Part 9

Ei kumpikaan heistä ollut aavistanut tällaista tulosta. Adela oli aikonut asettua entiselle epäröivälle kannalleen, mutta siitä ei ollutkaan tullut mitään. Hän oli nyt saanut rintaansa nimilipun, jota tuo vihreä lintu ja tuo karvainen eläin eivät olleet saaneet. Hän tunsi itsensä nöyryytetyksi, koska hän ei pitänyt nimilipuista, ja sitäpaitsi hän tunsi, että hänen ja hänen kosijansa välillä olisi pitänyt tapahtua jotakin uutta, jotakin dramaattista ja kestävää. Mutta Ronny ei ollut lainkaan huolissaan; hän oli tyytyväinen, ehkäpä hieman hämmästyksissään, mutta hänellä ei sittenkään ollut mitään sanottavaa. Mitäpä siinä oikeastaan olikaan sanomista? Kysymyshän oli ollut vain siitä, mentäisiinkö vai eikö mentäisi naimisiin, ja he olivat päässeet yksissä tuumin myönteiseen tulokseen.

Mennään nyt kertomaan tästä äidille, hän sanoi aukaisten revitetyn sinkkioven, joka suojeli huvilaa siivekkäiden petojen parvilta. Kolina herätti äidin. Hän oli istunut muistellen kaukana olevia lapsiaan, joita niin harvoin mainittiin, eikä hän ensin oikein käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Hänen oli tapana usein vaipua hiljaiseen mietiskelyyn, ja sen äkillinen keskeytyminen tuntui hänestä häiritsevältä.

Kun uutinen oli ilmoitettu, Ronny sanoi armollisesti ja rehellisesti: — Katselkaa nyt Indiaa, te molemmat, niin paljon kuin haluatte. Tiedän käyttäytyneeni hieman naurettavasti Fieldingin luona, mutta nyt ovat tunteeni muuttuneet. En ollut siellä oikein oma itseni.

»Tehtäväni täällä ovat nyt nähtävästi lopussa; en halua enää nähdä koko Indiasta tämän enempää, rupean valmistelemaan kotimatkaani», ajatteli rouva Moore. Hän muisti, mitä onnellinen avioliitto merkitsi, ajatellessaan omia avioliittojaan. Adelankin vanhemmat olivat olleet onnellisissa naimisissa. Suurenmoista oli, että niin onnellinen tapaus toistui nuoremman sukupolven keskuudessa. Aina vain uudestaan! Tällaisten liittojen lukumäärä lisääntyisi varmaankin yhtä rintaa sivistyksen kanssa ja ihanteet tulisivat jalommiksi ja luonteet lujemmiksi. Mutta hän oli väsynyt vierailustaan maakuntakoulussa, hänen jalkojaan pakotti, herra Fielding oli kävellyt liian nopeasti ja liian kauas, nuoret olivat pahoittaneet hänen mielensä vaunuissa ja saaneet hänet ajattelemaan, että he aikoivat rikkoa välinsä, ja vaikka kaikki olikin selvää nyt, ei hän voinut puhua niin innostuneesti häistä eikä muusta kuin hänen olisi pitänyt.. Ronny oli päässyt satamaan, nyt täytyi äidin matkustaa kotiin auttamaan toisia, mikäli he olivat hänen apunsa tarpeessa. Itse hän ei enää ajatellut naimisiinmenoa; hänen tehtävänään oli muiden auttaminen ja palkintonaan se, että häntä sanottiin kiltiksi. Vanhat naiset eivät saa vaatia sen enempää.

He söivät päivällisensä keskustellen iloisesti ja ystävällisesti tulevaisuudesta. Vihdoin he puhuivat siitäkin, mitä oli tapahtunut, ja Ronny loi yleiskatsauksen päivän tapahtumiin omalta näkökannaltaan. Hänen päivänsä oli ollut aivan erilainen kuin naisten, sillä näiden huvitellessa hän oli työskennellyt. Mohurram lähestyi ja tavalliseen tapaansa Chandraporen muhamettilaiset rakensivat paperitorneja, jotka olivat niin korkeita, etteivät ne mahtuneet kulkemaan erään määrätyn viikunapuun oksien alitse. Tiedettiin, mitä silloin tulisi tapahtumaan: kun torni ottaa kiinni oksaan, kiipeää joku muhamettilainen puuhun ja katkaisee oksan; hindut puolestaan suuttuvat tästä, puhkeaa uskonnollinen mellakka ja taivas tiesi, mitä. Ehkäpä on pakko kutsua sotaväkeä paikalle. Lähetystöt ja sovintovaltuuskunnat olivat neuvotelleet Turtonin johdolla ja kaikki säännöllinen työ oli pysähtynyt Chandraporessa. Pitäisikö kulkueen valita toinen tie, vai tehtäisiinkö tornit lyhyemmiksi? Muhamettilaiset suostuivat edelliseen, mutta hindut kannattivat jälkimmäistä vaihtoehtoa. Piiripäällikkö oli liittynyt hinduihin, kunnes oli alkanut epäillä heidän tahallaan taivuttaneen puuta. Mutta he sanoivat sen vääntyneen itsestään. Nyt seurasi mittauksia, asemapiirustuksia ja virallinen tarkastus itse paikalla. Mutta Ronny ei ollut ollenkaan tyytymätön päiväänsä, koska se oli todistanut, että India tarvitsi englantilaisia; ilman heitä olisi alkuasukasten kesken varmasti puhjennut verinen kahakka. Hänen äänensä muuttui jälleen miellyttäväksi. Hänen tehtävänsä tässä maassa ei ollut osoittaa ystävällisyyttä, vaan säilyttää rauhaa, ja nyt, luvattuaan tulla hänen vaimokseen, Adelakin ymmärtäisi sen.

— Mitä tuo vanha herrasmies tarkoitti tarjotessaan meille autonsa? Adela kysyi, ja hänen välinpitämätön äänensä oli juuri sellainen kuin Ronny oli toivonutkin.

— Tuo vanha herrasmies on aina auttavainen ja uskollinen, kun yleiset asiat ovat kysymyksessä. Hän on meidän malli-indialaisemme.

— Todellako?

— Pelkään sen olevan totta. Eivätkö he ole kummallisia, parhaimmatkin heistä? Sellaisia he ovat ja ennemmin tahi myöhemmin he kaikki unhottavat kaulusnappinsa. Sinä olet ollut tekemisissä kolmen eri indialaisen kanssa tänään, Bhattacharyain, Azizin ja tämän vanhuksen kanssa, eikä ole mikään sattuma, että he kaikki ovat aiheuttaneet sinulle pettymyksiä.

— Minä pidän Azizista, Aziz on todellinen ystäväni, pisti rouva Moore väliin.

— Kun eläin syöksyi kimppuumme, menetti Nawab malttinsa, hylkäsi ohjaajansa ja lyöttäytyi neiti Derekin vastukseksi. Mikään suuri rikos se ei tosin ollut, mutta kukaan valkoinen ei olisi menetellyt sillä tavoin.

— Mikä eläin?

— Jouduimme pienen onnettomuuden uhreiksi Marabar-tiellä. Adela luulee hyenaa sen aiheuttajaksi.

— Onnettomuudenko? huudahti rouva Moore.

— Siitä ei kannata puhuakaan, kosk'ei kukaan vahingoittunut. Erinomainen isäntämme vain heräsi unelmistaan ja pauhasi kovasti luullen meidän aiheuttaneen onnettomuuden.

Rouva Moorea värisytti. — Aave! Mutta hänen huulensa tuskin muodostivat sanoiksi tätä ajatusta. Nuoret eivät huomanneet sitä, koska he ajattelivat omia tulevaisuudensuunnitelmiaan. Kun rouva Mooren olettamusta ei millään tavalla tuettu, hävisi se olemattomiin tahi palasi takaisin siihen tajunnan osaan, joka harvoin tuo itsensä julki.

— Niin, ei mitään rikollista, selitti Ronny lyhyesti, — mutta alkuasukkaat ovat sellaisia, ja se on muuan syy, miksi emme salli heidän päästä kerhoihimme. En ymmärrä sitäkään, kuinka neiti Derekin kaltainen hieno tyttö voi ruveta alkuasukasruhtinaiden palvelukseen... Mutta minun täytyy nyt lähteä jatkamaan työtäni. Krishna!— Krishna oli oikeudenpalvelija, jonka piti tuoda hänelle asiakirjat virastosta. Mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut ja siitä syntyi hirmuinen meteli. Ronny raivosi, huusi, vaikeroi, ja vain tottunut kuuntelija olisi saattanut huomata, ettei hän ollut vihoissaan; hän ei ollut halunnutkaan asiakirjoja kotiinsa ja pani toimeen tämän metelin vain senvuoksi, että niin piti olla. Palvelijat, jotka ymmärsivät hänet täydellisesti, juoksentelivat lyhtyineen veltosti sinne tänne. Ronny tuomitsi poissaolevan oikeudenpalvelijan kahdeksan annan [anna, noin 11 penniä] sakkoon ja syventyi sitten tarkastelemaan rästiluetteloja.

— Haluaisitko panna pasianssia tulevan anoppisi kanssa, rakas Adela, vai tuntuuko se sinusta liian laimealta huvilta? kysyi rouva Moore.

— Mielelläni. En tunne itseäni lainkaan kiihtyneeksi, olen vain iloinen, että kihlaus vihdoinkin päätettiin. Se ei kuitenkaan saa aikaan minkäänlaisia muutoksia. Olemme kaikki kolme samoja ihmisiä kuin ennenkin.

— Se onkin paras tapa suhtautua asiaan. Hän latoi pöydälle ensimmäisen rivin kortteja.

— Luulen niin, sanoi tyttö miettiväisesti.

— Fieldingin luona pelkäsin jo teidän päättävän asianne toisella tavalla... musta sotamies punaisen rouvan jälkeen... He keskustelivat tyynesti pasianssista.

Äkkiä Adela sanoi: — Tehän kuulitte minun sanovan Azizille ja Godbolelle, etten aio jäädä tänne. En tiedä, miksi sanoin niin, sillä en tarkoittanut sitä. Tunnen, etten ole ollut tarpeeksi vilpitön tahi tarpeeksi tarkkaavainen. Minusta tuntui kuin olisin kokonaan kadottanut käsitykseni oikeista suhteista. Te olette ollut kovin kiltti minulle, ja minäkin aioin olla kiltti, kun matkustimme, mutta olen tahtomattani ollut toisenlainen... Rouva Moore, onko ihmisen elämällä mitään tarkoitusta, ellei hän ole ehdottoman rehellinen?

Rouva Moore jatkoi korttiensa latomista. Sanat olivat epämääräiset, mutta hän tajusi niiden takana piilevän epävarmuuden. Hän oli tuntenut sitä itsekin omien kihlaustensa aikana... epämääräistä katumusta ja epäröintiä. Kaikki oli kuitenkin järjestynyt jälkeenpäin oivallisesti, ja epäilemättä tulisi nytkin käymään niin. — Minä en ainakaan olisi levoton, hän sanoi. — Se johtuu osaksi ympäristöstä; me vaivaamme järkeämme mitättömyyksillä, sensijaan että kohdistaisimme huomiomme sellaisiin asioihin, jotka merkitsevät jotakin. Olemme täällä »tulokkaita», kuten ihmiset sanovat.

— Tarkoitatteko, että India olisi jollakin tavalla syynä levottomuuteeni?

— India on... hän keskeytti.

— Mistä johtui, että sanoitte sitä aaveeksi?

— Mitä olen sanonut aaveeksi?

‒ Tuota eläintä, joka hyökkäsi kimppuumme. Sanoittehan silloin: »Aave!»

‒ En varmaankaan ajatellut silloin lainkaan sanojani.

‒ Se oli luullakseni sittenkin hyena.

— Hyvin uskottavaa.

Ja he jatkoivat pasianssiaan. Chandraporessa odotti Nawab Bahadur autoaan. Hän istui kaupunkitalonsa pihalla (se oli pieni kalustamaton rakennus, jossa hän hyvin harvoin kävi) pienen hovinsa keskellä, jollainen aina muodostuu vähänkään huomattavammassa asemassa olevien indialaisten ympärille. Ikäänkuin pimeyden luonnollisina tuotteina joku turbaani silloin tällöin pulpahti esiin kuin vaahto pinnalle, kumartui häneen päin ja vetäytyi takaisin. Hän oli äänessä esitelmöiden uskonnollisesta aiheesta. Yhdeksän vuotta sitten, kun hänellä oli ollut ensimmäinen autonsa, hän oli ajanut juopuneen miehen yli, joka kuoli siihen paikkaan, ja sen jälkeen tuo mies oli alituisesti odottanut häntä. Nawab Bahadur oli viaton Jumalan ja lain edessä, hän oli maksanut sakkoja kaksi kertaa niin paljon kuin hänen olisi pitänyt, mutta se ei ollut auttanut; mies jatkoi odotustaan epämääräisenä olentona lähellä kuolinpaikkaansa. Ei ainoakaan englantilainen tiennyt sitä eikä ohjaajakaan; se oli rotusalaisuus, jonka ainoastaan veriheimolainen voi saada tietoonsa. Nyt hän puhui kauhistuneena tähän salaisuuteen liittyvistä seikoista; hän oli vetänyt muitakin mukanaan vaaraan, oli pannut parin viattoman ja kunnioitettavan vieraan hengen vaaralle alttiiksi. Hän toisti: — Jos olisinkin kuollut, niin mitäpä se olisi merkinnyt? Kerranhan se tapahtuu kuitenkin; mutta nuo toiset, jotka luottivat minuun. Seuruetta värisytti, ja kaikki rukoilivat armoa Jumalalta. Vain Aziz pysyi tyynenä senvuoksi, että omakohtainen kokemus tuki häntä. Olihan hän halveksimalla aaveita tutustunut rouva Mooreen?

— Sinähän tiedät, Nureddin, hän kuiskasi Nawab Bahadurin pojanpojalle, elähtäneelle nuorukaiselle, jota hän harvoin tapasi, mutta josta hän aina piti, unhottaakseen hänet taas heti — sinähän tiedät, rakas ystäväni, että meidän muhamettilaisten pitää ehdottomasti luopua kaikesta taikauskoisuudesta, jos Indian mieli hiemankaan edistyä. Kuinka kauan pitää minun nyt kuulla puhuttavan tuosta Marabar-tien villisiasta? Nureddin katsoi maahan. Aziz jatkoi:

— Isoisäsi kuuluu toiseen sukupolveen, ja sinähän tiedät minun kunnioittavan ja rakastavan häntä. Minulla ei ole mitään sanottavaa hänestä, väitän vain, ettei taikausko sovi meille nuorille. Tahtoisin pakottaa sinut lupaamaan — Nureddin, kuuletko — ettet usko pahoihin henkiin, ja jos minä sattuisin kuolemaan (terveyteni käy yhä huonommaksi), vielä senkin, että kasvatat lapseni sellaisiksi, etteivät hekään usko niihin. Nureddin hymyili, hänellä oli jo sopiva vastaus kauniilla huulillaan, mutta ennenkuin hän ehti muodostaa sen sanoiksi, saapui auto ja hänen isoisänsä otti hänet mukaansa.

Pasianssi vei runsaasti aikaa. Rouva Moore jatkoi muminaansa korteista, ja neiti Quested auttoi häntä koettaen välillä jutella hyenasta, kihlauksesta, Mudkulin maharanista, Bhattacharyasta ja tästä kuluneesta päivästä kokonaisuudessaan, jonka nyt puoleksi kuivunut maalaus näytti vähitellen saavan melkein yhtä määrätyt muodot kuin India itsekin, jos sitä olisi voitu katsella kuusta. Sitten pasianssin panijat menivät levolle, mutta eivät kuitenkaan, ennenkuin toiset olivat heränneet toisella taholla, toiset, joiden tunteita he eivät voineet tajuta ja joiden olemassaolosta he eivät tienneet mitään. Ei milloinkaan tyynenä eikä milloinkaan täysin pimeänä kului yö, eroten muista öistä parin kolmen tuulenpuuskansa vuoksi, jotka tuntuivat tulevan suoraan taivaasta ja ponnahtavan takaisin sinne kovina ja tiiviinä, jättämättä jälkeensä minkäänlaista viileyttä. Kuuma aika oli tulossa.

IX

Aziz sairastui, kuten hän oli ennustanutkin, mutta ainoastaan lievästi. Kolme päivää myöhemmin hän lepäsi vuoteessa kotonaan luulotellen olevansa hyvin kipeä. Hänessä oli hieman kuumetta, ja jos sairaalassa olisi nyt sattunut jotakin tärkeää, ei hän olisi välittänyt siitä. Silloin tällöin hän vaikeroi peläten kuolevansa, mutta tämä pelko ei vallannut häntä pitkäksi aikaa kerrallaan, ja tarvittiin hyvin vähän hänen ajatustensa kääntämiseksi toisaanne. Oli sunnuntai, joka on aina arveluttava päivä Idässä ja vetelehtimisen veruke. Lepäillessään uneliaana vuoteellaan Aziz saattoi kuulla englantilaisen siirtokunnan kirkon ja teurastamon takaisen lähetyssaarnaajien rukoushuoneen kellojen kuminan — noiden erilaisten kelloparien, joiden kuminalla oli aivan eri tarkoitus, sillä toinen pari vetosi voimakkaasti Angloindiaan, toinen taasen hyvin heikosti ihmiskuntaan. Ensimmäistä paria vastaan hänellä ei ollut mitään, eikä hän kiinnittänyt toiseenkaan pariin huomiotaan, koska hän tiesi sen voimattomuuden. Vanha herra Graysford ja nuori herra Lorley käännyttivät indialaisia nälänhädän aikoina jakamalla heille ruokaa, mutta parempien aikojen koittaessa heidät tietysti hylättiin, ja vaikka he joka kerta, kun näin tapahtui, hämmästyivät ja masentuivat, eivät he milloinkaan viisastuneet vahingosta. »Ei ainoakaan englantilainen, lukuunottamatta herra Fieldingiä, ymmärrä meitä», ajatteli hän, »mutta kuinka saisin tilaisuuden puhutella jälleen häntä? Jos hän tulisi tähän huoneeseen, kuolisin häpeästä, koska täällä on niin likaista». Hän käski Hassanin ruveta siistimään, mutta Hassan, joka koetteli saamiaan palkkarahoja heittelemällä niitä kuistin portaille, luuli voivansa olla kuulematta häntä. »Tämä on oikein indialaista, ja meidän tapaistamme». Azizin uneliaisuus palasi ja hän antoi ajatustensa kohdistua elämän vaihteleviin pikkuseikkoihin.

Vähitellen ne pysähtyivät erääseen määrättyyn pisteeseen... tuohon pohjattomaan kuiluun, josta lähetyssaarnaajat puhuvat, mutta jota hän ei ollut milloinkaan uskonut matalaa kuoppaa syvemmäksi. Niin, hän haluaisi viettää jonkun illan tyttöjen kanssa laulellen ja pitäen iloa, joka korkeimmillaan ollessaan loppuisi hekumaan. Niin, juuri sen tarpeessa hän olikin. Mutta kuinka hän voisi tyydyttää halunsa? Jos majuri Callendar olisi ollut indialainen, olisi hän ottanut huomioon, millaisia nuoret miehet ovat, ja suonut hänelle turhia utelematta parin kolmen päivän loman Kalkutan matkaa varten. Mutta majurin mielestä käskyläiset oli luotu joko jäästä tahi sellaisiksi, että he mielellään pysyivät Chandraporen basaareissa. Vain herra Fielding kykeni...

— Hassan!

Palvelija tuli juosten.

— Katso noita kärpäsiä, veli, ja Aziz viittasi katossa kihisevään kärpäsparveen. Sen keskustana oli sähköjohtolanka, joka riippui katosta.

— Huzoor, ne ovat kärpäsiä.

— Mainiota, mainiota, niitä juuri ne ovat, aivan niin, mutta miksi luulet minun kutsuneen sinua?

— Jotta ajaisin ne jonnekin muualle, sanoi Hassan hetkisen tiukasti ajateltuaan.

— Jos ne ajetaan jonnekin muualle, tulevat ne jälleen takaisin.

— Huzoor.

— Sinun pitää tehdä jotakin kärpäsille; olen juuri senvuoksi ottanut sinut palvelukseeni, Aziz sanoi ystävällisesti.

Hassan sanoi lähettävänsä juoksupojan hakemaan tikapuita Mahomet Alilta ja pyytävänsä juoksupojan sytyttämään primuskeittiön ja lämmittämään vettä. Sitten hän lupasi itse nousta tikapuille vesisanko mukanaan upottaakseen johdon kärpäsineen siihen.

— Mainiota, suurenmoista! No, sanohan nyt, mitä sinun pitää tehdä?

— Tappaa kärpäsiä.

— Mainiota! Tee niin!

Hassan poistui tehtävästään tietoisena ja alkoi etsiä käsiinsä juoksupoikaa. Mutta kun hän ei löytänyt tätä, muuttuivat hänen askeleensa yhä hitaammiksi ja vihdoin hän hiipi takaisin paikalleen kuistiin, uskaltamatta kuitenkaan enää koetella kolikoltaan pelosta, että isäntä ehkä sattuisi kuulemaan niiden kilinän. Sunnuntaikellot kumisivat. Itä oli palannut takaisin Itään Englannin vartiopaikkojen kautta ja muuttunut naurettavaksi matkalla.

Aziz haaveili yhä kauniista naisista.

Hänen mielikuvituksensa oli suora ja mutkaton, olematta silti karkea. Yhteiskunnallisen asemansa johdosta hän oli jo monta vuotta tiennyt kaiken, mitä hänen ruumiinsa tarvitsi, ja kun hän oli alkanut lueskella lääketiedettä, loukkasi häntä kaikki se turhantarkkuus ja melu, millä Eurooppa laati taulukkoja sukupuoliasioista. Tiede näytti tahtovan käydä käsiksi kaikkeen väärästä päästä. Kun hän huomasi kokemuksistaan kerrottavan eräässä saksalaisessa käsikirjassa, ei hän ymmärtänyt niitä, koska se seikka, että ne oli painettu siihen, sai aikaan sen, että ne lakkasivat olemasta hänen kokemuksiaan. Se, mitä hän oli saanut tietää isältään tahi äidiltään tahi nuuskinut palvelijoilta, oli sellaista viisautta, josta hänellä oli hyötyä ja jota hän sopivassa tilaisuudessa saattoi jakaa muillekin.

Mutta hän ei saanut häväistä lapsiaan menettelemällä tyhmästi. Kuinka kävisikään, jos ihmiset alkaisivat juoruta hänestä jotakin hänen arvoaan alentavaa? Hänen täytyi myöskin ajatella asemaansa majuri Callendarin häntä koskevista mielipiteistä huolimatta. Aziz kannatti siveyttä, kaunistamatta sitä kuitenkaan millään moraalisilla koristeilla, ja erityisesti juuri siinä hän erosi englantilaisista. Hänen sovinnaisuutensa oli yhteiskunnallista. Ei tee mitään, että ihmisiä petetään, niin kauan kuin he eivät huomaa sitä, koska se vasta sitten, kun he huomaavat sen, koskee heihin. Ihmiset yleensä eivät ole sellaisia kuin hyvät ystävät tahi Jumala, joita kohtaan petoksen suunnitteleminenkin on jo rikos. Sitten kuin hän oli saanut kaiken tämän täydellisesti selville, hän rupesi ajattelemaan, millaisen tekosyyn hän keksisi saadakseen matkustaa Kalkuttaan, muistaen samalla erään siellä asuvan miehen, joka voisi pyynnöstä lähettää hänelle sähkösanoman ja kirjeen, näytettäväksi majuri Callendarille. Mutta juuri kun hän oli päässyt näin pitkälle, hän kuuli rattaiden kolinaa pihalta. Joku oli tullut kysymään hänen vointiaan. Osanoton ajatteleminen lisäsi kuumetta ja vaikeroiden tällä kertaa oikein rehellisesti hän kietoutui makuuhuopaan.

— Aziz, rakas ystävä, olemme kovasti huolissamme sinusta, sanoi Hamidullahin ääni. Neljä vierasta istuutui Azizin vuoteen laidalle.

— Kun lääkäri sairastuu, on se jotakin vakavaa, sanoi apulaisinsinööri Syed Muhammedin ääni.

— Kun insinööri sairastuu, on se yhtä vakavaa, sanoi ylikonstaapelin, herra Haqin, ääni.

— Niin juuri, me olemme kaikki tärkeitä miehiä, sen osoittavat palkkammekin.

— Tohtori Aziz joi teetä rehtorin luona torstai-iltana, piipitti insinöörin veljenpoika Rafi. — Professori Godbole, joka myös oli siellä, on hänkin sairastunut. Eikö se ole melko kummallista?

Jokaisen rinnassa leimahti epäluulon liekki palamaan.

— Lorua! huudahti Hamidullah painokkaasti, sammuttaen liekin.

— Loruapa tietenkin! sanoivat toisetkin häveten epäluuloaan. Vallaton koulupoika joutui hämilleen epäonnistuttuaan tämän häpeäjutun vireillepanemisessa ja nousi seisoalleen nojaten selkäänsä seinään.

— Onko professori Godbolekin sairas? kysyi Aziz uutisen järkyttämänä. — Olen todellakin hyvin pahoillani. Azizin sielukkaat ja sääliväiset kasvot pilkistivät makuuhuovan poimujen välistä. — Hyvää päivää, herra Syed Muhammed ja herra Haq! Teitte kiltisti tullessanne tiedustelemaan vointiani. Hyvää päivää, Hamidullah. Mutta tehän tuotte ikäviä uutisia. Mikä häntä vaivaa, tuota kunnonmiestä?

— Miksi et vastaa, Rafi? Sinähän tässä olet suurin tekijä, sanoi hänen setänsä.

— Niin, Rafillahan tässä on valta ja voima, sanoi Hamidullah myöntäen. — Rafi on Chandraporen Sherlock Holmes. Kerro nyt, Rafi.

Kuiskaten heikosti kuin henki koulupoika mumisi sanan »ripuli», rohkaisten mielensä heti sen lausuttuaan, koska se vahvisti hänen asemaansa. Epäluulon tuli leimahti jälleen liekkiin vanhempien miesten mielessä, mutta nyt vallan toisesta syystä. Eikö tuo, jota sanottiin ripuliksi, voinut olla aikainen, lievä koleratapaus?

— Jos asia on niin, on se erittäin vakavaa, koska meillä ei ole vielä maaliskuun loppukaan käsissä. Miksi ei minulle ole ilmoitettu tästä? huusi Aziz.

— Tohtori Panna Lal hoitaa häntä.

— Tietysti; he ovat molemmat hinduja; siinä sitä nyt ollaan. He takertuvat kiinni toisiinsa kuin savi ja oljet ja salaavat kaiken. Tule tänne, Rafi. Istuudu tuohon. Kerro tarkkaan kaikki. Onko hän oksentanutkin?

— Kyllä, sir, ja hänellä on kovat tuskat.

— Siinä tapauksessa se on selvä juttu. Neljänkolmatta tunnin kuluttua hän on kuollut.

Kaikki näyttivät kauhistuneilta ja olivatkin kauhuissaan, mutta professori Godbole oli pahentanut asiaansa turvautumalla uskonveljeensä. Hän säälitti heitä nyt vähemmän kuin äsken, jolloin hän oli esiintynyt yksinäisenä, kärsivänä ihmisenä. Melko lyhyen ajan kuluttua he alkoivat moittien arvostella häntä tartunnan lähteenä.

— Hindut ovat kaikkien tautien levittäjiä, sanoi herra Haq.

Herra Syed Muhammed oli ollut mukana uskonnollisilla juhlilla Allahabadissa ja Ujjainissa ja kuvaili niitä purevan ivallisesti. Allahabadissa vei kyllä virtaava vesi pois saastan, mutta Ujjainissa oli pieni Sipra-niminen joki padottu, ja tuhannet kylpijät jättivät taudinsiemenensä lammikkoon. Hän puhui inhoten polttavasta auringosta, lehmänlannasta, kehäkukista ja noiden buddalaisten munkkien leiristä, jotka kuljeksivat melkein ilkoisen alasti katuja pitkin. Kun häneltä kysyttiin Ujjainin ylijumalan nimeä, vastasi hän, ettei hän tiedä sitä; hän oli ollut mielestään liian hyvä kysyäkseen sitä, eikä hän sitäpaitsi ollut voinut tuhlata aikaansa sellaisiin vähäpätöisyyksiin. Hänen purkauksensa kesti hyvän aikaa ja kiihkoissaan hän alkoi puhua punjab-murretta (hän oli kotoisin siltä taholta Indiaa), jota ei kukaan ymmärtänyt.

Aziz kuunteli mielellään, kuinka hänen uskontoaan ylistettiin. Se vaikutti rauhoittavasti hänen sielunsa pintakerrokseen houkutellen kauniita haavekuvia esiin. Kun insinööri oli lopettanut meluisan sanatulvansa, Aziz sanoi: — Minunkin mielipiteeni on aivan sama. Hän kohotti kätensä näyttäen kämmentään, hänen silmänsä alkoivat hehkua ja sydämensä täyttyi hellyydellä. Ojentautuen yhä korkeammalle makuuhuovastaan hän lausui Ghalibin kirjoittaman runon. Sillä ja äskeisellä keskustelulla ei ollut minkäänlaista aiheyhteyttä, mutta se lähti hänen sydämestään ja meni toisten sydämeen. Sen ylevyys liikutti heitä suuresti. Ylevyys oli heidän mielestään taiteen korkein päämäärä; runon oli herätettävä kuulijassa tunne hänen omasta heikkoudestaan ja saatava aikaan jonkinlainen yhdysside ihmisen ja kukkien välille. Likaisessa makuuhuoneessa tuli hiljaista; lapselliset vehkeilyt, juorut ja tyytymättömyyden ilmaukset asettuivat näiden sanojen vaikutuksesta, joita pidettiin kuolemattomina. Ei kehoituksena sotaan, vaan tyyntä luottamusta herättävänä heissä virisi tunne, että India oli yhtenäinen kokonaisuus, muhamettilainen, jollainen se aina oli ollut. Mitä Ghalib lieneekin tuntenut, hän oli kuitenkin elänyt Indiassa, ja se seikka teki maan yhtenäiseksi heidän mielestään: hän oli kadonnut omien tulppaaniensa ja ruusujensa kera, mutta tulppaanit ja ruusut eivät katoa. Ja pohjoisessa sijaitsevat sisarvaltakunnat — Arabia, Persia, Ferghana ja Turkestan — ojensivat surumielisesti käsivartensa hänen laulaessaan, sillä kaikki kauneus on surumielistä, tervehtien naurettavaa Chandraporea, jossa jokainen katu ja talo oli hajalla ja erikseen, ja vakuuttaen sen pysyvän koossa ja olevan yhtenäisen.