Part 10

Seurueesta ei ymmärtänyt runoutta kukaan muu kuin Hamidullah. Toiset olivat sydämeltään yksinkertaisia ja hiomattomia. He kuuntelivat kuitenkin mielellään, sillä kirjallisuus ei ollut vielä tyyten erillään heidän sivistyksestään. Ylikonstaapelin mielestä, esimerkiksi, Aziz ei alentanut itseään lainkaan runonlausunnallaan; mutta toisaalta ylikonstaapeli ei osoittanut sitä hilpeää suosiotakaan, jolla englantilainen torjuu kaiken kauneuden tartunnan. Hän istui vain paikallaan pää tyhjänä, ja kun hänen ajatuksensa, jotka tavallisesti olivat hyvin vaatimattomia, palasivat takaisin, oli niissä suloista raikkautta. Runo ei ollut tehnyt kenellekään heistä »hyvää». Mutta se oli ollut ohimenevä muistutus, kauneuden jumalallisten huulten henkäys, kahden tomusta luodun maailman välillä visertelevä satakieli. Vaikka se ei vaikuttanutkaan niin vahvasti kuin Krishnan rukoileminen, antoi se kuitenkin ilmaisun heidän yksinäisyydelleen, eristyneisyydelleen ja sen ystävän kaipuulleen, joka ei milloinkaan tule, mutta jota ei kuitenkaan milloinkaan voi kokonaan poistaa mielestään. Se sai Azizin ajattelemaan jälleen naisia, mutta toisella tavalla, vähemmän tarkasti, mutta kiihkeämmin. Joskus vaikutti runous häneen tällä tavalla, joskus se vain kiihoitti hänen himojaan, eikä hän tiennyt milloinkaan edeltäpäin sen vaikutuksen laatua; hän ei voinut keksiä mitään sääntöä sille eikä millekään elämässä.

Hamidullah oli poikennut taloon matkallaan erääseen riitaisaan komiteaan, joka oli tarkoituksiltaan kansallinen ja jossa hindut, muhamettilaiset, pari sikhiä, pari parsimista, yksi jaini ja yksi syntyperäinen kristitty koettivat pitää toisistaan enemmän kuin oli luonnollista heidän kesken. Niin kauan kuin moitittiin englantilaisia, meni kaikki hyvin, mutta mitään merkittävämpää ei oltu saatu aikaan, ja jos englantilaiset poistuisivat Indiasta, häviäisi komiteakin olemattomiin. Hän oli iloinen, ettei Aziz, josta hän piti ja jonka perhe oli sukua hänen perheelleen, ollut vähääkään innostunut politiikkaan, joka turmelee luonteen ja uran, vaikka ei mitään voida saavuttaakaan ilman sitä. Hän muisteli Cambridgeä surumielisesti kuin jotakin toista loppuun lausuttua runoa. Kuinka onnellinen hän olikaan ollut parikymmentä vuotta sitten! Politiikkaan ei kajottu lainkaan herra ja rouva Bannisterin pappilassa. Siellä olivat urheilu, työ ja miellyttävä seurustelu vaihdelleet, ja ne tuntuivat siihen aikaan riittävältä kansakunnan elämän perustalta. Mutta täällä oli vain vehkeilyä ja pelkoa. Herrat Syed Muhammed ja Haq — hän ei voinut luottaa edes heihinkään, vaikka he olivatkin saapuneet tänne hänen vaunuissaan, ja koulupoika oli kuin skorpioni. Kumartuen lähemmäksi hän sanoi: — Aziz, Aziz, rakas poikani, meidän pitää lähteä nyt, olemme jo olleet täällä liiankin kauan. Koeta toipua pian, sillä en todellakaan tiedä, kuinka pieni seurapiirimme voi tulla toimeen ilman sinua.

— En aio unhottaa ystävällisiä sanojasi, Aziz vastasi.

— Minä yhdyn niihin täydellisesti, sanoi insinööri.

— Kiitoksia, herra Syed Muhammed.

— Minä myös ja minäkin! huusivat toiset, koettaen kukin parhaan taitonsa mukaan osoittaa ystävyyttään. Pieniä hyödyttömiä liekkejä, joita ei voida tukahduttaa! Seurue jäi yhä istumaan vuoteen reunalle pureksien sokeriruokoa, jota Hassan oli käynyt noutamassa basaarista, ja Aziz joi kupillisen maustettua maitoa. Äkkiä kuului vaununpyörien kolinaa. Tohtori Panna Lal oli tullut saatuaan ajomiehekseen kauhean Ram Chandin. Sairashuonetunnelma palasi heti, ja potilas ryömi huopapeitteen alle.

— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, mutta tulen tänne majuri Callendarin käskystä kysymään sairaan vointia, sanoi hindu hermostuneena jouduttuaan uteliaisuutensa johtamana tällaiseen kiihkoilijoiden pesään.

— Tuossa hän lepää, sanoi Hamidullah viitaten pitkällään lepäävän sairaan ääriviivoihin.

— Tohtori Aziz, tohtori Aziz, tulin tiedustelemaan vointianne!

Aziz käänsi ilmeettömät kasvonsa kuumemittaria kohti.

— Kätenne myös, olkaa niin hyvä. Hän tarttui siihen, katsoi katossa surisevia kärpäsiä, ja totesi sitten sairaassa olevan hieman kuumetta.

— Melko vähän, kaiketi, sanoi tohtorin seuralainen, Ram Chand, joka halusi rettelöidä.

— Hänessä on kuumetta, hänen pitää pysyä vuoteessa sanoi tohtori Panna Lal pudistaen kuumemittaria, itiin ettei sen elohopean korkeudesta saanut enää selvää. Hän oli inhonnut nuorta virkatoveriaan aina tuosta Dapplen tekemästä kolttosesta saakka ja olisi mielellään nipistänyt häntä ja ilmoittanut majurille hänen laiskoittelevan. Mutta hänen itsensäkin pitäisi ehkä piakkoin paneutua vuoteeseen pariksi päiväksi, eikä majuri Callendar sitäpaitsi milloinkaan uskonut alkuasukasten puheita, kun he juorusivat toisistaan, vaikka hän aina uskoihin pahinta heistä. Myötämielisyys näytti hänestä senvuoksi varmimmalta suunnalta. — Kuinka on vatsanne laita! hän kysyi. — Entä päänne, onko se kipeä? Ja kun hän samalla huomasi tyhjän kupin, hän suositteli maitoruokia.

— Tämä oli suureksi huojennukseksi meille. Teitte oikein kauniisti tullessanne katsomaan sairasta, herra tohtori, sanoi Hamidullah imarrellakseen häntä.

— Sehän kuuluu velvollisuuksiini.

— Me tiedämme, kuinka paljon teillä on tekemistä.

— Niin, se on kyllä totta.

— Ja kuinka tautista kaupungissa juuri nykyjään on.

Tohtori epäili, että tähän lauseeseen oli kätketty ansa. Vastasipa hän myöntäen tai kieltäen, kummassakin tapauksessa hänen lausuntoaan voitaisiin käyttää häntä vastaan. — Tauteja on aina liikkeellä, hän vastasi, — ja minulla on paljon työtä, mutta sehän kuuluu lääkärin ammattiin.

— Hänellä ei ole minuuttiakaan joutilasta aikaa, koska hänellä on nyt kaksinverroin työtä maakuntaopistossa, sanoi Ram Chand.

— Hoidatteko ehkä professori Godbolea?

Tohtorin kasvoille tuli ammattimainen ilme; hän vaikeni.

— Me toivomme hänen ripulinsa olevan ohimenevää laatua.

— Hän on jo toipumassa, mutta ei ripulista.

— Olemme hieman levottomia hänen tähtensä, koska hän ja tohtori Aziz ovat keskenään hyviä ystäviä. Olisimme teille kiitollisia, jos tahtoisitte sanoa meille hänen sairautensa laadun.

Mietteliään näköisenä tohtori sanoi hetkisen kuluttua:

— Peräpukamia.

— Siinä saat, hyvä Rafi, koleerastasi! huudahti Aziz voimatta enää hillitä itseään.

— Koleera, koleera; mitä kaikkea tässä saa vielä kuullakaan! tohtori huusi vihoissaan. — Kuka levittelee sellaisia valheellisia juttuja potilaistani?

Hamidullah viittasi rikokselliseen.

— Kuulen puhuttavan koleerasta, veneerisistä taudeista ja vaikka mistä. Mihin tämä kaikki loppuu? kysyn usein itseltäni. Kaupunki on täynnä vääriä huhuja, joiden keksijä olisi saatava selville, jotta viranomaiset voisivat rangaista häntä.

— Rafi, kuuletko? Miksi olet kertonut meille perättömiä juttuja?

Koulupoika mumisi kuulleensa sen eräältä toiselta pojalta ja huomautti, että se huono englannin kirja, jota hallitus pakottaa koulussa lukemaan, antaa usein niin vääriä tietoja, että oppilaat erehtyvät helposti.

— Se ei oikeuta sinua lainkaan rupeamaan lääkärien syyttäjäksi, sanoi Ram Chand.

— Niinpä kyllä, aivan niin, myönteli Hamidullah, joka halusi karttaa ikävyyksiä. Mutta sananvaihto kehittyi kuitenkin niin kiivaaksi, että herrat Syed Muhammed ja Haq näyttivät vihastuvan ja valmistautuivat lähtemään tiehensä. — Sinun pitää pyytää vilpittömästi anteeksi, Rafi; huomaan setäsikin vaativan sitä, sanoi Hamidullah. — Et ole vielä myöntänyt olevasi pahoillasi niiden vaikeuksien vuoksi, joita olet huolimattomuudellasi aiheuttanut tohtorille.

— Hänhän on vain poika, sanoi Panna Lal leppyneenä.

— Juuri poikain pitää oppia jotakin, sanoi Ram Chand.

— Muistaakseni teidän poikanne epäonnistui alemmassa tutkinnossa, sanoi Syed Muhammed äkkiä.

— Todellako? Ehkäpä. Mutta hänellä ei olekaan ketään sukulaista sanomalehden toimittajana.

— Eikä teillä ole enää lupaa ajaa lehden asioita oikeudessa.

Heidän äänensä kovenivat. He hyökkäsivät toistensa kimppuun salaperäisin vihjauksin, saaden aikaan kovan rähinän. Hamidullah ja tohtori koettivat toimia välittäjinä. Kesken kaiken joku sanoi: — No, onko hän kipeä vai ei? Herra Fielding oli tullut huoneeseen kenenkään huomaamatta. Kaikki nousivat seisoalleen, ja Hassan sivalsi sokeriruovolla kärpäsparvea englantilaisen kunniaksi.

— Olkaa niin hyvä ja istuutukaa, Aziz sanoi kylmästi.

Millainen huone ja millainen seurue! Rähinää ja haukkumasanoja, lattialla sokeriruovon palasia, pähkinöitä ja tahroja, taulut vinossa likaisilla seinillä, eikä mitään löyhytintä. Aziz ei ollut milloinkaan aikonut asua tällä tavoin ikäänkuin kolmannen luokan ihmiset. Ja hämmennyksissään hän ajatteli vain Rafia, jolle hän oli nauranut ja jota hän oli antanut muiden moittia. Pojan piti päästä täältä pois loukkaamattomana, sillä muuten hän rikkoisi vieraanvaraisuuden lakia koko seuruetta kohtaan.

— Herra Fielding teki ystävällisesti tullessaan katsomaan ystäväämme, sanoi ylikonstaapeli. — Tämä suuri hyvyys liikuttaa meitä.

— Älkää puhuko hänelle tuolla tavalla, hän ei vaadi sitä eikä hän ole kolmen tuolinkaan tarpeessa, hänessä ei ole kolmea englantilaista, Aziz huomautti suutahtaen. — Rafi, tule tänne. Istuudu jälleen. Olen ihastuksissani, kun saatoit tulla tänne Hamidullahin kanssa, rakas poikaseni. Tulen varmasti paremmaksi, saatuani tavata sinut.

— Suokaa minulle anteeksi erehdykseni, sanoi Rafi.

— No, oletteko vai ettekö ole sairas? toisti Fielding.

— Majuri Callendar on luultavasti kertonut teille minun laiskoittelevan.

— No, laiskoitteletteko sitten? Seurue nauroi ystävällisesti ja tyytyväisesti. »Englantilainen parhaimmalta puoleltaan», ajattelivat he. »Niin sukkela!»

— Kysykää tohtori Panna Lalilta.

— Saanko olla aivan varma siitä, ettei läsnäoloni väsytä teitä?

— Saatte varmasti. Pienessä huoneessanihan on jo kuusi henkeä. Olkaa hyvä ja istuutukaa, jos vain voitte suoda anteeksi muodollisuuksien puutteen. Hän kääntyi jatkamaan keskusteluaan Rafin kanssa, jota opettajan tulo oli kauhistuttanut, koska hän oli koettanut levittää juoruja hänestä. Nyt hän halusi livistää tiehensä.

— Hän on sairas eikä ole sairas, sanoi Hamidullah tarjoten savukkeita. — Ja minä puolestani luulen useimpain meistä olevan samanlaisessa tilassa.

Fielding oli samaa mieltä hänen kanssaan; hän ja tuo miellyttävän hienotunteinen asianajaja tulivat hyvin toimeen keskenään. He olivat iloisen tuttavallisia ja alkoivat luottaa toisiinsa.

— Koko maailma näyttää olevan kuolemaisillaan eikä kuitenkaan kuole, minkävuoksi meidän pitää uskoa varjelevan kaitselmuksen olemassaoloon.

— Ah, se on totta, oikein totta! sanoi ylikonstaapeli, joka luuli heidän ylistävän uskontoa.

— Onko se totta herra Fieldinginkin mielestä?

— Mikä sitten? Maailma ei ole kuolemaisillaan. Olen siitä aivan varma.

— En tarkoittanut sitä, vaan kaitselmuksen olemassaoloa.

— Vai niin, mutta minä en usko kaitselmukseen.

— Mutta kuinka siinä tapauksessa voitte uskoa Jumalaan? kysyi Syed Muhammed.

— En usko Jumalaankaan.

Koko seurue säpsähti, aivan kuin joku olisi sanonut: »Siinä nyt kuulitte?», ja Aziz kohotti hetkiseksi katseensa häpeillen.

— Onko totta, että melkein kaikki englantilaiset ovat nykyjään jumalankieltäjiä? kysyi Hamidullah.

— Sivistyneet, ajattelevat ihmisetkö? Siihen voi kyllä vastata myöntävästi, vaikka he eivät pidäkään tuosta nimityksestä. Totuus on se, että länsimaat ajattelevat nykyjään liian vähän uskoa ja epäuskoa. Noin viisikymmentä vuotta takaperin tahi vielä silloinkin, kun te ja minä olimme nuoria, hälistiin siitä paljon enemmän.

— Huononeeko siellä moraalikin?

— Se riippuu kokonaan siitä, mitä tarkoitatte moraalilla. Omasta puolestani luulen senkin huononevan.

— Suokaa minulle anteeksi, jos kysyn, millä oikeudella Englanti siinä tapauksessa pitää hallussaan Indiaa?

— Kas niin, jälleen politiikkaa! Tähän kysymykseen en halua lainkaan kajota. Omasta puolestani olen täällä senvuoksi, että olin työn tarpeessa. En voi sanoa teille, miksi Englanti on täällä, enkä sitäkään, onko sillä mitään oikeutta olla täällä. Se käy yli ymmärrykseni.

— Opetustyöhön täysin pätevät indialaisetkin tarvitsevat paikkoja kouluissa.

— Luultavasti, mutta minä satuin tulemaan ensin, sanoi Fielding hymyillen.

— Suokaa minulle vieläkin anteeksi, mutta onko oikein, että englantilainen ottaa paikan, kun on olemassa kelvollisia indialaisiakin? En tarkoita tietenkään mitään henkilökohtaista. Henkilökohtaisesti me olemme ihastuneita läsnäolostanne ja annamme suuren arvon tällaiselle avomieliselle keskustelulle.

Oli olemassa vain yksi suora vastaus indialaisen kysymyksiin, nimittäin että Englanti pitää Indiaa hallussaan senvuoksi, että India on niin rikas maa. Mutta Fielding ei halunnut sanoa sitä. Hänen rehellisyysintoilunsa oli talttunut.

— Olen erittäin mieltynyt oleskeluuni täällä, hän sanoi. — Niin kuuluu vastaukseni ja se on ainoa puolustukseni. Onko se oikein vai väärin, en osaa sanoa. Sekin voi olla väärin, että satuin syntymään. Minähän riistän hengittäessäni ilmaa joltakulta toiselta. Ja kuitenkin olen iloinen, että niin on tapahtunut, ja nautin myös olostani täällä. Vaikka ihminen olisi kuinka kurja tahansa, hän saa siitä kuitenkin jonkinlaisen hyvityksen, jos hän tuntee onnea olemassaolostaan.

Indialaiset joutuivat hämilleen. Ajatussuunta ei ollut heille vieras, mutta sanat olivat liian kylmiä ja asiallisia. Vaikka eräässä lauseessa puhuttiinkin kunnioittavasti oikeudesta ja moraalista, sen sanamuoto vaivasi heidän korviaan ja hämmensi heidän käsityskykyään. Heidän sanansa ja tunteensa vastasivat harvoin toisiaan, paitsi puhtaissa tunneasioissa. Heillä oli lukemattomia puhtaasti henkisiä, sovinnaisia käsitteitä, ja ellei niitä otettu huomioon, oli heidän hyvin vaikea seurata mukana.

— Entä sitten ne englantilaiset, jotka eivät ole mieltyneitä Indiassa oleskeluunsa — voivatko he mitenkään puolustaa itseään? Hamidullah kysyi.

— Eivät voi. Ajakaa heidät pois täältä.

— Heidän erottamisensa noista toisista tulee olemaan hyvin vaikeaa, Hamidullah sanoi nauraen.

— Enemmänkin kuin vaikeaa, suorastaan väärää, sanoi Ram Chand. — Ei kukaan indialainen herrasmies pidä sellaista tekoa kunniallisena. Siinä juuri eroamme toisista kansoista. Me olemme niin hengellistyneitä.

— Niin, se on totta, sanoi ylikonstaapeli.

— Onko se totta, herra Haq? Minun mielestäni me emme ole lainkaan hengellistyneitä. Me emme voi olla yksimielisiä, mikä kuitenkin olisi kaikkein tärkeintä. Me emme voi täyttää sopimuksia emmekä ehdi ajoissa junalle. Onko niin sanottu Indian henkisyys muuta kuin sitä? Teidän ja minun pitäisi olla eräässä kokouksessa tällä haavaa, mutta me emme ole; tohtori Panna Lalin pitäisi olla potilaittensa luona, mutta hän ei ole. Niin me jatkamme ja luullakseni tulemme jatkamaan aikojen loppuun saakka.

— Nyt ei ole aikojen loppu, koska kello ei ole vielä puolta yhtätoistakaan, huudahti tohtori Panna Lal, joka oli tullut jälleen luottavaiselle tuulelle. — Hyvät herrat, jos saan sanoa pari sanaa, miten mielenkiintoinen keskustelu! Pyydän lausua kiitokseni ja tunnustukseni herra Fieldingille, joka opettaa poikiamme ja suo heille osan omien kokemustensa ja viisautensa siunauksista.

— Lähtekäämme nyt; väsytämme vain potilasta, Fielding sanoi, ja vihdoinkin he menivät matkoihinsa, neljä muhamettilaista, kaksi hindua ja englantilainen. He pysähtyivät kuistiin odottamaan, kunnes heidän vaununsa ehdittiin ajaa portaitten edustalle.

— Azizilla on suuret ajatukset teistä, herra Fielding. Vain hänen sairaudestaan johtui, ettei hän sanonut mitään.

— Ymmärrän hyvin, sanoi Fielding, jolle vierailu oli aiheuttanut pettymyksen ja joka nyt näytti saavan turhaan odottaa, että hänen vaununsa ajettaisiin esiin. Hän oli pitänyt paljon Azizista heidän tavatessaan toisensa ensi kerran ja oli toivonut, että heidän tuttavuutensa jatkuisi.

X

Kuumuus oli lisääntynyt viime tunnin aikana, ja kadut olivat niin autiot, kuin jokin onnettomuus olisi lakaissut pois kaikki ihmiset. Vastapäätä Azizin huvilaa kohosi suuri keskeneräinen rakennus, joka oli kahden veljeksen, kahden tähtienselittäjän, oma. Sen telineillä torkkui orava pää alaspäin. Se lepäsi tulikuumia telineitä vasten liikutellen syyhyistä häntäänsä. Se näytti talon ainoalta asukkaalta, ja sen päästämät äänet sopivat epäilemättä keskeneräisen rakennuksen tunnelmaan tuntumatta silti viehättäviltä. Toisenlaista ääntä kuului muutamasta tomuisesta puusta, jonka vaiheilla ruskeat linnut kirkuen lentelivät sinne tänne pyydystellen hyönteisiä.

Elävien olentojen enemmistölle merkitsee hyvin vähän mitä vähemmistö, joka nimittää itseään ihmisiksi, toivoo ja tahtoo. Useimmat Indian asukkaista eivät välitä siitä, kuinka Indiaa hallitaan. Alemmat eläimet eivät kyllä Englannissakaan välitä Englannista, mutta troopillisissa maissa on välinpitämättömyys silmiinpistävämpi, koska siellä puhekyvytön maailma on lähempänä ja valmiimpana anastamaan itselleen vallan heti, kun ihminen väsyy. Kun nuo seitsemän herraa, jotka Azizin huvilassa olivat olleet eri mieltä kaikesta, poistuivat sieltä, tunsivat he äkkiä yhteisen taakan painoa, jonkinlaista epämääräistä ahdistusta, jonka he määrittelivät sanoilla: »Tulee paha ilma». He tunsivat, että ilmassa oli paksulti jotakin, joka painoi ihoa. Vaununpielukset polttivat heidän housujaan, heidän silmiinsä pisti, ja hikipisaroita alkoi tippua päähineen alta heidän poskilleen. He hyvästelivät veltosti ja hajaantuivat huviloihinsa saadakseen takaisin itsetuntonsa ja ne ominaisuudet, jotka erottivat heidät muista.

Koko kaupungissa ja suurimmassa osassa Indiaa alkoi sama pakeneminen kellareihin, korkealle vuoristoon ja puiden varjoon. Huhtikuu, tuo kauhujen edeltäkävijä, oli tullut. Aurinko rupesi valloittamaan takaisin valtakuntaansa voimakkaasti, mutta ilman kauneutta, ja juuri se oli niin hirveää. Kunpa siinä olisi edes ollut kauneutta! Sen julmuutta olisi silloin voitu sietää. Liiallisen valovoimansa vuoksi se epäonnistui riemukulussaan, koska sen vaaleankeltaiseen tulvaan eivät hukkuneet ainoastaan esineet, vaan valo itsekin. Se ei ollut enää saavuttamaton ystävä ihmisille, eläimille ja toisille auringoille, ei ikuinen lupaus eikä haihtumaton aavistus, joka aina elää meissä, vaan yksinkertaisesti luotu kappale vain, kuten kaikki muukin, ja sellaisena ihanuudesta pois suljettu.

XI

Vaikka indialaiset olivat jo ajaneet tiehensä ja vaikka Fielding näki hevosensa seisovan pienessä vajassa pihan nurkassa, ei kukaan viitsinyt taluttaa sitä hänen luokseen. Hän aikoi juuri lähteä hakemaan sitä itse, kun hänet pysähdytti talosta kuuluva kutsu. Aziz istui vuoteessaan näyttäen levottomalta ja kiusaantuneelta. — Tällainen on kotini, hän sanoi katkeran ivallisesti. — Idän ylistetty vieraanvaraisuus on tällaista. Katsokaa noita kärpäsiä ja muurilaastia, joka putoilee seinistä. Eikö tämä näytäkin hauskalta? Nyt kai mielellänne poistutte nähtyänne itämaisen huoneen sisustan?

— Te olette joka tapauksessa levon tarpeessa.

— Minä voin levätä koko päivän, tuon oivallisen tohtori Lalin ansiosta, joka on majuri Callendarin vakooja, kuten hyvin tiedätte; mutta tällä kertaa hän ei päässyt minuun käsiksi. Olen saanut luvan lievän kuumeen pitoon.

— Callendar ei luota kehenkään, ei englantilaisiin eikä indialaisiin. Hänen luonteensa on sellainen, ja toivoisin, ettei hän olisi päällikkönne.

— Tahtoisitteko ennen lähtöänne, sillä teillä kai on hyvin kiire, olla niin hyvä ja avata tuon laatikon? Näettekö siellä pientä ruskeata paperikääröä?

— Kyllä.

— Avatkaa se.

— Kuka tämä on?

— Hän oli vaimoni. Te olette ensimmäinen englantilainen, jolle hän milloinkaan on näyttäytynyt. Nyt voitte panna hänen valokuvansa takaisin laatikkoon.

Fielding oli hämmästyksissään kuin vaeltaja, joka äkkiä näkee kukkia erämaan kivikossa. Hän katsoi tarkemmin valokuvaa, mutta se esitti vain indialaista naista, joka katseli ulos maailmaan. Hän mutisi: — En oikeastaan ymmärrä, miksi osoitatte minulle näin suurta luottamusta, Aziz, mutta annan sille suuren arvon.

— Ah, eihän se ole mitään! Vaimoni ei ollut hienosti sivistynyt nainen eikä edes kauniskaan. Mutta pankaa nyt kuva pois. Olisitte joka tapauksessa saanut nähdä hänet, jos hän olisi ollut elossa. Miksi en siis voisi näyttää teille hänen valokuvaansa.

— Olisitteko näyttänyt hänet minulle?

— Olisin kyllä. Olisin esittänyt teidät veljenäni ja silloin olisitte saanut nähdä hänet. Hamidullahkin on nähnyt hänet ja moni muu.

— Luuliko hän heitä veljiksenne?

— Ei tietenkään, mutta sellainen sana on olemassa ja se on hyvä sana. Kaikki ihmiset ovat veljiä, ja heti kun joku esiintyy veljenäni, on hänellä oikeus nähdä vaimoni.

— Ja kun kaikki rupeavat menettelemään niin, ei purdahnia ole enää olemassa.

— Juuri sentähden, että voitte tuntea ja puhua noin, näytin teille valokuvan, Aziz sanoi vakavasti. Senvuoksi, että te käyttäydytte niin hyvin ja minä niin huonosti, näytin teille kuvan. En odottanut milloinkaan, että kääntyisitte takaisin, kun huusin teille. Ajattelin: »Hän on varmaankin saanut minusta tarpeekseen, koska loukkasin häntä». Herra Fielding, ei kukaan aavistakaan, kuinka paljon sääliä me indialaiset tarvitsemme, emme aavista sitä edes itsekään. Sääliä, enemmän sääliä ja vielä enemmän sääliä. Se on ainoa toivomme. Hänen äänensä kuului onealta, ikäänkuin hän olisi puhunut unissaan.

— Me emme voi rakentaa Indiaa muulle kuin tunteidemme perustalle. Mitä auttavatkaan kaikki uudistukset ja sovitteluvaltuuskunnat, isoisten neuvostot ja yleiset juhlat, joissa englantilaiset nyrpistävät nenäänsä meille?

— Se on aloittamista väärästä päästä, vai mitä? Kyllä ymmärrän, mutta virastot ja hallitukset eivät ymmärrä. Hän silmäili jälleen valokuvaa. Siinä oleva nainen katsoi maailmaan noudattaen miehensä tahtoa ja omaa toivomustaan, mutta havaitsikin tämän meluisan, ristiriitaisen maailman hyvin kummalliseksi.

— Pankaa hänet pois, hän ei merkitse mitään, hänhän on kuollut, Aziz sanoi hiljaa. — Näytin hänet teille senvuoksi, ettei minulla ollut teille muutakaan näytettävää. Nyt voitte penkoa koko huvilani ja kääntää sen ylösalaisin. Minulla ei ole mitään muita salaisuuksia; kolme lastani ovat isoäitinsä luona, siinä kaikki.

Fielding istuutui vuoteen viereen ihastuneena hänelle osoitetusta luottamuksesta, mutta samalla kuitenkin hieman suruissaan. Hän tunsi itsensä vanhaksi. Hän toivoi, että hänkin voisi antautua tunneaaltojen kannatettavaksi. Seuraavalla kerralla, kun he tapaisivat toisensa, Aziz ehkä olisi epäluuloinen ja varuillaan. Hän tiesi sen ja oli siitä pahoillaan. Sääliä, sääliä ja vielä enemmän sääliä. Niin, sitä hän kyllä voi osoittaa, mutta sisältyikö siihen todellakin kaikki, mitä tämä kummallinen kansa tarvitsi? Eiköhän se lisäksi vaatinut, että ihmiset silloin tällöin antautuisivat tunteittensa valtaan? Mitä hän olikaan tehnyt ansaitakseen tämän luottamuksen ja mitä hän voi antaa sijaan? Hän muisteli entistä elämäänsä. Kuinka mitättömän vähän salaisuuksia se sisälsikään! Oli kyllä olemassa sellaisiakin seikkoja, joista hän ei milloinkaan ollut kertonut kenellekään, mutta ne olivat niin tavallisia, ettei niistä kannattanut puhua mitään. Hän oli ollut rakastunut, jopa kihloissakin, mutta morsian oli rikkonut välit, ja hänen muistonsa ja häneen kohdistetut ajatukset olivat pitäneet häntä jonkin aikaa erossa muista naisista, mutta sitten oli seurannut mukaantuminen, katumus ja tasapaino. Hänen entisyytensä oli todellakin laiha, eikä Aziz olisi välittänyt sellaisista salaisuuksista, vaan olisi sanonut niiden olevan kylmästi hyllyille järjestettyjä.

— »En pääse milloinkaan läheisiin väleihin tämän nuoren miehen kanssa», Fielding ajatteli. Ja lisäsi: »Enkä kenenkään toisenkaan kanssa». Ja hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän oikeastaan siitä välittänytkään. Hän oli tyytyväinen saadessaan auttaa ihmisiä ja pitää heistä, niin kauan kuin heillä ei ollut mitään sitä vastaan; jos heillä olisi ollut jotakin sitä vastaan, olisi hän muitta mutkitta lähtenyt hiljaa tiehensä. Kokemus voi saada aikaan paljon, ja se, mitä hän oli oppinut Euroopassa ja Englannissa, tuli hänen avukseen auttaen häntä näkemään selvästi, mutta selvänäköisyys esti häntä kokemasta mitään uutta.

— Mitä piditte naisista, joihin tutustuitte torstaina? hän kysyi.