Mahdotonta. Peruuttakaa hirveä ennustuksenne.

— Mutta minusta tulee sellainen, sillä sehän on välttämätöntä. En voi poiketa tavoista, toivon vain voivani karttaa henkistä lamaantumista. Sellaiset naiset kuin — Hän keskeytti, koska hän ei halunnut lausua mitään nimiä. Pari viikkoa sitten hän olisi epäröimättä sanonut: »rouva Turton ja rouva Callendar». — Muutamat naiset ovat niin ahdasmielisiä ja keikarimaisia indialaisia kohtaan, että minua hävettäisi enemmän kuin voin sanoakaan, jos minusta tulisi heidän kaltaisensa, mutta — ja juuri siinä onkin vaikeuteni — minä en ole niin erikoinen, niin hyvä enkä lujaluonteinenkaan, että voisin vastustaa ympäristöni vaikutusta ja varoa tulemasta heidän kaltaisekseen. Minussa on hyvin moitittavia vikoja. Senvuoksi kaipaankin Akbarin yleistä uskontoa tahi jotakin samanlaista, voidakseni pysyä hyvänä ja järkevänä. Ymmärrättekö tarkoitukseni?

Hänen sanansa miellyttivät Azizia, mutta hän sulkeutui kuoreensa, koska Adela oli viitannut tulevaan avioliittoonsa. Aziz ei halunnut ollenkaan sekaantua siihen juttuun. — Tulette varmasti onnelliseksi sellaisen henkilön kanssa, joka on sukua rouva Moorelle, hän sanoi kumartaen jäykästi.

— Ah, onneni, se on kokonaan toinen juttu. Haluaisin neuvotella kanssanne juuri tästä angloindialaisesta pulmasta. Ettekö voi antaa minulle jotakin neuvoa?

— Ymmärrän, että olette aivan erilainen kuin kaikki muut. Te ette tule milloinkaan kohtelemaan vihamielisesti kansalaisiani.

— Minulle on sanottu, että me kaikki muutumme epäkohteliaiksi vuoden kuluttua.

— Siinä tapauksessa teille on valehdeltu, Aziz huudahti kiihtyneesti, sillä Adela oli puhunut totta ja koskettanut hänen arimpaan kohtaansa; se oli sitäpaitsi suora loukkaus nykyisissä olosuhteissa. Mutta hän tyyntyi pian ja nauroi. Adelan erehdys teki kuitenkin lopun heidän keskustelustaan, joka lensi tuulen teitä kuin yksinäisen kukan terälehti jättäen heidät hylättyinä vuorten keskelle. — Tulkaa nyt, Aziz sanoi ojentaen kummallekin kätensä. He nousivat vastahakoisesti valmistautuen katselemaan luolia huviretkeilijöiden tapaan.

Ensimmäinen luola oli kohtalaisen mukava. He kävelivät lammikon rantaa ja kiipesivät sitten muutamien rosoisten kivien yli, auringon paahtaessa heidän selkäänsä. Kumarassa he katosivat perätysten vuoren sisään. Siellä, missä heidän värähtelevät ääriviivansa olivat hetkisen näkyneet, ammotti nyt pieni musta aukko, joka oli imaissut heidät sisäänsä kuin imupaperi veden. Vuoret kohosivat tyyninä ja paljaina, ja paljaana kaartui taivaskin. Braamalainen haukka liiteli valkoisena ja tarkkapiirteisenä kallioiden välissä niin kömpelösti, että se näytti tahalliselta. Ennenkuin kauneutta janoava ihminen oli syntynyt, oli maapallo kaiketi näyttänyt tällaiselta. Haukka liiteli pois... Ennen lintuja ehkä... Ja sitten aukko syöksi heidät ulos ja ihmisiä oli jälleen maailmassa.

Rouva Mooren mielestä tällainen Marabar-luola oli jotakin hirveätä, sillä hän oli ollut siellä melkein pyörtymäisillään. Töin tuskin hän malttoi olla siitä kertomatta tultuaan jälleen raittiiseen ilmaan. Se olikin hyvin luonnollista. Hänellä oli aina ollut taipumusta huimaukseen ja luola oli tullut liian täyteen väkeä, koska koko heidän esikuntansa oli seurannut heitä sinne. Hän eksyi pimeässä Azizista ja Adelasta eikä tiennyt, kuka häneen kulloinkin kosketti. Hän ei voinut hengittää ja jokin ilkeä, alaston siveli hänen kasvojaan ja tukki hänen suunsa kuin pielus. Hän koetti päästä käytävään, mutta tungeksivat indialaiset työnsivät hänet takaisin. Hän loukkasi päänsä. Menettäen hetkiseksi malttinsa hän hosui hurjasti ympärilleen ja huohotti kovasti. Häntä ei peloittanut ainoastaan tungos ja löyhkä, vaan luolan kaamea kaikukin.

Professori Godbole ei ollut puhunut mitään kaiusta; ehkeipä hän ollut siitä lainkaan välittänytkään. Indiassa on muutamia ihmeellisiä kaikuilmiöitä, kuten esimerkiksi Bijapurin temppelin vaiheilla kuuluvat kuiskaukset; samoin tuo pitkä selvä lausekin, joka Mandussa tekee matkansa ilmassa ja palaa muuttumattomana takaisin sen henkilön luo, joka lausui sen. Mutta Marabar-luolan kaikua ei voi verrata niihin, koska siltä puuttuu kaikki terävyys. Mitä ikinä siellä sanottaneekin, siihen vastaa aina sama yksitoikkoinen ääni, joka värähtelee seinillä, kunnes katto ahmaisee sen. Toiveet, kohteliaisuudet, niistäminen, kengän narahdus, kaikki synnyttää samanlaisen onean kaiun. Tulitikun sytyttäminenkin aiheuttaa heikon, vaisun äänen, jolla ei ole kasvuvoimaa, mutta joka kuitenkin suhajaa salakähmäisesti. Ja jos luolassa on paljon ihmisiä, jotka puhuvat samalla kertaa, syntyy yksi ainoa ontto ääni, joka kierii ilmassa, kaiku herättää kaiun ja koko luola on ikäänkuin täynnä toistensa yli sikinsokin kiemurtelevien käärmeiden vilkettä ja sihinää.

Rouva Mooren jälkeen tulivat vähitellen kaikki muutkin ulos. Hän oli antanut paluumerkin. Aziz ja Adela tulivat hymyillen, ja koska rouva Moore ei halunnut antaa Azizille aihetta epäillä retkeä epäonnistuneeksi, hymyili hänkin. Sitä mukaa kuin ihmiset tulivat sieltä esille yksitellen, hän haki rikoksellista, löytämättä häntä. Hän huomasi vain olleensa mitä ystävällisimpien ihmisten joukossa. Heidän ainoa toivonsa näytti olevan hänen kunnioittamisensa, ja tuo tukahduttava pielus oli ollut vain pieni rintalapsi, joka istui kahareisin äitinsä selässä. Luolassa ei ollut mitään pahanenteistä, mutta hänelle oli luolassa käynti ollut ikävä pettymys, ja hän päätti luopua muiden katselemisesta.

‒ Näittekö tulitikun kajastuksen — se oli melko kaunista? Adela kysyi.

— En oikein muista...

— Mutta hän sanoo, ettei tämä luola ole vielä mitään; paras on kuulemma Kawa Dolissa.

— En tule luullakseni mukaan sinne. Väsyn kiipeämisestä.

‒ Mainiota! Siinä tapauksessa istuudumme tänne varjoon odottamaan, kunnes aamiainen on valmis.

Mutta sehän aiheuttaisi hänelle ikävän pettymyksen kaikkien hänen näkemiensä vaivojen jälkeen. Sinä voit lähteä; sinulle se ei tee mitään.

— Ehkä minun täytyy, tyttö sanoi välinpitämättömästi, mutta tahtoen kuitenkin olla toisille mieliksi.

Palvelijat ja muut palailivat takaisin leiripaikalle. Aziz tuli auttamaan vieraitaan kallioitten yli. Hän aivan uhkui voimaa, oli iloinen ja liian varma itsestään suuttuakseen arvosteluista. Hän todellakin ihastui kuullessaan heidän muuttaneen hänen suunnitelmiaan. — Tietysti, neiti Quested; siinä tapauksessa me lähdemme yhdessä ja jätämme rouva Mooren tänne; emmekä viivy poissa kauvoja, vaikka emme aio kiiruhtaakaan, koska tiedämme, ettei hän halua sitä.

— Aivan niin. Olen pahoillani, etten voi tulla mukaanne, mutta olen hyvin huono kävelijä.

Rakas rouva Moore, ei mikään merkitse mitään niin kauan kuin te olette vieraitani. Olen hyvin iloinen, ettette tule mukaamme. Se tuntunee ehkä kummalliselta, mutta te kohtelette minua vilpittömän avomielisesti kuin ystävää.

Minähän olenkin ystävänne, rouva Moore sanoi laskien kätensä hänen käsivarrelleen ajatellen samalla väsymyksestään huolimatta, kuinka ihastuttava ja erinomainen hän oli ja toivoen hänelle kaikesta sydämestään onnea. — Saanko sanoa vielä yhden asian? Älkää ottako niin paljon väkeä mukaanne tällä kertaa. Luulen, että se tulee teistäkin tuntumaan mukavammalta.

‒ Aivan niin, aivan niin! Aziz huudahti rientäen palvelusväen luo ja kieltäen kaikkia muita, paitsi opasta, tulemasta hänen ja neiti Questedin kanssa Kawa Doliin. — Onko näin hyvä? hän kysyi.

— On. Huvitelkaa nyt ja kertokaa palattuanne minulle kaikki. Ja sitten rouva Moore vaipui istumaan telttatuolille.

Jos he menisivät suurelle luolaryhmälle saakka, viipyisivät he poissa melkein tunnin. Rouva Moore otti esille kirjoitussalkkunsa ja aloitti: »Rakas Stella, Rakas Ralph!» lopetti siihen ja katseli kummallista laaksoa, joka oli niellyt kokonaan heidätkin. Norsukin oli menettänyt merkityksensä. Hänen katseensa siirtyi luolan suuhun. Ei, häntä ei lainkaan haluttanut uudistaa äsken saamaansa kokemusta. Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä inhoittavammalta ja peloittavammalta se hänestä tuntui. Se vaikutti häneen vielä voimakkaammin nyt jälkeenpäin. Tungoksen ja hajun hän saattoi unhottaa, mutta kaiku alkoi epämääräisellä tavalla kalvaa hänen elinvoimiaan. Se oli yllättänyt hänet sellaisena hetkenä, jolloin hän oli sattunut olemaan väsynyt, ja sen oli onnistunut mumista kuuluville: »Ihastus, sääli, urhoollisuus — niin, ne ovat kyllä olemassa, mutta ne ovat yhtäkaikkista, kuten pikkumaisuuskin. Kaikki on olemassa, mutta mikään ei ole minkään arvoista». Jos luolassa olisi sanottu jotakin mitätöntä tahi lausuttu kauniita runoja, olisi kaiku aina ollut sama. Jos siellä olisi puhuttu enkelten kielellä ja rukoiltu maailman kaikkien onnettomuuksien ja väärinkäsitysten, menneiden, nykyisten ja tulevien, poistamista ja kaiken pahan torjumista, joka kohtaa ihmisiä heidän aikeistaan ja asemastaan huolimatta, vaikka he kuinka laskisivatkin leikkiä ja teeskentelisivät, olisi vastaus ollut aina vain sama. Paholaiset kuuluvat pohjolaan ja niistä voi kirjoittaa runoja, mutta kukaan ei voisi levittää romanttista hohdetta Marabarin ylle, sillä siellä riistetään ikuiselta ja äärettömältä kaikki suurenmoisuus, siis se ainoa ominaisuus, joka voi sovittaa inhimillisen ja ikuisen keskenään.

Hän koetti jatkaa kirjettään muistaen samalla olevansa vain vanhahko nainen, joka on noussut vuoteestaan liian varhain ja matkustanut liian kauas. Toivottomuus, joka alkoi saada hänet valtoihinsa, oli vain hänen toivottomuuttaan, hänen omaa persoonallista heikkouttaan, ja vaikka hän saisi auringonpiston ja tulisi hulluksi, jatkaisi muu maailma elämäänsä entiseen tapaan. Mutta äkkiä ilmestyi uskonto hänen tajunsa kynnykselle, tuo pieni puhelias kristinusko-raukka, ja hän tiesi, että kaikki sen pyhät sanat supistuisivat vain tuoksi epämääräiseksi kaiuksi. Silloin hän kauhistui entistä enemmän. Maailmankaikkeus, jota hänen järkensä ei käsittänyt, ei suonut hänen sielulleen rauhaa; viime kuukausien mieliala sai vihdoinkin kiinteän muodon ja hän huomasi, ettei hän halunnutkaan kirjoittaa lapsilleen, ettei hän halunnut olla missään tekemisissä kenenkään kanssa, ei Jumalankaan. Hän istui jäykistyneenä kauhusta, ja kun vanha Muhammed Latif tuli hänen luokseen, pelkäsi hän tämän huomaavan hänen tilansa. Ensin hän ajatteli: »Tulen varmaankin kipeäksi», lohduttaakseen itseään, mutta antautui sitten epämääräisten tunnelmiensa valtaan. Hän menetti kaiken kiinnostuksensa Aziziinkin, eivätkä nuo ystävälliset, vakavasti tarkoitetut sanat, jotka hän oli indialaiselle lausunut, tuntuneet enää hänen itsensä lausumilta, vaan näyttivät riippuvan ilmassa.

XV

Neiti Quested, Aziz ja opas jatkoivat melko ikävää retkeilyä. He olivat harvasanaisia, sillä aurinko oli jo noussut korkealle, ilma oli kuin lämmin kylpy, johon alituisesti lisätään kuumaa vettä. Lämpö nousi nousemistaan, ja kivilohkareet sanoivat: »Me olemme vielä hengissä», mihin pikkukivet vastasivat: »Mekin olemme vielä melkein hengissä». Kivien välissä oli pienten kasvien kuivettuneita jäännöksiä. He olivat aikoneet kiivetä hui pulla keinuvan kallion luo, mutta sinne oli liian pitkä matka ja he tyytyivät suuren luolaryhmän katselemiseen. Matkan varrella he näkivät paljon yksinäisiä luolia, joihin opas houkutteli heidät, mutta niissä ei todellakaan ollut mitään katselemista. He raapaisivat tulen tikkuun, katselivat sen kajastusta kiiltävässä pinnassa, koettelivat kaikua ja poistuivat sitten. Aziz oli »aivan varma siitä, että he pian näkisivät muutamia mieltäkiinnittäviä vanhoja veistoksia», mutta tarkoittikin vain toivovansa, että he löytäisivät niitä. Hänen vakavat ajatuksensa kohdistuivat aamiaiseen. Kun he olivat poistuneet leiristä, oli siellä näkynyt hämmennyksen merkkejä. Hän muisteli ruokalistaa. Heille valmistettaisiin englantilainen aamiainen, johon kuului puuro ja lampaankyljyksiä ja niiden lisäksi vielä pari indialaista ruokalajia, joista voitaisiin keskustella, ja lopuksi beteliä. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt neiti Questedistä niin paljon kuin rouva Mooresta eikä hänellä ollut hänelle paljoa sanottavaa, semmitenkään nyt, kun neiti aikoi mennä naimisiin englantilaisen virkamiehen kanssa.

Ei Adelallakaan ollut puolestaan paljoa sanottavaa. Sillä aikaa kuin Azizin ajatukset askartelivat aamiaisessa, kohdistuivat hänen ajatuksensa tulevaan avioliittoon. Ensi viikolla Simla, Antonyn erottaminen, Tiketin näköala, rasittavat häät, Agra lokakuussa, rouva Mooren saattaminen Bombayhin — kaikki vilahteli hänen silmiensä ohi kuumuuden sumentamana, ja sitten hän alkoi miettiä niitä vakavampia huolia, joita hänen elämänsä Chandraporessa aiheuttaisi. Oli olemassa todellisia vaikeuksia — Ronnyn ja hänen oman henkensä ahtaus — mutta hän nautti vaikeuksien voittamisesta ja päätti, että jos hän vain voisi voittaa närkkäytensä (se oli hänen heikoin puolensa), ivailisi Angloindiaa eikä antautuisi sen voitettavaksi, pitäisi hänen avioliitostaan tulla onnellinen. Hän ei saanut olla liian teoreettinen, vaan hänen pitäisi punnita jokaista pulmaa erikseen sitä mukaa kuin niitä ilmestyisi ja luottaa Ronnyn ja omaan terveeseen järkeensä. Onneksi oli heillä molemmilla yllin kyllin tervettä järkeä ja kunnianhimoa.

Mutta ryömiessään erään kallion yli, joka muistutti kumoonkaadettua kastikemaljakkoa, hän ajatteli: »Mutta entä rakkautemme?» Kallioon oli hakattu kaksi riviä askelmia, ja kysymys oli jollakin tavoin juolahtanut hänen mieleensä niiden yhteydessä. Missä hän oli nähnyt askelmia ennen? Aivan niin, Nawab Bahadurin autohan oli painanut samanlaisia merkkejä tomuun. Hän ja Ronny — ei, he eivät rakastaneet toisiaan.