Part 11
Aziz pudisti inhoten päätään. Kysymys palautti hänen mieleensä hänen hätäisen lausuntonsa Marabar-luolista.
Mitä ylimalkaan pidätte englantilaisista naisista?
— Hamidullah piti heistä Englannissa, mutta täällä emme näe heitä milloinkaan. Ah ei, siihen olemme aivan liian varovaisia! Puhutaan jostakin muusta.
— Hamidullah on oikeassa siinä, että he ovat paljon miellyttävämpiä Englannissa. Täällä on heissä jotakin sellaista, mikä ei pue heitä.
Vaiettuaan hetkisen Aziz sanoi: — Mistä johtuu, ettette ole naimisissa?
— Fielding oli iloinen toisen kysymyksestä. — Siitä, että olen joskus hyvin ja joskus huonosti pelastautunut avioliiton pauloista, hän vastasi. — Aioin kerran kertoa teille hieman itsestäni, jos vain olisin voinut saada kertomukseni kyllin kiinnostavaksi. Se nainen, jota rakastin, ei halunnutkaan mennä naimisiin kanssani. Siinä koko juttu, mutta se tapahtui viisitoista vuotta sitten eikä merkitse enää mitään.
— Mutta teillä ei ole lapsia.
— Ei ainoatakaan.
— Suokaa anteeksi seuraava kysymykseni: Onko teillä aviottomia lapsia?
— Ei. Olisin sanonut sen teille, jos minulla olisi.
— Siinä tapauksessa nimenne sammuu täydellisesti.
— Minkäpä sille voi.
— Vai niin. Hän pudisti päätään. — Tällaista välinpitämättömyyttä itämaalainen ei voi milloinkaan ymmärtää.
— Minä en välitä lapsista.
— Se ei tässä vaikuta mitään asiaan, sanoi Aziz kärsimättömästi.
— En kaipaa heitä enkä halua heitä itkemään kuolinvuoteeni ääreen enkä kunnioittamaan muistoani jälkeenpäin. Haluaisin paljoa mieluummin jättää jälkeeni jonkin ajatuksen kuin lapsen. Hankkikoot muut lapsia itselleen. Minulla ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia siihen nähden, koska Englanti alkaa olla jo niin tupaten täynnä ihmisiä, että he piakkoin täyttävät koko Indiankin hakiessaan itselleen työtä.
— Miksi ette mene naimisiin neiti Questedin kanssa?
— Hyvä Jumala, hänhän on hupakko!
— Hupakko, hupakko! Olkaa niin hyvä ja selittäkää. Eikö se ole ruma sana?
— Ah, en tunne häntä lainkaan, mutta hän teki minuun sellaisen vaikutuksen kuin hän olisi ollut erikoisen tyypillinen länsimaisen kasvatusmenetelmän tuote.
— Mutta hupakko, herra Fielding. Mitä se merkitsee?
— Hän jankuttaa jankuttamistaan ikäänkuin lukisi jotakin kirjaa, koettaa kaikin mokomin ymmärtää Indiaa ja elämää yleensä, tehden silloin tällöin merkinnän reunaan.
— Minusta hän oli hauska ja vakava.
— Ehkä hän voi olla sellainenkin, Fielding sanoi häveten arvosteluaan. — Jokainen vihjauskin, että hänen pitäisi mennä naimisiin, aiheuttaa nuoressa miehessä kiihtymystä ja liioittelun halua. — Mutta minä en voi mennä naimisiin hänen kanssaan, vaikka tahtoisinkin, koska hän on äskettäin mennyt kihloihin pormestarin kanssa.
— Niinkö? Kuinka iloinen olenkaan! Aziz huudahti huojentuneena, koska tämä tapahtuma vapautti hänet Marabar-retkestä. Tuskinpa hän voi kutsua sinne oikeita angloindialaisia.
— Se on vanhan äidin ansiota. Hän pelkäsi, että rakas poika valitsisi itse, minkävuoksi hän toi tänne mukanaan sopivan tytön ja pani nuoret seurustelemaan toistensa kanssa, kunnes se tapahtui.
— Mutta rouva Moore ei kertonut siitä minulle puhuessaan muista suunnitelmistaan.
— Minä olenkin saanut tietää sen muualta; nämä ovat kerhojuttuja. Mutta he ovat nyt kaikissa tapauksissa kihloissa.
— Siinä tapauksessa te olette joutunut kokonaan pois laskusta, poika parka, hän sanoi hymyillen. — Ei mitään neiti Questediä herra Fieldingille. Neiti Quested ei ole kauniskaan. Hänellä ei ole oikeastaan lainkaan rintoja, jos nyt ajatellaan sitä.
Fieldingkin hymyili, mutta hänen mielestään puhuminen naisen rinnoista oli huonon maun merkki.
— Pormestarille hän ehkä riittää ja pormestari hänelle. Teille hankin sellaisen naisen, jonka rinnat ovat kuin mangohedelmät.
— Ei, älkää tehkö sitä.
— En toki teekään; se voisi sitäpaitsi vahingoittaa asemaanne. Hänen ajatuksensa olivat siirtyneet avioliitosta Kalkuttaan. Hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi. Olisipa sekin ollut kaunista, jos hän olisi viekoitellut rehtorin mukaansa sinne, ja saattanut hänet vaikeuksiin. Ja äkkiä hän alkoi kohdella ystäväänsä toisin muuttuen suojelijaksi, joka tuntee Indian vaarat ja varoittaa toista niistä. — Ette voi olla tarpeeksi varovainen, herra Fielding. Kaiken, mitä sanotte tahi teette tässä kirotussa maassa, sieppaa joku kateellinen henkilö tietoonsa. Ehkäpä kummastutte kuullessanne, että teidän tullessanne täällä istui ainakin kolme vakoojaa. Olin tosiaankin melko levoton senvuoksi, että puhuitte niin suoraan Jumalasta. He tulevat varmasti ilmoittamaan sen.
— Kenelle sitten?
— Se olisi ehkä voinut vielä mennä, mutta te puhuitte moraalistakin ja sanoitte tulleenne tänne riistääksenne muilta leivän. Se oli hyvin varomatonta. Tämä on kauhea häväistysjuttujen pesä. Ja sitäpaitsi kuunteli eräs oma oppilaanne teitä.
— Olen kiitollinen, että sanoitte minulle tämän; minun pitää vasta olla hieman varovaisempi. Kun innostun johonkin, loukkaan helposti muita. Mutta se ei tee mitään.
— Avomielisyytenne voi tuottaa teille vaikeuksia.
— Mitäpä siitä.
— Mutta kuulkaahan nyt. Lopuksi voi käydä niinkin, että menetätte paikkanne.
— Jos niin käy, niin käyköön. Se ei tapa minua. Minun on perin helppo matkustaa.
— Helppo matkustaa! Te kuulutte todellakin kummalliseen rotuun, Aziz sanoi kääntyen pois kuin hän olisi halunnut nukkua, kääntyäkseen kuitenkin heti takaisin. — Johtuuko se ilmastostanne vai mistä?
— On paljon indialaisiakin, joiden on helppo matkustaa; tarkoitan buddalaisia munkkeja ja muita sellaisia henkilöitä. Se kuuluu juuri niihin seikkoihin, joita minä ihailen teidän maassanne. Jokainen mies voi muuttaa esteettömästi muualle, jollei hänellä ole vaimoa eikä lapsia. Sekin on osaksi syynä siihen, että vastustan avioliittoa. Olen pyhimys, mutta pyhyyttä vailla. Kertokaa tämä kolmelle vakoojallenne ja käskekää heidän kuuluttaa se muille.
Aziz oli ihastuksissaan tästä uudesta päähänpistosta. Vai senkövuoksi herra Fielding ja muutamat muut olivat niin pelottomia! Heillä ei ollut mitään menetettävää. Mutta hän itse oli juurtunut yhteiskuntaan ja islamiin. Hän kuului perintöön, joka sitoi hänet, ja hän oli hankkinut lapsia maailmaan. Vaikka hän elikin niin epämääräistä elämää tässä mitättömässä huvilassaan, oli hän kuitenkin siihen pääsemättömästi sidottu.
— Minua ei voida erottaa työstäni, senvuoksi että työni koskee kasvatusta. Luulen, että ihmiset voidaan kasvattaa yksilöllisiksi ja sellaisiksi, että he ymmärtävät muita ihmisiä. Se on vakaumukseni.
Hän lopetti uskontunnustuksensa; molemmat vaikenivat. Kärpäset kävivät entistä vihaisemmiksi pöristen aivan heidän silmiensä edessä tahi ryömien heidän korviinsa. Fielding hosui hurjasti ympärilleen. Hän tuli kuumiinsa liikunnosta ja nousi lähteäkseen.
— Käskisitteköhän palvelijaanne tuomaan hevoseni, koska hän ei näyttänyt ymmärtävän minua.
— Tiedän sen. Annoin hänelle määräyksen, ettei hän saisi tuoda hevostanne. Sellaisia kepposia me teemme onnettomille englantilaisille. Herra Fielding raukka! Mutta nyt päästän teidät menemään. Ah, hyvä ystävä, paitsi teitä ja Hamidullahia, minulla ei ole ketään, jonka kanssa voisin keskustella tässä kaupungissa. Pidättehän tekin Hamidullahista, vai mitä?
— Paljonkin.
— Tahdotteko luvata minulle, että käännytte heti puoleemme joutuessanne pulaan?
— Minä en joudu milloinkaan pulaan.
»Kummallinen mies. Toivon hänen selviytyvän kunnollisesti kaikesta», Aziz ajatteli jäätyään yksikseen. Hänen ihailunsa oli haihtunut, ja sen vastavaikutus teki hänet suojelevaiseksi. Hänen oli hyvin vaikea kunnioittaa sellaista henkilöä, joka pelaa avonaisilla korteilla. Tultuaan nyt tarkemmin tuntemaan Fieldingin hän tunnusti hänet vilpittömän lämminsydämiseksi ja mutkattomaksi, mutta ei kovinkaan järkeväksi mieheksi. Hänen avomielisyytensä Ram Chandin ja Rafi & Kumppanin läsnäollessa oli vaarallista ja tyhmää.
Mutta he olivat ystäviä, veljiä. Suostumus oli varma, sopimus oli allekirjoitettu ja he luottivat toisiinsa. Hän nukahti muistellessaan näiden viime tuntien tapahtumia — Ghalibin runoja, naisellista kauneutta, vanhaa oivallista Hamidullahia, kunnon Fieldingiä, omaa kunnioitettua vaimoaan ja rakkaita lapsiaan. Hän siirtyi siihen maailmaan, missä nämä ilot saivat olla rauhassa vihollisilta, kukoistaa ikuisessa paratiisissa tahi liukua eteenpäin kirjavasta marmorista rakennettuja kanavia pitkin tai kaartua holveiksi, joihin oli kirjoitettu Jumalan yhdeksänkymmentäyhdeksän nimeä.
II OSA
LUOLAT
XII
Ganges ei ole vanha joki, vaikka se virtaakin Vishnun jalasta ja Shivan hiuksien läpi. Geologia, joka näkee kauemmaksi kuin uskonto, tuntee ajan, jolloin ei tätä virtaa eikä Himalajaa, joka ravitsee sitä, ollut olemassakaan, jolloin meri kohisi Hindustanin pyhien seutujen paikalla. Vuoret kohosivat, meri liettyi, jumalat asettuivat asumaan kukkuloille ja loivat joen, ja India, jota me sanomme ikuiseksi, ilmestyi maailmaan. Mutta India on todellisuudessa paljon vanhempi. Jo esihistoriallisen valtameren aikoina niemimaan eteläinen osa oli olemassa, ja Dravidian ylätasangot ovat olleet maata, niin kauan kuin maata on ollut olemassa. Ne ovat nähneet sen mantereen vajoavan, joka liitti Indian Afrikkaan, ja Himalajan kohoavan merestä. Ne ovat vanhemmat kuin mikään muu maailmassa. Vesi ei ole milloinkaan peittänyt niitä, ja aurinko, joka lukemattomina aikakausina on katsellut niitä, voi vieläkin niiden ääriviivoissa erottaa muotoja, jotka olivat sen, ennenkuin pallomme sysättiin pois sen sylistä.
Ja kuitenkin nekin muuttuivat. Kun Himalajan India kohosi merestä, vajosi alkuperäinen India ja tasoittuu vähitellen maan kaariviivan mukaiseksi. Ehkä täälläkin tulevina ajanjaksoina lainehtii vielä meri, joka peittää nuo auringosta syntyneet kalliot lietteellään. Toistaiseksi Ganges-tasanko valtaa niiltä alueita, meren tavoin kuluttaen ja irroittaen niistä osia, jotka vajoavat vajoamistaan nuoremman maan alle. Niiden päämassaan ei ole vielä koskettu, mutta laidoilla niiden etuvartiat ovat joutuneet eristetyiksi ja vajonneet polviin tahi kaulaan saakka eteenpäin vyöryvään multaan. Niitä ei voi verrata mihinkään muuhun maailmassa, ja niiden näkeminen saa ihmisen pidättämään henkeään. Ne kohoavat maasta jyrkästi ja mielettömästi ilman sitä tasapainoa, jota jylhinkin vuori noudattaa, eivätkä ne muistuta mitään ennen uneksittua tahi nähtyä. Jos sanoo niitä kaameiksi, johtuu ajattelemaan henkiolentoja, mutta ne ovat kaikkea henkeä vanhemmat. Hindulaisuus on raapinut ja kaivertanut muutamia kallioita temppeleiksi, mutta ne ovat tyhjiä, ikäänkuin pyhiinvaeltajat, jotka aina hakevat jotakin tavatonta, olisivat täällä saaneet sitä enemmän kuin tarpeekseen. Muutamat munkit olivat kerran asettuneet asumaan erääseen luolaan, mutta heidät savustettiin sieltä pois; yksinpä Buddhakin, joka varmasti oli sivuuttanut ne matkallaan Bo-puun luo Gyaan, oli paennut tätä itsekieltäymystä, joka oli hänen omaansa täydellisempi, jättämättä jälkeensä minkäänlaista legendaa Marabarissa käymistään taisteluista tahi saavuttamistaan voitoista.
Luolat on pian kuvailtu. Noin kahdeksan jalkaa pitkä, viisi jalkaa korkea ja kolme jalkaa leveä käytävä vie parinkymmenen jalan levyiseen ja samanpituiseen pyöreään luolaan. Tällaisia luolia on kukkuloissa, ja siinä onkin kaikki, mitä Marabar-luolista voi sanoa. Sitten kuin matkailija on nähnyt yhden, kaksi, kolme, neljä, neljätoista tahi neljäkolmatta sellaista luolaa, hän palaa Chandraporeen, tietämättä oikein, onko hän kokenut jotakin erikoista, mitätöntä, vai ei mitään. Hänen on hyvin vaikea keskustella luolista tahi erotella niitä mielessään toisistaan, sillä niiden muoto ei vaihtele milloinkaan, eivätkä minkäänlaiset veistokset, ei edes ampiaispesä tai yöperhonen erota toista toisesta. Ei mitään, ei niin mitään liity niihin, eikä niiden maine — sillä maine niillä kieltämättä on — johdu ollenkaan ihmisten puheista. Tuntuu kuin niitä ympäröivät tasangot tahi niiden sivu lentävät linnut olisivat toitottaneet »harvinaista», ja tämä sana olisi sitten juurtunut ilmaan, josta ihmiset olivat imeneet sen itseensä.
Luolat ovat pimeitä. Vaikka niiden aukot olisivatkin aurinkoon päin, pääsee perin niukasti valoa käytävän kautta noihin pyöreihin kammioihin. Siellä on vähän katseltavaa eikä ainoatakaan katselijaa, kunnes matkailija tulee sinne viideksi minuutiksi ja raapaisee tulen tikkuun. Heti syttyy toinen liekki syvällä vuoressa, liikkuen eteenpäin kuin vangittu henki, sillä tuon pyöreän luolan seinät ovat kiiltopintaiset. Molemmat liekit lähestyvät toisiaan koettaen yhtyä, onnistumatta kuitenkaan yrityksessään, koska toinen hengittää ilmaa ja toinen kiveä. Ihanin värein silattu kuvastin erottaa rakastavaiset toisistaan, suloiset harmaat ja vaaleanpunaiset tähdet sekautuvat ihmeelliseen tähtiusmaan, jonka vivahdukset ovat vaaleammat kuin pyrstötähden pyrstön tahi keskipäivän kuun, ja paljastavat graniitin kätketyn elämän, jota saa nähdä vain täällä. Sormia ja nyrkkiin puristuneita käsiä työntyy mullasta — täällä on vihdoinkin niiden iho, suloisempi kuin minkään eläimen turkki, sileämpi kuin tyyni vedenpinta, nautinnollisempi kuin rakkaus. Kiilto lisääntyy, liekit saavuttavat toisensa, suutelevat toisiaan ja sammuvat. Luola on jälleen pimeä kuten muutkin luolat.
Vain tuossa pyöreässä huoneessa on seinät kiillotettu tällä tavalla. Käytävien seinät on jätetty karkeiksi ja ne tunkeutuvat ikäänkuin jälkimietteenä katselijan mieleen kaiken tuolla sisällä nähdyn täydellisyyden jälkeen. Koska käytävä oli tarpeellinen, teki ihminen sellaisen. Mutta toisissa paikoissa syvemmällä graniitissa arvellaan olevan huoneita, joihin ei ole käytävää. Niihin ei ihmisjalka ole milloinkaan astunut jumalien tulosta saakka. Seudulla kerrotaan niiden lukumäärän olevan yhtä paljon käytäväluolien lukumäärää suuremman kuin kuolleiden lukumäärä on suurempi elävien lukumäärää. Niissä ei ole mitään, ne suljettiin ennen ruton ja aarteitten luomista, ja jos ihmiset tulisivat niin uteliaiksi, että tunkeutuisivat niihin, ei hyvän tai pahan määrä lisääntyisi siitä hiukkaakaan. Erään tällaisen umpinaisen luolan sanotaan sijaitsevan muutamassa kalliossa, joka keinuu vuoren korkeimmalla huipulla; pallomainen luola, jossa ei ole lattiaa eikä kattoa ja joka alati kuvastelee vain omaa pimeyttään kaikille suunnille. Jos kallio putoaa ja särkyy, särkyy luolakin kuin tyhjä pääsiäismuna. Onttoutensa vuoksi kallio heiluu tuulessa, liikahteleepa hieman silloinkin, kun varis sattuu nakuttelemaan sitä nokallaan. Siitä johtuu sen ja sen hämmästyttävän jalustankin nimi: Kawa Dol.
XIII
Määrätyssä valaistuksessa ja määrätyn matkan päästä nämä vuoret näyttävät varsin viehättäviltä. Eräänä iltana, kun niitä katseltiin kerhon yläkuistilta, neiti Quested tuli keskustelun kuluessa sanoneeksi neiti Derekille haluavansa mielellään käydä siellä, kertoen samalla, että tohtori Aziz oli luvannut järjestää huviretken sinne, mutta nähtävästi unhottanut lupauksensa indialaisten tavalliseen tapaan. Palvelija, joka tarjoili heille vermuthia, kuuli hänen sanansa. Hän ymmärsi englanninkieltä. Ja vaikka hän ei ollutkaan vakooja, piti hän kuitenkin korvansa auki, ja vaikka Mahomet Ali ei oikeastaan lahjonut häntä, kehoittaen vain tulemaan hänen palvelijainsa luo juttelemaan, tapahtui sentään usein, että hän sattui tulemaan heidän taholleen juuri silloin, kun hän oli siellä. Sitä mukaa kuin juttu levisi, se sai yhä ikävämmän käänteen, ja Aziz kuuli kauhistuneena naisten loukkautuneen syvästi odottaessaan joka päivä kutsua. Hän oli luullut, että hänen ajattelematon lupauksensa oli jo aikaa unhotettu. Koska hänellä oli kahdenlainen muisti, tilapäinen ja kestävä, oli hän tähän saakka sijoittanut luolat edelliseen. Nyt hän muutti ne toiseen päättäen toteuttaa suunnitelmansa. Siitä tulisi suurenmoinen korvaus teekutsuille. Hän aloitti hankkimalla varmuuden siitä, että herra Fielding ja vanha Godbole tulisivat mukaan, ja sitten hän antoi Fieldingin tehtäväksi lähestyä rouva Moorea ja neiti Questediä kahden kesken, jotta Ronnyn, heidän virallisen suojelijansa, mukaanlähtö voitaisiin estää. Fielding ei ollut kovinkaan ihastunut tehtävään, hänellä oli paljon hommaa eikä hän sitäpaitsi omasta puolestaan välittänyt luolista ja pelkäsi kahnauksia ja menoja. Mutta hän ei halunnut kieltäytyä tekemästä ystävälleen tätä hänen pyytämäänsä ensimmäistä palvelusta ja suoritti sen pyynnön mukaisesti. Retki tuli naisille hieman sopimattomaan aikaan juuri nyt, kun heillä oli niin paljon tehtävää, mutta he toivoivat voivansa järjestää sen neuvoteltuaan herra Heaslopin kanssa. Kysyttäessä ei Ronnylla ollut mitään retkeä vastaan, kunhan vain Fielding ottaisi huolekseen heidän huvittamisensa. Hän ei ollut innostunut huviretkeen sen paremmin kuin naisetkaan tällä haavaa, mutta vaikka kukaan ei ollut innostunut, pantiin se kuitenkin toimeen.
Aziz näki suunnattomasti vaivaa. Retki ei tosin ollut pitkäaikainen — juna lähtisi Chandraporesta juuri ennen päivänkoittoa, ja toinen juna toisi heidät takaisin jo lounaalle mutta hän oli vain vähäpätöinen virkamies ja pelkäsi joutuvansa häpeään. Hänen oli pakko pyytää puolen päivän lomaa majuri Callendarilta, mutta äskeisen sairauslomansa vuoksi hänelle ei myönnetty sitä. Seurasi toivottomuutta, uusia suostutteluyrityksiä herra Fieldingin välityksellä ja vihdoin halveksivasti muristen annettu lupa. Hänen täytyi lainata veitsiä Mahomet Alilta voimatta kutsua häntä mukaan. Sitten tulivat kysymykseen juomat. Fielding ja ehkä naisetkin haluaisivat alkoholijuomia, minkävuoksi hänen piti hankkia viskyä ja portviiniä. Sitten oli vielä ratkaistava sekin pulma, kuinka päästäisiin luolille kaukana sijaitsevalta Marabarin asemalta. Sen jälkeen hänen täytyi ajatella professori Godbolea ja hänen ruokaansa ja muiden ruokaa kaksi pulmaa siinäkin. Professori ei ollut erittäin oikeauskoinen hindu, hän voi juoda teetä, soodavettä ja syödä hedelmiä ja makeisia, samantekevää kuka ne oli valmistanut, sekä vihanneksia ja riisiä, jos vain joku bramaani valmisti ne, mutta ei sellaisia ruokia eikä kakkuja, joissa oli munaa; eikä hän söisi itse eikä sallisi kenenkään muunkaan syödä pihviä, koska viipale pihvilihaa kaukanakin sijaitsevalla vadilla olisi tyyten turmellut hänen mielenrauhansa. Toiset voivat syödä lampaanpaistia ja liikkiöitä. Mutta liikkiöstä julisti Azizin oma uskonto tuomionsa eikä hän katsonut voivansa tarjota sitä muillekaan. Hän sai huolia loppumattomiin senvuoksi, että hän oli uhmannut Indian maan henkeä, joka koettaa erottaa ihmiset ryhmiin.
Vihdoin viimein koitti lähdönhetki.
Ystäviensä mielestä Aziz teki hyvin tyhmästi antautuessaan tekemisiin englantilaisten naisten kanssa, ja he kehoittivat häntä pitämään varansa, ettei hän myöhästyisi. Senvuoksi hän viettikin melkein koko yön asemalla. Palvelijat olivat kokoontuneet yhteen ryhmään laiturille saatuaan määräyksen olla poistumatta asemalta. Itse hän käveli edestakaisin vanhan Muhammed Latifin kanssa, jonka piti toimia hovimestarina. Hän tunsi itsensä epävarmaksi ja epätodelliseksi samalla kertaa. Eräät vaunut ajoivat aseman edustalle. Hän toivoi Fieldingin astuvan niistä valamaan häneen varmuutta. Mutta tulijat olivatkin rouva Moore, neiti Quested ja heidän goaneesilainen palvelijansa. Ihastuen hän riensi vastaanottamaan heitä. — Tulitte siis vihdoinkin! Miten ystävällistä! hän huudahti. — Tämä on elämäni onnellisin hetki!
Naiset olivat kohteliaita. Tämä ei ollut kylläkään heidän elämänsä onnellisin hetki, mutta he luulivat saavansa hauskaa, niin pian kuin varhaisen lähdön vaivat olisivat ohi. He eivät olleet tavanneet Azizia sen jälkeen kuin retki oli päätetty ja kiittelivät nyt häntä.
— Teidän ei tarvitse ostaa matkalippuja. Olkaa niin hyvät ja ilmoittakaa se palvelijallenne. Marabar-linjalla ei käytetä ollenkaan junalippuja. Ettekö halua nousta vaunuun lepäämään, kunnes herra Fielding tulee? Ettekö tiennyt, että teidän täytyy matkustaa purdahnvaunussa? Pidättekö siitä?
He vastasivat, että se tulisi olemaan heidän mielestään hauskaa. Juna oli jo saapunut asemalle, ja kokonainen lauma palvelijoita hyppi kuin apinat penkkien yli. Aziz oli omien palvelijoidensa lisäksi lainannut apulaisia ystäviltään, ja seurauksena oli näiden keskeinen taistelu ylivallasta. Naisten palvelija seisoi erillään näyttäen ivalliselta. He olivat pestanneet hänet Bombayssa vielä matkalla ollessaan. Hotelleissa ja hienojen ihmisten joukossa hän oli erinomainen, mutta heti kuin naiset alkoivat seurustella sellaisen henkilön kanssa, jonka hän katsoi kuuluvan toiseen luokkaan, hän osoitti heille paheksumistaan.
Oli vielä pimeä, mutta yössä oli jo jotakin tilapäisluontoista, mikä ennusti sen loppua. Asemapäällikön kanat, jotka istuivat vajan katolla, alkoivat uneksia haukoista pöllöjen asemesta. Lamput sammutettiin jottei niiden sammuttamisesta olisi myöhemmin vaivaa; tupakan haju tuli pimeistä nurkista, joihin kolmannen luokan matkustajat olivat kyyristyneet; kaikki riisuivat päähineensä ja alkoivat puhdistaa hampaitaan. Muuan nuori virkamies oli niin varma siitä, että aurinko tänäkin aamuna nousisi, että hän innoissaan soitti kelloa. Se hermostutti palvelijoita. He huusivat, että juna lähtee, ja juoksivat sen molempiin päihin estämään sen lähtöä. Asemalla oli vielä paljon ihmisiä, joiden piti nousta purdahnvaunuun, ja tavaroita, kuten messinkihelainen laatikko, fetsillä peitetty meloni, pyyheliinaan kääritty guavashedelmä, portaat ja pyssy. Vieraat käyttäytyivät miellyttävästi. Heissä ei ollut rotutuntoa — rouva Moore oli liian vanha ja neiti Quested oli liian uusi — ja he kohtelivat Azizia kuten ikään nuorta miestä, joka on ollut heille kohtelias. Se liikutti indialaista syvästi. Hän oli odottanut heidän tulevan herra Fieldingin kanssa, mutta sen sijaan he uskalsivatkin olla yksinään hänen kanssaan muutamia minuutteja.
— Lähettäkää pois palvelijanne, hän ehdotti. — Häntä ei tarvita täällä. Meistä tulee siten kuin yksi perhe.
— Hän onkin niin ilkeä palvelija. Antony, saat palata takaisin, koska emme tarvitse sinua, tyttö sanoi kärsimättömästi.
— Herra käski minun seurata teitä.
— Mutta neiti käskee sinua poistumaan.
— Herra sanoi: »Pysyttele tämän neidin luona koko aamu».
— Mutta me emme halua sinua mukaamme. Neiti Quested kääntyi isännän puoleen. — Koettakaa saada hänet lähtemään matkoihinsa, tohtori Aziz.
— Muhammed Latif! Aziz huusi.
Köyhä sukulainen vaihtoi melonin fetsiin ja kurkisti sen vaunun ikkunasta, jonka epäjärjestyksestä hän piti huolta.
— Tässä on serkkuni herra Muhammed Latif. Ah, älkää tervehtikö häntä kädestä! Hän on vanhan ajan indialainen ja pitää enemmän salaamista. Mutta, mitä sanoinkaan? Kuinka kauniisti teetkään salaamasi, Muhammed Latif. Katsokaa, hän ei ymmärtänyt, koska hän ei osaa englanninkieltä.
— Nyt valehtelet, vanhus sanoi lempeästi.
— Minäkö valehtelisin. No, tämäpä on kaunista. Eikö hän olekin hullunkurinen ukko? Me laskemme leikkiä hänen kanssaan myöhemmin. Hän osaa kaikenlaista. Hän ei ole niin tyhmä kuin luulette, vaikka onkin rutiköyhä. Saamme kiittää onneamme, että olemme niin suuren perheen jäseniä. Hän kiersi käsivartensa ukon paksuun kaulaan. — Mutta nouskaa nyt vaunuun ja kotiutukaa. Niin, teidän pitää levätä. — Kuuluisa itämaalainen epäjärjestys näytti vihdoinkin olevan ohi. — Suokaa minulle anteeksi, mutta nyt minun täytyy mennä ottamaan vastaan muita vieraitani.