Part 13

_Harteva_ (riemuissaan):

"Oivan opettajan hän saa, kun joutuu mulle oppilaaksi..."

_Toiset kolme_:

"Ja meit' on tässä kolme apulaista."

_Perkele_ (Hartevalle):

"Ma olen hänet sitoutunut viemään elämän syvyyksiin... Nyt sulle tässä sen tehtävän ma toistaiseksi uskon... Sä näytä hälle ihanimmat immet ja jollain lailla häitä keplottele taas palkka itsellesi!... Lapsiani näin kasvattelen toinen toisellensa ja annan heidän toisiansa auttaa... Mä, nähkääs, olen tasajaon mies: en suosi toista enempää kuin toista, vaan kaikki heidän kesken tasan jaan..."

_Kaikki neljä_ (ihastuneina):

"Sa olet miesten mies!... Sa olet hyvä, vanhurskas isä!"

_Harteva_ (kiitollisena):

"Kiitos neuvostasi!... En totta totisesti kynsistäni ma miestä päästä, ennen kun on kaikki jaettu tasan: Multa kokemusta hän saa ja minä hältä raha-roskaa... Nyt, pojat, alkaa herraspäivät taas!"

_Kaikki kolme_ (iloisesti hälisten):

"Suur' kiitos sulle, suuri Paholainen, kun neuvoit!... Kyllä miestä opetamme... Hänestä sulle viisaan pojan teemme."

_Perkele_:

"Mä kiitän teitä, hänen puolestansa, ja oppaaksenne työssä suosittelen teosta Harhaman: 'Varotushuuto'..."

_Kaikki neljä_ (keskeyttäen huudahduksella):

"Oh! Tuttu kirja!..."

_Harteva_:

"Kaikki viisautemme on sillä saatu... Se on meilt aikaa avannut silmät... Varmaankin se kirja on sinun pyhä pirun-aapisesi."

_Perkele_ (viisaana):

"Ei aapinen, vaan pyhä raamattuni."

_Horsma_ (huudahtaen):

"Siis oomme pyhän kirjas tutkijoita!"

_Perkele_:

"Niin ootte."

_Kaikki neljä_ (riemastuen):

"Neljä pyhää miestä siis!..."

Kun kiusaaja tuli lempivän luo.

Kesä kukki talven keskellä... Lemmetär kylvi suruja ilojen sekaan... Surullisena kehräili tyttö lemmenrihmojansa... Rastas lauloi ikäviänsä, häälintu somisteli surulla itseänsä ja lemmenlehdossa kehräsivät neidot häärihmaa kihlatun morsiamen murheesta.

Oli puoli-yö.

Kuuvalon kelmeässä hopea-ulapassa ui kylmänkirkas, kaunis runovene... Veneessä seisoi ihana Vilutar kirkkaassa kuutamopuvussa, kylmän kylvövakka kannattimessa. Se kylvi Litvan hangille talven kylmiä runoja: kauneita kylmänkipunoita... Ne kipunat kimmeltivät kirpeinä, säkenöivät tuliteräisinä, hohtaen kylmällä hopeahangella... Yö oli runoa, Viluttaren vene vilua täynnä... Kaksi muuta Vilutarta kehräsi jäärihmaa kylmän kirkkaudesta. Ne kehräsivät sitä kultarukilla ja heittelivät kehräämiänsä maahan kylmänrunoudeksi, kauniin Litvan puiden oksien koruiksi... Se rihma riippui runokirkkaana puiden pukuna, hopeoiden koko metsän... Harson lailla viskautuivat ne runorihmat hunnuksi kuusen yli, koristaen sen talven kauniiksi morsiameksi. Se oli talven-maan kaunista yön runoa.

Rauhaista unta nukkui kaunis, puhdas Martva... Kasvoilla hohti suuri hengen rauha... Kauniin, puhtaan sielun syvyydestä nousi armain, hienoin runopilvi... Se leijaili kauniisti... Se häilyi hänen päällänsä ihanana kuin kaunis nuoruuden unelma, joka nuoruus-ajan kukkamailta kohoaa unelmiinsa vaipuneen ylitse... Yö himmeni, runo hienoni... Neidon mielen puhtautta kuvasti ihana unten pilvi... Martva ihastui... Mieli vierähti lemmen runoksi, uni kihlatun kaipaukseksi... Unipilveen ilmestyi silloin pieni Lemmetär, lemmen Jumala... Uni armastui... Pilvestä puhkesi entistä ihanampi lempivän neitosen runo-unelma... Lemmetär leijaili siinä pikku enkelinä, kädessä pieni, kaunis soitin... Sillä soitteli hän unien säesteeksi ihaninta säveltä... Puhdas, jumalainen soitto herätti nukkuvassa kihlatussa puhtaimmat lemmen ikävät...

Soitto hiljeni, uni hienoni... Se vei nyt hänet lemmen runoisille maille rauhassa armastansa kaipaamaan...

Kevät puhkesi silloin talven lumista... Se puhkesi kukaksi keskelle talvea... Martva kulki jo Lemmen satusaaren mailla... Saari oli soma, metsä ihana... Ihmeen kaunis Kevätär käveli siellä tyttösenä... Se kylvi helmastansa kevään kukkia nurmikoille... Unetar ripsehti saaren metsiköissä... Se sirotteli kauniit lintuparvet lehtipuihin... Se ripusteli puut ja pensaat täyteen nuoruuden toiveita, lemmen unelmia... Runona loisti saari, lauluina sen vedet... Lehdon reunaa koristi loriseva Lemmenlähde... Sen luona seisoi armain lemmen jumalatar, neidon ikävöidyin, kaunis Kihlatar... Se seisoi kauniilla, valkoisella alttarilla kauniissa runopuvussa, vyöllä kirkas kihlasormus kauniissa runonauhassa riippumassa, kädessä myrtti, huntuna valkoinen morsiushuntu ja päässä pienoinen seppele...

Käki kukkui, lintu lauloi... Kaksi viuluniekkaa viritteli viulujansa... Ympärillä kuiskailivat kauniit hääneidot poikinensa... He ihailivat hurmaavan kaunista Kihlatarta... Kukka tuoksui, päivä paistoi... Lehdossa kehräsivät Lemmettäret lemmenrihmaa kauneilla runorukeilla...

Jo saapui kaunis, unelmoiva Martva Lemmenlähteen luo... Mieli oli herkkä, katse kaihoa täynnä... Hän istahti kivelle lähteenkorvan luo ja vaipui siinä haaveisiinsa... Mieli sai kaunista surua entisen lisäksi, katse kaihon, mietteet ikävän lisää... Hän ikävöi armasta sulhoansa... Viulu alkoi jo soida hiljaa, tuskin kuultavasti... Sen säesteeksi hyräili Martva ikävissänsä kertoen sydänsurujansa. Hän hyräili näin:

"Sydänhuoleni, Kihlatar, sulle minun raukan nyt kertoa suo! Jo on Oolavi laulanut mulle... Sinä tietänet laulelot nuo.

Minun luonani istuen illoin kevät-onnesta kertoessaan, sydämeeni hän lempeä silloin sydämestänsä kaas' palamaan."

Lemmettäret keskeyttivät lemmenrihman kehräämisen... Kaunis runorukki sai levätä... Kehrääjät katselivat kaunista sulhonsa surijaa kuunnellen sen lauleloa... Martva nautti lemmen ikävästä... Kädet kauniisti helmaan laskettuina jatkoi hän nyt lauluansa:

"Sydänparkani siksi nyt palaa, ikävöipi, ei rauhaa saa. Sinun luoksesi lähdin nyt salaa. Sinä lohtua mulle nyt jaa!

Minä sulholta saada jos voisin sinun lahjasi, Kihlatar, vaan, paraneisin, ja uhriksi toisin pari parhainta yrttiä maan."

Lemmettäret polkivat rukkinsa pyörimään... Rihma juoksi, rukki hyrisi... Hääneidot lauloivat hiljaisella hyminällä, rukin hyrinän säestäminä, kaunoinen, hieno kaiho kasvoillansa... He lauloivat Martvan puolesta rukousta:

"Sinä, Kihlatar, Martvaasi auta, ikävöivälle lahjasi suo! tahi korjaapi neitosen hauta. Toki tahtosi ei ole tuo?"

Martva kuuli laulun... Lempi helähti kauniimmaksi, mieli liikahti hellemmäksi... Laulu tuntui surulliselta... Yhtenä huolena helisi kalliosta tuleva kaiku...

Martva mietti... Hän muisteli sulhastansa... Kaunis lemmensuru painoi jo mieltä maahan, painoi sitä hellästi, kuin kaunis uni uupunutta... Metsä hymähti silloin... Tie värähti, kaiku lakkasi kuulumasta... Kaikki odotti, sillä suuri kulkija oli tulossa.

Martvan luo saapui Perkele väsyneenä kulkijana, ja kysyi häneltä kavalana:

-- "Miksi ikävöitset, kaunein neitosista?... Painaako joku huoli sydäntäsi?"

Martva heräsi unelmistansa. Outoon vieraaseen katsahtaen huudahti hän ihmeissänsä:

-- "Ai, tuntematon, vieras vaeltaja!... En huomannutkaan sinun tuloasi!... Ei huolistani maksa mainitakaan!"

Lemmettäret istuivat äänettöminä... Viattoman eleillä selitti suuri henki:

-- "Sinä olet vaatimaton ja ujo... Minä aina pidän sinun laisistasi..."

Oudon ääni soi kuin lumoava soitto... Ihmeissään, ujostellen katsahti häneen nuori neito. Viattomana kiitteli hän kiusaajaa, lausuen hänelle:

-- "Ah, suuri kiitos osan-otostasi!... Vaan kuka sulle huolistani kertoi?"

Hartaat eleet kasvoillansa vastasi hänelle viettelijä:

-- "Ne neidon huolet kertoo laulu, poski ja surullinen, ikävöivä katse... Äskeinen kaunis laulusi toi viestin minulle ihanista suruistasi..."

Kiusaajan ääni ja katse lumosi Martvan mieltä. Puhtaana, heltyneenä, kiitollisena huudahti hän puhujalle:

-- "Ai niinkö!... Lauluniko kertoi kaikki!... Vaan sinä olet varmaan liian hyvä, kun, outo matkalainen, kuultuasi vain lauluni, nyt poikkesit jo tänne noin väsyneenä, miltei uupuneena!... Varmaankin olet kärsinyt, kun osaat suruista sääliä ja lohduttaa!... Niin: onko sinulla ollut suruun syytä?"

Kihlatar suri Martvan tähden... Sormi suulla istuivat pienet Lemmettäret rukkinsa takana... Hekin surivat kaunista Martvaa. Surulliseksi tekeytyen myönteli Perkele kysyjälle:

-- "Jos tietäisitkin kaikki surun syyni!... Maat sekä taivaat minulta on viety... Siis arvaat mitä olen surra saanut!..."

Martvan mieli värähti. Hän huudahti säälitellen:

-- "Voi sua onnetonta vaeltajaa!... Kuka on sinulle niin paha ollut?"

Suuret, salaiset voimat alkoivat ivata ihmishenkeä. Huokaillen vastasi Perkele:

-- "Myöhemmin sanon sinulle sen ehkä... Ei tapani ole vihamiehestäni puhua, jos ei hetki siihen sovi."

Herkkyneenä läikkyi Martvan mieli. Perkeleen ääni lumosi hänet. Hän huudahti heltyneenä:

-- "Ai, miten hieno sekä jalo olet!... Vaan miksi poikkesitkaan minun luokseni, kun itselläsikin on suremista!... Ei maksa vaivaa minusta huolehtia... Tulenhan toimeen omine suruineni..."

Lemmenkukat nuokuttivat surullisina... Kyynel koristi lemmenjumalien silmää... Kaikki suri ihmiskohtaloa...

Perkele selitti hartaana:

-- "Jos matkallani kohtaan onnettoman, en ohi koskaan mene, lausumatta hänelle pientä lohdutuksen sanaa ja antamatta myöskin apuani..."

Martvan mieli läikähti yhä hellemmäksi... Jalous lumosi häntä... Hän huudahti ihastuneena:

-- "Sinä olet ihmeen jalosydäminen!"

Ei mikään hisahtanut... Kaikki kuunteli hartaana ihmishengen kiusausta...

Perkele jatkoi kavalana:

-- "En ota sanojasi imarteluksi, kun näen, että sydämesi vielä on täynnä lapsen yksinkertaisuutta... Niin: pienen avun antaa haluaisin huoliisi..."

Ohdakkeen kukkaa koristi kaunis hymy... Se tiesi olevansa kirottu kasvi, joka valmistaa pahan siementä, jota suuri kylväjä kylvi... Saari hymyili... Kauneus oli kukassansa... Perkeleen katse lumosi Martvaa, joka lausui hänelle kiitollisena:

-- "Kiitos!... Suuri kiitos hyvyydestäsi!... En ansaitse niin suurta ystävyyttä... Ah, huoleni ei ole mitään tuskaa..."

Perkeleen katse oli lumoa täynnä, kun hän selitti kiusattavalle:

-- "On huoli toki suuren tuskan siemen... Jos et vain aikanansa tukahduta sen kasvantaa, niin koko elämäsi se kerran peittää tuskan-ohdakkeilla..."

Suuren hengen katse herkytti hellää mieltä... Sanat lumosivat... Martva huudahti jo avuttomana:

-- "Oi älä puhu noin!... Se pelottaa!... Niin: miksi odottaisi suuri tuska, kun kellekään en ole pahaa tehnyt?..."

Suuri kiusaus jatkui. Sääliväksi tekeytyen selitti Perkele:

-- "Ei tuska kierrä koskaan syyttömiä... Se niitä juuri etsii uhriksensa... Nyt sanon: tuska nousee elämästä kuin rikkaruoho, jos et aikanansa pois kitke sitä taikka tukahduta..."

Martva hätäytyi... Hän muisti Oolavia... Lemmen suru leimahti tuleksi... Sitä tulta sytytti Perkeleen palava katse... Hän aavisti Oolavin tuottavan hänelle tuskaa, eikä tajunnut miten tuo tuotti, ei mitä on se tuska... Sydän vavahti... Hän huudahti avuttomana:

-- "Oi miksi minua noin pelottelet?..."

Lemmettäret surivat... Ei pyörähtänyt rukin runokiiju... Lumoavana, kavalana selitti Perkele kiusattavalle:

-- "Paras on kuulla totuus aikanansa... Huomenna on se ehkä liian myöhä... Jos aikanansa tuskan idut poltat pois elämästä itse elämällä, niin silloin aina kuolemaasi asti hymyilee onni aina kukissaan... Ja silloin koko sinun elämäsi kylvää sinulle armaimpia antimiaan: iloa, kukkia ja säveleitä, rakkautta, tanssia ja muuta... Siis pidä huoli, ettei neitsyt-aika hyödyttä pääse käsistäsi pois!..."

Hän soitteli Martvan mieltä katseillansa ja äänellänsä... Hän loihti hänen sieluunsa tuskan ja murheen kangastukset... Hätäytyneenä, katse rukoilevana, huudahti jo Martva hänelle:

-- "En minä kaipaa koskaan maailmassa iloa, tanssia ja säveleitä... Vaan tuskaa, josta puhut, kyllä pelkään ja tahtoisin sen kauvas karkottaa... En itsestäni mitään välittäisi, vaan tuskahan on raskas _muiden_ tähden: Suurimman osan saavat siitä _toiset_... Sen vuoksi pelkään tuskaa päivät, yöt..."

Ohdakkeen kukka iloitsi ja kasvoi siementänsä... Suuri kiusaus jatkui... Yhä lumoavampana puhui Perkele. Hän vakuutti hartaana, kiehtovana:

-- "Se ajatuksesi on suuri, jalo... On oikein että muista pidät huolta... Vaan muista: kerran tulee tuskan hetki ja silloin saavat sinun _rakkaimpasi_ osansa kantaa sinun tuskistasi... On totta: tuska painaa ystävää raskaammin kuin sen tuskan tuntijaa."

Kuin arka lintunen katseli Martva suurta henkeä... Hän hätäytyi ja huudahteli suurten lumojen alaisena:

-- "Voi miksi toisten, _viatonten_, täytyy minun tuskistani aina osa saada!... Ah, jos ne tuskat heidän tähtensä voisin nyt kiertää, salata tai karkottaa!..."

Luonto suri... Kukka koreili kastekyynelissänsä. Tuskankukkaset hymyilivät kauneina... Ne olivat muuntuneet lemmenkukkasista... Kylmänä kysyi Perkele:

-- "Ja miksi et voi kiertää tuskiasi?..."

Kaikki suri, kaikki itki... Perkele loihti tuskantulet kiusattavan nähtäviksi... Neidon voimat raukesivat... Hän vastasi avuttomana:

-- "Miksi en voi kiertää tuskiani!... Mitenkä vastaan siihen... ah, en osaa!... En, raukka, tiedä mitään pakopaikkaa, mihinkä silloin voisin piiloutua, kun tuska ehkä saapuu minun luokseni... On kaikki outoa ja hämärää!..."

Suuret lumot leijailivat Martvan päällä... Mieli värisi tuskantulelle. Perkele puhui hänelle osan-otolla:

-- "Sinua säälin sekä avun annan: Saat tästä tämän kulta-avaimeni... Kun uhkaa tuska taikka epätoivo, niin avaa silloin tällä avaimella se portti, joka Harhasaareen vie!"

Lemmettäret pidättivät henkeänsä... Luonto värisi odotuksesta... Ei tiennyt mikään, kestäisikö ihmishenki kiusauksensa... Mutta se kesti: Peljästyneenä, hätäytyneenä huudahti Martva:

-- "En milloinkaan!... En koskaan elämässä... en tuskantulessakaan mene Harhasaareen!... On Gabriel jo siitä varottanut... Hän kielsi Harhasaareen menemästä!..."

Luonto huokasi... Kukka karisti kyyneleensä... Lemmettäret pyöräyttivät runorukkinsa hyrisemään ilosta, kun oli voittanut ihmishenki... Kiukkunsa salaten lausui Perkele, hämmästyneeksi tekeytyen:

-- "Onko totta mitä äsken sanoit!... Nyt, Martva, olet varmaan erehtynyt? En usko, että Harhasaarta olisi hän kielletyksi voinut valehdella... Näät, eihän Luoja ole raamatussaan moisesta sanallakaan maininnut... _Hyvän- ja pahantiedon puun_ Hän kielsi!... Ja Harhasaarihan on aivan toista!... Kun sinne menet, niin saat silmin nähdä taivaiset ihanuudet sekä onnen... Kas, siellä sulhasesi odottaa..."

Hän katsoi kiusattavaan kavalana... Hän loihti hänen sieluunsa outoja kuvia... Lumous ja tenho lähtivät hänestä... Martva tunsi sen tenhon voiman. Hän hätäytyi ja selvisi vuoroon... Avuttomana seisoi hän suurten voimien edessä. Kuin apua anoen vakuutti hän Perkeleelle:

-- "Ei Oolavini mene Harhasaareen... Hän lähti kotoansa tiedon hakuun. Kun aika joutuu, palaa hän taas Litvaan. Hän silloin minulle suuren ilon tuo..."

Kiehtovana, kavalana ja lumoavana tarttui Perkele siihen:

-- "Kenties!... Kenties!... En tahdo sitä kieltää... Toki olisi syytä pieni silmäys heittää myös Harhasaaren onnen kukkamaille... Kenties jos siellä Oolavikin on..."

Hajanaisena, surullisena, mutta lumouksesta vapautuneena huudahti siihen Martva:

-- "Ei... ei... En usko moista, vaikka minulle sitä kuka vakuuttaisi... Kun Harhasaari on kielletty, silloin ei mene sinne Oolavi, ei koskaan..."

Luonto iloitsi... Perho leperteli kukkasessa... Lemmenrihmat juoksivat taas _puhtaina_, runollisina... Harmistuneena yritti Perkele uudestaan, vakuuttaen:

-- "Tee ja usko mitä itse tahdot!... Toki uudistan nyt vielä vakuutuksen: ei _Harhasaarta_ ole kielletty koskaan... Jos astut Harhasaareen, niin saat maistaa ikuisen, suuren, jumalaisen onnen... Se saari on aivan täynnä hedelmiä: iloa, nautintoa, joka tukahduttaa surusi: tuskan idun, sekä antaa onnen..."

Hänen äänensä huumasi kuin suloinen soitto. Hänen katseensa kiehtoi kuin kaunis taika. Mutta Martva oli jo lumoista päässyt. Hän vastasi voimistuneena:

-- "Ei onni ole koskaan nautinnoissa, iloissa, eikä omien toivonnassa... Korkein, jaloin mainen ihmisonni on hento, pieni, kaunis korven kukka, joka ei koskaan menesty ja viihdy ilossa, eikä elon hyörinässä... Se etsii rauhaisimman korvensilmän puhtaaksi onnen paratiisiksensa... Ah hurskas nunnakin on onnellisin, kun saapi olla yksin kammiossaan... Minulle ovat Litvan maat ja metsät se korvensilmä, josta joka aamu ihanin onnenkukka puhkeaa... Miksi silloin lähden suotta Harhasaareen!"

Hän oli voittanut kiusauksensa... Murheelliseksi tekeytyen lausui Perkele hänelle:

-- "Niin: avuksesi tulin ystävänä, vaan huomaan että minun sanojani ja neuvojani nyt et uskokaan... Niin: ehkä vielä luulet pettäjäksi!..."

Se koski Martvan mieleen. Anteeksi pyytäen, pahoilla mielin keskeytti hän, huudahtaen:

-- "Oi kuule!... Älä puhu sillä lailla!... Olen pahoillani nyt, kun luulet että sinua epäilisin petturiksi... Ah, uskon sinun rehellisyyteesi. Vaan miksi pahottaisin teoillani Jumalan mielen, Jumalan, joka minulle pelkkää hyvää tehnyt on!... Hän hoivannut on koko elämäni... Nyt puuttuu enää yksi: Oolavini... Hän senkin aivan pian kotiin tuopi... Siis älä suutu, kun en tarjoomaasi avainta sinulta nyt ottaa voi!... En tahdo mielipahaa milloinkaan Hänelle, Kaikkein-Parhaimmalle tuottaa... Ei kukkakaan pahoita päivän mieltä, kun siltä kauniin valolahjan saa... Ja minä olen enempi kuin kukka ja Luoja suurempi kuin päiväpaiste... Vaan anteeksi... sinulla kait on pitkä matka. Oi, älä huoli minun suruistani, vaan lähde kulkuasi jatkamaan."

Taivaalla hymisi silloin ihanin enkelilaulu... Siellä iloittiin ihmishengen voitosta. Ilkeytensä ja vihansa salaten jätti Perkele Martvan. Lähtiessään hän lausui itseksensä kiukkuisena:

-- "Hän lausui kuten Jeesus kerran: 'Mene pois, Saatana'... No hyvä!... Minä menen pois hänen luotaan, mutta hänen _elämäänsä_ en silti toki käsistäni päästä... ja _luoksensakin_ pian palaan taas."

Mutta Lemmensaareen laskeutui Herran rauha, kuin sunnuntainen kirkko-ajan hartaus, joka kesäpäivän tyynenä laskeutuu rauhallisten maiden yli ja peittää vedet, joilta on arkipäivän äänet lakanneet kuulumasta, jättäen ne hengen rauhaisiksi asuinmaiksi, missä äänettömyys hohtaa kukassansa, kuten tuonen rauha haudantakaisessa kauniissa paratiisin hämärässä... Ja siihen suureen rauhaan laskeutui taivaan korkeudesta kaunis parvi enkeleitä siellä puhdasta Martvaa hyvän tielle ohjaamaan...

Tienviereltä uusia tuttuja tarttui.

Elämäntie vieri. Kulkija eteni sen mukana. Tienvarsi vilisi jo uusista tutuista.

Kylmä, sakea pakkasen usva pimensi öistä ilmaa, peittäen taivaan tulina palavat tähdet. Ainoastaan joku kirkkain niistä tuikutti sumun läpi heikkona, sammuvana kipinänä. Eloton pakkanen pureksi korvanlehtiä kirpeästi kuin tulikipinä.

Eräässä hotellin yksityishuoneessa oli koolla viisi nuorta miestä, Oolavi niiden mukana. Toiset neljä olivat jonkunlaista alinta muunnosta siitä joukosta, joka kulkee itse ottamallansa nimellä _jeunesse d'orée_. Joukon johtavana henkenä oli roteva Yrjö Harteva. Toisena merkkimiehenä pidettiin Veikko Horsmaa. Aatu Voima ja Väinö Ilanne olivat vielä heidän johdettavinansa. Yrjö Hartevasta oli tapa sanoa, että hän on ammatiltansa herrasmies.

Korttipeli oli käynnissä. Huone oli sakeanaan tupakansavua täynnä. Sähkövalokin valaisi himmeähkösti sen läpi. Keskellä huonetta oli pöytä, jonka ympärillä seurue istui korttia lyömässä. Ryyppylasit ja pari puolilleen juotua pulloa, sekä poroastiat, jotka olivat kukkuroillansa tuhkaa, paperossin tyviä ja sikarin pätkiä, täydensivät pöydän ja koko huoneen ylen runotonta kuvaa.

-- "Kuka sekaa kortit?" -- kysyi Harteva, viskaten korttipakan pöydälle ja rehentelevänä heittäytyen tuolin selkämää vastaan.

-- "Tuo tänne! Se on minun vuoroni", -- lausui siihen Oolavi ja alkoi sekottaa kortteja. Hänen sitä tehdessänsä selitteli Harteva, jatkaen keskustelua:

-- "Sinä, Oolavi, olet kerrassaan erehdyksissä, aivan peukaloasi myöten. Anarkia, täysi anarkia, on ainoata oikeaa vapaamielisyyttä. Sillä katso nyt, mitä on vapaamielisyys josta puhut: Jos se sanoo, että anarkia ei ole oikea ja rupeaa sitä ahdistamaan, eikö se silloin ole ahdasmielinen ja vanhoillinen?"

-- "Se nyt on taas toinen asia", -- väitti Oolavi.

-- "Sotke kortteja äläkä minun selvää meininkiäni!" -- kiivastui Harteva jatkaen: "Entä jos vapaamielisyys on oikeaa, eikö sen pidä vapaamielisesti myöntää, että vanhoillisetkin saavat olla ja hallita miten haluavat?"

Oolavi mietti asiaa ja myönteli:

-- "Kyllähän se on niinkin... jos sinun ajatustasi käyttää..."

Harteva sytytti sikarin, puhalsi paksun savupilven suustansa ja järkeili edelleen:

-- "Jos vapaamielisyys ei vapaamielisesti myönnä kaikkien olevan oikeassa, vaan ahdasmielisesti karkaa muita vastaan ja väittää ainoastaan itsensä oikeassa olevan, senkö juuttaan vapaamielisyyttä se sitten on!... Ahdasmielisyyttähän se on, joka on vielä niin raukkamaista, että ei uskalla tunnustaa olevansa ahdasmielisyyttä!... Mikä se on valttia?... Ruutu!... Nyt tuli tupen rapina!... Yksi valtti vain ja sekin huono... Pieti tulee, vaan tulkoon... Hei, pojat!"

-- "Hei!" hihkaisi Horsma.

-- "Lyö päälle!" -- kehotti Voima uljaana.

-- "Lyön kyllä!... Hei!" -- ylpeili tanakka Ilanne lyöden kortin pöytään.

-- "Minä kaadan."

-- "Niinpäs tuli pieti, kuin ennustin," -- rehenteli Harteva jatkaen:

-- "Voiko siis mitään vapaamielisyyttä olla... muuta kuin anarkia?"

-- "Kyllä se, juukeli, siltä tuntuu, kun oikein ajattelee", -- myönnytteli Oolavi. Harteva sai siitä pontta puheeseensa ja vannoi:

-- "No johan sinä lopultakin saat järjen päästä kiinni!... Olenhan minä sinulle vakuuttanut, että ei _voi_ olla muuta kuin anarkia ja sitten sen vastakohta vanhoillisuus eli ahdasmielisyys... piru hänet vieköön! Se sinun vapaamielisyytesi, jota Ounasto on sinulle syöttänyt, ei ole muuta kuin anarkismin häntä, tai sitten ahdasmielisyyden saparo..."

-- "Sekaa kortit, äläkä filosofoitse!" -- käski Horsma.

-- "Anna Yrjön filosofoida", -- tarttui Oolavi. Kortteja sakatessansa jatkoi Harteva:

-- "Heitä sinä, Oolavi, siis hiiteen se Ounaston oppi!... Eihän vapaamielisyys ole muuta kuin olematonta lirun-lorua... mahdottomuutta, koska sen, ollakseen vapaamielinen, pitäisi antaa kaikkien tehdä mitä tahtovat... Tyrannienkin ja anarkistien sen pitäisi antaa tehdä mitä tahtovat, sillä muutenhan se olisi ahdasmielisyyttä... Risti on valttia..."

Kortit läiskivät taas. Hei-huudot säestivät läiskettä, ja rahat vaihtoivat omistajia. Kun rahat oli jaettu, kysyi Ilanne paperossi hampaissa:

-- "Etkö sinä, Yrjö, ole enää puoluekarvaltasi 'ei-mikään'... kun kehut anarkismia?..."

-- "Eee-i!... En minä viitsi sitäkään olla... Minä olen kääntynyt anarkistiksi", -- ylvästeli Harteva, lyöden kortteja pöytään.

-- "No sitten litkat sen päälle... Yrjön laskuun pullo pöytään... Hei, viinuri... Hei!" -- huusi Ilanne riemuissansa.

-- "Viinuri, hei! Pullo pöytään, viinuri!" -- tarttui Voima tanakkana.

-- "Viinuri! Pullo pöytään... Hoi, viinuri!" -- kaikuivat sekavat, riemuisat huudot.

-- "Mikä hätä on herroilla?" -- hätäili huoneeseen kiirehtinyt viinuri.

-- "Yrjöstä on tullut anarkisti... Tiedätkö että Yrjöstä on tullut anarkisti... Yrjöstä tulee rosvo", -- kaikuivat sekavat ilohuudot vastaukseksi viinurille.

-- "Tuo miehen kokoinen pullo pöytään!... Yrjö on kääntynyt ja nyt juodaan maljat", -- jatkui rähisevän joukon huuto.

-- "Konjakkiako vai punssia?" -- yritti viinuri.

-- "Tuo molempia!" -- komensi Harteva sikari hampaissa, selkä kenossa istuen.

-- "Kuule!... Ja tuo sitruunaa ja kuumaa vettä!" -- kehoitti Ilanne pois kiirehti pääviinuria.

-- "Vai anarkisti sinusta tuli!" -- ihmetteli Horsma.

-- "Anarkisti... Ja se oli vähä rutto kääntyminen. Ei siinä siekailtu monta minuuttia", -- mahtaili Harteva. Ja korttejansa tarkastaen hän selitti:

-- "Minä luin sitä Harhama-ryökäleen kirjaa ja siellä oli niin syötävän voimallinen kuvaus anarkismista, että minä sanoin jotta antaapa Hartevankin panna pommit soimaan..."

Yleinen naurun hohotus kuului tupakan savun seasta. Kortit läiskivät taas. Rahat vaihtoivat kukkaroita. Oolavi retusi jo muiden mukana, vaikka siivommin, ikäänkuin epäröiden. Harteva kehotteli häntä: